Posts by: admin

Hässäkästä hiljaisuuteen

Hiljaisuus-festivaali pidettiin kesäkuun alussa yhdeksättä kertaa kauniissa ja virkeän oloisessa Kaukosen kylässä Kittilässä. Hiljaisuus on monitaiteinen festivaali, joka on syntynyt eri taiteen-alojen edustajien tarpeesta tavata toisiaan ja tehdä luovaa työtä ja erilaisia kokeiluja yhdessä. Kohtaamisista on muotoutunut sympaattinen pieni festivaali, jonka yllättäviin esiintyjä-, esiintymispaikka- ja aiheyhdistelmiin moni on ihastunut.

Kuumat huhut festivaaliesitysten ainutlaatuisuudesta ja tapahtuman tunnelmasta ovat kiertäneet niin tenhoavina, että paikalle oli kerta kaikkiaan mentävä ihan itse.

Kukkaistutuksin koristeltu työväentalo oli oikein kutsuva ja festivaalin työntekijät olivat avuliaita, mutta jotakin oli pielessä. Ennakko-odotus rauhallisesta, kiireettömän tuntuisesta tapahtumasta säröytyi läsnäolijoita katsellessa. Sama älylaitteiden äärellä hössöttäminen oli päällimmäisenä kuin missä tahansa muuallakin. Selfieitä otettiin ja keskityttiin edustamaan – en oikein tiedä kenelle – muille läsnäolijoille varmaan? Takakireys ja stressin tuntu terävöityi festivaalin ruokapaikassa, missä herkullisen hernetahnan maku laimeni suussa stressaamista katsoessa. Missään ei ollut tulipaloa, mikä ihme oli tämä hässäkkä?

Käveletkö yksin?

Lähdin etsimään vakaata läsnäoloa kylän raitille Pekkalan kaupalle. Siellä Laura Rämä keskittyi kävelemään itsekseen. Rämän hahmo sai seuraajia, jotka kokeilivat kävellä samaan tapaan: hyvin hyvin hitaasti, jokaisen hetken ja painonsiirron tiedostaen, aistit äärimmäisen auki tai omaan sisäavaruuteen upoten. Näkymä oli vangitseva ja voimakkaasti ilahduttava. Kylätietä ristiin rastiin ylittävän seurueen kohtaamisia autoliikenteen ja lastenvaunujen kanssa kulkevien jalankulkijoiden kanssa oli hauska seurata. Kyläkulttuuri kohtasi tuontikulttuurin mellevästi kylän pikkujätkisten keuliessa pyörillään seurueen ohi.

Kuin itseltäni salaa aloin kävellä paikallani ja ties kuinka pitkän ajan kuluessa ottamani 14 askelta irrottivat minut kaikesta hässäkästä. Tässä ja tätä oli hiljaisuus, vaikka ulkomaisen filmiryhmän some-edustaminen kihisi vieressä. Teos Walking with (me) pohjautuu tekijän käymään keskusteluun chileläisen naisen kanssa: ”Käveletkö yksin?” Nainen: ”En suinkaan, en ole yksin. Olen kävelemässä itseni kanssa.” Teoksen yksinkertainen konsepti on hyvin vanha, mutta sen harjoittaminen ja sivusta seuraaminen saattaa tänä päivänä olla tärkeämpää kuin koskaan.

Kokeellisuuden ja testailun henki oli voimakkaasti läsnä esityksissä, osassa tosin katsojan kannalta vähemmän onnistuneesti. Valtaosa perjantain ja lauantain aikana näkemistäni esityksistä oli kuitenkin ansiokkaita ja ajatuksia herättäviä. Esittäjät olivat hereillä ja läsnä, rennon yhdessä leikkimisen fiilis – siis luovan työn perusolemus – rentoutti omaakin kehoa ja vapautti ajatuksia lentoon.

Rikkaruoho laulaa

Improvisaation äärillä -illassa skotlantilainen Iona Kewney esitti virtuoosimaisen energia-ahdetun teoksen Anatomical Marathon, joka poiki itselleni antoisan keskustelun 12 -vuotiaan katsojan ja hänen aikuisseuralaistensa kanssa. Yksi taiteen tehtävistähän on synnyttää keskustelua ja ihmisten välisiä kohtaamisia: tehtävä suoritettu! Illan toinen teos Reidar puhisutti yleisöä useammasta syystä. Koin ryhmän turhan vähäenergiseksi ja heikosti yhteen pelaavaksi ollakseen näyttämöllä yleisön edessä.

Vaan tästä noustiin! Illan konsertissa esiintyneet Hildá Länsman ja Tuomas Norvio kuuntelivat toisiaan ja keikan edetessä muusikoiden keskinäinen musiikillinen kopittelu sukeutui varsinaiseksi hyvän mielen improiluksi.

Aamuyöllä kahden aikaan päästiin kuulemaan ihmeellisiä ääniä. Konehallissa esiintyvän Band of Weedsin musiikin perustana olivat jo 1920 – 30-luvuilla nykyisessä Bangladeshissa ja 1960-luvulla Neuvostoliitossa kehitetyllä tekniikalla tallennetut rikkakasvien äänet, joista bändin muusikot jatkojalostavat musiikkia. Kasvi reagoi rutistamiseen erilaisella äänellä kuin silittämiseen. Band of Weeds antaa jalan alle menevän äänen mykiksi ja tunteettomiksi luulemillemme kasveille.

Valoa ja varjoja Reidarin pihapiirissä

Hiacen unettavasta syleilystä oli noustava Särestöniemeen, jossa pidettiin ensimmäinen konsertti Hiljaisuuden vuodenajat -konserttisarjasta. Alaotsikolla Valoa ja varjoja esitetty kokonaisuus alkoi suuresti ilahduttavalla tiedonannolla: esityksessä ollaan hiljaa ja luurit kiinni. Oppaat kuljettivat yleisöä pienryhmissä pitkin Särestön Antun kotitaloa, pihapiiriä ja Reidarin ateljeeta. Jokaisessa pysähdyspaikassa oli oma tunnelmansa, joka syntyi nimenomaan taulujen, Antun kellojen, ympäristön ja siellä esiintyvien taiteilijoiden yhteisvaikutuksena. Ateljeen altaassa sukelsi vesiolento pitkiä huikosia, kuulosteli hetken ja sukelsi takaisin veden omalakiseen hiljaisuuteen. En olisi raskinut lähteä siitä altaan ääreltä ikinä pois, vaikka toki järki sanoi, että vapaasukeltaja Salla Hakanpäähän se siinä, eikä oikeasti joku myyttinen sielunolentoni. Onneksi Juha Hurme tuli hakemaan meidät löylyhuoneeseen kuulemaan järjen sanoja Rosa Liksomin Reitari-kirjasta.

Särestöniemen jälkeen en kyennyt enää vastaanottamaan kahvia ja vohvelia syvempiä kulttuurielämyksiä. Kahvikupposten ääressä puheltiin esiintyvien taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksista pohjoisessa, festivaalin suhteesta ympäristöönsä, rajoista ja rajoituksista, joita eri ihmisryhmille huomaamattammekin asetamme. Muistiini piirtyivät luovalla alalla työskentelevän äidin sanat: ”Tuon lapseni tänne, koska tämä on viiden päivän performanssi siitä, mitä kokonaisvaltainen luova elämänasenne on. Täällä on myönteisyyden, hyväksynnän ja suvaitsevuuden yltäkylläinen ilmapiiri.”

Hertta Alajärvi
Seuraava Hiljaisuuden vuodenajat -sarjan konserttikokonaisuus ensiesitetään tammikuussa 2019.

