Posts by: admin

Väinö kummittelee Puistolassa

Savukoskella sijaitseva kotiseututalo Puistola on kunnanmies ja maanviljelijä Väinö Halosen vuonna 1947 perheelleen rakennuttama talo, jonka pihapiiristä löytyvät myös navetta ja sauna.

Väinö oli kunnan esimies, sillä vielä siihen aikaan ei ollut kunnanjohtajia eikä kunnantoimistoja, vaan monet kunnan asiat hoidettiin Väinön kotoa käsin. Väinö Halonen kuoli vuonna 1972 ja hänen vaimonsa Hilda o.s. Hihnavaara kuoli jo 1950-luvulla. Heillä oli viisi lasta. Puistola oli vuodesta 1972 tyhjillään aina 1990-luvulle saakka.

Ympäri Suomea on kerrottu monista erilaisista kummituksista, jotka ovat palanneet pitämään huolta kodeistaan ja työpaikoistaan. Tamminiemen museossa liikkuu entinen presidentinrouva Sylvi Kekkonen, joka pitää huolen, ettei hänen tavaroihinsa kosketa.

Myös Puistolasta Savukoskella ovat monet kertoneet kummitustarinoita ja Puistolaa on jo pitkään pidetty kummitustalona. Haastattelin Savukosken kulttuuri- ja matkailusihteeri Susanna Schwartz-Materoa ja pyysin häntä kertomaan omista kummituskokemuksistaan Puistolassa.

Hän kertoo ensimmäisen kokemuksensa tapahtuneen joulunaikaan. Susanna kertoo päivän olleen lauantai, kun Puistolassa oli ollut lapsia koristelemassa pipareita Joulumuorin kanssa ja tunnelma oli ollut jouluinen. Yhtäkkiä pirtissä oleva kaappikello, jota oli yritetty jo pitkään saada toimimaan, oli lyönyt kaksi kertaa. “Se löi doing, doing, kaks kertaa. Kello oli oikeasti kaksi”, Susanna kertoo. Siitä lähtien kello on toiminut. Susanna epäilee asialla olleen Väinö, joka oli syntynyt jouluna ja oli muutenkin jouluihminen. 

Erään itsenäisyyspäivän tienoilla Susanna oli ollut Puistolassa valmistelemassa itsenäisyyspäivän juhlaa. Väinön kamarista oli kuulunut kolahdus. Susanna oli mennyt katsomaan ja huomannut taulun tippuneen seinältä. Taulussa oli teksti, joka oli pitkä isänmaallinen aikalaiskirjoitus sota-ajalta. Susanna kertoo juuri miettineensä, mitä itsenäisyyspäivänä pitäisi laittaa esille ja uskookin Väinön halunneen hänen huomaavan taulun ja lukevan sen tekstin. 

Myös monet kesätyöntekijät ovat kertoneet Susannalle kuulleensa askelten ääniä yläkerrasta. Puistola on ollut kotiseututalona 20 vuotta. Sinä aikana on säännöllisesti tapahtunut kaikenlaista ja monet nyt jo aikuiset entiset työntekijät ovat kertoneet Susannalle omista kokemuksistaan. 

Susanna kertoo, että myös Hilda saattaa joskus käydä tervehtimässä ja on todella vaikeaa tietää, onko aina asialla Väinö vai Hilda, mutta Susannan mukaan kumpikaan heistä ei ole pahantahtoinen. He vain haluavat pitää asiat järjestyksessä. Aina Puistolaan mentäessä täytyisikin muistaa koputtaa oveen ja tervehtiä Väinöä. “Talon isäntä tykkää, että tervehditään”, Susanna sanoo. 

Oona Ollila
14-vuotias outolintu Savukoskelta

Lähteet: https://www.savukoski.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/kulttuuri/

Savukosken kulttuuri- ja matkailusihteeri Susanna Schwartz-Materon haastattelu Korvatunturin koululla 18.3.2021.

Kuollut kulkee-Tarinoita kalman majoilta, 2008, toimittanut Anneli Kanto

Yhdistys ilman kotia

Sompio-seura 50 vuotta

Kuoppaisen automatkan jälkeen metsä lopulta väistyy ja maiseman valtaavat juuri niitetty kumpu, Lokan altaan ulappa ja Nattastunturit. Kuuma loppukesän aurinko polttelee Keskitalon pihapiirissä, jonne ihmisiä valuu paikalle tasaisena virtana. Sompio-seuran puheenjohtaja Asta Valkonen tervehtii jokaista ja opastaa katsomaan vuosien varrelta kerättyjä valokuvia ja lehtileikkeitä. Olen Muteniassa ensimmäistä kertaa elämässäni.

Kotiseutuyhdistys Sompio-seura vietti 50-vuotisjuhlaansa Muteniassa elokuun alussa. Seura perustettiin vuonna 1970, mutta juhlintaa lykättiin vuodella koronapandemian takia. Jäseniä perheineen oli paikalla lähes 200, mikä on todella paljon syrjäiselle tapahtumalle. Sompio-seura kattaa Mutenian lisäksi muita alueen entisiä kyliä: Kurujärven, Rieston, Korvasen, Silmävaaran, Kuukkelinmaan ja vielä olemassa olevan Lokan.

Nykyisin Mutenia on Kemijoki Oy:n omistama ulkopuolisilta suljettu asumaton paikka. Yhtiö ylläpitää seutua perinnemaisemana Museoviraston avustuksella. Tällä hetkellä kunnostetaan Tapiota, 1800-luvulla rakennettua Mutenian vanhinta rakennusta. Kemijoki on muutenkin juhlissa näkyvästi läsnä: messumaisessa teltassa ständi kertoo, kuinka sähköä tarvitaan esimerkiksi kahvinkeittoon. Kontrasti on valtava muuhun tunnelmaan nähden, mutta nykyisten sompiolaisten elämään on tuskin vaikuttanut mikään muu niin radikaalisti kuin Kemijoki Oy:n rakentama Lokan tekojärvi.

Tekojärvien synty ja poismuutto

1960-luku oli Suomessa nopean kaupungistumisen aikaa. Väestörakenteen muutos oli Euroopan suurimpia ja jopa neljännes kansalaisista vaihtoi elinkeinoa: työvoimaa valui pois erityisesti maa- ja metsätaloudesta. Sähköntarve luonnollisesti kasvoi, ja kasvua lähdettiin tyydyttämään vesivoimalla, joka tarvitsi suuria altaita. Tulevia Lokan ja Porttipahdan tekojärviä alettiin suunnitella 1950-luvun vaihteessa: Porttipahta valmistui vuonna 1970 ja Lokka jo vuonna 1967. Kiireestä kertonee se, ettei edes puita ehditty kaataa nousevan veden tieltä.

Tekojärvien alta muutti yli 600 ihmistä. Muutto ja korvausten saanti menetetyistä maista herättivät ristiriitaisia ajatuksia: elämä jatkui, mutta kaipuu ja katkeruus olivat läsnä. Suurin osa asukkaista asettui Vuotsoon tai muualle lähialueille, mutta entiset yhteydet naapureihin ja tuttuihin olivat muuttuneet perusteellisesti. Sompio-seura syntyi ylläpitämään näitä vanhoja suhteita, mutta myös käsittelemään pakkomuuton tuomia tunteita.

