Posts by: admin

Lappilainen kulttuuri ansaitsee kokijansa

Jänkä pystytettiin tuohtumuksen ja turhautuneisuuden perustalle. Lapin monimuotoinen kulttuuri vaiettiin olemattomiin niin valtakunnan kuin maakunnankin medioissa. Jängän aikana tilanne näytti muuttuvan parempaan suuntaan: lappilaiset tekijät ja Lappi ympäristönä taiteen tekemiselle saivat mediassa nostetta. Lappiin tuotiin suuria elokuvatuotantoja ja lääniin syntyi useita kulttuurifestivaaleja, joissa on kiinnostavaa meininkiä. Toki osassa on tullut hieman vaivaannuttavasti olo, että Lapista halutaan vain eksoottiset puitteet, joissa voidaan sitten opettaa perinteisessä kolonialismin hengessä paikallisille tapoja. Lappilainen kulttuuri itsessään ei näissä kinkereissä kiinnosta. Näitä harvoja harmin paikkoja lukuun ottamatta kehitys on näyttänyt myönteiseltä.

Nyt meneillään oleva median murros uhkaa kaiken, niin paikallisen kuin valtakunnan tason kulttuurituotosten näkyvyyttä: mitä enemmän lehtitalot yhdistyvät, sitä enemmän samoja juttuja kierrätetään eri lehdissä ja kirjoitettujen lehtijuttujen kokonaismäärä laskee. Yhä useammin kulttuurin tekijän ainoa mahdollisuus saada tekemisensä näkyviin on käyttää iso osa ajastaan ja voimavaroistaan siihen, että varsinaisen luovan työn sijaan koettaa puskea itsensä näkyviin sosiaalisen median ruuhkassa. Kirjailijan ja kuvataiteilijan pitäisi luoda itsestään kiinnostava henkilöbrändi sen sijaan, että hänen työnsä olisi ensisijaisesti markkinoitava kohde. Energia menee esittämiseen eikä ajatteluun.

Näin on käymässä myös meille kulttuurin kuluttajille. Me tuhlaamme ohikiitävää elämäämme ruutujen ääressä seuraamassa henkilöbrändejä sen sijaan, että menisimme näyttelyyn pysähtymään teoksen äärelle. Yhä useampi kertoo menettäneensä kyvyn keskittyä mihinkään ja surevansa kadonnutta kykyä lukea – tai ajatella. Me emme myöskään ehdi tai jaksa tai muista vaatia medialta, että se kertoisi meille Lapissa tapahtuvista kulttuuriasioista riittävän ajoissa, että sinne jossain satojen kilometrien päässä esitettävään tanssiteokseen ehtisi järjestää matkan. Lapissa kulttuurin kuluttaja tarvitsee tietoa ja lappilainen kulttuuri ansaitsee kokijansa. Taiteen tekeminen ja kokeminen elvyttää ruutujen runnoman ajattelukyvyn, jota me tässä ajassa ihmiskuntana kipeimmin tarvitsemme.

Hertta Alajärvi

Tykkylunta turisteille

– Pohdintoja luontokuvien Lappi-identiteetistä

Rovaniemen katukuva on täyttynyt koronan jälkeen nopeasti matkailumainoksista. Kuvissa toistuvat tykkylumen peittämät kuusistot ja täyteläiset revontulet, mutta huskyt ja pyyhkeisiin kääriytyneet saunojat paljastavat kuitenkin turisteille tuotetun Lapin. Sen maailma on minulle outo rajatila, jossa tuttuus ja eksotiikka kohtaavat.

Luontokuvien näkeminen jatkuvasti markkinointikontekstissa on saanut miettimään niiden vaikutusta omaan luontokokemukseeni. En pysty enää katsomaan revontulikuvia ilman jälkeenpäin seuraavaa kelkkasafarimielikuvaa.

Luontokuvien runsas käyttö Lapin matkailumainoksissa ei ole sattumaa. Suomen matkailua edistävä Visit Finland on listannut 2020-luvun yhdeksi suurimmaksi matkailun megatrendiksi luonnon. Tämä korostuu erityisesti Lapissa, jossa ulkomaalaisten matkailijoiden osuus on Suomen suurin. Talvikausi on matkailusesonkina ylivoimaisesti suosituin. Joulupukki on edelleen paras houkutin, mutta ilman talvista luontoa se ei olisi niin vetovoimainen. Lapin luonnosta halutaan välittää mielikuva puhtaana ja koskemattomana paikkana, jonne pääsee seikkailemaan kelkan tai koiravaljakon matkassa.

Daniel Chartier on luonut käsitteen kuvitteellinen pohjoinen, jolla hän tarkoittaa luotua ja ylläpidettyä mielikuvaa arktisesta alueesta. Historiallisesti se on syntynyt alueen ulkopuolella, eteläisten valtioiden kuten Ison-Britannian, Saksan, Ranskan ja myöhemmin Yhdysvaltojen luomien mielikuvien kautta. Napa-alue näyttäytyy niissä autiona ja koskemattomana. Paikallisten ja erityisesti alkuperäisväestön kokemukset ja jopa olemassaolo on jätetty huomiotta. Chartierin mukaan tästä seuraa pohjoisen näkeminen etelää hyödyttävän näkökulman kautta, kuten raaka-aineiden varantona.

Lapin turismibisneksen kasvu ei näy pelkästään katukuvassa. Tuntuu, että Rovaniemen kulttuurikenttä on imeytymässä alati kasvavan matkailuilmiön sisään ja paine markkinoida turisteille kasvaa. Eksotiikan kasvu pelottaa. Aletaanko näytelmiä ja näyttelyitä mainostamaan tonttujen ja porojen avulla? Asia nousi esiin, kun tutustuin Väyläkirjojen julkaiseman Markku Aikioniemen Lumoava Sompio -valokuvakirjaan. Englanninkieliset käännökset ja turistikuvastoa toistava kansi antoivat mielikuvan matkailijoille suunnatusta kirjasta. Esipuheessa kerrotaan kuitenkin toista tarinaa, sillä Aikioniemen kirjan kuvat ovat syntyneet tarpeesta tallentaa omaa kotiseutua.

