Posts by: admin

Kirjoitan runoja, koska isäni pyysi

  • 20 huhtikuun, 2017
  • By:
Päädyin kirjoittamaan runoja, koska isäni pyysi. Kaikki sai alkunsa 10. marraskuuta 2015. Aluksi kieltäydyin, sillä pelkäsin lupaavani liikoja. Isäni Jussi Ojuva on lauluntekijä, ja vuonna 2014 ilmestyneelle levylleen Muistoloukku hän sävelsi muun muassa Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan ja Vesa Suomalaisen runoutta lauluiksi.

Marraskuussa 2015 isällä oli tekeillä Takarajan Karajanin, hänen ja Jukka Tarkiaisen kokoonpanon, uusin levy Koti-ikävä. Päivänä, jolloin isä pyysi runon, satoi lunta. Muistan sen, sillä pihaa kolatessani tekstini valmistui. Muisto Altamiran härästä on tärkeä tavalla, jolla ensimmäiset askeleet ovat tärkeitä. Se oli ensimmäinen askel kertomusten metsään, jossa katseensa saattoi tarkentaa eri kohteisiin. Seuraavana aamuna, ennen heräämistäni, isä oli säveltänyt tekstin. Hetki oli mahtava. Biisi oli kova.

Kuukauden ajan työskentelimme hämmästyttävällä nopeudella. Tehokkuutemme ponnisti omaehtoisen tekemisen ja löytämisen ilosta. Työskentelymme nopeus ja impulsiivisuus varmistui sukuviaksi. Me emme odotelleet, ja ideoita tuntui riittävän tuhlattavaksi asti. Isäni vakava sairastuminen samaisena syksynä piirsi ajallisuuden ja arvaamattomuuden tuskallisesti osaksi todellisuutta. Laulujemme kautta saatoimme tarkastella yhdessä todellisuuden koko kirjoa ja tehdä jotakin molemmille merkityksellistä. Olen kirjoittanut aina, mutta oman tekstin kuuleminen lauluna oli hämmentävä kokemus. Musiikki muutti tekstini joksikin muuksi: ne eivät jääneet vain minun havainnoikseni. Musiikki teki teksteistäni yhteisiä ja julkisia tavalla, jota en ollut ennen kokenut.

Laulutekstejä kirjoittaessani tunsin löytäneeni välineen, joka mahdollisti joustavan ja holistisen tavan tarkastella yhtäaikaisesti monia kiinnostavia asioita todellisuudessa. Tunsin vapautuvani proosakirjoittamisen sitkeyden ja syventymisen haasteista. Olin halunnut jatkaa tohtoriopintoihin historiaopintojeni tullessa päätökseen, mutta väitöskirjan tutkimussuunnitelma ei ottanut jäsentyäkseen. Tutkimuskohteeni kuitenkin taipui lauluiksi: Punikki palaa!, Koskelan pojat ja Punaupseeri Eino Ojuva näki Aatun ja Joosepin tarjosivat muodon ajatuksilleni, ja saatoin siirtyä eteenpäin aiheista, joihin olin juuttunut. Käsittelin teksteissäni useita aiheita, jotka olivat antoisia myös lähipiirillemme. Tavaksi muotoutui, että annoimme lauluja lahjaksi henkilöille, joihin ne liittyivät. Laulujen kautta osoitimme tukea ja ymmärrystä tavalla, joka ei muuten ollut mahdollista. Kirjoitin sanoja, joita halusin isäni laulavan. Kirjoitin taistelulauluja, absurdeja tarinoita, kohtalokasta tangoa, viipyilevää napapiirin rumbaa. Työskentelyä innoitti se, että kokemus lauluistamme oli aina sama ja muodostui jopa humoristiseksi anekdootiksi: viimeisin oli aina paras ja ehdottomasti kovin biisi.