Kotiseutuyhdistyksen voima

Kulttuuriperinnön tallentaminen on kotiseututyön syvin ydin. Sillä on kuitenkin toinen tehtävä vahvistaa paikallisten identiteettiä ja itsetuntoa. Se on ollut merkittävää syrjäisen Lapin kannalta. Suomen historia on pitkälti Etelä-Suomen historiaa ja Lapin alueiden historian tallentaminen lepäsi pitkään paikallisten harrastajien harteilla.

Sompion muiston vaalimisesta tuli yksi seuran tärkeimmistä tehtävistä. Töitä tehtiin muun muassa menetettyjen kylien muistomerkkien saamiseksi ja perinteisten kiiskimarkkinoiden jatkamiseksi. Vanhaa sompiolaista rakennusperinnettä on kunnioitettu muun muassa Akmeelinkummussa ja Kattukaisen kammeissa rakentamisella sekä seuran hallinnassa olevassa sodalta säästyneessä Uulalan pirtissä.

Muistot ohjaavat tulevaisuuttamme

Pitkä aurinkoinen päivä alkaa uuvuttaa, mutta haluan vielä kävellä talojen ja rantojen lomitse. Mutenia vaikuttaa museoalueelta ja tuo mieleeni muutaman kesän takaisen vierailuni Suomenlinnassa. Sompio-seuran jäsenillä on vielä henkilökohtainen kytkös menetettyyn kotiseutuun: juhlapuheissa käydään läpi lapsuusmuistoja Sompiossa. Monen vanhemmat vaikenivat vaikeista kokemuksista.

Kotiseutuyhdistykset muuttuivat 1970-luvulla, kun historian lisäksi haluttiin katsoa myös tulevaisuuteen. Kotiseutujen viihtyisyyteen ja houkuttelevuuteen panostettiin joko turismin tai muuttovirran toivossa. Nopeutunut ja helpottunut yhteydenpito ei vaadi enää paikkasidonnaisuutta, vaan ihmisiä yhdistäviksi tekijöiksi ovat nousseet kiinnostuksen kohteet. Yksilön identiteettiin voi mahtua useampi kotiseutu ja juuret voivat ulottua maapallon eri kolkkiin.

Keskitalon ulkorakennuksen seinään on ripustettu Katri Alakorvan runo, jossa säkeet kuuluvat:

MUTTA LUOJA
SUURESSA VIISAUDESSAAN
JÄTTI IHMISILLE
MUISTOT
JOITA SUURIKAAN VESI
EI VOI HUKUTTAA.

Muistojen vaaliminen tulee aina olemaan kotiseutujen tärkein tehtävä. Muistot muuttuvat ja elävät jokaisen sukupolven myötä, mutta ne auttavat valaisemaan vähän paikkaamme maailmassa: missä olemme nyt ja mihin olemme matkalla.

Jenni Mutenia

Lähteet

Muuttuva Sompio. Yrjö Teeriaho. Ykin kartat Oy 2011.

Pohjoinen paikallishistoria – poikkeusko? Reija Satokangas. Teoksessa Kaikella on paikkansa — Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Pekka Ahtiainen, Jukka Tervonen, Kari Teräs (toim.). Vastapaino 2010.

Sompio-seuran historiikki. Asta Valkonen. Sompio-seuran 50-vuotisjuhlissa pidetty puhe, löytyy Sompio-seuran kotisivuilta sompioseura.net.

Suomalainen kotiseutuliike 1945—2000. Harri Turunen. SKS 2004.

Metsä meille kuiskailee

Ajoin Sodankylästä Posiolle syyskuisessa tihkusateessa Kemijärven kautta. Kuusamoon johtavalta tieltä käännyin Maaninkavaarantielle. Muistin posiolaisen juoksijan Kaarlo Maaningan, joka voitti kaksi mitalia – hopeaa (10 000 m) ja pronssia (5 000 m) – Moskovan olympialaisissa vuonna 1980. Maaninkavaarantietä ajaessa tuli näkyviin Posion maaston luonne – tie oli suora, mutta jatkuvaa nousua ja laskua. Tutkimusten mukaan jääkauden aikainen mannerjäätikkö on tällä alueella uurtanut maaperään luode-kaakko-suuntaisia kuruja ja laaksoja, jotka näkyvät myös vesistöjen suunnassa ja muodossa. Maasto oli ilmeisesti Kaarlo Maaningan juoksuharjoitteluun riittävän haastavaa.

Olen edellisen kerran käynyt Posiolla yli kymmenen vuotta sitten, silloin teatterifestivaaleilla. Mietin ajaessani, mitä asioita Posiosta nousee mieleen. Pentikin juuri 50 vuotta täyttänyt yritys, Sirniön seppäkylä, Himmerki, yhä suositummaksi nousevat luontokohteet, kuten Korouoman rotkolaakso, Riisitunturin Kansallispuisto ja Livojärven hiekkarannat. Kirkonkylän keskustaan saapuessani huomion kiinnitti Pentikin valtava, harmaa logistiikkakeskus ja kohta sen jälkeen Pentik-mäen kulttuurikeskukseksi nimetty alue tehtaanmyymälöineen ja kahviloineen.

Posiolla vietetyn parin päivän jälkeen totesin taas kerran, että käynti paikan päällä antaa moninkertaisesti elävämmän ja runsaamman kuvan kuin tietojen hankinta vaikkapa netin kautta.

Olimme Jänkä-lehden kokouksessa sopineet, että teen juttua tavanomaisesta poikkeavista maan- ja metsänkäyttötavoista. Maata viljellään ruuan hankkimiseksi ja metsä antaa meille puuta – puutavaraa rakennusmateriaaleiksi, polttoaineeksi, joulukuusiksi, juhannuskoivuiksi – ja selluksi. Helsinkiläinen toimittaja Ilkka Malmberg halusi ostaa hehtaarin maata kokeakseen, millaista maan omistaminen on. Sopiva hehtaari löytyi Posiolta. Tämä hehtaari tuotti toista sataa kirjoitusta Helsingin Sanomiin, joiden pohjalta syntyi teos nimeltä Hehtaari. Antoisampaa maapalasta kirjallisessa mielessä on vaikea kuvitella. Halusin käydä tutustumassa siihen.

Kittilän Veitservasassa taas on perheyritys nimeltä HaliPuu. Yrityksen toimintaympäristö on komealla mäntykankaalla. Puut saavat humista rauhassa ilman vaaraa tulla kaadetuksi, sillä Riitta Raekallio-Wunderinkin yritys tarjoaa matkailijoille hyvinvointipalveluita: uinumista riippumatoissa ja puiden halaamista puhtaassa suomalaisessa metsässä.

Sitten kuulin vielä yhdestä tavasta hyödyntää metsämaata hakkuita tekemättä. Espoolainen Teemu Lehto osti Sallasta 12 hehtaaria metsämaata, jota hän myy netissä aarin (100 x 100 m²) kokoisina paloina. Yrityksen nimi on Unelmaa eli maa plus unelma. Ostaja saa maapalaan vain hallinto-oikeuden, joka kuitenkin antaa suuremmat mahdollisuudet kuin jokamiehenoikeus. Palstat rajataan gps-koordinaateilla, mitään virallista maanmyyntitoimitusta ei tehdä, linjoja ei raivata eikä pyykkejä laiteta.