Maria Huhmarniemen ja Timo Jokelan artikkelissa Arktisen luontokuvauksen etiikka avataan luontokuvauksen käyttöä kestävältä pohjalta. Kuvilla voidaan levittää tietoa, ottaa kantaa ja vahvistaa paikallista identiteettiä ja kestävää kehitystä. Näin arktisen vetovoima voidaan rakentaa aineettomien luonnonvarojen ja palveluiden varaan. Eettisyys otetaan huomioon kuvia levittäessä. Onko niissä ristiriitaa paikallisten arvojen kanssa? Toistetaanko autiota ja valloittajaa kaipaavaa luontoa? Aikioniemen valokuvakirja voidaan nähdä yhtenä tapana toteuttaa näitä periaatteita. Vuodenkiertoon rakentuva kirja ei ota suoraan kantaa luonnonsuojeluun hanhipopulaatiosta tehtyjä huomioita lukuun ottamatta, mutta se kuvaa lajistoa ja maisemaa ilman eksotiikkaa. Itseäni ilahduttaa ankeiksikin miellettyjen säiden esitteleminen. Räntäsateessa parveilevat pulmuset on yksi suosikkikuvistani.

Teos tallentaa tämänhetkisen Sompion luontoa ja maisemaa. Muutokset ympäristössä voivat olla toisinaan nopeita ja radikaaleja, mikä Sompiossa näkyi tekoaltaiden rakentamisen jälkeen. Nykyisen ilmastonmuutoksen vaikutuksia ollaan vielä todistamassa. Lumoava Sompio ei tietenkään pyri tieteellisten julkaisujen objektiivisuuteen, vaan se kuvaa Aikioniemen henkilökohtaista suhdetta Sompion maisemaan. Hänen subjektiivinen kokemuksensa voi kuitenkin luoda myös katsojalle henkilökohtaisen suhteen alueen luontoon ja historiaan. Mieleen tulevat Samuli Paulaharjun aikanaan tallentamat matkat ja se, kuinka arvokasta niiden säilyttämä perinnetieto on edelleen paikalliselle identiteetille.

Markku Aikioniemi: Lumoava Sompio. Väyläkirjat 2022.

Lähteet

Daniel Chartier: Mikä on kuviteltu pohjoinen? Eettisiä periaatteita. Suom. Jaakko Naski. Arctic Arts Summit / Montréal, Imaginaire | Nord, ”Isberg”, 2019.

Maria Huhmarniemi ja Timo Jokela: Arktisen luontokuvauksen etiikka. Teoksessa Luontokuvaus soveltavana taiteena. Toim. Timo Jokela, Maria Huhmarniemi ja Jaana Paasovaara. Lapin yliopisto, 2020.

Visit Finlandin julkaisut: Kansainvälisen matkailun tulevaisuuden trendit 2022

Jenni Mutenia

Pesemättömiä ei purematta niellä

Pesemättömät. Irene Piippola. Hansabook 2022.

“Eräänä kauniina kesäpäivänä Jumala päättää kylästellä Aatamin ja Eevan luona Paratiisissa. Hän ilmoittaa Aatamille tulostaan eikä Eeva ehdi kuin osan lapsistaan pestä kun Jumala on jo oven takana.” Ja tuosta noin olin imaistu tämän runoteoksen kyytiin rytinällä, eikä kirjaa enää kädestä voinut laskea. Nämä olivat Piippolan runoteos Pesemättömien ensimmäiset lauseet.

Pesemättömät on runoteos, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät maagisella tavalla. Kuten jo aloituksesta voi arvata, on uskonto yksi teemoista. Lestadiolaisuuden syntymailla liikutaan ja uskon asioista puhutaan terävästi. Mutta lestadiolaisen uskon ja uskomusten seurana on myyttisiä mytologioiden hahmoja, kuten maahiset, Kalevalasta tuttu vesien emäntä Vellamo ja tietysti tavan ihmiset pakanallisine aatteineen. Tuntuu mehukkaalta lukea näiden elementtien sekoituksia, sillä ovathan myyttisten ja uskonnollisten tarinoiden alkuperät samankaltaisia.

Runoissa on oman tulkintani mukaan enimmäkseen samankaltaisia teemoja, mutta puhuja ikään kuin muuttuu runojen välillä. Kerronta on välillä kirjakielistä ja välillä murteellista, mikä korostaa rahvaan ja pyhän puheen eroja. Teemat pyörivät ihmisyyden ja sen vajavaisuuden ympärillä, ja näyttävät, kuinka ihmisen vajavaisuudelle ei uskonnossa ole juurikaan tilaa. Maahisten maailmassa, joka minulle näyttäytyy tavallisen uskonnottoman käytännönläheisenä elämänä, on kevyemmät säännöt ja ihmisyyden rajat rennommat. Ollakseen hyvä ei tarvitse olla täydellinen.

“Met olema liha jota sie himosit
ja sitten kielsit
ja kirosit

Nyt olet meän maassa”

Pesemättömiä täytyy pureskella vielä pitkään. Jokaista kohtausta pitää jäädä maiskuttelemaan eikä tästä kertalukemalla selviä. Kunhan hengästymiseltäni kerkiän, luen kirjan uudelleen ja töngin hampaiden koloista vielä sen viimeisetkin maut.

Kerttu Korhonen

Mikä on muuttunut?

Kirjoitin vuonna 2019 Jänkään lappiinmuuttajan tuntoja otsikolla Pohjoisessa itseään ei pääse pakoon. Tuolloin kipuilin sitä, miten meidän Eskelisen tuomien olisi tarkoitus sopeutua Lappiin, kun kaikki tuntuivat viikonloppuisin katoavan eräkämpille, reissuun tai lasten harrastustoimintaa tukemaan. Noh, nykyään ”katoan” itsekin sujuvasti perjantai-iltapäivisin milloin minnekin, vaikka metsästäjää tai himomarjastajaa minusta ei taidakaan koskaan tulla.

Koronavuosien jälkeen Lappi on alkanut houkuttelemaan väkeä ympäri Suomen. Ihmiset kaipaavat tilaa, rauhaa ja luontoa, ja sitä täältä löytyy. Eikä jokainen tulija suinkaan ole erämies tai -nainen, vaan eniten paikalle tuntuvat pyrkivän lapsiperheet. Arjen logistiikkaongelmia on täällä vähemmän, tai ainakin ne ovat erilaisia kuin kehä kolmosen sisäpuolella. Sanoja luontosuhde ja lintukoto toistellaan. Mukanaan uudet tulijat tuovat oman tapansa olla ja elää, eikä kenestäkään leivota väkisin tupenpelaajaa. Myös täällä saa elää omannäköistään elämää.