Alun kaikkivoipaisen työskentelyprosessin aikana en miettinyt suhdetta tekstieni, runojen ja laululyriikan välillä. Tietämättömyyteni mahdollisti vilpittömän innon. Olin kirjoittanut sen, mitä olin halunnut, ja suurempia muutoksia tekemättä isäni oli säveltänyt kaiken. Isäni taidokkuus säveltää vapaamuotoista, musiikkiin vaikeasti taipuvaa runoa, oli tarjonnut minulle rajattomat mahdollisuudet. Kehittyminen kuitenkin edellytti aiheeseen perehtymistä. Palattuani Tampereelle Sodankylästä pääsin työstämään teksteistäni runokokoelmaa turkulaisen runoyhdistyksen Nihil Interit ry:n sparrausryhmään. Runoilija Tommi Parkon ohjaamassa ryhmässä tarkastelin tekstien olemusta uudella tavalla. Tietämättömyyden tuoma helppous oli ohi. Perehdyin myös Heikki Salon laululyriikkaa käsitteleviin teoksiin. Kokemus oli vielä tyrmäävämpi kuin runouden osalta: lukemani perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä kirjoittamaan yhtään laulutekstiä. Ymmärsin kyllä, että laululyriikka on rakennekeskeistä, mutta esimerkiksi painollisten tavujen sijoittaminen painollisille sävelille oli neuvo, jonka vaikutus oli pelkästään lannistava.

Suon nykyään ajatukseni myös laulutekstin rakenteelle, vaikka päähuomioni on yhä muualla. Tärkein kuulemani oppi on, että yksi idea ja ajatus lauluun riittävät. Lauluteksteissäni pyrin puhtaampaan ilmaisuun, tosin aina en onnistu karsimaan rönsyjä. Keskeneräisyys on jatkuva tila. Sanoisin, että isäni ja minä olemme kokeilijoita ja tekijöitä. Koska olemme nopeita, ehdimme kokeilla monenlaista. Yhteisiä biisejä on valmiina jo useamman levyn verran. Tällä hetkellä isäni säveltää Viiankiaavasta kertovia lauluja sodankyläläisten teksteihin. Laulutekstit ja yhteistyö isän kanssa ovat olleet käännekohta luovassa työskentelyssäni. Isäni pyynnöstä aloin kirjoittaa runoja, ja esikoisrunokokoelmani on pian valmis. Uusia biisejä syntyy jatkuvasti. Parasta on tietää, että kovin biisi on aina se seuraava.

Uni Ojuva

Iiton kylä käsivarressa

  • 20 huhtikuun, 2017
  • By:

Kolme lapsuutta 1910-, 1960- ja 2000-luvulla

Iiton perustaminen

Yhden talon Iitto oli yli sadan vuoden ajan Suomen pienin kylä. Nyt se on kolmen savun kylä. Se sijaitsee Tornionjokilaakson pohjoisosassa, Suomen ja Ruotsin jylhien vaarojen välissä, Könkämäenon rannalla, palsasuon laidalla. Kylä on Perämerta ja Jäämerta yhdistävän ikivanhan kulkukeinon varrella, joen ja maantien välissä. Käsivarrentie valmistui toisen maailmansodan aikana ja se myötäilee rajajokea. Pohjoiseen Kilpisjärvelle on matkaa 50 kilometriä.
Iiton tila perustettiin vuonna 1883 keisari-suuriruhtinas Aleksanteri III:n hallituskaudella. Ajatuksena oli luoda alueelle järjestystä ja tarjota majoitusta. Perustamisasiakirjan mukaan uudistalon ja sen asukkaan tarkoitus on ollut: ”– saavuttaakseen parempaa järjestystä Ruotsin puolen lappalaisten suhteen tällä raja seuduilla ja osittain että uudistalo Naimakan asumattomalla tunturi ja valtatien varrella Jäämeren rannalle, tuottaisi matkustavaisille tarpeellisen leväys paikan ja suojan.”

Perimätiedon mukaan Iitossa asuikin poliisi joskus 1800-luvun lopussa. Elämisen edellytykset oli kartoitettu huolellisesti niittyineen, metsineen, laitumineen, kalavesineen, myllynpaikkoineen ja kaupankäyntialueineen. Sijainti: — ainoastaan 115 virstaa jäämeren rannalle Lyngen vuonon markkina paikkaan, josta elo ja muut tarveaineet poroilla saatetaan hankkia ja jonne maamiehen tavaralla on hyvä ja etuisa menekki, –tulee olemaan verrattain hyvät edut niittymaiden ja varsinkin kalavesien ja riekon pyynnin suhteen –.

Eelin lapsuus 1910-luvulla

Vuonna 1914 Eeli Mannela (1907 – 94) pakkasi Käsivarren Markkinassa pieneen vihreään reppuunsa vaatteita, riekon ansalangat ja puukkonsa. Sukulaiset olivat kysyneet häneltä, haluaako hän muuttaa heidän luokseen Iittoon, ja sehän sopi. Seitsemänvuotiaana hän käveli noin 50 kilometrin matkan uuteen kotiinsa Iittoon. Kasvattilapset olivat alueella tavallinen ilmiö.