Parhaimman makuinen koulumuisto

Ilmaisen kouluruokailun alkamisesta on 70 vuotta. Laki maksuttomasta kouluruokailusta tuli vuonna 1943, mutta se otettiin käyttöön vasta 1948. Tähän lakiin liitettiin pykälä, jossa vaadittiin koululaitoksen oppilaita osallistumaan ruokatarvikkeiden kasvattamiseen ja keräilyyn.

Suomen kansakoululaitos oli edelläkävijä ruokailun järjestämisessä ilmaiseksi koululaisille. Asian päättäminen ei ollut vaikeata, sen verran kokemusta oli silloisilla päättäjillä ihmisestä ja inhimillisestä – ja siitä, että nälkäinen ei opi senkään vertaa kuin ravittu. Vuoden 1957 laki koski kansakoulujen lisäksi myös kansalaiskouluja ja kunnallisia keskikouluja. (Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta – Tarinoita ja muistoja kouluruokailusta vuonna 2008 / Marjaana Manninen, opetushallitus)

Aloitin koulun 1960-luvun puolivälissä, ja silloin jo kouluruokailu oli Sallan kunnallisessa kansakoulussa varsin hyvää. Muistaakseni mannavelli, keitot ja peruna olivat perusaterioita. Silloin en muista kenenkään valittaneen ruuasta. Pääasia oli nälän pois pitäminen. Silloisella liikkumisen vauhdilla ruoka oli tarpeen myös energian saamiseen.

Varsinaiset muistot kouluruokailun ihanuudesta alkavat keskikoulussa. Olimme pari vuotta vanhalla koululla ja sitten siirryimme upouuteen, hienoon kouluun. Olimme pieni tyttöluokka, joten meidät sijoitettiin ruokalan lähelle, kirjastoluokkaan. Meitä oli muistaakseni 18, ikäjakaumalla vuosina 1955 – 1958 syntyneet. Siihen aikaan saatiin ehtoja ja jäätiin luokalle, joten luokalla saattoi olla huomattavan eri-ikäisiä lapsia.

Näkkileipä ja peltimuki olivat ensimmäiset muistikuvat kouluajoista ja myös viimeiset. Ruokatunti oli ehdottomasti päivän parhaita hetkiä, vaikka oppimisen suhteen oltiin myös aktiivisia, ainakin osa oli.

Tapaan silloin tällöin koulukavereitani, enimmäkseen muualla kuin syntymäkunnassani Sallassa. Siellä ei tietääkseni enää asu kuin pari luokkakaveria. Tapaamme enimmäkseen kaupunkien kaduilla, rautatieasemilla, lentokentillä ja työpaikoilla. Lapsena ajattelin, että ei kukaan tiedä, missä on Salla. Usein ajattelin niin aikuisenakin. Yllätys yllätys: jos menee Helsingissä syömään Bottalle tai muutamaan muuhun keskustan ravintolaan, syö sallalaista poroa. Salla, joka ei tule ensimmäisenä mieleen poronhoitoalueena, on siis tunnettu myös porosta.

Muutama vuosi sitten tapasimme isommalla porukalla ja muistelujen päähenkilöksi illan kuluessa pääsi koulumme keittolan emäntä Helga Junno (1926 – 2015). Jokainen muisti ne hyvät ruuat ja loistavan kohtelun, jota sai koulun keittiössä. Erityisesti muistimme makaroni- ja maksalaatikon. Koskaan elämäni aikana kukaan ei ole keittänyt hernekeittoa, jota olisi voinut verrata kouluajan keittoon. Ruuat olivat itsetehtyjä, hyviä ja lämpimiä. Muistan senkin, että emme tyttöluokkana arastelleet käydä hakemassa lisää, kun saimme yhden metalliastiallisen syötyä.

Ystäväni, jolla todettiin jo siihen aikaan vilja-allergia, meni joka ruokatunti keittolaan syömään. Näimme hänet ikkunassa lautasensa kanssa ja keskustelemassa keittäjien kanssa. Silloin oli siis kokonainen ”keittiö”, jossa taitavat naiset tekivät ruokaa niille koululaisille, jotka kävivät koulua. Eivät koko kunnan ylläpitämille laitoksille. Kyllä meillä kävi tuuri.

Syksyisin olivat perunannostotalkoot. Ihan aikuisten oikeasti! Liinaharjun alla, nykyisten rivitalojen (sallalaisittain minkkitarhojen) alueella oli kunnan perunapelto, josta nostettiin perunat lapsityövoimalla koulujen ja muiden laitosten tarpeisiin. Muistan hyvän tuoksun ja maun, kun peruna heitettiin nuotioon ja syötiin lämpimänä. Muistaakseni tätä ei tapahtunut kovinkaan monena vuonna enää minun kouluvuosinani, mutta talkoitten historia oli siihen mennessä ollut jo pitkä. Marjanpoimimisloma oli syyskuussa, ja silloin todellakin marjoja poimittiin. Äiti laittoi muoviämpärin keittiön pöydälle ja lapun, jossa luki ”puolukoita”. Nykyisin samaa kutsutaan syyslomaksi. Kaipa joku oikeusviranomainen puuttuisi asiaan, jos nykyisin vaadittaisiin lapsia metsään poimimaan marjoja – vapaapäivänä!

Olen ihmetellyt, miksi kunnat tekivät sen ratkaisun, että lakkauttivat koulujen, vanhainkotien ja päiväkotien omat keittiöt. Henkilökunta ei ihan varmasti tullut kunnan taloudelle kalliiksi. Eivätkä ruokiin käytetyt ainekset, paikallisia jo silloin, kun se ei ollut vielä muotia. 1980-luvun jälkeen kouluruokailusta ei ole kuulunut muita uutisia kuin huonoja. Ruoka on huonoa, kylmää ja outoa, koska sitä ”ulkoilutetaan” niin monessa paikassa, että lopputulos on väkisinkin ”lantrattua” ja kylmää.

Kiitollisuudella me, entiset nuoret, muistelimme Junnon Helgaa ja hänen kollegoitaan. Luin Helga Junnon muisteluista (http://kuolajarvenkyla.nettisivu.org/etusivu/haastattelut-ja-muut-kertomukset/helga-junnon-muistelmia), että hän johti koulun keittiötä vielä vuoteen 1987.

Maija Kääntä
Sallasta Helsinkiin muuttanut kirjoittaja

Mitä vielä voidaan lakkauttaa?

Sanomalehti Lapin Kansan Menoinfo-palstalla huomiotani kiinnitti ilmoitus: Törmängin kirjasto on avoinna joka päivä. Törmängin kylä on noin 70 kilometrin päässä Rovaniemeltä, Meltaus – Pello-tien varressa. Lähdin tutustumaan kirjastoon. Maitolaiturille perustettu omatoimikirjasto sijaitsee kylätien risteyksessä. ”Tämä kirjasto on näpäys yhteiskunnallemme, kun kirjastoauto lopetti kulkemisen”, sanoo törmänkiläinen kyläaktivisti. Se on erinomainen esimerkki kylien omaehtoisista luovista ratkaisuista.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän selvityksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta on sitä mieltä, että koko Suomi on pidettävä asuttuna. Mitä sillä tarkoitetaan? Miten lakataan pitämästä asuttuna? Ei ole vaikea arvata, että asutuksen alasajo aloitetaan harvimmin asutuilta seuduilta eli pikkukylistä. Koulut, kaupat, posti, julkinen liikenne ja teiden kunnossapito on jo lakkautettu. Teiden korjaamisen tarve kuitataan varoituskylteillä: routavaurioita, kuoppia, päällystevaurioita – jos tie sattuu olemaan päällystetty. Varoitukset kattavat esimerkiksi Meltosjärvi – Aavasaksa-välisen taipaleen kokonaan.