Omahyväiset ”Odottakaapa kun kaamos alkaa” -toistelut eivät taida enää säikyttää ketään, sillä uudet tulijat tuntuvat viihtyvän. Ehkä onkin niin, että nykyisessä maailmanmenossa ajasta, kiireettömyydestä ja rauhasta on tullut harvinaista luksusta, Lapin eksotiikkaa.

Täällä siitä on aikaa ottaa selvä.

Reetta Tätilä

Laskuvarjohyppy intin vihreissä

Istuimme Casassa vieri vieressä kavereiden kanssa ja jännitimme ensimmäistä sotilaslaskuvarjohyppyä.

Casa on lentokone, josta laskuvarjohypyt tehtiin. Varmasti jokainen jännitti itse hyppyä, mutta juuri sitä varten oli kärsitty viimeiset kaksi viikkoa. Kukaan ei enää tässä vaiheessa jättäisi käyttämättä tilaisuutta ansaita viininpunainen baretti. Matka tähän pisteeseen oli ollut pitkä.

Idea hakeutua Suomen armeijan erikoisjoukkoihin tapahtui monia vuosia ennen valintakokeita. Olin vielä reippaasti alaikäinen, kun jo unelmoin vaativasta ja ankarasta erikoisjoukkokoulutuksesta. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin ryhtymässä. Kaikki henkinen ja fyysinen valmistautuminen vaati töitä. Minun kohdallani asiaan liittyi myös sosiaalinen valmistautuminen. Olin teininä melko ujo ja viihdyin paljon omissa oloissani. Jostain syystä näin oli käynyt, vaikka olen perusluonteeltani hyvin sosiaalinen ja jopa ekstrovertti. Ujous karisi pois liikuntaneuvojakoulussa, jossa sai jatkuvasti olla esillä ja esiintyä. Siellä kehittyivät muun muassa ryhmätyöskentelytaidot, jotka ovat hyvin tärkeitä taitoja erikoisjoukoissa. Sosiaalisesti mukautuvampana ryhmätyöskentely ja tiivis kasarmielämä on paljon mielekkäämpää. Ennen valintakokeita kävin salilla, juoksin vauhtikestävyys- sekä peruskestävyyslenkkejä, hiihdin, uin ja tein oikeastaan kaikkea sellaista, mitä valintakokeissa tiesin olevan luvassa.

Valmistautuminen kannatti ja minut valittiin koulutukseen! Ennen ensimmäistä hyppyä jokaisen laskuvarjojääkärintaimen on koettava hyppykoulutus. Tämä henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen haastava koulutusjakso tuntuu kovimmallakin jantterilla. Päivä toisensa jälkeen jatkuva hikoilu Utin kankailla kantamus selässä sekä samaan aikaan vaadittava suorituskyvyn nousu vei myös omat voimani vähiin. Kyky suorittaa ja ajatella samanaikaisesti osoittautui vaikeammaksi kuin osaa alkuun ajatellakaan. Kaikesta huolimatta ja myös itselleni yllätyksenä pääsin läpi maanpäällisestä helvetistä ja vieläpä keho täydessä toimintakunnossa ilman loukkaantumisia.

Ensimmäinen sotilaslaskuvarjohypyn aamu valkeni. Ilma oli hyvin sumuinen. Herätys oli aikaisin. Hyppykamat mukaan ja ei muuta kuin odottamaan Casaa. En muista enää, missä hyppyerässä olin, mutta muistan, kuinka edellinen hyppyerä laskeutui hiljaa sumuisessa taivaanrannassa. Näky herätti kunnioitusta inttikavereitani kohtaan. Tiesin, että he olivat tehneet sen! Hypänneet liikkuvasta koneesta tyhjyyteen luottaen tiukasti siihen, että varjopakkaamon työntekijät olivat tehneet työnsä moitteettomasti.

Casa saapui taivaalta propellit pyörien hakemaan oman hyppyeräni. Kerosiini haisi vahvasti ja propellit aiheuttivat tuulen kasvojani vasten. Koneessa oli punainen verkkopenkki varattuna jännittyneille sotureille. Siihen istuminen ilman rinkkaa sujui leppoisasti. Mieli kelasi jatkuvasti toimenpiteitä, joita kuuluu tehdä ilmassa hypyn jälkeen. Maahanlaskupyörähdystä ei ollut aikaa miettiä vielä siinä vaiheessa, sillä en voinut tietää, mihin suuntaan tuuli kuljettaa minua kanervaisella hyppykentällä. Putoanko vatsalleni, kyljelleni vaiko perseelleni? ”Ensimmäinen erä ylös, koukku kiinnitä!”, huusi hyppymestari. Jännitys muljahti vatsassani. Kiinnitin koukun koneen katossa olevaan vaijeriin. Seuraavaksi tarkistettiin omat ja kaverin varusteet. Kaikki kunnossa. Jonon ensimmäinen huusi: ”Ykkönen valmis, erä valmiina!” Painostava hiljaisuus. Milloin tahansa hyppymestari huutaa jonon ensimmäiselle: ”Valmiina! Mene!”

Lopulta käsky kävi. Olin muistaakseni hyppyerän kolmas tai neljäs. Ensimmäinen hyppäsi. Koneessa kävi ilmanpaineen tuoma humina. Jono eteni seuraavaan. Hän hyppäsi. Minunkin oli pakko hypätä. Astuin toisen jalkani koneen sivulla olevalle askelmalle. En kuullut käskyä ”Mene!”, mutta tunsin läpsäisyn pakarassani. Sitten hyppäsin! Pyörin ilmassa hervottomasti. Huusin ilmassa ääneen ”101, 102, 103,104, 105, 106”, kuten hyppykoulutuksessa oli käsketty laskea. Tämän jälkeen varjon viillekkeet alkoivat suoristua ja tasata menoa hieman. Ääneni rauhoittui ja suuntasin katseeni kohti varjoa tarkistaakseni, että se on kunnossa eikä reikiä ole enempää kuin pitää. Sitten katse sivuille, etten ole matkalla kohti kaveria tai laskeutumassa nopeampaa vauhtia kohti maata kuin aiemmin hypänneet kaverini. Kaikki kunnossa. Sain nauttia lennosta. Kone kaikkosi ja kaiken sen humun ja metelin jälkeen ilmassa oli uskomattoman rauhallista, kuolemanhiljaista. Katsoin nyt jo hieman kirkastuvaa maisemaa ja nautin varjon kannattelusta. Mieleeni juolahti ajatus kivestä hyppykentällä allani. Ajatus pelotti ja aloin tarkkailla, mihin suuntaan olin ajautumassa. Luojan kiitos, en ainakaan kohti puuta. Suunta oli kohti tasaista kanervikkoa.