Näille kaikille tavoille käyttää metsämaata on yhteistä se, että puustoa ei raivata pois ja alue pidettäneen paljolti luonnontilaisena.

Paula Alajärvi

Maan omistamisen riemua ja luonnon lumoa

Kun luin Ilkka Malmbergin vuonna 2012 ilmestyneen teoksen Hehtaari, mieleeni jäi kipenöimään tunne, että haluan käydä paikalla omin silmin katsomassa, haistelemassa ja kokemassa paikan tuntua.

Helsingin Sanomien toimittaja Malmberg sai idean hankkia itselleen oman maapalan. Hän selvitti, mistä maata saisi halvimpaan hintaan. Kuten arvata saattaa, Suomen halvimmat hehtaarit löytyivät Lapista. Posiolainen Kauko Ahola oli ostanut Muikkuahon tilan 11,5 hehtaaria 4000 markalla. Siinä oli pari hehtaaria metsämaata, loput joutomaata. Hän oli ostanut maan kapakassa näkemättä aluetta. Kaukolla ei ollut mitään edelleenmyyntiä vastaan, mutta hän olisi mieluiten luopunut koko alueesta. Tinkaamisen jälkeen hän suostui myymään Malmbergin haluaman hehtaarin. Hinnaksi tuli 1500 markkaa, joka on noin 252 euroa. Omistajanvaihdokseen liittyvät hallinnolliset toimet maksoivat moninkertaisesti maapalan hinnan.

Satunnainen otos olisi voinut olla tasaisen ankeaa jänkää, mutta Malmberg sai valita eteläpäästä palan, jossa oli vähän kuivaakin maata, kallioita ja Muikkulamminpuro – enimmäkseen maa oli kuitenkin rämettä eli kituliaasti puuta kasvavaa suota.

Mutta miksi ostaa maata, jos siihen ei edes halua rakentaa? Malmberg kirjoittaa: ”Minulle, kaupunkilaiselle, maan omistaminen oli uusi ja huimaava ajatus. Se oli minun maatani. Minä sen isäntä.” Tärkeää oli myös päästä Helsingin hälinästä rauhaan ja hiljaisuuteen, seurata vuodenaikojen vaihtumista ja vaipua omien ajatusten tutkisteluun.

Pieni talo kalliolla

Hehtaari on Posiolla reilun puolen kilometrin päässä Maaninkavaarantiestä. Helsingistä asti matkaa tulee kuitenkin 850 kilometriä. Hesarin lähettämänä kiireinen toimittaja lensi ympäri maapalloa tärkeitä uutisointeja seuraten. Malmberg ei ehtinyt käymään palstallaan aina edes vuosittain, mutta joinakin vuosina hän kävi useammankin kerran. Hän ehti tutustua Hehtaarin naapureihin ja moniin muihin posiolaisiin. Malmbergillä oli kyky lähestyä posiolaisia sillä tavoin luontevasti ja avoimesti, että hän pääsi heidän joukkoonsa ikään kuin tasaveroisena posiolaisena. Hänet valittiin vuoden posiolaiseksi 2010.

Erityisen läheiseksi hän tuli lähinaapurinsa Betty Ruokamon kanssa. Kun Betty kuoli, perikunta halusi antaa Malmbergille perheen ensi asunnon, jota he kutsuivat Pikkukämpäksi. Se on 25 neliön hirsirakennus, joka oli rakennettu 1940-luvulla tai sodan jälkeen. Runsaan talkooavun voimin talo siirrettiin ja pystytettiin Hehtaarille.

Hehtaari-kirjassa on 121 Helsingin Sanomissa ilmestynyttä kirjoitusta viidentoista vuoden ajalta. Malmberg raportoi oman elämänsä ja Hehtaarin tapahtumia, mutta myös Suomen ja koko maailman tapahtumia. Niistä voi lukea, miten huikeasti maailma muuttui 15 vuoden aikana. Vuonna 1997 elettiin markka-aikaa ja valtiontalous oli toipumassa lamavuosista. Lankapuhelimet olivat vielä arkipäivää, uuden viestintäteknologian käyttö oli vasta alkutaipaleella. Suurvaltojen hallitsijat olivat Clinton ja Jeltsin, Suomen presidenttinä oli Martti Ahtisaari.

Erittäin kiinnostavaa oli lukea, miten kaupunkilainen maanomistaja selviytyi kovilla pakkasilla, sateessa sekä sääskien ja mäkärien armoilla makuupussissa ja teltassa. Joskus oleilu meni kärvistelyksi, mutta ihailtavan sitkeästi hän sinne aina palasi, olipa sää millainen hyvänsä. Myös Malmbergin perhe lisääntyvine lapsiväkineen tuli Hehtaarille. Heille käynnit Hehtaarilla ovat ikimuistoisia.

Vieraana Hehtaarilla

Pyysin oppaakseni posiolaista Koillissanomien toimittajaa Reino Hämeenniemeä, etten eksyisi oudossa metsässä. Hilla-aika oli jo ohi, mutta mustikoita ja kypsymässä olevaa puolukkaa oli runsaasti. Samoin sieniä aina viinihaperoa myöten.

Muikkulamminpuron yli on rakennettu silta tukevista kelleksistä. Puron läheisyydessä kalliolla oli vesitynnyri, pata ja kiuas telttasaunassa kylpemistä varten. Vieressä oli iso kasa ilmeisesti rakennustarkoituksiin varattua puutavaraa, joka oli peitetty pressulla. Se oli kiinnitetty huolella puihin, ja jopa puiden juuriin, mutta pressu oli haljennut, joten sahatavara oli säiden armoilla. Ankara luonto käsittelee suojaamattoman puuaineksen nopeasti käyttökelvottomaksi.

Pihassa oli myös kellari ja huussi sekä saharenkku ja parkkuupukki – entisvanhaan tärkeä apu metsätöissä. Sen päälle nostetaan puunrunko, kun sitä ruvetaan parkkaamaan. Katarina Malmberg kertoi, että parkkuupukkia tarvittiin, kun Hehtaarille rakennettiin keittokatos hänen pyynnöstään. Puut oli kaadettu omasta metsästä ja kuorittu parkkuupukin päällä. Keittokatos oli rakennettu vanhoilla rakennusmenetelmillä – kuten mökkikin – ilman nauloja muualla kuin lautaosissa. Polttopuuta oli isoja pinoja ja ne oli hyvin suojattu.

Harmaan mökin ympärillä oli hiljaista, linnut olivat jo muuttomatkalla. Pihalla leijui hienoinen tervan tuoksu. Katarina Malmberg kertoi, että hän oli käynyt tervaamassa mökin katon viime heinäkuussa 16-vuotiaan Vilho-pojan kanssa. Kallioilla näkyi ihmisen paikalle asettumisen historiaa. Kauniisti aseteltu kiviympyrä oli ollut nuotiopaikkana ja sen vieressä istuimeksi asetettu parimetrinen harmaantunut puunrunko. Nuotiopaikan keskeltä oli karhunsammal löytänyt asumapesän. Ympärille kasvaneet terhakat männyntaimet olivat jo muutaman vuoden ikäisiä. Tuuli oli keikauttanut kalliolta nurin männyn, jonka juuret olivat repäisseet ison riekaleen ohutta kunttakerrosta mukaansa. Luonto tekee mitä lystää.