Eelin kasvatusvanhemmat Agata (1892 – 1988) ja Valfrid Uusitalo (1886 – 1936) olivat lapseton pariskunta, joka sai elantonsa muutamasta lehmästä, kalastamalla, metsästämällä, ylläpitämällä Iiton majataloa ja tarjoamalla venekyyditystä. Ensimmäisen maailmansodan aikana heillä oli naapurina Boströmin kuljetusliikkeen usean kymmenen hevosen talli. Hevoset rahtasivat sotatarvikkeita Skibotnin ja Karungin välillä ja liikenne oli vilkasta.

Eeli aloitti työnteon varhain pikkuaskareista ja eteni sitten vaativampiin töihin. Hän sai perusopetuksen kiertokoulussa, kun katekeetta saapui vuosittain hiihtäen tai porolla erämaataloihin ja tunturiin porolappalaisten luo viikoksi-pariksi kerrallaan opettamaan lukemista, kirjoittamista, laskemista, raamatuntietoa ja katekismusta.

Kilpisjärven pamauksen vuonna 1916 perhe lähti soutamalla ja jalan kylästelemään Ruotsin Saarikoskelle, jossa oli saatu perheenlisäystä. Kyseessä oli lähin naapuri ja seuraava majatalo kaksitoista kilometriä pohjoiseen Väylän varressa. Vitsailtiin, mistä yhdeksänvuotiaalle Eelille saadaan puoliso. Hän keinutti Agata-vauvan kehtoa ja tokaisi: ”Lullaanpa tästä itselleni vaimon.” Ja niin siinä kävi, että kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, vuonna 1937, heidät vihittiin.

Agatan ja Eelin nuorimmat lapset 1960-luvulla

Metsä- ja kalastajalappalaiset Agata ja Eeli Mannela saivat viisitoista lasta, joista yksitoista kasvoi aikuiseksi. Kolme leikki-ikäistä kuoli tartuntatauteihin Lapin sodan evakkoaikana Ruotsissa. Jälleenrakennettu Iitto ei toiminut enää kievarina sodan jälkeen. Pirtissä riitti pienten jalkojen töminää, kunnes lapset tulivat kansakouluikään ja siirtyivät asumaan Kaaresuvantoon koulun asuntolaan. Kotona he pääsivät käymään vain koululomilla.

Kesällä lapset auttoivat pyykinhuuhtelussa, lypsämisessä, heinätöissä, uivat, urheilivat, kalastivat ja marjastivat. Talvella he kantoivat puita ja vettä, hiihtivät, pyysivät ansoilla riekkoja, laskivat mäkeä, rakensivat lumiukkoja ja olivat lumisotasilla. Talvi-iltaisin metsästys- ja kalastusretkien jälkeen Isä-Eeli veisteli puulusikoita, muita tarvekaluja ja lapsille leluja piisin loisteessa. Ahkera Agata-äiti keitti puuhellalla pottukalaa tultuaan navettatöistä. Pikkuiset leikkivät vanhempien levitettävässä puusohvassa.
-Toivo, etpäs ossaakaan matkia hiirtä! Jenny haastoi.
-Kyllä mie varmasti ossaan. Miten se tehhään? hän kysyi koko pienen miehen pontevuudella nyrkit lonkkiin tuettuina ja leuka päättäväisesti eteen työnnettynä.
– Katso näin, mie näytän: imet posket lommolle ja suipistat huulet nokaksi. Sitten nyrpistät nenääsi poskilihaksilla ja vikiset.

Lapset peilasivat ilmehtimistään kuuran kukittamasta ikkunalasista, jonka takana loimotti tumma revontulitaivas ja tähtien tuike. Tunturikoivut ja lumisten vaarojen ääriviivat piirtyivät taivasta vasten. Lisäksi piti tietenkin kokeilla, miten hiiri hyppää sängynkannelta lattialle ja hipsuttelee raidallisissa villasukissa varpaillaan. Katossa suhisi hiljaa kaasulamppu Tilley, johon isä pumppasi lisää ilmaa. Valaisin loisti taas jonkin aikaa kirkkaammin. Sähkön tuloa Käsivarressa saatiin odottaa vielä 1970-luvun lopulle.