Kouluttaja ilmoitti megafoniin senhetkiseksi korkeudekseni 50 metriä. Olin ajautumassa maahan vasen kylki edellä. Suuntasin kantapääni kohti menosuuntaa ja valmistauduin kierähdykseen. Maa läheni silmissäni. Suljin silmäni ja valmistauduin iskuun. Jalkani tavoittivat maan ja kierähdin kehoni ympäri. Tunsin jaloissani kipua. Pakettini ei välttämättä ollut tarpeeksi tiukka. Onneksi ei tuullut! Olisin joutunut taistelemaan tuulta vastaan, kuten jouduin myöhemmin tekemään monta kertaa. Sain varjon maassa hallintaani. Adrenaliinia ei ole koskaan ennen virrannut veressäni niin paljon. Punainen baretti oli ansaittu! Ainakin sille päivälle. Varjo laukkuun ja kamat kantoon. Koulutus oli opettanut toimimaan hyppykentällä nopeasti, sillä tosipaikassa tilanne on erittäin vaarallinen. Vihollisen on helppo nähdä koneesta laskeutuvat laskuvarjojääkärit. Sitten juoksin kokoontumispisteelle. Hiki virtasi jälleen, sillä liivi, ase ja varjo laukkuineen painavat. Vielä ei onneksi ollut rinkkaa. Juostessani mietin viininpunaista barettia, sillä se päässä mennään seuraaville lomille! Se ei totisesti tullut ilmaiseksi.

Se, joka ei ole kokenut laskuvarjojääkärikoulutusta, ei voi ymmärtää, mitä koulutus vaatii. Minulle se oli vuosien työ ja laskuvarjojääkärivuosi oli elämäni rankin. En ole ansainnut barettia joka päivä, vaikka pitäisi. Pidän sen silti kaapissani, sillä se muistuttaa siitä, että pystyn kaikkeen, mihin vain ikinä ryhdynkin. Kiitos kurssin 59 henkilökunta ja etenkin varusmiestoverit!

Mikael Häätylä
Kirjoittaja on kotoisin Sodankylän Vaalajärveltä

Lappilainen kylä

Kylä on pienin asutusyhteisö, jossa ihmiset eivät välttämättä ole keskenään sukua. Vuonna 2011 päätimme ruveta esittelemään Jänkä-lehdessä lappilaisia kyliä niin, että kyläläiset itse kertoisivat kotikylistään. Saimme kyläkertomukset 23 kylästä eri puolilta Lappia.

Lapin maakunnassa on 21 kuntaa, neljä kaupunkia ja lähes 300 kylää, joten ehdimme tuoda niistä Jängän sivuille vain pienen osan. Nostimme esiin kyliä eri puolelta Lappia. Ensimmäisenä esiteltiin Sallan Saija, josta on Venäjän rajalle vain muutama kilometri. Käsivarren kylistä pääsivät Jängän sivuille Kilpisjärven kylä ja Iitto, joka oli sata vuotta Suomen pienin kylä, lieneekö vieläkin? Väylänvarren kylistä esiteltiin Turtola ja Väylänpää. Kolttasaamelaisten omasta kylästä Sevettijärvestä kirjoitti Satu Moshnikoff, koltansaamelaisen kulttuurin ja kielen tuntija ja esitaistelija. Kaamasen kylässä kohtaavat hedelmällisesti paikallinen ja muualta muuttaneiden kulttuuri. Nämä esimerkkeinä.

Joet olivat aikansa valtateitä, joita pitkin sauvottiin yhä syvemmälle koskemattomiin erämaihin. Vesistöjen solmukohtiin syntyi sakeampaa asutusta, kyliä ja taajamia. Asumapaikkaansa ensimmäisenä valitsemaan päässeet osasivat tehdä sen tarkoituksenmukaisesti. Veden läheisyys oli tärkeää, mutta talo rakennettiin töyräälle tai rinteelle niin, ettei vesi päässyt huljuttamaan perustuksia. Etelän tai lännen suuntaan avautuva maasto raivattiin viljapelloille. Asumapaikoista myös riideltiin ja tapeltiin, tapettiinkin. Tilaa oli, mutta entisajan ihmiset tarvitsivat laajan reviirin.

Perinteiselle kyläyhteisölle oli tyypillistä vahva ryhmähenki ja yhteistoiminta, kuten talkoot. Kaikki tunsivat toisensa. Vaikka lappilaisissa kylissä on paljon samankaltaisuutta, paljon on erojakin johtuen esimerkiksi kylän sijainnista, historiasta ja eri vetovoimatekijöistä. Jokaisella kylällä on omat kirjoittamattomat sääntönsä, jotka ovat muotoutuneet aikojen kuluessa. Kylillä on salaisuutensa, jotka vain kyläläiset tietävät. On polkuja, joiden käyttötarkoitus ja historia on asukkaille tuttu: tuosta lähtee polku vanhalle heinäjängälle, tuolta taas ansajotokselle. Jos polulla on nykypäivän kulkijoille merkitystä, se levenee vähitellen mönkijän tai muun maastoliikenneajoneuvon levyiseksi.

Monia kiinnostavia kyliä jäi esittelemättä. Esimerkiksi Meltauksentien varressa sijaitseva Osma, pieni lammen rinteeseen rakennettu taloryhmä, jonka nimi on kuin villin erämaan kuiskaus. Osma tarkoittaa ahmaa. Lapin sodassa polttamatta jääneet kylät ovat historiallisia aarteita vanhoine rakennuskantoineen. Pelkosenniemen kunnassa Kairalan ja Suvannon rakennukset jäivät pystyyn, samoin Rovaniemen seudulla sijaitsevan Marrasjärven talot. Näissä kylissä on jopa 1700-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Entä mitä kuuluu Muonion kunnan Kerässieppiin, joka tuli 60 vuotta sitten koko Suomen tietoisuuteen, kun viisivuotiasta Anjaa etsittiin erämaasta? Tytön riipaiseva kohtalo koski ihmisten sydämiä niin, että perustettiin Vapepa eli vapaaehtoisten auttajien verkosto.