Muistot ja muistokivi Hehtaarilla

Olimme jo lähdössä, kun huomasin mökin vieressä pienen kivipaaden. Kiveen oli kiinnitetty laatta, jossa oli teksti: Ilkka Malmberg 14.03.1954 – 03.12.2016. Vieressä honkiintumista tekevä mänty kurkotteli kohti matalalla riippuvia pilviä.

Katarina Malmberg kertoi:

  • Se on Ilkan muistokivi, tuhkat on ripoteltu pitkin Hehtaaria. Kävimme lasten kanssa yhdessä ripottelemassa Ilkan tuhkan sinne.

Kysyin Katarinalta, miten Hehtaari on vaikuttanut hänen suhtautumiseensa Lappiin ja lappilaisiin.

  • Hehtaari on lähentänyt suhdettamme Lappiin, jossa olemme liikkuneet hehtaarin ansiosta nyt monena vuodenaikana ja joutuneet säiden armoille kovilla pakkasilla, räkkäkausina ja umpihangessa kevättalvella. Ihmiset, joihin olemme siellä tutustuneet ovat poikkeuksetta olleet leppoisia ja ystävällisiä. Hehtaari on meille nykyään paikka, jossa voi olla kaukana kaupungin melskeestä ja keskittyä vain olennaiseen: ruuan laittoon, veden lämmittämiseen, nukkumiseen, lukemiseen, olemiseen hiljaisuudessa. Siellä myös vuodenaikojen vaihtelun näkee kaikkein konkreettisimmillaan. Hehtaari on meille hyvin muistorikas paikka, koska Ilkka oli siellä niin paljon ja kirjoitti ja selvitti maanomistukseen, rakentamiseen, alueen luontoon ja historiaan liittyviä asioita. Erityisesti se on Ilkan neljälle lapselle tärkeä konkreettinen muisto isästä.

Nautimme lämmintä teetä mökin rappusilla. Vaikuttavuudessaan merkittävä ja merkillinen posiolainen Hehtaari oli käymisen arvoinen. Mietin Hehtaarin merkitystä. Miten tärkeitä olivatkaan kirjoitukset, joissa Hesarin etelässä asuva lukijakunta sai tietoa Lapin olosuhteista ja historiasta Malmbergin henkilökohtaisten kokemusten ja näkemysten kautta.

Lähdimme Reinon kanssa talsimaan varvikossa kohti Maaninkavaarantietä. Sateiden jälkeen vuolaassa Muikkulamminpurossa vesi musisoi pajunvarvulla.

Paula Alajärvi

Hehtaari. 160 x 62,5 metrin tirkistysaukko maailmaan. Ilkka Malmberg. Helsingin Sanomat / HS Kirjat. Kariston Kirjapaino Oy 2012.

Kenenkäs tyttöjä se sie olet?

Pitkästä aikaa olen päässyt nauttimaan deittailun iloista. Itse asiassa niin pitkästä aikaa, että koko deittailumaailma on ehtinyt muuttua totaalisesti ja takaisin kärryille pääsy on ottanut oman aikansa. Nykyään kaikki toiminta tuntuu tapahtuvan Tinderissä, kun viimeksi sinkkuelämää elellessäni netissä tutustuminen oli noloa ja epäilyttävää. Uusien ihmisten kohtaaminen tapahtui miltei poikkeuksetta kapakissa eritasoisissa päihtymyksen tiloissa. Nyt riiaus tapahtuu selvästä päästä ja virtuaalisilla alustoilla. Teoriassa kuulostaa näppärältä. Tinderissä on kuitenkin omat etikettinsä, joihin perehtymiseen ei ole oppaita. Oman elegantin vivahteen tinderöintiin tuo Lappi.

Kaupungissa Tinder nakataan päälle ja selataan potentiaalisia treffikumppaneita lähialueilta. Aloitetaan keskustelu ja tavataan. Jutellaan niitä näitä ja ehkä tavataan uudelleen. Käsitellään työpaikat, opinnot, unelmat ja tavoitteet. Mutta ei Lapissa, ei. Lapissa nakataan Tinder laulamaan ja vaihtoehtoja tulee kolme. Kaksi niistä on omia serkkuja, kolmas on eksä. Parhaimmillaan eksä on toinen niistä serkuista. Lähialueilla ei tarkoiteta kilometriä tai kahta, vaan puhutaan helposti sadoista kilometreistä. Älytön tuuri käy, jos treffikumppani sijaitsee samassa läänissä. Kaupungissa kysytään kahville ja kävelylle puistoon. Lapissa voi toki mennä kirkonkylälle kahvittelemaan, mutta mikäli ei halua kuulla kyliltä yksityiskohtaista selostusta omista treffeistä jo samana iltana, kannattaa pysytellä yksityisasuntojen sisällä.

Lappilaiset ovat toki valuneet myös etelämmäs deittailemaan. Vaikka mies lähtisi Lapista, ei Lappi lähde miehestä, eikä näköjään naisestakaan. Ensimmäisenä tiedustellaan, että kenenkäs tyttöjä se sie olet ja mistäsolet pois? Selvitetään, minkä kunnan isäntiä ja emäntiä sitä ollaan. Varmistetaan, ettei olla serkkuja keskenään, ainakaan kovin läheisiä. Kalastakkos, käykkös pyynnissä, marjastakko ja jos niin missä teillon hillapaikat? Siinä on viimeinen lappilaisuuden mittari: jos se pöljä kertoo omat hillaspottinsa, niin ei se silloin ole Lapista. Kysellään puolin ja toisin vanhempien sukunimet, läheisimmät kaverit ja pahimmat eksät. Olekkos sie se julli, joka yläasteella oli aina perseilemässä matikan tunnilla? Joo on äiti sinusta kertonu.

Jännittävin vastus Tinderin Lappi-editionissa vaikuttavat olevan kaltaiseni lappilaiset kaupunkilaisen vaatteissa. Jos ei kerro, missä kesänsä viettää, kuinka paljon ruukaa mettässä luuhata tai erehdy käyttämään korrektia murretta, saattaa päästä jopa toisille treffeille asti ennen kuin lappilaisuus paljastuu. Yllättävän viihdyttävää on katsoa sitä kauhusta kangistumista, kun salaisuus tulee ilmi. Toisen päässä lähtee iso kela päälle ja alkaa ankara puntarointi, mistä tuo on tuttu, onko ollenkaan, ja kenestä kaikista sukulaisista on jo ehtinyt puhua pahaa.

Jos etsii elämäänsä urosta, joka ei ole töissä kaivoksessa tai metsä- tai rakennusalalla, älä etsi Lapista. Mutta älä ylenkatso raskaiden töiden raatajia. Elämäni kauneimmat lauseet ovat tulleet mettäukkojen suista. Voi toki olla, että yleisö on vastaanottavaisempi kuin oikein syvällä urbaanissa elämässä oleva.

