Posts by: admin

Serkusten seikkailu Maltion takana

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta. Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä. Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä…

Posti-Pekka

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa. Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia…

Kirjailija Kerttu Vuolab tuntee Valon ja Varjon haltian

Saamelaisen mytologian, kertomusperinteen ja muinaisuskon mukaan elämää säätelee kaksi haltiaa. Naavisemo on Valon haltia, jonka valta-aikaa on vuoden valoisa puoli. Saameksi häntä kutsutaan Njávešeaniksi. Näemme hänet auringon valossa ja tunnemme hänet lämpönä. Háhtešeani on Varjon haltia eli Syöjätär, joka hallitsee pimeyttä, yötä, lepoa, varjoa, talvea ja kylmyyttä. Molemmat haltiat ovat tarpeen, jotta maailma olisi täydellinen. Nämä haltiat ovat luoneet meidät ja siksi meissä asuvat valo ja varjo. Koti Tarinoiden laaksossa Kirjailija Kerttu Vuolab kuvaa omaa kirjailijanuraansa Valon ja Varjon haltioiden tai suojelijoiden kautta. Kerttu syntyi kevään lapsena toukokuussa 1951 ja lapsuus Utsjoen Outakoskella oli Naavisemon valtakautta. Tenonlaakso maisemineen ja oman…

Lapin vaeltajan rakkauet

Vaeltajan Lappi, Kapustarinnan kutsu 2.painos. Osmo Oikari. Gresiona 2017. ”Pemmikaania taskuun ja huippua kohti”, kuulostaa olevan Oikarille mieluisa retkipäivän suunnitelma. Tunturin huipulle, koska ” vain tunturin huipulla sielu on vapaa, aistit avautuvat, mieli leijuu, ottaa siivet alleen, lennän”, kuvailee Oikari. Pemmikaani puolestaan on retkeilijän herkkupussi. Kullakin on oma mieluinen reseptinsä: se voi koostua esimerkiksi suklaasta, siemenistä ja kuivatuista hedelmistä ja muusta energiapitoisesta. Helppo sujauttaa anorakin taskuun. Oikarin kirja saattaa olla lukijalle pemmikaania kansien välissä. Pakkaspäivän iltana on mukava lähteä reissuun, kun oma opas vie lukijan muun muassa UKK-puiston Muorravaarakkaan, Hammastunturiin ja Tenolle. Kirja näyttää itse piirretyt karttansa ja pitää huolen…

Tarinoita vuosien varrelta

Yön tummaa taivasta vasten minä kurkiauran näin, yön tummaa taivasta vasten sen lentävän etelään päin. Minä tunsin kaipaavani lailla lintujen, minä tunsin kaipaavani pois kauas jonnekin. – Rauni Pulska 1991 Se alkoi Rösölänperän Ruppanoissa vuonna 1984. Silloin sain kokea todellisen pistoksen teatterista. Yli kolmekymmentä vuotta sitä on kestänyt. Monet tuulet ja tuiskut, ilot ja surut. Kuinka monet kerrat lähdinkään harkoista itkien kotiin ja ajattelin, että tämänhän pitäisi olla hauskaa, mutta ei. Silloin päätin, etten palaa sinne enää, lopetan, mutta aina vain lähdin harkkoihin. Harjoittelupaikat olivat minkä missäkin, kunnantoimiston valtuustosalista jos jonkinlaisiin paikkoihin. Joskus tuntui, että meitä ei oikein hyväksytty mihinkään….