Illallisen jälkeen äiti alkoi suunnitella ostoslistaa. Hän soittaisi seuraavana päivänä ruokatarviketilauksensa Skibotniin Johan Beckin kauppaan. Joku vuononrannasta saapuva toisi sitten ostokset ohikulkiessaan.

Lassen ja Krissen lapsuus 2000-luvulla

Iitossa asuu nyt kahdeksan henkeä, kolme Mannelan veljestä perheineen. Yksi on ottanut haltuun vanhan kotitilan ja kaksi rakentanut talonsa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kylän nuorimmat, teini-ikäiset Lasse (s. 2000) ja Kristian (s. 2002), ovat opiskelleet äitinsä pitämässä kotikoulussa. Vanhempi Lasse käy etälukiota verkon kautta. Tämä järjestely mahdollistaa lyhyiden talvipäivien valoisien tuntien käyttämisen ulkoiluun. Pimeällä voi sitten opiskella.

Pojat on kasvatettu hallitsemaan perinteiset metsä- ja kalastajasaamelaiset taidot. He selviävät luonnossa, metsästävät ja kalastavat. He osaavat nylkeä hirven, tehdä omat puukkonsa ja takoa niihin terät. Riekonansat mennään hoitamaan hiihtäen ja pyöräillen. Nuoret sivakoivat tunturissa, kolaavat ja linkoavat Väylälle luistinradan, jolla koko perhe ottaa toisistaan mittaa jääpallossa luistinten kirskuessa nopeissa käännöksissä.

Pikkupoikina Lasse ja Krisse kutoivat langoilla talon täyteen hämähäkinverkkoja, joiden läpi perhe joutui pujottelemaan päästäkseen keittiöön, vessaan tai makuuhuoneeseen. Heidän äitinsä on saksalainen biologi ja hämähäkkitutkija. Veljeksillä on vilkas mielikuvitus ja he ovat itse keksineet omat leikkinsä. Kirjastoauto tuo pihaan luettavaa. Kun ei vielä voi hiihtää, pojat kolaavat Väylälle labyrintin, jossa pyöräilevät. Kesällä he sukeltavat joenpohjasta turistien hukkaamia vieheitä.

Kauppamatkat suuntautuvat kerran viikossa joko Kilpisjärvelle tai Ruotsin Karesuandoon, jossa voi samalla käydä uimahallissa. Ennen lasten aika meni työnteossa ja koulussa kaukana kotoa. Nyt kodinkoneet helpottavat vanhempien arkea, ja lapsille ja nuorille jää aikaa leikkiin ja urheiluun.

 

FM Tony Mannela
Iiton kylän asukas

Missä hitossa hiukset pestään?

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Elän elämääni muutamaa periaatetta löyhästi noudattaen. Osa periaatteista on yleviä ja tavoittelemisen arvoisia, mutta niissä pysyminen riippuu vahvasti saamastani unen ja ravinnon määrästä. Sen sijaan jokainen mielentilani pyrkii kohti yhtä tavoitetta: mitä ääliömäisempi idea on, sitä varmemmin se täytyy toteuttaa.

 

Tämän periaatteen kantamana olen saattanut itseni lukuisiin seikkailuihin, joista joku voisi käyttää myös nimitystä vaaratilanne. Niin myös tällä kertaa.
Kesäisin vietän paljon aikaa sukumme kesäpaikassa 1880-luvulla valmistuneessa talossa napapiirin hujakoilla. Olen kuullut, että vauvana minua on käytetty siellä talvellakin, mutta muistikuvani eivät tue väitettä. Tästä syystä minulla on jo vuosia ollut kova hinku päästä talviselle seikkailulle kesämökille. Talo on pääosin alkuperäisessä muodossaan, minkä vuoksi se ei ole talviasuttava. Olen asiasta täysin eri mieltä. Talviasuttavia ovat kaikki rakennukset, joissa on katto ja seinät. Talosta löytyy näiden lisäksi myös lämpöeristetty kamari ja sähköpatteri. Sijainti on idyllisesti metsän keskellä, järven rannassa, isojen teiden ulottumattomissa. Talvisin myös pienten teiden ulottumattomissa. Hekumallinen lomakohde perinteiselle suomalaiselle erakkosielulle!