Muistetaan vittuilla, sillä vittuilu on lappilaisen rakkauden kieli.

Kerttu H.V.Korhonen – Tinderiin luottava taistelijatar

Tulkaa pois vaan – me olemme jo täällä

Tarvittiinko maailmanlaajuinen tauti, että niin monella juolahti mieleen: muutanpa Lappiin? Alueelliset tiedotusvälineet ovat uutisoineet muuttoliikkeestä maltillisesti. Kuntien viranhaltijat laskevat yksitellen kuntiin muuttaneiden lukumääriä. Varsinaisesta ryntäyksestä ei vielä kannata puhua, enkä ole kuullut, että kunnat olisivat ryhtyneet isoihin investointeihin muuttoaallon odotuksessa. Katellaan sitten, kun on saatu tyhjillään oleviin taloihin asukkaat. Jos verokertymää alkaa syntyä, on mahdollisuus myös investointeihin.

Edellisen kerran, kun oli toiveita muuttotappion kääntämisestä Lapin kannalta positiiviseksi, markkinoitiin mahdollisuutta tehdä etätöitä kotoa käsin digitalisaation ansiosta. Muuttotappio ei kuitenkaan kääntynyt. Syitä oli varmasti sekä työnantajissa että työntekijöissä, kalustokin oli kehittymättömämpää – ja asia oli kerrassaan liian iso muutos. Sitä muutosta ei ehkä haluttukaan, koska oli helppoa mennä entistä rataa. Tarvittiin liikkeelle paneva voima, pandemian kokoinen töytäys. Pakko on paras konsultti melkein missä asiassa tahansa.

Toinen pohjoisen suuntaan liikuttava voima saattaa olla runsaasti mediassa tilaa saanut maapallon laajuinen asia: ilmastonmuutos. Vaikka se ei juuri nyt ole ollut päällimmäisenä uutisissa, se on jäänyt mielen pohjalle kytemään. Luonto ei pelkästään vihjaile, vaan ilmoittaa yhä painokkaammin, että tavanomaisesta poikkeavaa on meneillään ja varsinkin tulossa. Ja tiedemiehet – nuo aikamme eellusmiehet – maalaavat varsin puistattavia tulevaisuudennäkymiä.

Monet etelässäkin asuvat ovat suomalaisia – iso osa alkujaan jopa lappilaisia. Mihin suomalainen uskoo ja luottaa, jos ei luontoon ja varsinkin metsään? Muistetaanpa isot ja pikkuvihat ja muut tukalat tilanteet, jolloin on pitänyt lähteä pakopirtille. Kömmänä on rakennettu metsään ja siinä hyvällä onnella selvitty. Nyt ihan korkein valtionjohto ja terveysviranomainen suosittelevat muista eristäytymistä. Siis miksipä ei?

Kuinka totta muutetaan Lappiin -buumi sitten on? Olen ohimennen havainnoinut, että Lappiin muuttajista on tehty jo TV-sarja – siis täällä Sodankylässä voi sohvalla maaten katsoa, kun joku muuttaa Lappiin. En tiedä, millaiseen Lappiin muuttajat tulevat – tai uskovat tulevansa – minä tiedän vain oman Lappini. Lappiin muutosta kirjoitetaan blogeja ja monenlaiset julkaisut ovat ruvenneet ilmiötä tutkimaan. Tubettaja Inari Fernández muutti perheineen Helsingistä Sodankylän Vuojärvelle, eivätkä he ainakaan vielä lähteneet pois, vaikka ovat kärvistelleet Vuojärvellä kohta pari vuotta. Mutta saapa nähdä. Haihtuuko ilmiö kuin ketulta multa kynsiin, jos korona saadaan tainnutettua? Vai huomaavatko tulijat, että eipä mittään, täällähän voi oikeasti asua. Erityisen hyvin voi, jos on työpaikka mukana eli tietokone. Ja kirjasto on sentään joka kunnassa. Suosittelen lainattavaksi aiheeseen liittyvää Marcus Rosenlundin teosta Sää joka muutti maailmaa.

Paula Alajärvi

Pohjoisuus on perimmäinen osa meitä

Sanakirjan mukaan ilmansuuntana nimitys pohjoinen tulee siitä, että asumuksen pohja eli perimmäinen osa pyrittiin sijoittamaan kylmimpään suuntaan. Lönnrotin mukaan pohjoinen olisi edustanut ilmansuuntaa, jossa aurinko vajoaa ikään kuin maan pohjaan. 

Minulle pohjoinen ei ole vain paikka tai ilmansuunta. Se ei ole Lappi tai tundra. Minulle pohjoinen on se mielenlaatu, jossa etäisyydet ovat suuria. Eivätkä vain fyysiset vaan myös pään sisäiset etäisyydet. Pohjoisessa on ollut tilaa kasvaa hieman kieroon ja itseensä käpertyen. Sellaiseksi suolla kasvavaksi käppyräksi, jonka ei oikein siellä pitäisi olla, mutta siihen se on vain kasvanut vinoon ja komeaksi. Pohjoisen mielenlaadun ihmiset eivät pystytä muureja tilan saamiseksi, vaan ovat vain hieman loitolla muista. Eivät ihan syrjässä, mutta ottavat omaa tilaa. Etäällä, mutta eivät suinkaan etäisiä. 

Muutettuani Perämeren rannanpohjalta sisämaan soraharjuille aloin ihmettelemään, mikä minut oikein erottaa muista. Piirteitä, jotka olin kokenut jotenkin yleissuomalaisiksi, en enää löytänytkään etelämpää. Ihmiset alkoivat määrittämään minua juuri pohjoisuuden perusteella, vaikka synnyinsijoillani en edes ollut tarpeeksi pohjoisesta. Oululaisena usein kokee kuuluvansa ei oikein mihinkään, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä pohjoisuuden kanssa. Pohjoisuus on paljon laajempaa. Kenties joka maalla on oma pohjoisensa. En vielä silloin tiennyt, mitä pohjoisuus muille merkitsi, ja vielä vähemmän, miten sen itse koin. Mutta tiesin, että minulla oli orpo olo ilman sitä ympärilläni. Englanniksihan asiat menevät etelään, go south, kun asiat menevät pieleen. Alun perin sanonta on kaiketi tarkoittanut Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille kuolemista. Etelään mentiin siis kuolemaan. Sekö minua etelässä odotti?

Sielunmaisemaani tulee aina kuulumaan kova pohjoistuuli, jossa kehoni rajat eivät jää huomaamatta. Vastatuulta, tietenkin. Tunnen siinä itseni juuri niin pieneksi kuin on tarpeellista. Eteenpäin siinä tuulessa on kuljettava, ja kuljettava tie ei lopu koskaan. Se on sekä raadollista että lohdullista. Pohjoisuudessa tarpominen ei lakkaa koskaan. Se on samalla sekä äärimmäisyyksissä sinnittelyä että elämän jatkuvuuden ymmärtämistä. Niinpä siis kuljin takki auki tuulessa ikävöidessäni sitä jotain. No, siinähän sairastuu.