Kesällä Inarin pohjoisosan asukkaat olivat ilman puhelin- ja nettiyhteyksiä yli kaksi vuorokautta. Ei ollut mahdollista saada yhteyttä edes hätänumeroon. Asian tutkimiseen perustettaneen monihenkinen komitea. Onhan tapahtunut selkeä lakisääteisten peruspalvelujen laiminlyönti.

Monilla Lapin kylillä on nousun, kukoistuksen ja laskun kaari samanlainen kuin Törmängillä. Perustettiin pientiloja raakaan korpeen, kuokittiin käsipelillä pellot, kitkutettiin eteenpäin parin lehmän ja tilapäistöiden avulla. Leivänjatketta sai kalastuksesta, tervanpoltosta, metsästyksestä ja marjastuksesta. Kun valtio tarvitsi käteistä, kaadettiin ikimetsät kylän ympäriltä nurin. Muutama vuosikymmen meni kylässä kovalla tohinalla, kaikille oli työtä, nurkat pullistelivat savottaväkeä. Kylään tuli kauppoja, posti kulki, maan antimille oli ostajia. Mutta kun arvopuu oli korjattu, jäätiin tyhjän päälle. Tarvittiin työtä, edes jonkinlaista elinmahdollisuutta. Ruotsi ja Etelä-Suomi kaipasivat työvoimaa ja kylä jätettiin, kuka karvain mielin ja kaihoten, kuka täynnä intoa tai jopa seikkailunhalua. Pelto pakettiin ja menoksi.

Kun kysyn kylien ikäihmisiltä, missä heidän jälkikasvunsa asuu, niin vastauksiksi tulee usein Suomen kasvukeskuksia tai Etelä-Ruotsi. He ovat kasvattaneet tämän päivän työvoiman niukoissa olosuhteissa, joiden todellisuudesta nykyajan mukavuuksiin tottuneilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä. Olisi oikeus ja kohtuus, että nämä ikääntyneet raatajat saisivat asua kotikylissään hyvin hoidettuina ja nauttien kaikista lakisääteisistä palveluista niin kauan kuin haluavat ja pystyvät.

Mitä vielä voidaan lakkauttaa? Suomen helmasta kumarrellaan Keski-Euroopan metropoleille ja samalla pyllistetään koko maan syrjäseuduille. Pääkaupunkiseudun investoinneille ei ole ylärajaa, mutta muualla asuvien on elettävä sitäkin kitsaammin.

 

Paula Alajärvi

 

 

Serkusten seikkailu Maltion takana

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta.

Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä.

Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä pojat Saijalle. Ei niillä ole mitään asiaa Sallaan.” Kuljettaja otti kuitenkin pojat kyytiin, koska he maksoivat matkansa. Sallassa pojat kiertelivät liikkeitä ja etsivät oikeaa pistoolia, mutta naurua he saivat osakseen ja niin oli tyytyminen leikkipistooliin. ”Eiköhän se karhu lähe karkuun, kun sillä uhkailee”, pojat tuumivat ja palasivat Saijalle. He päättivät lähteä seuraavana päivänä ”kohti korpea” ja sopivat, että ”siitä ei hiiskuta kenellekään”.

Tuli aamu ja sää suosi poikia. Serkku tuli meidän kummulle varusteineen. Hänellä oli mukana kirves, evästä ja ”pistooli”. Leo ja nuorempi kuusivuotias veli Olli olivat myös lähdössä. Ollille pantiin reppu selkään ja sinne vähäiset eväät. Leo otti selkäänsä venäläisen puoliautomaattikiväärin, joka oli sodan jälkeen kulkeutunut meille. Serkku vanhimpana johti komppanian matkaan. Ollilla ei ollut kenkiä jalassa, mutta siihen aikaan oli aivan yleistä kulkea kesällä avojaloin. Nykyään ei tietenkään kukaan lähtisi moiselle matkalle ilman kenkiä. Lähtiessä pojat huikkasivat nuoremmalle Irmalle sen verran, että hän tiesi, mihin suuntaan lähtivät.

Pojat marssivat iloisina kohti Maltiojokea ja Hihnamukkaa. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Maasto ei ollut mitenkään helppoa. Puolet matkasta oli pehmeää jänkää, mutta urheasti tämä komppania selvisi siitä kenenkään valittamatta. ”Johan se Maltiojokikin häämötti”, pojat huokasivat, mutta sitten tuli probleema: ”Miten mennään yli joesta?” he kyselivät toisiltaan. Kukaan ei osannut uida. Piti rakentaa lautta, mutta mistä? Pojat katselivat ympärilleen ja huomasivat niittyladon joen törmällä. ”Ei muuta, kun hommiin”, he päättivät. Ensin purettiin ladon katto ja pienimmistä hirsistä rakennettiin lautta. Lautta oli heikkoa tekoa, mutta joen yli päästiin. Pukattiin sitten lautta virran vietäväksi: ”Eihän sillä enää mitään tee! ”Matka jatkui kohti Aukeaselän ja Laukkuvaaran välistä maastoa. Pojat kulkivat vielä tovin, kunnes alkoi tulla nälkä. Eväät syötiin lähes kaikki siltä istumalta. Ollin reppu tyhjeni.

Matkaa jatkettiin eteenpäin ja kohta pojat löysivät suuren läjän sota-aikaista romua, ammuksia ja sen sellaisia. Serkku kolisteli läjässä olevia, ehkä kranaatinheittimen ammuksia kirveellään. Ei tullut mieleen, kuinka liki kuolema liippasi! He eivät osanneet päättää, mitä sotaromulle tehdään. Hetken aprikoituaan, he päättivät panna Ollin reppuun pari ammusta. Joutaisi hänkin kantamaan muutakin kuin tyhjää reppua. Pojat kiertelivät ja tutkivat maastoa. Päivä alkoi kallistumaan mailleen, kun he päättivät lähteä kotiin. Olli alkoi väsyä. Kranaatit painoivat vietävästi ja reppu hankasi selkää, ja jossakin vaiheessa Olli jätti ammukset maahan. Pojat kävelivät kohti Maltiojokea. Nälkäkin kurni suolissa. Olli ei enää jaksanut, vaan kaatui maahan ja nukahti. Isommat pojat katselivat toisiaan ja päättivät, että jääköön nukkumaan. Joki oli onneksi lähellä, mutta taas probleema: millä joesta yli! Sattui silläkin kohdalla olemaan lato. Ei muuta kun taas lautan tekoon! Serkulla oli vielä yksi suuri naula mukana. Siitä tuli osa, jolla lautta koottiin.

Olli nukkui vielä ja isommat pojat arvelivat, että jääköön siihen nukkumaan. Mutta Olli sattui heräämään ja alkoi itkeä. Se oli hänen onnensa, sillä olisikohan hän selvinnyt pitkään yksin Maltiojoen takana? Puoliautomaattikivääri nakattiin myös joen rantaan. Uuno-setä sen myöhemmin löysi ja sen vaiheista ei ole tietoa. Lautta kesti nipin napin joen yli. Leo muistaa, että se oli osittain veden alla ja hajosi, kun pojat pääsivät toiselle rannalle.

Kotona oli alettu kaipaamaan poikia. Isä ja serkun isä päättivät alkaa etsinnät. Isä nappasi hirvikiväärin selkäänsä ja lähti kohti Maltiojokea Irmalta saatujen tietojen mukaan. Hän ei tavoittanut poikia, vaan pojat saapuivat sillä välin kotiin. Irma kertoi isän lähteneen pyssy selässä etsimään heitä. Irma uskoi, että hänellä oli aikomus ampua pojat! Siitä pojat säikähtivät ja miettivät, mitä tehdä. Serkun isä sattui juuri palaamaan etsintäreissultaan ja serkkupoika jäi tietysti kiinni. Selkäsauna siitä tuli ja kova. Serkku huusi ja itki, kun isä antoi keppiä ja kiroili. Leoon ja Olliin hän ei tietenkään koskenut. Pojille tuli pelko takapuoleen, koska pelkäsivät samaa kohtelua. Se hirvitti vielä enemmän, että isä ampuisi heidät!