Ajatus talviseikkailusta on herännyt tasaisin väliajoin. Tänä vuonna ajatus heräsi helmikuussa. Helmikuuhan on tuo kesämökkeilykuukausista optimaalisin. Tänä vuonna ajatus myös konkretisoitui bussilipuiksi ennen minkäänsorttista harkintaa, sillä riskien arvioiminen johtaa pelkuruuteen ja laiskuuteen.
Seikkailullinen aspekti talvimökkeilyssä syntyy kaikesta muusta kuin yöpymisestä. On mietittävä, kuinka päästä ison tien haarasta pihatielle, pihatieltä ovelle ja ovesta sisään. On mietittävä, mitä tehdä, jos sähköt, savupiiput tai lämpöeristeet eivät toimi. On mietittävä, mistä juomavedet, pesuvedet tai tiskivedet. Toisaalta taas ei tarvitse miettiä juuri mitään etukäteen, jos on käytännön ihminen ja mukana on ukilta peritty lettermän.

Ison tien haarasta pääsee pihatielle kävellen. Pihatieltä pääsee ovelle ryömimällä. Ovesta ei pääse. Sähköt toimivat. Piippuja ei tarvita. Täkki paikkaa sen, mihin lämpöeriste ei pysty. Juomavettä saa lumesta. Pesuvettä myös, jos tahto on tarpeeksi kova. Tiskit voi jättää kevääseen. Jokaiseen käytännön ongelmaan löytyy käytännön ratkaisu. On aika siirtyä teoriasta käytäntöön.
Ensimmäinen ongelma ilmeni jo isolta tieltä kävellessä. Vasemman jalan hiihtovamma ärtyy ja minä samalla. Jalkaholvin alle runtattu ylimääräinen sukka toimii ja pönkittää jalan kivuttomaksi. Seuraava ongelma hiipii tajuntaan hitaasti viiden kilometrin kävelyn aikana; lumipenkat ovat parhaimmillaan yli kaksimetriset ja myös pihatieltä voi odottaa nuoren naisen syvyistä lumikerrosta. Ja juuri sellainen minua odottaa. Onneksi tien ja talon väliin mahtuu kaistale metsää. Suuren puun luota toiselle on paljon rivakampi kömpiä. Puolen tunnin konttaamisen jälkeen saattaisi olla rattoisaa vain astua ovesta lämpimään tupaan, peseytyä ja pukea kuivaa ja lämmintä päälle. Ensin täytyy kuitenkin kaivautua ovesta sisään, ja jokainen voi kuvitella, kuinka helppoa se on helmikuisessa Lapissa talossa, joka saa elää villinä ja luonnonvaraisena. Jäisen muurin lisäksi oven edessä on vartiossa puolikas toteemi jäätyneenä kiinni portaaseen. Muutama syvä huokaus sukumme eriskummallisuuden kunniaksi, naama täyteen suklaata ja kohti seuraavaa taistoa! Pari tuntia lumen ja jään kanssa riideltyäni joudun luovuttamaan. On sietämätöntä nähdä päämäärä niin lähellä, mutta väliin jäävät sentit hirttä riistävät minulta onnistumisen tunteen.

Alitajuntani on parhaimmillaan paineen alla ja tässä kiperässä tilanteessa se nostikin pintaan raivostuttavasti helisevän keittiön ikkunaruudun. Sen, joka helähtää aina, kun joku kulkee ovesta, ottaa askeleen tai harkitsee puhumista. Sen, joka nykyään tunnetaan takaovena. Horkkaisen iltapäivän pelasti muinainen rakennustapa harvoine nauloineen ja ukin lettermän. Talon seinät tosin suojasivat vain tuulelta, kun pakkanen paukahteli sisätiloissakin kymmenen asteen tienoilla. Ensiavuksi ilmavoimien haalari niskaan ja suklaata suuhun, sitten lämmöt päälle. En muista ennen tunteneeni niin suurta iloa toimivasta sähköpatterista. Parissakaan tunnissa huone ei ollut lämmennyt miellyttävään kelteisilläänololämpötilaan, mutta pikainen ikkunoiden ja ovien tilkitseminen täkeillä sai aikaan suorastaan trooppisen ilmaston. Niin trooppisen, että saatoin sulattaa lunta kamarin pöydällä. Lattianrajassa lämpötila oli kuitenkin maltillinen, minkä vuoksi ruokia voi näppärästi säilyttää samassa huoneessa. Suljetussa ämpärissä tietysti, koska kissojen poissa ollessa hiiret ovat mökin pääasiallisia asukkaita.