Evakkojen lapsenlapsena olen jo verenperintönä saanut kaipuun. Sinne jonnekin. Ehkä se on asia, joka on lopulta värittänyt ymmärrystäni juurista ja kotipaikasta. On kuitenkin aina pois jostain. Vaarillani oli seinällä kivenpala, joka oli tuotu taaksejääneiltä mailta Tavajärveltä. Kivi oli pala uunia, jonka päälle vaari oli lapsena kiivennyt varpaitaan lämmittämään. Aikuisena ymmärsin, että kaikilla meillä on mukanamme tuo kivenpala, joka joskus meitä lapsena lämmitti. Pohjoisuus on se koti, joka kulkee mukanani. Piti mennä etelään, jotta kompassille oli käyttöä. Ja se kompassi osoittaa napaani.

Kun menetän kosketuksen kotiini, katoan. Katoan syvään mustaan aavaan, johon niin monet ovat eksyneet. Nyt osaan jo tarpoa itseni jonnekin noin melankolian leveydelle. Siellä ei pääse täysin katoamaan, mutta huutelemaan sentään pimeyteen. Ja pimeydessähän ei vastaa kuin oma kaiku. Siellä revitään itseä auki, jotta tuntee taas elävänsä. Kunnes aurinko nousee taas maan pohjasta. 

Pohjoisuudessa on raaka tarve repiä itsensä aina uudestaan ja uudestaan auki. Todistetaan, että täällä mekin olemme olemassa pimeyden keskellä. Ehkä tarve on osa pohjoisen luovuutta ja taidetta. Halua antaa jotain hyvin rehellisesti ja peittelemättä, mutta kuitenkin niin laveasti, että jätetään tilaa myös vastaanottajan päähän. Sama pätee myös pohjoisen puheeseen, murteesta riippumatta. Pohjoisen puheessa annetaan tilaa, eikä asioita aina sanota tarkasti. Pohjoisessa ihmiset ymmärtävät asiat aina kuitenkin omalla tavallaan, joten mitä sitä turhia asioita liikaa selittelemään. Pohjoisen taiteessa ja puheessa on ilmavuutta. Ehkä siinä on sitä kuuluisaa pohjoisen mystiikkaa, kun jätetään tilaa mielikuvituksellekin.

Pohjoisuus ei ole vain meidän suomalaisten tai edes Pohjoismaiden juttu. Japanissa on jo tuhat vuotta sitten kirjoitettu runoutta, jossa kuvataan hyvin samankaltaista mielenmaisemaa. Maailmaa kuvataan esimerkiksi vaihtuvien vuodenaikojen läpi, kun hetket luonnossa ovat katoavaisia. Yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä saatettiin kuvata syrjäisen vuoriston kirsikkana, joka oli saavuttamattomissa, eikä sen kukkaloistosta kukaan päässyt nauttimaan. Meillä kielikuva olisi hillasuo, josta kukaan ei tiennyt. Etenkin japanin kielen käsite wabi kuvastaa hyvin pohjoisuutta. Sillä tarkoitetaan muun muassa karua ja vaatimatonta, tuskaa ja melankolisuutta. Toisaalta wabi kuvaa myös mielentilaa, jossa karuus muuttuu ihmisen sydämessä hyväksynnäksi eikä häneltä puutu enää mitään. Pohjoisuus ei ole aina kovin kaunista, se on karua ja vaatimatonta, mutta meissä ihmisissä se muuttuu pehmeydeksi, jonka läpi katsomme elämää.

Pohjoisuus on minulle etäisyyksiä, kylmässä tarpomista, kaipuuta ehkä sinne jonnekin, itsensä auki repimistä, karuutta, ilmaa ja koti. Pohjoisuus on ennen kaikkea tapa, miten näen itseni suhteessa muihin ihmisiin. Minä olen se talon perimmäinen seinä. Sillä seinällä ei ole ikkunoita tai ovea, mutta siellä ollaan turvassa.

Essi Ryynänen
Tamperelainen pohdiskelija, jonka juuret ja sydän on pohjoisessa

Palkittu saamen kielten etäopetushanke

Suomessa saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Utsjoki, Enontekiö, Inari ja Sodankylän kunnan pohjoisosat, ja niillä alueilla saamenkielinen opetus on turvattu perusopetuslaissa. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Kaikki saamen kielet ovat uhanalaisia, mutta erityisesti inarinsaame ja koltansaame. Pohjoissaamea äidinkielenään puhuvia on Suomessa noin 2000 henkeä, yhteensä pohjoissaamen puhujia on noin 20 000, sillä sitä puhutaan myös Norjassa ja Ruotsissa. Inarinsaamea ja koltansaamea puhutaan vain Suomessa, inarinsaamea puhuu noin 400 ja koltansaamea noin 300 henkilöä.

Suurin osa saamelaislapsista ja -nuorista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella, missä saamen opetusta on ollut tarjolla vain suurimmissa saamelaiskeskittymissä, kuten Rovaniemellä, Helsingissä ja Oulussa. Vuonna 2018 Utsjoen kunta ja Saamelaiskäräjät käynnistävät Saamen kielten etävälitteisenopetuksen pilottihankkeen, jonka tarkoituksena on helpottaa saamen opetukseen pääsyä. Hanke järjestää perusopetusta ja lukiokoulutusta täydentävää saamen opetusta saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Opiskelumahdollisuus on otettu innostuneesti vastaan: tällä hetkellä projektissa opiskelee 90 oppilasta ja opiskelijaa 67 koulusta.

Viime vuonna Opetushallitus myönsi hankkeelle Cygnaeus-palkinnon tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta edistävistä opetusmahdollisuuksista. Palkinnon myötä hanke on saanut hyvin huomiota.

Haastattelen hankkeen projektipäällikkönä toimivaa Hanna Helanderia.

  • Onko opetukseen osallistuville jotakin ikähaarukkaa? Voivatko opetukseen osallistua yhtä hyvin suomenkieliset kuin saamea puhuvat?

Täydentävä saamen opetus on tarkoitettu oppilaille, joiden perheen tai suvun kieli on saame. Tarjoamme opetusta eskareille, perusopetuksen oppilaille ja lukio-opiskelijoille. Oppilaiden ei tarvitse osata saamea ennestään.

Leikkiä, tarinankerrontaa ja luontopedagogiikkaa

–          Miten etäopetuksessa voidaan toteuttaa saamen kulttuurille tärkeitä asioita, kuten luonnonyhteyttä ja saamelaiselinkeinoja?

Teemme yhteistyötä Lasten sananvalta ja toimijuus -tutkimushankkeen kanssa, jonka tavoitteena on kehittää saamen kielen etäopetuksesta kieli- ja kulttuuritietoista yhteistyössä opettajien kanssa. Viime syksynä opettajat suunnittelivat yhteistyössä tutkijoiden kanssa opetusinnovaatioita, joissa testattiin, miten leikki, tarinankerronta ja luontopedagogiikka toimivat etäopetuksessa. Inarinsaamen opettaja Henna Aikio lähti toteuttamaan luontopedagogiikka luontobingon avulla. Hän lähetti oppilaat kesken tunnin havainnoimaan luontoa ja kuvaamaan pyydettyjä asioita, esimerkiksi jotain keltaista. Kuvissa opettaja ja oppilaat työstävät yhdessä oppimateriaalia. Kuvat ovat esillä myös etäopetushankkeen nettisivuilla. Myös leikki- ja tarinankerrontainnovaatiot onnistuivat hyvin ja innostivat oppilaita!