He lähtivät karkuun ja menivät Tenniöjoen joelle, Lossin rantaan. Siellä oli naapurin Ilmarilla lammaskoppi. ”Sinne vaan lampaiden sekaan piiloon”, he ajattelivat. Ilta alkoi pimetä yöksi ja tuli kova nälkä. Kotiin oli palattava, vaikka rangaistuksen uhalla. Ei auttanut, kuin tulta päin vaan! En tiedä, millainen oli vastaanotto, mutta ei ammuttu. Leo kertoi, että ei tullut edes selkäsaunaa. Taisivat olla vanhemmat huojentuneita, kun pojat pääsivät ehjinä takaisin toivioretkeltään.

Ladon omistajat olivat tietysti korvauksia vailla. Vanhemmat päättivät kuitenkin korjata ladot. He kokosivat veneellä joesta ladon osat ja laittoivat ne takaisin paikoilleen. Mitähän miehet mahtoivat miettiä, kun korjasivat latojen vauriot. Sen voi arvailla. Varmaan tuli muutaman kerran: ”Saatanan pojat, minkä tekivät!” Mutta he olivat kuitenkin huojentuneita, kun pojat selvisivät hengissä seikkailustaan.

 

Ari Paldán, 2015
Kertomus on julkaistu Saijan Sanomissa numero 2.
Saijan kyläyhdistys ry 2015.

Posti-Pekka

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa.

Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia löytöjä köyhempiä? Postitetaanko enää paperikirjeitä vai haihtuuko ihmisten välinen viestintä taivaan avaruuteen?

Postilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, satojen vuosien traditio ja kansan kunnioitus – tai ainakin oli. Ne ovat etuja, joita ei monella yrityksellä ole. Asenne asiakkaiden suuntaan on kuitenkin jäänyt etäiseksi, byrokraattiseksi ja ylimieliseksi. Omat virheet pyritään selittämään asiakkaiden syyksi.

Mikä liikeyritys pysyy pystyssä toiminnalla, jossa hinnat nousevat ja palvelut heikkenevät? Postin hinnat nousevat sellaista vauhtia, että joskus miettii, tuleeko halvemmaksi toimittaa tavara omalla autolla kuin vaivata postia. Keltaiset lähtevän postin laatikot on suljettu mustalla teipillä, vaikka ne ovat aivan saapuvan postin vieressä. Se vaikuttaa vihjeeltä: älä lähetä postia. Voisi kuvitella, että postinkuljettaja ottaa lähtevän postin mukaansa samalla, kun tuo postin.

Postin asiakkaista on tullut postin juoksupoikia. Postilähetyksen lähettäjä ja vastaanottaja tekevät yhä enemmän perinteisestä postin työstä, sama koskee tosin muitakin yrityksiä. Posti jakaa määräyksiä, miten on toimittava. Lähetys on haettava seitsemän päivän kuluessa, muutoin se lähtee takaisin lähettäjälle. Se on tiukka vaatimus, jos postitoimipaikkaan on yli sata kilometriä, kuten Lapissa tilanne paikoin on. Perustelua on kahdenlaista: suurin osa lähetyksistä haetaan joka tapauksessa viikon sisällä, toisaalta säilytystilat käyvät ahtaiksi. Myös postilähetysten katoamisista kuulee turhan usein. Jokohan siitä on tutkimus, kuinka monta prosenttia postilähetyksistä saapuu vastaanottajalle? Kyllä periaate pitää olla se, että kaikki lähetykset tulevat perille.

***

Arvoisa Jänkä-lehden lukija! Jos olet tilannut Jängän, mutta sitä ei kuulu, lehteä kannattaa tiedustella toimituksesta. Kevättalven Jänkä pitäisi olla tilaajilla viimeistään huhtikuun loppuun mennessä ja syystalven lehti joulukuuhun mennessä. On tullut ilmoituksia, että tilaaja ei ole saanut lehteä, vaikka nimi ja osoite ovat lehtipainoon lähetetyssä listassa. Lasku lähetetään sähköpostilla, jos sellainen on tiedossamme. Asioita sujuvoittaa, jos muistat osoitteen vaihtuessa ilmoittaa siitä meille.

 

Paula Alajärvi

Kirjailija Kerttu Vuolab tuntee Valon ja Varjon haltian

Saamelaisen mytologian, kertomusperinteen ja muinaisuskon mukaan elämää säätelee kaksi haltiaa. Naavisemo on Valon haltia, jonka valta-aikaa on vuoden valoisa puoli. Saameksi häntä kutsutaan Njávešeaniksi. Näemme hänet auringon valossa ja tunnemme hänet lämpönä. Háhtešeani on Varjon haltia eli Syöjätär, joka hallitsee pimeyttä, yötä, lepoa, varjoa, talvea ja kylmyyttä. Molemmat haltiat ovat tarpeen, jotta maailma olisi täydellinen. Nämä haltiat ovat luoneet meidät ja siksi meissä asuvat valo ja varjo.

Koti Tarinoiden laaksossa

Kirjailija Kerttu Vuolab kuvaa omaa kirjailijanuraansa Valon ja Varjon haltioiden tai suojelijoiden kautta. Kerttu syntyi kevään lapsena toukokuussa 1951 ja lapsuus Utsjoen Outakoskella oli Naavisemon valtakautta. Tenonlaakso maisemineen ja oman perheen rakkaus ja lämpö loivat vankan pohjan elämälle. Isovanhempien talossa asui iso perhe, parhaimmillaan neljätoista ihmistä yhtä aikaa. Luontaiselinkeinot karjanhoito, marjastus, kalastus ja poronhoito toivat elannon perheelle. Isä oli sodassa saanut keuhkovamman ja sairasti eikä voinut osallistua elannon hankkimiseen. Päivittäinen työ vei äidin ajan ja huomion ja siitä kasvoi Kertulle iso äidin ikävä.

Koti ja koko laakso oli täynnä tarinoita, niitä kerrottiin ja luettiin. Kotona oli kirjoja ja sinne tuli sanomalehtiä. Tarinankerronta ja lukeminen kulkivat käsi kädessä. Kieli oli tärkeä, oma äidinkieli, pohjoissaame, joka eli rikkaana ja monimuotoisena tarinoissa. Saamelaisessa muinaisuskossa elämästä ja maailmankaikkeudesta vallitsi kokonaiskäsitys ja tästä juontuivat moninaiset tarinat. Isoäiti oli tarkka saamen kielen ilmaisuista ja opetti tyttärentytärtään. Kerttu oli tiedonhaluinen lapsi eikä jättänyt vanhempiaan ja isovanhempiaan rauhaan ennen kuin sai vastauksen kysymyksiinsä. ”Taisin olla aika rasittava”, Kerttu toteaa pieni hymy äänessään.

Lasten aika kului ulkosalla leikeissä ja apuna arkisissa töissä. Kertulla oli jo lapsena piilopaikka, jossa hän sai olla itsekseen ja keskittyä lukemiseen. Suuren kiviröykkiön alla oli luola, johon valo siivilöityi niin, että siellä näki hyvin. Pieni Kerttu vetäytyi luolaan lukemaan. Outakosken koulussa Hans Aslak Guttorm opetti oppilaansa lukemaan ja kirjoittamaan saamea, suomen opiskelu alkoi ensimmäisellä luokalla. Siellä olivat oppinsa saaneet jo Kertun isovanhemmat.