Päällystetyiltä teiltä erkaantuu kapeita sorateitä, joiden takana on taloja ja taloryhmiä. Siellä asuu ihmisiä, joille nyky-yhteiskuntien mukavuudet eivät ole ensisijaisia. He osaavat lukea luontoa ja nauttia ympäristön hitaasta muuttumisesta vuodenaikojen mukaan.

Keväisin monet kylät heräävät talviunesta, kesäasukkaat saapuvat vanhoille kotipihoille. Tullaan uusilla autoilla, kesäkalusteet nostetaan esiin, grillataan, lämmitetään sauna, kunnostetaan rakennuksia, leikataan ruohoa – muistellaan menneitä. Joskus nousee kylään uusi talo, mikä antaa toivon pilkahduksen kylän elämän jatkumisesta.

Paula Alajärvi

Jäähyväiset Jänkä-lehden ystäville

Arvoisa lukija, olet Jänkä-lehdelle kaikkein tärkein. Ilman sinua lehden tekeminen olisi ollut turhaa. Tärkeitä olette olleet myös te, jotka olette tehneet mahdolliseksi Jänkä-lehden saamisen lukijoille asti. Lehti on tehty pääsääntöisesti palkattomalla työllä, mutta taitto, painatus ja posti ovat siivunsa haukanneet. Jänkä-lehteä varten perustettu yhdistys Jänkä ry on saanut tuloja lehden vuosikerta- ja irtomyynnistä, avustuksista ja lahjoituksista. Kiitos Taike, Sodankylän kunta ja monet mainostilaa ostaneet yritykset! Alun taloutta helpottivat myös Lapin kulttuuripalkinto vuonna 2011 ja opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä kulttuurilehtien laatupalkinto vuonna 2012.

Tunnen suunnatonta haikeutta kirjoittaessani viimeistä pääkirjoitusta Jänkä-lehteen. Olen ollut vakuuttunut välttämättömyydestä tuoda esille lappilaista taide- ja kulttuurielämää sekä lappilaista elämäntapaa niille pyhitetyn lehden sivuilla. Ja olen edelleen. Ja nimenomaan paperilehden tänä digitaalisena aikakautena, lehden, jonka voit ottaa käteesi, selailla, säästää ja lukea vielä uudestaan. Olemme kiinnittäneet erityisesti huomiota lehden ulkoasuun, niin ettei se loukkaa silmää esineenäkään.

Haikeutta Jänkä-lehden lakkauttamisesta tunnen myös siksi, että se on ollut iso osa henkilökohtaista elämääni. Perhe, suku ja ystävät, lehden toimittajat ovat tehneet työtä Jänkä-lehden, siis lappilaisen kulttuurin puolesta työtuntejaan laskematta. En osaa arvioida Jänkä-lehden merkitystä Lapin kulttuurista tiedottamiselle. Olemme tehneet sen, mitä olemme pystyneet. Mieleni tekee verrata Jänkä-lehteä kirkasvetiseen puroon monien muiden samaan suuntaan pyrkivien purojen rinnalla.

Maailma on nyt toinen kuin 18 vuotta sitten, jolloin ensimmäinen Jänkä-lehti painettiin. Digitalisaatio kaikkine ilmiöineen on sekoittanut lehtimaailman suuntaa ennen näkemättömällä tavalla. Sen puristuksessa printtilehdet sopeuttavat toimintaansa parhaansa mukaan, muutos on ajan kiivas ruoska. Tämän päivän kaaos ja painajaiset eivät parikymmentä vuotta sitten käyneet edes unissa. Lapseni tosin muistavat muistuttaa minua, ikäihmistä, siitä miten paljon paremmin moni asia kuitenkin nykyään on. Totta sekin.

Lappilaisen kulttuurin ja elämäntavan esille tuominen ja puolustaminen tarvitsevat yhä tekijöitä. Uskon ihmisten väliseen kohtaamiseen, kasvokkain asettumisesta nousee toistemme todellinen ymmärrys. Uskon myös maantieteen merkitykseen. Helsinki on edelleen Suomen johtava kulttuurinen kaupunki, mutta sieltä on tänne Sodankylään lähes tuhat kilometriä. Olemme näkymättömissä, sieltä asti ei ehditä paneutua Lapin rikkaaseen monikulttuuriseen ympäristöön. Elämme kolmen valtakunnan naapurina, joiden rajoille ovat syntyneet voimissaan olevat omaleimaiset kulttuurit. Täällä ovat myös kolmen saamenkansan juuret ja heidän ponnistelunsa säilyttää oma kielensä ja identiteettinsä. Lapin kulttuurissa on edelleenkin kenelle tahansa loputtomiin tutkittavaa.

Paula Alajärvi

Asutko sie isän vai äitin tykönä?

Pienen koululaisen kaverilleen esittämä kysymys kertoo siitä, että eri osoitteissa asuvat vanhemmat ovat aivan jokapäiväinen asia. Perhekäsitys on mullistunut totaalisesti viime vuosikymmeninä. Meillä tavallisilla tallustajilla perheestä ilmiönä on kullakin oma mielikuva, mutta tilastojen mukaan niin sanottuja normaaliperheitä ei ole olemassa. Perhemuotojen variaatio on niin laaja, että perheen yksiselitteinen määrittely tuottaa jopa tilastotieteilijöille vaikeuksia. Äsken luin artikkelin itsevalitusta perheestä, joka tarkoittaa niin kiinteää ystävyyssuhteiden rengasta, että siinä samaistutaan perheeksi. Tässä Jänkä-lehden numerossa valotetaan perhe-elämää eri näkökulmista.

Kun henkilöhaastatteluissa kysytään, keitä perheeseen kuuluu, haastateltava saattaa sanoa itsensä lisäksi vaikkapa kaksi koiraa. Silloin ihmisen kanssa asuvat eläimet koetaan perheenjäseniksi. Mutta koskeeko perheenjäsenyys kaikkia lemmikkieläimiä? Sanotaanko, että perheeseeni kuuluu undulaatti tai tuhatjalkainen? Entisvanhaan eläinten ei katsottu kuuluvan perheeseen. Ei sanottu, että perheessämme on viisi lehmää, vasikoita, lampaita, kanoja ja possu, joka teurastetaan joulun alla. Perhe-eläimiksi ei katsottu myöskään talon pystykorvaa tai kisumirriä. Varsinaisia perheenjäseniä tuskin olivat niin sanotut kulkumiehetkään, vaikka he istuutuivat yhteiseen pöytään ja osallistuivat talon töihin. He olivat rintamailta savotoille lähteneitä emännättömiä miehiä, joilla ei ollut omaa kotia. Kulkumiehiä oli Lapissa paljon.