Kaaoksesta kaamokseen

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät. Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet. Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä…

Lumi on ukkoainesta

”Minä piirrän miehen. Ensin pään. Miehellä on hattu päässä. Hiuksia en näe. Korvia en myöskään näe. Selkää en myöskään näe. Minä piirrän silmät ja suun. Mies tanssii ja nauraa. Miehellä on pitkä nenä. Hänellä on keppi kädessään. Hänellä on myös kaulahuivi kaulan ympäri. On talvi ja on kylmä. Kädet ovat voimakkaat. Jalat ovat myös voimakkaat. Mies on lumesta. Hänellä ei ole päällään housuja eikä takkia. Mutta hänellä ei ole kylmä. Hän on lumiukko.” (Johannes Schumann, Book 2 suomi-arabia aloittelijoille. 2011) Lumi on lasten talvileikkien ikivanha materiaali, joka tuottaa iloa sukupolvesta toiseen. 80-luvun alkupuolella Hannu Similän karhut ja liukumäet olivat lasten…

Pekka Hermanni Kyrö maalaa kinoksessa

Pekka Hermanni Kyrö kertoo lapsuusajastaan Ivalossa: Vanhempiemme lisäksi meitä oli viisi lasta, kaksi lehmää, koira ja toisinaan kissa. Isäukko oli tukkisavotoilla ja kirvesmiehen töissä. Hän osallistui myös aktiivisesti kunnallispolitiikkaan. Äitimuori hoiti kotia ja lehmiä. Myöhemmin hänkin oli palkkatöissä. Elimme Ivalossa sotien jälkeistä aikaa. Leikit olivat ulkoleikkejä jäljelle jääneissä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Jo varhain saimme puukot. Tämä tarpeellinen työkalu roikkui joka pojan vyössä. Kun leluja ei ollut, niin vuolimme ne itse. Teimme jousia nuolineen, ritsoja, pieniä purjeveneitä ja katamaraaneja ja muuta sellaista. Olimme hyvin liikunnallisia. Miten innostuit alkamaan taiteilijaksi? Oliko se pienestä pitäen selvää? Talvi-iltoina piirtelimme jokseenkin paljon. Piirtäminen oli loiva…

Taidetta ja elämyksiä talvesta

Mitä lumi, jää ja pimeys merkitsevät meille? Onko nykypäivän ihmisen kokemusmaailmassa enää kiljuvan punaista pakkastaivasta ja hankien yli puhaltavaa tuiskutuulta? Lapin kaukaisten kylien arjessa ne vielä koetaan samoin kuin menneiden sukupolvien aikana. Siellä pakkanen paukauttaa puuta ja kuu paiskaa mustat varjot kalpealle hangelle. Ihminen on pyrkinyt ja pyrkii edelleen asettamaan esteitä ja pehmusteita itsensä ja raa’aksi ja epämiellyttäväksi kokemiensa luonnonilmiöiden välille. Ihminen on perimältään varsin suojaton olento. Karvapeitettä ei juurikaan ole, syötävää ja juotavaa pitää saada monta kertaa vuorokaudessa. Lämpötilojen vaihteluväli, jossa ihminen selviytyy, on melkoisen pieni: liiallinen kylmyys tappaa nopeasti, eikä edes saunaan totuttautunut suomalainen kestä kovaa kuumuutta pitkää…

Tekijämies

Ei ole sellaista nyppylää, jota Kärkkäinen ei olisi saanut siirrettyä, ei sellaista kuoppaa, jota hän ei olisi voinut täyttää. Insinööri suunnittelee ja piirtelee mutta Koira-Kärkkäinen on tekijämies, ei tyhjän piirtäjä. Hän saattaa siirtää maata, miten kukakin haluaa tai pomo määrää. Enimmäkseen Kärkkäinen istuu kuormurin ratissa mutta pääsee joskus kaivinkonetta ohjaamaan. Sellaisen päivän jälkeen Kärkkäinen on kovasti voimansa tunnossa: tuntuu että kaivinkoneen hytissä hän on kasvanut ja laajentunut. Hauis on suurempi ja kovempi. Kaivinkoneen hytti on miesten paikka. Siellä haisee tupakka, hiki, velka ja vitutus, ei sinne ole nainen koskaan astunut. Muualle ne ehtivät. – Kärkkäinen, net saunan lauthet pitäs saaha…

1 of 10
12345