Varjon haltia ottaa vallan

Ikkuna on irrotettu paikoiltaan ja viety pois, asuntolahuoneeseen vyöryy pakkanen ja viima. Sängystä on viety kaikki peitteet ja vuodevaatteet, kaapista vaatteet. Ovi on lukittu. Pienellä koulutytöllä ei ole ketään, ei mitään minkä puoleen kääntyä.

Takapuoleen on tungettu kuusen- ja männynhavuja koulun pihalla. Ne pistelevät ja iho verestää. Pieni koulutyttö suuntaa kohti vessaa, jossa yrittää selvitä taas yhdestä uudesta nöyryytyksestä.
Kerttu Vuolab siirtyi käymään keskikoulua Ivaloon ainoana entisistä luokkatovereistaan. Se tiesi asuntolaelämää ja koti-ikävää. Oli mukava oppia uutta, mutta väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, vei voimia. Lisäksi läheisen pikkusisaren kuolema toi elämään suuren surun ja kaipauksen.
Kerttu löysi koulussa oman luolansa, johon hän pakeni kiusaajia. Vessan lukitun oven takana hän sai lukea ja kirjoittaa rauhassa ja usein hän myös nukkui siellä. Toinen turvapaikka oli kirjasto, josta hän lainasi luettavaa ja jossa kukaan ei käynyt kimppuun.

Kun suomen kielellä kirjoitetut päiväkirjat vietiin ja luettiin ääneen muille oppilaille, Kerttu jatkoi kirjoittamista saameksi, mutta poltti aina kaiken, jotta kirjoitukset eivät joutuisi vääriin käsiin. Yksi lohduttava kirja noina aikoina oli Pikku prinssi, jonka Kerttu Vuolab on myöhemmin kääntänyt saamen kielelle. Kerttu kutsuu kirjoittamista ”sielun ulospääsytieksi”. Kirjoittaminen helpotti ahdistunutta oloa ja kirjat olivat ainoita ystäviä.

Koulussa ei saanut puhua omaa äidinkieltä, saamea. Se oli kiellettyä, koska oli epäkohteliasta puhua kieltä, jota muut eivät ymmärtäneet. Kertulle kasvoi vahva vakaumus äidinkielen merkityksestä: ”Äidinkieli on osa ihmisyyttä ja meillä kaikilla on oikeus omaan äidinkieleemme.”

 

Kielen ja kulttuurin monityöläinen

Kerttu Vuolabista kasvoi äidinkielensä voimakas puolustaja. Njávešeani ja Háhtešeani olivat antaneet Kertulle omat lahjansa, jotka hän hyödynsi työssään kielen ja kulttuurin hyväksi. Kirjailijan työ ei tuonut elantoa, vaan sen lisäksi piti tehdä monia muita asioita esimerkiksi kääntää kirjoja saameksi, opettaa kirjoittamista, huoltaa kieltä ja tulkata. Hän on myös toiminut Lapissa läänintaiteilijana vuosina 1994 – 1998. Lisäksi Kerttu on luennoinut ympäri maailmaa kieliasioista ja ihmisoikeuksista. Aviomies onkin todennut, että heillä hän hoitaa pienet asiat kuten lainan lyhennykset, sähkölaskut ja ruokaostokset ja vaimon harteilla lepäävät suuret asiat kuten ihmisoikeudet, luonnonsuojelu ja maailman rauha!

Kielellisen ilmaisun ohella Kerttu on myös taiteilija, joka on kuvittanut omia teoksiaan ja pitänyt taidenäyttelyitä. Innostus taiteisiin sai sytykkeen lapsuudenkodista, jossa Kerttu oppi käyttämään saksia taitavasti, kun lapset saivat itse leikata nutukkaisiin sahalaitaiset koristeet kankaasta. Kerttu kehitti tältä pohjalta myöhemmin oman kuvitustyylin.

Naavisemon lahja

Tarinoiden Teno kutsui kirjailijan takaisin kotiin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tärkeimmäksi tehtäväksi muotoutui oman äidin hoitaminen. Omaishoitajuus on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta ja äiti on nyt 93-vuotias. Kerttu kokee yhteisen ajan äidin kanssa Naavisemon suureksi lahjaksi. Yhdessäolo, keskustelut ja tarinointi ovat elvyttäneet hänen tarinavarastoaan ja kielitaitoaan ja hoitaneet äidin ikävää, joka jo lapsena asettui häneen. Kerttu Vuolab perää valtiolta omaishoitajien parempaa kohtelua. Työ on sitovaa ja monesti hyvin kuluttavaa ja rankkaa. Valtion varoja omaishoitajat kuitenkin säästävät pitkän pennin.

Unelma

Nuoren polven aktiivinen ote omaan kieleen ja kulttuuriin ja niiden aseman kehittämiseen on Kerttu Vuolabille suuri ilon lähde. Siinä toteutuu hänen nuoruutensa unelma. Kerttu taisteli oikeudesta omaan äidinkieleen, kirjoitti ja käänsi, puhui ja vaati. Nyt soihdunkantajia on paljon ja paljon on saavutettu vaikeuksista huolimatta. Viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat elvyttäneet oman kielensä, vaikka monta sukupolvea 50-luvulta 70-luvulle jäi ilman oman kielen oikeutta ja opetusta. Kerttu Vuolab unelmoi kuitenkin edelleen: ”Toivon, että kaikilla maailman vähemmistöillä toteutuu oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin ja että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti.”

 

Tiina Heinänen
Kirjastonjohtaja
Sompion kirjasto

Lapin vaeltajan rakkauet

Vaeltajan Lappi, Kapustarinnan kutsu 2.painos.
Osmo Oikari. Gresiona 2017.

”Pemmikaania taskuun ja huippua kohti”, kuulostaa olevan Oikarille mieluisa retkipäivän suunnitelma. Tunturin huipulle, koska ” vain tunturin huipulla sielu on vapaa, aistit avautuvat, mieli leijuu, ottaa siivet alleen, lennän”, kuvailee Oikari. Pemmikaani puolestaan on retkeilijän herkkupussi. Kullakin on oma mieluinen reseptinsä: se voi koostua esimerkiksi suklaasta, siemenistä ja kuivatuista hedelmistä ja muusta energiapitoisesta. Helppo sujauttaa anorakin taskuun.

Oikarin kirja saattaa olla lukijalle pemmikaania kansien välissä. Pakkaspäivän iltana on mukava lähteä reissuun, kun oma opas vie lukijan muun muassa UKK-puiston Muorravaarakkaan, Hammastunturiin ja Tenolle. Kirja näyttää itse piirretyt karttansa ja pitää huolen eväistä. Lukija saa kuunnella Oikarin nostalgista kerrontaa ja mietiskelyä nuotiotulilla ja poluilla. Kartat ja valokuvat retkiltä syventävät kokemusta ja tuovat mieleen omiakin reissuja kyseisillä alueilla.

”Mikään ei vastusta”, on Oikarin miete hetkestä, jolloin kaikki on kohillaan: saa olla metsän suojassa, joen varrella tai tunturin kupeella luonnossa. Silloin retkipäivä on onnistunut ja niitä päiviä on sattunut Oikarille monia, vaikka saa huonosti nukuttuja tupaöitä ja myrskykokemuksiakin tuta se, joka luonnon uumeniin haluaa ja saa vaeltaa. Vettä niskaan ja kolotusta siellä sun täällä kokee kokenut kulkija, mutta ei jää niitä murehtimaan. Hän pakkaa reppunsa ja jatkaa matkaa.