Vanhaan niin sanottuun hyvään aikaan perheeseen kuului isä, äiti, noin kymmenen eri-ikäistä lasta, perheettömiä tätejä, enoja, setiä ja muita lähisukulaisia. Ukit ja mummit hoidettiin hautaan asti kotona, samoin perheen vammaiset. Kun ehkäisyvälineet tulivat kaikkien saataville 70-luvulla ja naiset siirtyivät kokonaisvaltaisemmin työmarkkinoille, lapsiluku rajoittui pariin kolmeen. Silloin perhe oli isä, äiti ja lapset. Muutettiin työn ja elintason hamuamisen perässä kaupunkiin, kerrostalo-osakkeeseen. Se rikkoi perinteisen laajan perhekäsityksen.

Suomessa on sinkkuna asuvia yli miljoona. Useat ovat valinneet yksin asumisen, mutta monelle ikäihmiselle tilanne on tullut muuttoliikkeen ja luonnollisten poistumien seurauksena. Kaupungeissa asuu yksin vanhoja ihmisiä, joiden kotona asumista pyritään edesauttamaan kotipalvelun kautta. Maaseudulla asuvat vanhat ovat kaupunkilaiskollegojaan tyytyväisempiä elämiseensä. Johtuneeko mieluisasta asumisympäristöstä ja siitä, että maalla usein on kuitenkin joku käypäläinen.

Ihminen on sosiaalinen eläin ja useimmat kärsivät pitkän päälle yksin asumisesta. Entisajan perherakenne täytti hyvin ihmisen sosiaalisuuden tarpeen. Jonkinlaisia kimppa-asumismuotoja pyritään kehittämään, mutta yhdessä asuminen sinänsä ei tuo perheen tuntua.

Paula Alajärvi

Eikä monikaan pelastunut

Aloin kirjoittaa romaania isänisäni Eeliksen matkasta itään ja takaisin syksyllä 2019. Eri vaiheissa Eeliksen tarina oli tehnyt tuloaan elämääni, mutta työ ja muu hurlumhei olivat vieneet mukanaan. Nyt olin päättänyt tehdä pitkäaikaisesta unelmastani totta – kirjoittaa kirjan ukin uskomattomasta seikkailusta Stalinin Neuvostoliitossa.

Aloittaessa hirvitti: miten kuvittelen pääseväni Eeliksen nahkoihin? Miten minä hyvinvointi-Suomessa kasvanut korkeasti koulutettu hyväosainen, yli kolmekymmentä vuotta pääkaupungissa korkeissa viroissa uraa rakennellut voisin ymmärtää Eelistä, joka syntyi yli sata vuotta sitten köyhään lappilaiseen syrjäkylään, kävi vuoden kiertokoulua ja teki koko ikänsä raakaa ruumiillista työtä. Hän lähti passitta Neuvosto-Venäjälle, kitui Krestyssä ja Spalernajassa, raatoi metsäpunktilla ja tuli henkensä kaupalla viime hetkillä ennen Stalinin puhdistuksia talvipakkasilla kairojen kautta takaisin kotiin Sattaseen.

Mutta minusta tuntui, että haluan vihdoin tehdä jotain merkityksellistä, pysyvää ja aitoa. Tuntui, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi toisarvoisuuksiin, mutta liian pitkä pelkkään unelmointiin.

Fiktion kirjoittamisessa olin aloittelija. Osaisinko kirjoittaa muuta kuin paperinmakuista asiatekstiä? Siispä aloitin luovan kirjoittamisen opiskelun Helsingin työväenopistossa, jossa kolmen vuoden ajan opettelin upeiden kirjoittajien ja mainion vetäjän Päivi Hytösen kanssa kaunokirjallisen tekstin tuottamista.

Kai minussa sitten on jotain samaa kuin Eeliksessä, kun hyppäsin ukin pieksuihin ja lähdin hiihtelemään umpihankeen, kirjoittamaan romaania. Karttana minulla oli mieheni Sakarin pojan, historiantutkija Eliel Kilpelän Kansallisarkistosta kaivamat dokumentit: Eeliksen kansio, jossa oli Etsivän keskuspoliisin seurantaraportteja, kuulustelupöytäkirjoja, kopioita kirjeistä, toisten loikkareiden antamia lausuntoja ja mitä vielä. Laajempaa kontekstia olin kasvattanut lukemalla laidasta laitaan aikaa ja aihetta käsittelevää kauno- ja tietokirjallisuutta vuosien, vuosikymmenien ajan.

Minulla ei ole kovin monta muistoa ukista. Olin kahdeksan, kun Eelis kuoli. Muistikuvia ukista hyreksimässä aamulla partaa ajaessaan tai istumassa pirtin pöydässä pasianssia pelaamassa vilahtelee mielessä. Sukulaisilta, erityisesti isältäni Askolta ja sedältäni Artolta, ja sattaslaisilta olen kuullut monia muisteluksia Elkusta, kuinka hän avusti kyläläisiä ja tuttujaan käräjillä ja viranomaisasioinnissa. Isä on kertonut Elkun olleen hiljainen, mutta samalla avoin ja huumorintajuinen, hän keskusteli mielellään nuorten kanssa ja rohkaisi heitä opiskelemaan. Eelis ennakoi kuusikymmentäluvun alkupuolella peruskoulun tuloa enolleni Kallelle: jonakin päivänä vielä köyhienkin lapset pääsevät kouluun. Kalle muisteli myös, että Eelis auttoi tätiäni Pirjoa tekemään esitelmää lukioon suffrageteista, ensimmäisistä naisten äänioikeutta vaatineista aktivisteista. Muutamaa vuotta minua vanhempi Merja-serkku muistaa Eeliksen hyvin: ”Hieno mies. Puhu meille penikoille ku ihmisille.”