Tänä lukuvuonna projektin opettajina ovat toimineet Henna Aikio, Satu Pieski, Joni Saijets, Sirkka Sanila ja Sonja Moshnikoff.

–          Onko pätevien opettajien saaminen saamenkieliseen opetukseen vaikeaa? Onko opettajia koulutettu riittävä määrä?

Pätevien opettajien löytäminen etäopetukseen ei ole ollut hankalaa, sillä etäopetuksessa opettajan asuinpaikalla ei ole väliä, kunhan nettiyhteys toimii. Opettajamme asuvat ympäri Suomea ja maailmaa, yksi opettajista asuu Kolumbiassa. Inarin- ja pohjoissaamessa on pätevät opettajat ja koltansaamen opettaja viimeistelee opettajaopintojaan.

–          Onko etäyhteyden päässä saamentaitoinen ohjaaja? Onko projektin tunnit kytketty koulujärjestelmään esimerkiksi niin, että saame olisi siinä valinnaisaineena?

Täydentävä saamenopetus on oppilaille ylimääräistä opetusta, mutta opetus järjestetään osana koulupäivää. Oppilaiden lukujärjestysten yhteensovittaminen on valtava työ, joka aloitetaan huhtikuussa ja jota jatketaan koulujen alkuun asti.

Etäoppitunneilla kouluissa oppilaiden tukena on koulunkäynninohjaaja, joka auttaa esimerkiksi teknisten pulmien ratkaisussa. Tunneille osallistuessaan ohjaavat saattavat oppia itsekin saamea.

Kieli on tärkeä osa identiteettiä

Saamelaisia asuu nykyään jo noin 60 % muualla kuin saamelaisalueella. Saamelaiskulttuuri on käsitykseni mukaan vahvasti luontosidonnainen. Mietin, miten saamelaiskulttuuria ja saamelaista elintapaa voi toteuttaa kaupunkiympäristössä vai saako se siellä uusia muotoja.

–          Onko vaarana, että kaupunkiympäristössä pienen vähemmistön kulttuuri jauhautuu kadoksiin? Onko tällaisesta kieliprojektista hyötyä saamelaiskulttuurin elvyttämiseen ja vahvistamiseen missä ympäristössä tahansa?

Kieli on tärkeä osa identiteettiä ja kielen kautta oppilaat kiinnostuvat myös kulttuurista. Olen itse asunut pitkään Helsingissä. Saamelaiskulttuuri löytää kaupungissa uusia muotoja, ei se saamelaisuus mihinkään katoa, jos suhde kulttuuriin on vahva. On kuitenkin tärkeää, että perusopetus tukee oppilaan saamelaista identiteettiä ja tarjoaa mahdollisuuden saamen kielen opiskeluun. Monet oppilaistamme eivät puhu saamea ennestään, mutta heillä on yhteys kieleen, kyse on menetetystä äidinkielestä. Kielen menetykseen ovat vaikuttaneet yhteiskunnan asenteet, joten on tärkeää, että yhteiskunta myös tukee kielen ottamista takaisin.

Paula Alajärvi

Kuvat Ville-Riiko Fofanoff / Saamelaiskäräjät

Piirroskuvat Sunna Kitti

Piirrokset kuvaavat tekstin mainitsemia opetusinnovaatioita

Seitsemän kesän pässeistä

”Onko meillä lampaita?” kysyin silmät loistaen, vaikka näinhän itsekin. ”Kesäpässejä”, äiti tokaisi järjen äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Sittemmin homma lähti käsistä.

Kissoja meillä oli ollut entuudestaan ja nyt tontilla asui viitisenkymmentä muutakin eläintä. Lampaita on siunaantunut ja liekö haikara tuonut väärän paketin, kun seassa oli yllättäen muutama vuohikin. Ankoille kaivettiin pieni lampi keskelle pihamaata ja kanalasta soi herätyskello joka aamu kello kolme. Yksi koirakin löysi meiltä eläkekotinsa ja vei sydämeni mennessään. Nykyisin hän nukkuu pienen, varta vasten hänelle istutetun vaahteran alla.

Kun äiti tarjosi ensimmäistä kertaa lampaanlihaa, teimme siskoni kanssa sen sijaan itsellemme voikukkasalaatit. Ei mennyt paria päivää, kun nälkä ajoi siskokset kokeilemaan äidin reseptiä. Horsma, vesiheinä ja apila olivat lopulta kovin lyhytnäköisiä ratkaisuja. Myöhemmin opin pitämään läheltä tulevasta lihasta ja nylkemäänkin, mutta edelleenkään en halua tietää, minkä nimistä lihaa on keitossa. Jauhettavaksi kelpaavat osat ovat helppoutensa vuoksi suosikkejani kokatessa. Aiemmin jauhoimme lihan vanhalla, käsin veivattavalla lihamyllyllä. Vinkuna oli korvia huumaava, ja toisen täytyi olla pitämässä keittiön pöytää paikoillaan. Jossain vaiheessa viereisessä huoneessa työpäivästä uupunut mies joko heltyi vaimolleen tai kyllästyi meteliin, ja nyt keittiöstämme löytyy sähkökäyttöinen mylly. Pöytääkään ei tarvitse enää erikseen pidellä paikoillaan.

Eläintenpito ei ole aina hohdokasta, kun uni jää vähäksi, eläimet sairastavat ja säästöpossusta kolistellaan viimeisetkin lantit heiniä varten. Tavallisen tehdastyöläisen ja harrastelampurin rahat riittävät muinaisiin eläintenhoitovälineisiin. Kerintää varten äiti löysi kaiketi maaseutumuseosta vanhat saksimalliset keritsimet. Laitumien pystytyksessä meillä sentään hyödynnetään perinteisen lihastyövoiman lisäksi hieman uudempaakin tekniikkaa. Rautakangella isketään maahan reikiä, joihin sitten viisikiloisella kumilekalla nuijitaan toisesta päästään tylpistetyt heinäseipäät. Nykyisin aidassa kulkee sähkölangat, muttei ole montakaan vuotta siitä, kun lampaat vielä juoksivat harva se päivä verkkoaidasta lävitse. Aitaverkkoja oikoessamme huomasimme pian, ettei halvin ole aina paras – eikä lopulta edes halvin.

Kaikkein eniten tällaisen eläintarhan pyörittäminen vaatii aikaa. Päivittäiseen ruokintaan menee noin 40 minuuttia. Lisäksi muut kausiluontoiset askareet, kuten kerintä ja talvikarsinoiden tyhjennys, ovat työssäkäyvälle mielipuolisia urakoita. Sitä täytyy todella haluta hiipumaton palo rinnassaan. Joskin voin vakuuttaa, ettei palo aina näy ulospäin, kun herättelen äitiäni navetalle kahvipannun tuoksulla.