Luonnollisestikaan sisävessaa ei tuon ikäisessä majoituksessa ole. Huussissa ei kertakaikkisesti ole mitään vikaa, erityisesti jos on koskaan saanut todistaa sitä sekasortoa, joka yökerhon naisten vessa karmeimmillaan voi olla. Talvella huussiin pääseminen sen sijaan on oma seikkailunsa. Ensimmäisenä täytyy pukea haalarit, koska ei voi olla varma kauanko huussireissulla loppujen lopuksi menee. Menihän noin sadan metrin pihatien vaeltamiseenkin puoli tuntia. Pieni ikkunaruutu ulko-ovena menettelee, mutta kun niin sanotusti on tilanne päällä, siitä venkoileminen on heti piirun verran jännittävämpää. Henkisesti olin jo täysin valmis kunnioittamaan riukuperinteitä, mutta huussin ovesta selvisikin läpi parin minuutin raivokkaalla kaivamisella. Vahingoista hirvein vältetty.

Ruoanlaitto ei sentään vaatinut mittavia ponnistuksia. Keittiö toimii kuin kesälläkin, erotuksena vain se, että kaikki on tuskastuttavan hidasta keittiössä yhä vallitsevan pakkasen takia. On ihanan eriskummallista keittää makaronia suhteellisen suljetussa pakkasen hyytämässä tilassa, ikkuna ovena, kun vesihöyry saattaa ikkunat jäähän ja muovimaton liukkaaksi.

Kaikki vastoinkäymiset muuttuvat vaivan arvoisiksi, kun aamulla tirkistän ensin päälläni olevan peiton, sitten ikkunan tilkkeenä olevan peiton reunasta. Joka suuntaan näkyy pelkästään koskematonta hankea, vaaroja ja puita. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja koko yön untani valvonut Lapin radio ilmoittaa, että pakkasta on parikymmentä astetta. Pirtin pöydältä löytyy keko sarjakuvia ja muutama Alibi. Keittiön kaapissa on kaakaota kesän jäljiltä, eivätkä hiiret ole päässeet siihen käsiksi. Talossa on vain talvi, minä ja Lapin radio. Mikäpä siinä on erakolla ollessa.

Kaksi yötä mökkeilyä riittää hyvin. Siinä ajassa ehtii todistaa itselleen ja muille olevansa kivenkova lumikenttien sankari. Aika riittää myös siihen, ettei tee yhtään mitään. Hetken hengähdys yksinäisyydessä, niin ihmisvilinää jaksaa taas tovin. Kolmantena yönä on ihan okei mennä järven toiselle puolelle sukulaisiin yöksi. Siellä voi pestä ne hiukset.

Seikkailu ei olisi seikkailu ilman vastoinkäymisiä. Koskaan ei tule muistelleeksi niitä retkiä, kun kaikki sujui jouhevasti, eikä kertaakaan tarvinnut pelätä kuolevansa. Tämäkin mökkireissu meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. En satuttanut itseäni, perustarpeet tulivat tyydytetyiksi, enkä edes kuollut. Tänä syksynä käyn laittamassa keittiön ikkunaan saranat ja rivan. Ensi talvi saa tulla. Olen valmis.

Kerttu Korhonen
keihääseen luottava taistelijatar

 

Jängällä ja värkkäämössä

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Helteisenä heinäkuun päivänä makaan rähmälläni jängässä ja tähtään kamerallani kämmekän kukintoa. Sääsket inisevät ympärilläni ja tunkevat suuhun. On hiki ja allani olevasta suojapeitteestä huolimatta olen osittain vajonnut jänkään ja kastellut itseni. Mutta edessäni on suopunakämmekän kauneus, johon uppoudun ja unohdan epämukavuudet.