Alusta asti minulle oli selvää, että kirjasta tulee romaani, ei tietokirja. Halusin kirjoittaa seikkailutarinan, joka olisi jännittävä, uskottava ja viihdyttävä. Tekisin kirjan, joka tempaa mukaansa, tarjoaa tietoa ja saa lukijansa kiinnostumaan niistä tuhansista, jotka jäivät rajan taa.

Vaikka kirjani perustuu tositapahtumiin, se on kuitenkin kaunokirjallisuutta, ja fiktion kirjoittamisessahan on ihana vapaus luoda maailmoja, hahmoja ja tapahtumia.

Mutta välillä vapaus olikin vankila! Joskus kirjoittaminen tuntui siltä, kuin seisoisi nivusia myöten upottavassa hangessa keskellä pimeää, rannatonta aavaa. Maata ei näy, mutta jossain sen on oltava. Mihin suuntaan ottaa seuraava askel, valita seuraava sana? Ja joskus taas, useimmiten dialogia kirjoittaessani, minusta tuntui melkein siltä kuin Eelis olisi itse kertonut minulle tarinaa.

Kirjoittaessani mielessäni pyöri monenlaisia kysymyksiä esimerkiksi siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta. Mikä erottaa siirtolaisen pakolaisesta? Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisiksi lähteneitä on pääsääntöisesti kuvattu ennakkoluulottomina, rohkeina tai seikkailunhaluisina tienraivaajina, vaikka monet heistäkin pakenivat nälkää ja ahtaita elinoloja.

Joillekin tuntuu olevan vaikeaa käsittää vielä tänäkin päivänä, että monikaan Neuvosto-Venäjälle paenneista – loikanneista – ei lähtenyt Suomesta maanpetturuuttaan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että 1930-luvun Lapuan liikettä myötäkarvaan silittäneessä Suomessa heille ei ollut elinehtoja. Suomi oli sata vuotta sitten köyhä, poliittisesti ja taloudellisesti ankara maa työmiehille ja -naisille, varsinkin niille, jotka koettivat ammatillisen järjestäytymisen kautta parantaa työväen asemaa. Heitä odotti työnantajien musta lista, joka käytännössä tarkoitti työttömyyttä, nälkää, toivottomuutta.

Tosiasia on, että pakolaisuutta, siirtolaisuutta, maasta- ja maahanmuuttoa on ollut ja tulee aina olemaan niin kauan kuin ihmisellä on vähäisintäkään aloitekykyä, pienintäkään toivoa paremmasta elämästä.

Eelis lähti Neuvosto-Venäjälle samasta syystä kuin nuoret kaikkina aikoina ovat lähteneet kohti tuntematonta, toiveikkaissa mielissään parempaa tulevaisuutta. Voimmeko me oppia siitä jotain? Haluammeko me yleensä ottaen oppia mitään historiasta?

Suomessa elää sadoin tuhansin ihmisiä, joiden suvuista on lähdetty Venäjälle ja Neuvostoliittoon. On niin paljon puhumattomia, käsittelemättömiä kohtaloita, tarinoita! Kohtaan sen melkein joka kerta, kun kerron kirjastani eri yhteyksissä. Olen saanut todella paljon palautetta ihmisiltä, että tästä aiheesta on vaiettu liian kauan, että toisessa ja kolmannessakin polvessa on kannettu häpeätaakkaa ja surua maapetostuomioista tai punaiseen hämärään hävinneistä sukulaisista. Ylisukupolvisia traumoja.

Kansallisarkistossa on meneillään tutkimushanke suomalaisten kohtaloista Venäjällä 1917 – 1964, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa tutkitaan Stalinin vainojen muistoja.

Suomessa on kyetty purkamaan sisällissodan traumoja. Ehkä nyt saadaan tietoa myös niistä suomalaisista, jotka – kuka mistäkin syystä itärajan taa lähteneinä – eivät päässeet enää kertomaan tarinaansa meille.

Miia Apukka

En ole yksin

Lasken tikun lavuaarin reunalle ja kellotan puhelimestani viisi minuuttia. Katseeni kiertelee pitkin vessan seiniä ja niiden repsottavia kellastuneita tapetteja. Yksi lattialaatoista on haljennut, ja halkeamaan on kerääntynyt likaa vuosien ajalta. Käsipyyhkeetkin pitäisi vaihtaa puhtaisiin. Kun ajastin kilahtaa, nousen mekaanisesti vessan istuimelta ja otan tikun lavuaarin laidalta. Ilman laseja näen lähelle tarkemmin. Hypistelen tikkua sormissani, pyörittelen sitä valoa kohti ja sitä vasten. Hentoinen viiva hiipii tummemman viereen, leimautuu sisareensa värjötellen sen varjossa. Mutta hento viiva on kuitenkin ihan selvästi siinä, silmieni edessä.

Ensimmäinen viikko kuluu kuin hidastettuna. Selvitän kiellettyjen ruoka-aineiden listan: ei maksaa, ei pastöroimatonta juustoa, ei suomalaista järvikalaa. Ei alkoholia tai lääkityksiä. Täytyy muistaa urheilla nyt kun vielä voi, niin odotuskin sujuu sitten helpommin. Kehoni tuntuu toistaiseksi tutulta, omalta. Peilistäkin katsoo yhä sama minä, joka ei kuitenkaan koskaan enää ole samanlainen. Nostan paitaani ja käännyn sivuttain peiliä kohden. Sivelen turvotuksen pyöristämää vatsaani, joka näyttää vielä aivan normaalilta. Onko kohtu tässä? Ei, kyllä se on paljon alempana, ainakin alussa.

Pahoinvointi ei iske yllättäen, vaan se luikertelee hienovaraisesti sisäelimieni ympärille muistuttaen tulevasta muodonmuutoksesta. Huono olo alkaa jäytävänä ja pohjattomana nälkänä, jota en saa yhdeksään kuukauteen tyydytettyä. Ruoka alkaa maistua homeiselta ja myrkylliseltä, ja hajut saavat vähätkin ravinnonrippeet nousemaan ylös. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se helpottaa, he lohduttavat. Mielihaluja ei ole, mutta vastenmielisyyksiä sitäkin enemmän. Syön ainoastaan maitoon keitettyä mannapuuroa, Saarioisten porkkanalettuja sekä vadelmanmakuista Kefir-piimää. Piparminttutee rauhoittaa vatsaa.