Muutaman kerran meiltä on kysytty, mitä eläinten pitämisestä hyötyy. Rahallisesti se onkin hullujen hommaa. Kotoa ei voi lähteä päivää pidemmälle reissulle, ellei hanki lomittajaa. Lihat sekä kanan- ja ankanmunat ovat tällä hetkellä ainoa konkreettinen hyöty. Eläinten kanssa voi kuitenkin tuntea olevansa tarpeellinen ja rakastettu, vaikka päivä olisi muuten ollut mustaakin mustempi. Vastuu ja rutiinit antavat elämään erilaista sisältöä kuin leipätyö. Yhdessä touhuilu on myös silloin tällöin mukavaa. Meidän keskustelumme saattaa kuulostaa hiljaiselta, kun toinen kulkee edellä rautakangen kanssa ja toinen iskee tolppia maahan. Mutta se on äidille ja tyttärelle laadukasta aikaa, jota ei paarmojen lisäksi häiritse mikään.

Jaana Martikainen 16.2.2021

Kirjoittaminen on osa luontaiselinkeinoa

Deadline on kustannusalan termi, joka konkretisoitui kohdallani syksyllä 2018. Minulla diagnosoitiin harvinainen lihasrappeumatauti, ALS.

Samaan aikaan Karisto julkaisi esikoisteokseni, novellikokoelman Pyhävaara. Tunteet olivat ristiriitaiset; tauti on etenevä ja johtaa lopulta kuolemaan, toisaalta olin liittynyt proosakirjallisuuden ajattomaan virtaan.
Karisto on julkaissut novellejani vuosittaisessa Erämaailma-antologiassaan vuodesta 2015. Ensimmäinen tarina Karhu kertoo kolttamiehestä nimeltä Matti Gerasimoff, joka lohenpyynnin aloituksessa Näätämöjoella muuttuu karhuksi.
Vanhempi kirjailijakonna Inarijärven Kenkäniemestä Seppo Saraspää ehdotti, että lähettäisin jutun kustantajalle. Hän toimi näin kätilönä kirjailijan uralleni. Tarinassa Matti tekaisee jopa pennut naaraskarhulle. Loput saatte lukea itse.
Kirjoitan fiktiivistä proosaa, olen siis perinteinen sadunkertoja. Tarinani perustuvat kuitenkin aina todellisiin tapahtumiin pohjoisessa. Tämä elämänpiiri on ominta aluettani. Voisin kutsua itseäni jo ”Lapin elinkautiseksi”, vaikka en kultaa olekaan huuhtonut. Sekin vain siksi, että en arvosta mitään kiiltävää.
Suomenkielinen kirjallisuus kovien kansien välissä on hitaan ajatteluprosessin tulos. Teksti on kulkenut ammattimaisten käsien läpi ja muovautunut matkalla. Lopputuote edustaa ajan hitauselementtiä toisin kuin nopeasti vaihtuva uutisseinä.
Huomasin, että suurin osa pohjoiseen sijoittuvaa proosaa on kirjoitettu etelässä. Harva kirjailija on työskennellyt poroteurastamoilla tai Jäämeren paateilla. Siksi myös Lappi-kirjallisuutta vaivaa tietynlainen ammattitaidottomuus. Se ärsyttää paikallisia lukijoita.
Itselleni on tärkeää, että asiat kirjoitetaan oikein, vaikka tarinat ovat keksittyjä. Yleensä annan käsikirjoitukseni luettavaksi pohjoisen ihmisille lisäarvon saavuttamiseksi. Tässä asiassa kustannustoimittaja ei voi auttaa, mutta osaltaan hän määrittää kirjan valmistumisprosessia.
Kirjoittaessani romaania Myrskyn koti, jonka Karisto julkaisi syksyllä 2020, lihasrappeumatauti alkoi jo haitata työtäni. Saatoin asua kotona pientilallamme Inarin Turvejärvellä, mutta tarvitsin apuvälineitä. Irtonäppäimistön ja hiiren tilalle tulivat vähitellen päähiiri ja näyttönäppäimistö.
Merkittävä etappi kirjoittajan urallani oli ensimmäinen apurahani keväällä 2019, Taiken myöntämä 6000 euron palkkakuitti 4 kuukauden työskentelylle. Pienen sairaseläkkeen päälle se on iso raha perheelliselle luontaiselinkeinotilalliselle.
Kirjailijan ansaintalogiikka poikkeaa normiyhteiskunnan mediaanista, mutta ei juurikaan ammattikalastajan tulonmuodostuksesta. Siksi pidän kirjoittamista yhtenä luontaiselinkeinon osana, kuten teurastajan tai lihanleikkaajankin tointa.
Minulle yrittäjyys on sitä, että tilille tulee rahaa, lapsilla on kengät pienissä jaloissa ja leipäpala kourassa. Eikä vaimo motkota kovin pahoin!
Tätä kirjoittaessani asun Ivalossa palvelutalossa, koska joudun käyttämään jo sähköpyörätuolia. Kirjoittamisen tekniset apuvälineet ovat monipuolistuneet entisestään. Kolmas käsikirjoitukseni novellikokoelma Poltettu maa alkaa olla hyvällä mallilla.
Sain Otavan kirjasäätiöltä 1000 euron apurahan 19 tarinan viimeistelyyn. Tapani mukaan ne kertovat pohjoisen ilmiöistä Ruijassa, Lapissa, Turjassa ja Jäämerellä. Etelästä en usko haastajia itselleni löytyvän, mutta pohjoisessa varmasti on asiantuntemusta tähänkin aihepiiriin!
Kotona Turvejärvellä elämä jatkuu luonnon syklissä. Tytöt käyvät koulua Sevettijärvellä ja vaimo hoitaa tilan askareita. Itse keskityn kirjoittamiseen Ivalossa. Helmikuussa aion jatkaa kesken jäänyttä romaania työnimeltä Äpärä. Se perustuu vanhaan saamelaiseen eahparas-myyttiin siunaamatta kuolleista lapsivainajista.
Romaanissa seikkailee Myrskyn kodista tuttu antisankari Marko Portti. Markon hahmon olen rakentanut tarkoituksella ivalolaiseksi. Häneen saan yhdistettyä asioita, joita itse pohjoisessa olen nähnyt ja kokenut. Marko on minun alter egoni, kaksoisolento, jonka kautta saan sadun elämään.
Kirjoittajan työ on ensisijaisesti ajatustyötä. Sitä sairauteni ei estä. Päinvastoin, lauseeni muuttuu ehkä harkitummaksi, tiivistyy. Elinikäinen lukuharrastukseni jatkuu myös äänikirjoja kuuntelemalla. Luen paljon kaikenlaista kirjallisuutta.
Tämä työ palkittiin juuri ennen joulua, kun hakemukseni Suomen kirjailijaliittoon hyväksyttiin kahden proosateoksen ansiosta.
Rakastan suomen kieltä sen ilmaisuvoiman vuoksi. Äidinkieleni on juuri oikea työkalu kuvaamaan pohjoista luontoa ja mielenlaatua!
Lukeminen, ajattelu ja kirjoittaminen ovat kirjailijan tukijalat. Ne ovat kuin laavun tukipuut, joiden ympärille voi tarinan rakentaa. Lukeminen antaa työkalut kirjoittamiseen, ajattelu tuo siihen sisällön ja kirjoittaminen vaaditun rutiinin.

Janne Simonpoika Utriainen
Kirjailija Inarin Turvejärveltä

1 of 13
12345