”Huonot kokemukset muuttuvat ajan myötä elämyksiksi”, sanoo Oikari. Niinhän se on, niistä riittää tarinoita. Oikarin päiväkirjamerkinnät ovat tarkkoja havaintoja luonnon monimuotoisuudesta, suoraa kerrontaa retkien vaiheista ja sisältävät myös luonnonsuojelullista ihmettelyä esimerkiksi asentopaikkojen laatimisesta. Haluaako jokainen metsänkävijä tehdä oman asentopaikkansa vai kelpaako löydetty sammalsopukka? ”Miten luonto kestää useita kulkijoita ja säilyykö luonnon rauha”, miettii Oikari ja tekee itse nuotionsa jo valmiille paikalle, asentonsa polulle ja pohtii menneitä savotta-ukkoja ja poromiehiä, sitä miten he elonsa ovat luonnossa viettäneet. Miten retkeilijän varusteet ovat muuttuneet? Esimerkiksi nykyään repussa voi kantaa kevyttä ja hyvin säilyvää evästä.

Puhutaan Lapin hulluudesta, mutta mitä on se Lapin rakkaus – rakkaus Lapin maisemiin, siitä kertoo Osmo Oikari. Hän on kulkenut näitä outamaita ja auvikoita jo noin 60 vuoden ajan hiihdellen, meloen ja patikoiden. Hän kertoo tehneensä puolet elämänurastaan Lapissa “matkailun ohjelma- ja yrittäjäkoulutuksen palveluntuottajana” ja muun muassa Tunturikeskus Kiilopään johtajana.
Oikarin eräkirjaan mahtuu elämyksiä kaikille aisteille, unelmien tuntureita sekä ainakin yksi kummitustarina.

Johanna Suopanki

Tarinoita vuosien varrelta

Yön tummaa taivasta vasten minä kurkiauran näin,
yön tummaa taivasta vasten sen lentävän etelään päin.
Minä tunsin kaipaavani lailla lintujen,
minä tunsin kaipaavani pois kauas jonnekin.
– Rauni Pulska 1991

Se alkoi Rösölänperän Ruppanoissa vuonna 1984. Silloin sain kokea todellisen pistoksen teatterista. Yli kolmekymmentä vuotta sitä on kestänyt. Monet tuulet ja tuiskut, ilot ja surut. Kuinka monet kerrat lähdinkään harkoista itkien kotiin ja ajattelin, että tämänhän pitäisi olla hauskaa, mutta ei. Silloin päätin, etten palaa sinne enää, lopetan, mutta aina vain lähdin harkkoihin. Harjoittelupaikat olivat minkä missäkin, kunnantoimiston valtuustosalista jos jonkinlaisiin paikkoihin. Joskus tuntui, että meitä ei oikein hyväksytty mihinkään. Lopulta saatiin vanha kunnantoimisto harjoittelupaikaksi ja siellä oli myös tilat puvuille ja lavasteille.
Poronmakkarakeitto, Lumikki ja seitsemän kääpiötä harjoiteltiin ja esitettiin Kisakartanossa, se oli seurain tanssitalo. Lumikissa oli mukana myös minun omia lapsia ja tyttären tyttö. Matkan varrelle mahtuu monenlaista näytelmää. 90-luvulla alkoi televisiossa Kauniit ja rohkeat. Ruppanat oli tietysti ajan hermolla. Kovaa huutoa oli Poropalkisen kaunhit ja rohkiat. Minun rooli oli Lotjan Raili (Brooke), olin ainoa “valakko”. Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin kyllä ohjaajalla pitää olla silmää, että hän näkee, kuka sopii mihinkin rooliin. Nuorempana minun roolit oli aina vähän “vampahtavia” tai iloluontoisia, mutta ei se haitannut, ajattelin että tämä on näytelmää.

Unohtumaton vierailu Floridaan

Vuonna 1997 oltiin Suomi-Seuran vieraina Lake Worthissa Floridassa kaksi viikkoa. Siellä esitettiin kahta näytelmää Varsitien varrelta ja Kaunhit ja rohkiat. Kyllä täytyy sanoa, että ei koskaan tule sellaista aikaa, kun se oli silloin. Aamu alkoi haitarimusiikilla uima-altaalla. Mukana oli kaksi tai kolme haitaristia ja aina soi. Päivällä uitiin meressä ja illalla altaassa. Se oli jotain ihmeellistä, taivas tähtiä täynnä, ilma ja vesi lämmin, me maattiin altaassa keskellä yötä.
“Aika entinen ei koskaan enää palaa…” Onhan se kyllä niinkin, että aika kultaa muistot. Nyt kun ikää on tullut lisää (vanha en ole) niin roolitkin ovat muuttuneet. Mielellään näyttelee oman ikäistä – tai ei tarvi näytellä – on vain oma itsensä. Niin sanoi Taivaantulien ohjaajakin: Älkää näytelkö.

Rooleja Ruppanoitten näytelmissä

Ruppanoitten Emo-näytelmässä esitin sokeaa äitiä, joka istui pyörätuolissa näyttämöllä melkein koko ajan. Äiti yritti saada aikamiespojan elämään omillaan. Hän tekeytyi sokeaksi, kun loukkasi jalkansa ja joutui pyörätuoliin. Kaikki vanhainkodissa uskoivat hänen sokeuteensa, paitsi armeija-aikana seonnut Höpsy-Lasse. Monien kommelluksien jälkeen salaisuus tuli ilmi. Niinhän se on tässä elämässäkin, mitäpä sitä ei tekisi lastensa hyväksi.
Näytelmässä Unikuvia näyttelin talon vanhaa emäntää Katria. Tämä näytelmä sijoittuu vuosille 1968 – 69, silloin Lapissa oli kato. Ehkä osaksi se oli syy, miksi niin monet lähtivät Ruotsiin töitä hakemaan. Myös näytelmän Juho muutti Ruotsiin, mutta hän ei koskaan sopeutunut Ruotsin malliin. Hän sortui viinaan, se oli lopullinen tuho, ja siinä samalla meni kotitilakin kurkusta alas. Isä sairastui ja kuoli. Katri joutui lähtemään vaivaistaloon. Ella, Juhon tytär, jäi mummon avuksi. Olihan heillä kyllä naapurin Kalevi perään katsojana ja auttajana. Kalevi oli todellisuudessa Ellan isä. Vanhaemäntä Katri sen vain tiesi, mutta hän ei ollut kertonut kellekään. Kun Kalevi yllättäen kuoli, kaikki salaisuudet paljastuivat.

Bermudan kolmio

Vuonna 2004 Sodankylän Sottu-teatteri etsi henkilöitä Siunattuun hulluuteen. Hetihän se alkoi kiinnostaa ja lähdin tietysti mukaan. Siunatussa hulluudessa olin mukana useammassa pienessä roolissa. Oli Ilmasta rahaa, Kadonnut laulu, Gufittaren valtakunta ja monta muuta. Auringon syntymäpäivissä olin itse Äiti aurinko. Kyllä sen on täytynyt olla hauskaa, kun jaksoi ajaa 200 kilometriä mukin ja tehtiin vielä lavasteita kotona ja Sodankylän paloasemalla.
Sitten matka jatkui Kemijärvelle. Luin Vipusesta, että Kemijärvellä alkaa kansalaisopiston näytelmäpiiri. Missäpä paska muualla kuin rattaassa! Taisin minä sanoakin, että tämä on niin kuin Bermudan kolmio. Kemppateatterissa aloitettiin Viisaalla neitsyellä. Siellä on ollut jos jonkinlaista, on keitetty myrkkyjä, kaislikossa on suhissut ja monta muuta. Ohjaajia on ollut monenlaisia, on ollut oikein mielenkiitoista työskennellä heidän kanssaan. Kaikilla on ollut erilainen tapa ohjata, ja monesti siitä näyttelijäkin saa uutta oppia. Kokemattomat ja nuoret ohjaajat eivät osaa ajatella, että me ollaan jo iäkkäitä, eivätkä repliikit tartu niin helposti kuin nuorilla. Antakaa meidänkin vielä yrittää, jos on haluja.
Vuosina 2016 – 2017 tehtiin Lyyli. Kirjan kirjoittaja totesi heti kätellessämme, että sinä olet Lyyli, olet Lyylin näköinenkin. Kauhistuin ensin, mutta päätin tehdä parhaani. Lyylin rooli on ollut haastavin, siinä tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, koko ajan piti olla “hereillä”. Näytelmässä oli jotakin omaa ja tuttua, aivan kuin se olisi minusta kirjoitettu. Lyyli oli suorasanainen: jos hän ei pitänyt jostakin asiakkaasta, hän ei myynyt mitään, vaan käski ulos liikkeestä. Vastoinkäymisiä Lyylillä oli, mutta niistä hän selvisi ronskilla huumorilla.
Niinhän se on tässä elämässäkin, vaikeudet on tehty sitä varten, että ne pitää voittaa. Jos sinä kaadut, eihän siihen ole muuta konstia kuin nousta ylös ja jatkaa eteenpäin.