Toisella kolmanneksella odotan sitä paljon puhuttua hehkua, joka lienee kuitenkin vain kuumuuden tuomaa poskien punoitusta. Se käy järkeen, toimiihan sisälläni kahden ihmisen verenkierto. Odotan myös pahoinvoinnin väistymistä, turhaan. Puen kotona päälleni enää vain resuisia t-paitoja, alushousutkin saavat jo jäädä. Vatsani on alkanut kasvaa, mutta sen saa vielä helposti piiloon korkeavyötäröisten vaatteiden alle. Lähipiirini saa kuulla ilouutiset, enkä oikein jaksa pysyä mukana heidän innostuksessaan – on vaikea keskittyä henkiseen muutokseen, kun kehoni taistelee itseään vastaan. Vaikeimpina aikoina, kun mikään asento ei helpota eikä mikään ruoka pysy alhaalla, ajattelen kaiken tämän kärsimyksen johtavan hyvään lopputulokseen.

Käynnit synnytyslääkärillä alkavat niskaturvotuksen seulontaultrasta. Makoilen kaltevalla sairaalasängyllä ja tuijotan kattoon, kun lääkäri levittää geeliä vatsalleni. Olen huoneessa yksin ilman miestäni ja pelkään ultrasta paljastuvan jotain kamalaa. Lääkäri laskee anturin vatsalleni ja etsii oikeaa kuvakulmaa. Katseeni hakeutuu sängyn päädyssä seinällä sijaitsevaan ruutuun, joka näyttää ultrakuvaa reaaliajassa. Siitä löytyy kädet, jalat ja reippaasti sykkivä sydän. Päästän pelon ja helpotuksen sekaisen huokauksen ja silmäni vettyvät nähdessäni tuon pienenpienen olennon siluetin. Hän ei ole vielä voipaketinkaan kokoinen, mutta näyttää jo ihmiseltä. Lääkäri kirjaa tietoja koneelle ja napsauttaa äänet päälle kuunnellakseen sykettä. Nieleskelen itkua, kun lepattava, rytmikäs tikitys valtaa huoneen.

Tunnustelen sanoja suussani. Äiti. Äitiys. Ne tuntuvat vierailta, jotenkin etäisiltä, vaikka mikään ei koskaan ole ollut minua näin lähellä. Myös kehoni tuntuu lainatulta. Kun ensimmäiset potkut väräjävät sisälläni perhosen siiveniskuina, palaan hetkeksi kehooni ja lämmin tunne tulvahtaa ylitseni. Istumme sohvalla mieheni kanssa ja vedän hänen kätensä alavatsalleni. Hän ei tunne mitään, mutta jään vielä yksin kuplaani odottamaan viestejä olennolta, jonka olemassaoloa edusti vielä äsken vain pahoinvointi sekä hormonimyrsky. Kuluu vielä viikko ennen kuin tunnen seuraavat liikkeet, ja silloin tulen aidosti vakuuttuneeksi sisälläni versovasta taimesta, joka tarvitsee kasvaakseen kehoni hellää maaperää.
Synnytyslääkärille tulen jo tutuksi. Mielessäni pyörivät ajatukset pysähtyneestä synnytyksestä, sikiön hapenpuutteesta, pysyvästä vammautumisesta tai lantion murtumisesta. Tietoihini kirjataan O99.80 Synnytyspelko ja saan sektioluvan. Annan myös itselleni luvan kiintyä tuohon pieneen olentoon, jonka siron nenän sekä hentoiset hiukset tunnistan ultrassa minulta perityiksi. Lääkäri tulostaa minulle pitkän liuskan paperisia ultrakuvia kotiin viemisiksi ja lupaa suorittaa leikkauksen sektiopäivänä.

Kevät kääntyy kesäksi ja kesä syksyksi, kun sovittelen itseäni äidin rooliin päivä päivältä suurenevan vatsan myötä. Kävelen kauppakeskuksessa käsi vatsan alla tukena ja pienokaisen potkaistessa kylkiluihini tönäisen häntä mahanpeitteiden läpi kevyesti takaisin. Hän kertoo minulle, että täällä ollaan, äiti. Istun penkille lepäämään keskelle vilkasta katua eikä kukaan kiireisistä ohikulkijoista tiedä, että elämäni on pian kääntymässä päälaelleen.

Leikkauspäivän aamuna sataa. Herään aikaisin, käyn suihkussa ja rasvaan kehoni perusvoiteella. Huuruisesta peilistä katsoo taas se sama suttuinen minä, joka ei kuitenkaan ole sama kuin kahdeksan kuukautta aikaisemmin, kun tikkuun ilmestyi yhden viivan sijaan kaksi. Meitäkin on kohta kahden sijaan kolme. Sairaalan papereihin on kirjattu saapumisajaksi puoli yhdeksän aamulla, mutta saamme soiton jo tuntia aikaisemmin. Leikkaussali on valmiina. Kyyti saapuu onneksi pihaan nopeasti, ja juoksemme sateessa taksiin ehtimättä oikeastaan miettiä, mitä tämä kaikki merkitsee. Katselen taksin ikkunasta sadepisaroiden läpi siroavia punaisia ja keltaisia valoja, kun mieheni laskee kätensä kädelleni ja puristaa hellästi.

Epiduraalin pistäminen ei mene ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä kohdilleen, mutta lasken leikkaussalin turkooseja seinälaattoja viedäkseni ajatukset pois epämukavasta toimenpiteestä. Yksi laatta on haljennut ja halkeama on tilkitty saumamassalla. Kun puudute alkaa vihdoin toimia, minut asetellaan sairaalasänkyyn mukavaan asentoon. Sänky on ihanan pehmeä, mutta tunnelma on painostava, odottava. Mieheni tärisee tuolissa vierelläni ja meinaa vaipua omiin maailmoihinsa, vaikka minä olen aivan rento. Hoitohenkilökunnan ja meidän välillemme vedetään seinälaattojen värinen verho ja tuttu lääkäri käy tervehtimässä minua pikaisesti ennen kuin käy toimeen. Äiti. Äitiys. Sana maistuu suussani vihdoin turvalliselta. Kun ensimmäinen rääkäisy kajahtaa salissa, taustalla soi Beatlesin Blackbird. Tyttäreni nostetaan rinnalleni, enkä näe tai kuule mitään muuta. En ole enää yksin.

Irja Korhonen

1 of 14
12345