Viime vuodet taiteellinen työskentelyni on ollut suurelta osin tätä jänkää, Viiankiaapaa. Kotikunnassani Sodankylässä sijaitseva Viiankiaapa (65,95 km²) on Lapin laajimpia ja monipuolisimpia aapasoita. Se kuuluu sekä kansalliseen soidensuojeluohjelmaan että Euroopan Unionin Natura 2000 -verkostoon. Viiankiaavan luonnonsuojelualueella on tähän mennessä tehtyjen lajistoinventointien mukaan tavattu 17 kasvilajia ja 21 lintulajia, jotka luokitellaan Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) lajien uhanalaisuusluokituksen mukaan uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi. Alueelle on kuitenkin myönnetty malminetsintälupia ja jo löydettyä nikkeli- ja kupariesiintymää on luonnehdittu vuosisadan malmilöydöksi. Luonnonsuojelualueille haetut ja myönnetyt malminetsintäluvat kertovat sekä kaivosyhtiöiden ylimielisestä suhtautumisesta lailla suojeltuihin alueisiin että osaltaan myös lainsäädännön heikkouksista, jotka mahdollistavat kaivosyhtiöiden toiminnan suojelualueilla. Lapissa lupaavimmat kaivosesiintymät sijaitsevat Natura-verkostoon kuuluvilla alueilla tai niiden läheisyydessä ja malminetsintälupien hakemuksia kohdistuukin yhä enemmän suojelluille alueille.

Natura-alueen suojelusta voidaan poiketa valtioneuvoston päätöksellä, mikäli hankkeen toteuttamiselle on ”erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottava syy”. Asiasta on kuitenkin hankittava myös EU:n komission lausunto. Paikallistasolla vastakkain ovat toisaalta parin vuosikymmenen päähän ulottuvat usein ylioptimistiset taloudelliset laskelmat, toisaalta luonnon monimuotoisuuden ja paikallisen kulttuurin säilyminen.

Suojeltu aapa

Kun vuonna 2011 muutin mieheni kanssa Rovaniemeltä Sodankylän Askan kylään, aloimme retkeillä Viiankiaavalla. Ensimmäiset aavan tilannetta kommentoivat teokseni valmistuivat seuraavana vuonna. Aiemmin olen taiteessani käsitellyt ympäristöön liittyviä kysymyksiä yleisellä tasolla, mutta Viiankiaapa toi työskentelyyni henkilökohtaisen näkökulman.
Vähitellen yksittäisistä teoksista kasvoi Suojeltu aapa -projekti, jonka taiteellisen ilmaisun lähtökohdat ovat omien suokokemusteni lisäksi Viiankiaavan elinkeinohistoriassa, luonnontieteellisessä tutkimustiedossa sekä aluetta uhkaavissa kaivossuunnitelmissa. Projektiin liittyvät teokseni ovat installaatioita, valokuvia, ympäristötaidetta ja veistoksia. Ne kertovat aavasta monesta näkökulmasta ja ottavat kantaa suojellun Viiankiaavan puolesta.
Suojeltu aapa -projektiin kuuluu taiteellisen työskentelyni ja näyttelyiden lisäksi taidetta ja tiedettä yhdistävä Viiankiaapaa käsittelevä kirja, joka ilmestyy projektin loppuvaiheessa yhteistyössä mieheni Timo Helteen kanssa. Hän on taustaltaan eläinekologian dosentti ja tietokirjailija ja vastaa kirjan luonnontieteellisestä sisällöstä.