Lavasteita ja laulukilpailuja

1990-luvun lopulla kävin puuartesaanikurssin. Se on lisännyt kiinnostusta lavasteitten tekoon. Lyyli-näytelmäänkin tehtiin kaikki lavasteet kotona. Navetasta olen kunnostanut verstaan. Ei se lämmin ole, mutta kyllä tarkenee tehdä töitä. Onneksi oli kesä. Navettakamarissa on lämmitys, jos tarvii maalata. Kylläpä sen useasti kuulikin: Rauni sinä teet sitten lavasteet. Oli se niin outoa – muutaman kerran, kun luettiin tekstit, heti alkoi nousta kuva lavasteista. Lopullisesti ne sitten tehtiin ohjaajan kanssa.
Laulamisesta olen aina pitänyt. Sekakuorossa olen ollut ainakin kolmekymmentä vuotta. Näytelmien rooleissakin on aina ollut laulua. Olen osallistunut jos jonkinlaisiin laulukilpailuihin, lavatähti, tähtiartisti ja karaoke.
Vuonna 2013 osallistuin valtakunnalliseen Tähtiartisti-kisaan. Tuliaisina oli toinen sija Kreivitär-sarjassa. Kyllähän se niin on, että niin kauan, kun jalat kantaa ja pää pelaa, en minä näitä hommia lopeta. Lyylikin sanoi: Sitte kun sen aika tulee, niin heittäkää tämä raato johonkin monttuun. Juhlitaan nyt, kun minä vielä elän.

Rauni Pulska
Harrastajanäyttelijä
Raunin seuraava rooli on Rösölänperän Ruppanoiden Inttimuisto-näytelmässä, jonka ensi-ilta on lankalauantaina 30.3.2018 klo 19 Savukosken koulukeskuksessa.

Kaaoksesta kaamokseen

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät.

Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet.

Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä vitsiksi, kunnes tajusin todeksi. Polaariyö on todellakin allergisia reaktioita, aivojumitusta, fobiaa ja apatiaa aiheuttava luonnonilmiö, jota on syytä tarkastella tarkemmin.

Valitettavasti oma tarkastelunäkökulmani on ehkä hieman poikkeava ja jopa puolueellinen. Itsehän koin kaamoksen pelkästään huumaavana ja hurmaavana. Hekumoin ja hehkutin pimeää kautta kaikille, jotka vain hehkussani tavoitin. Kaamos rauhoitti kaaokseni. Se antoi luvan hiljentymiseen, pysähtymiseen, nyhjöttämiseen ja kyhjöttämiseen, kynttilöiden vimmaiseen sytyttelyyn, rapinapeittoon kääriytymiseen, teen liialliseen lipitykseen ja runojen sarjatuotantomaiseen rustailuun. Olkoonkin kieroutunutta, mutta minua pimeys ja pakkanen ovat omiaan inspiroimaan ja antamaan lisävirtaa arkeen.

Ymmärrän myös masennusnäkökulman. Omalle mielenterveydelleni toukokuu on kuitenkin kuukausista julmin. Kalsea kevätaurinko työntää lonkerosormensa läpi säleiden, penetroi pimennysverhot ja pakottaa heräämään ennen kukonlaulun aikaa. Tuokiokuva toukokuisesta torstaista: Nousen keittämään kahvia kello neljä. Valvon väkisin ja yritän kirjoittaa, koska uni ei valon takia tule. Rättiväsymys yllättää puolen päivän aikaan. Otan torkut. Jatkan töitä. Seuraava uniaalto iskee minut kanveesiin iltapäivällä. Silloin ei enää – eikä vielä – voi nukkua. Niinpä kittaan kahvia, käyn lenkillä silmät ristissä ja nieleskelen väsymyksen kurkunpäähän nostattamia kiukunpuuskia henkitorveen. Se on väärä kurkku. Liika kirkkaus menee minulla juuri sinne.

Sisällä oleminen ei tunnu kesällä oikeutetulta ollenkaan. Hurmaavuudestaan huolimatta yöttömät yöt aiheuttavat minussa levottomuutta, aikaansaamattomuutta ja ulkonaolemispakkoa. Valoisina kesäpäivinä minua riepoo ristiriita: yhtäältä halu paneutua sisätiloissa suoritettaviin askareisiin ja projekteihin ja toisaalta pakottava tunne siitä, että parasta olisi luikkia ulos kesämekossa avojaloin piknik-kori olalla heiluen. Älkää siis käsittäkö väärin: rakastan Lapin kesää. Säikähdin vain vähän sen armotonta, kaiken paljastavaa kirkkautta. Kaamosaikaan olen elementissäni. Tästä ristiriidasta huolimatta – tai sen vuoksi – jään.

Maria Paldanius

Lumi on ukkoainesta

”Minä piirrän miehen. Ensin pään. Miehellä on hattu päässä.
Hiuksia en näe. Korvia en myöskään näe. Selkää en myöskään näe.
Minä piirrän silmät ja suun. Mies tanssii ja nauraa. Miehellä on pitkä nenä.
Hänellä on keppi kädessään. Hänellä on myös kaulahuivi kaulan ympäri. On talvi ja on kylmä.
Kädet ovat voimakkaat. Jalat ovat myös voimakkaat. Mies on lumesta.
Hänellä ei ole päällään housuja eikä takkia. Mutta hänellä ei ole kylmä. Hän on lumiukko.”
(Johannes Schumann, Book 2 suomi-arabia aloittelijoille. 2011)

Lumi on lasten talvileikkien ikivanha materiaali, joka tuottaa iloa sukupolvesta toiseen. 80-luvun alkupuolella Hannu Similän karhut ja liukumäet olivat lasten ilona Hetassa Enontekiön kunnan rivitaloilla. Tällä vuosituhannella puolestaan Tapio Huttunen on vuosittain hartiavoimin rakentanut lumilinnan,Tapsan Talvipalatsin, kotipihalleen Leppäjärvelle. Vuontisjärven kylälle on tehty talkoillen jäälyhtyvalaistus vuoden pimeimpään aikaan, vain muutaman esimerkin Enontekiön eri kylissä toteutetusta yksityisestä lumirakentamisesta mainitakseni.
Katariina Angeria kiersi kirjastoauton mukana eri kylissä joulukuussa 2014 lumiukoksi pukeutuneena tanssi- ja runoteoksellaan ”VALOna Pohjoiskalotilla”, mistä tarkemmin Jänkä-lehdessä 1/2015.

Aikuiset ovat myös hyötykäyttäneet lunta ja jäätä. Perinteisesti lumi ja jää ovat auttaneet lämpöeristyksessä ja kulkemisessa. Syystalvella lunta odotellaan ja kasataan asuintalon kivijalan viereen ja keväällä sitä lapioidaan pois, ettei sulamisvesi mene talon rakenteisiin. Lumikiepit ovat toimineet tilapäisinä majapaikkoina ja suojina huonon kelin sattuessa. Kesällä kalat ja marjat ovat säilyneet hyvin palsaan kaivetussa ”pakastimessa”.
Kotitarvepuun ja heinän tai kortteen kuljetukset on tehty talvikelillä. Markkinat järjestettiin talviaikaan, nisujauhot kulkivat keveästi hankea pitkin.

Enontekiöllä on järjestetty ainakin 30 vuoden ajan lumenveistokilpailuja ja -kursseja. Yksittäisiä teoksia on tehty eri juhlatilaisuuksiin, mm. Hetan Musiikkipäivien tunnus kirkonmäelle, Lillehammerin olympiarenkaat Skibotniin ja presidentti Martti Ahtisaaren pää Hetan koulukeskuksen pihalle. Tehtiinpä virastotalon pihalle myös hyvin ilmastoitu tupakkahuone. Näiden lisäksi on ollut kolme merkittävää lumirakentamishanketta: Arktinen Jäädraama vuosina 1990 – 1991, Hetan lumilinna vuodesta 1996 alkaen ja jääkirkot vuonna 2001.
Enontekiöläinen lumen- ja jäänveistomestari Jaakko Paajanen on kouluttanut uusia ammattilaisia eri puolilla Lappia. ”Sarvijaakko” kertoo jäänveistosta vaihe vaiheelta kirjassa Arctic à la carte, jonka on toimittanut Manne Stenros vuonna 2008: ”Jää on parhaimmillaan läpinäkyvää ja kirkasta. Jokainen jääpala on kuitenkin erilainen ja ilmakuplien kuvioima. Valaiseminen antaa jäälle uusia ja ennalta arvaamattomia muotoja.” Jäähirsitekniikkaa puolestaan kehiteltiin jääkirkkohankkeen puitteissa.
Revontuli-Opiston kautta olemme innostuneet lumivärjäyksestä: kankaat alle, lunta päälle ja siihen väriä. Jee!

Arktinen Jäädraama

Lapin lääninhallituksen hankerahoituksen turvin talviteatteri-idean äiti Lilja Kinnunen-Riipinen käsikirjoitti ja ohjasi enontekiöläisen ja lappilaisen yhteistyön voimannäytteen, Arktisen Jäädraaman, jonka ensi-ilta oli joulukuussa 1990. Musiikin sävelsi ja soitti kanttori Risto Vähäsarja. Jäärakenteet tekivät Hannu Similä ja Jaakko Paajanen yhdessä Enontekiön VPK:n kanssa. Valaistuksesta huolehti Lapin Alueteatteri ja äänentoistosta Lapin Radio. Hyvin keskeisessä roolissa olivat eri kylien koululaiset, opettajat ja oppilaitten vanhemmat, jotka valmistivat mm. rooliasut. Projektisihteerinä toimi Tiina Viik. Esitykset toteutettiin Hetassa pimeässä, talvisessa metsässä.
”Arktinen Jäädraama kuvaa ihmisen ja luonnon uutta kohtaamista, jossa arktinen tumma sini saa koskettaa kiireisesti eteenpäin kulkevaa ihmistä. Jäädraaman elementit ovat valo ja pimeys, maa ja taivas, tähdet ja revontulet, lumi ja jää sekä jäisessä luonnon katedraalissa soivat urut.”
Vuonna 1991 esityksiä oli hiihtolomaviikolla ja vielä pääsiäisen aikaan.
Hankkeen päättyessä oli suuria suunnitelmia: seuraavaksi laserit tunturin huipulle! Vaan nyt on kulunut neljännesvuosisata: joulukuun alussa 2017 Saana valaistaan.

Hetan lumilinna

Kun Hetan joulucharterlennot olivat alkamassa, Risto Anunti kävi tutustumassa Jukkasjärven lumilinnaan ja aloitti toimintansa linnanherrana aluksi Lavaste- ja ohjelmapalveluyrityksen ja myöhemmin Hetan Lumilinnan Elämysreissut Oy:n puitteissa.
Ensimmäiset viisi linnaansa Risto teki luonnonlumesta vanerista taivutettujen muottien päälle ja sen jälkeen lumettamalla, suuria ilmapalloja muistuttavien kupolimuottien päälle. Ensimmäisissä lumilinnoissa oli somisteena täytettyjä eläimiä, jotka pian vaihtuivat Jaakko Paajaselta tilattuihin upeisiin jääveistoksiin. Ensimmäiset lumilinnat sijaitsivat kala- eli lentosatamassa, sitten Hotelli Hetan läheisyydessä ja viime vuosina Vuollikassa lähempänä lentokenttää.
Stenroosin kirjassa kuvataan: ”Lumen kuljettamisen sijasta lumirakentaminen tapahtuu pääosin keinolunta valmistamalla. Lumitykkien avulla valmistettava keinolumi muistuttaa lähinnä vuoristolunta, jossa sumupisarat tiivistyvät ja kiinnittyvät rakenteisiin ja puihin. Keväällä tekolumikin palaa vetenä luonnon kiertokulkuun, sillä siihen ei lisätä mitään kemikaaleja.”
Hetan lumilinnat ovat olleet toiminnassa vuosittain joulukuun alusta huhtikuun loppuun. Linnanherrana toimimista Risto on kommentoinut, että se on enemmän jään kuin kullan vuolemista.
Aikuisten lumirakentamisessa on ja pitää olla paljon huumoria mukana. Lumilinnan jäävessassa on kyltti: Ei käytössä, putket jäässä!
Linnanherra Risto Anunti on tarjonnut tuhansille matkailijoille ikimuistoisia elämyksiä, vaikka lumirakentamiseen pitkään suhtauduttiinkin hyvin epäilevästi. Ihan ”hullun hommana” pidettiin. Hetan lumilinna on toiminut lukuisien parien hääkirkkona.

Jääkirkot

Suur-Enontekiön kirkkorakennusten historiaa popularisoitiin hauskalla tavalla tämän vuosituhannen alussa. Enontekiön seurakuntakodin peruskorjauksen kanssa samaan aikaan konservoitiin entiset ja nykyinen kirkon alttarimaalaus. Ja silloin ympäristökeskuksen työnsuunnittelija Pentti Mäkitalo yhdessä jäänveistomestari Jaakko Paajasen kanssa ideoi useita kuukausia kestäneen työllisyyshankkeen, jonka tuloksena syntyivät nykyistä kirkkoa vastapäätä olevalle tontille jääkirkot. Säät eivät rakentajia suosineet, mutta kirkot valmistuivat ja olivat varsin lyhyen aikaa, vuoden 2001 maaliskuun ajan, kaikkien vapaasti ihailtavissa ja kuvattavissa. Sitten aurinko ne sulatti.
Arkistolähteitten ja perimätiedon pohjalta rekonstruoidut Rounalan, Markkinan ja Hetan ensimmäisen kirkon pienoismallit edustavat 1500-, 1600- ja 1800-lukujen kirkkorakentamista, tällä kertaa ne tehtiin jäähirsistä.
Jaakko Paajanen on sanonut, että lumen- ja jäänveistäjällä materiaali, vesi, on vain lainassa. Häneltä on usein kysytty, että eikö häntä harmita, kun paljon työtä vaatineet hienot luomukset sulavat. Ei harmita, uusia ideoita on aina varastossa seuraavaa talvea varten. Ja onhan jäätä veistetty kesälläkin.

Anneli Aro
Enontekiön kunnan kulttuuri- ja kirjastotyöntekijänä
6/1982 – 3/2016.

4 of 13
12345678