Aarteita

Olen kasvanut sodankyläläisessä poromiesperheessä ja luonto oli niin arkista ja itsestään selvää, aina läsnä olevaa, ettei siitä erikseen puhuttu tai sen merkitystä arvioitu. Tärkeinä mielessä ovat lapsuudessa perheen kanssa tehdyt marjastus- ja kalastusreissut sekä partioajan vaellukset pohjoisen tuntureille. Kokemukset kiinnittivät minut pysyvästi Lapin luontoon.
Elämä kuljetti minut kuitenkin pois pohjoisesta ja vei mutkien kautta taiteen maailmaan. Taideopintojen lisäksi ympäristöopinnot ovat määrittäneet elämän suuntaa ja muovanneet ajatteluani. Kiinnostukseni ympäristön tilaan on opettanut minua näkemään laajemmin ja ymmärtämään paremmin ihmislajinkin säilymisen mahdollistavaa elonkehää.
Luonto alkoi hiipiä teoksiini ensin materiaalein ja myöhemmin myös merkityksin. Ensin tulivat pahkat ja käävät, sitten teosteni vielä pienet ja vaatimattomat luonnonsuojelulliset kommentit. Vuosien mittaan suuremmat ympäristöön liittyvät uhkakuvat ovat poikineet vahvempia kannanottoja. Lapsuudessa ja nuoruudessa luonnonsuojelu oli minulle vielä kaukainen käsite, se oli jotakin, mikä tapahtui jossakin muualla. Muistan kuitenkin isäni minua joskus kiusoitelleen puheitteni luonnonsuojelullisista näkökulmista. Myöhemminkään ei ole ollut epäselvää, mille puolelle asetun.
Olen onnellinen jängällä ja metsässä, tunturilla ja veden äärellä, kanoottiretkellä, nuotiolla pimenevässä illassa… Ne hetket ja retket ovat minun aarteitani. Jonkun toisen aarre on maan uumenissa oleva nikkeli- ja kupariesiintymä.
Luonnonvarojen käyttöön ja kulutukseen perustuva jatkuvan talouskasvun vaatimus vie maapalloa kestokykynsä äärirajoille. Tämänhetkisen arvion mukaan tarvitsisimme 3,4 maapalloa, jos kaikki ihmiset kuluttaisivat niin kuin me suomalaiset. Meillä ihmisillä on sekä valta että vastuu. Voimme harjoittaa tätä lyhytnäköistä luonnon hyväksikäyttöä tai voimme katsoa kauemmas tulevaisuuteen ja tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa tulevatkin sukupolvet voivat elää.
Kääpiä ja luppoa värkkäämössä
Silloin kun en tee töitä Viiankiaavalla, työskentelen värkkäämössä, työhuoneellani. Metsästäjä-keräilijöiden geenit näkyvät paitsi innostuksessani marjastukseen ja sienestykseen myös erilaisten materiaalien keräämisessä teoksiani varten. Jotakin voin kerätä vuosikausia tietämättä, mitä siitä aikanaan syntyy.
Käytän veistoksissa ja installaatioissa pääosin luonnosta tai kirpputoreilta löydettyä materiaalia. Teoksissani on ollut puiden runkoja, oksia, juuria, kaarnaa, tuohta, pahkoja, kääpiä, neulasia ja luppoa sekä kierrätettyjä tekstiilejä, kuten armeijan vanhoja huopia, käsin virkattuja pitsiliinoja, huonekaluista poistettuja verhoilukankaita ja vanhoja täkkejä. Kaikki teokseni eivät ole kantaaottavia, vaan ne voivat syntyä silkasta ihastuksesta johonkin materiaaliin, kuten vaikkapa kääpiin tai luppoon.

Kaija Kiuru
kuvataiteilija

Kaija Kiuru

  • Syntynyt Sodankylässä 1959
  • Asuu miehensä Timo Helteen kanssa Sodankylän Askassa
  • Kuvanveistäjä, Lahden Taideinstituutti
  • Kuvataiteilija (AMK), Lahden ammattikorkeakoulu / Taideinstituutti
  • Opintoja myös taidehistoriassa, ympäristönsuojelussa ja ympäristökasvatuksessa
  • Suomen Kuvanveistäjäliiton ja Lapin Taiteilijaseuran jäsen
  • Taiteelliseen tuotantoon kuuluu installaatioita, valokuvia, veistoksia ja ympäristötaidetta
  • Teoksia mm. Valtion taidekokoelmassa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa, Turun
  • kaupungin taidekokoelmassa sekä Aineen, Kemin ja Oulun taidemuseoiden kokoelmissa
  • Seuraava Suojeltu aapa -projektin näyttely: Pohjoinen valokuvakeskus, Oulu 2.12.2016 – 11.1.2017
  • www.kaijakiuru.net

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kulttuurien kohtaaminen

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Inarilainen Kustannus-Puntsi julkaisi vuonna 2003 suomennoksen sveitsiläisen kirjailijan Robert Crottet’n teoksesta Mauno-poro ja taivaanpalot. Teos oli julkaistu ranskaksi jo 60 vuotta aiemmin. Kirjallisesti sivistyneen eurooppalaisen Crottet’n ja kolttasaamelaisen tietäjän ja sadunkertojan Kaisa Gauriloffin kohtaamisessa ja ystävystymisessä on käsittämätöntä johdatusta, jos haluaa uskoa Crottet’n selvitystä matkalle lähdöstään. Ja miksipä ei haluaisi?

 

Robert Crottet (1908 – 1987) eli Pietarissa ensimmäiset kymmenen vuottaan, mutta perhe muutti sieltä sotaa pakoon Sveitsiin. Sairastuttuaan keuhkotuberkuloosiin kirjailija alkoi uneksua pohjoisessa asuvista, pienistä kirkassilmäisistä olennoista, jotka puhuivat venäjää. Kirjailija tunsi vahvaa vetoa heidän luokseen ja parannuttuaan hän rupesi noudattamaan sisäistä ääntään ja lähti heitä etsimään. Hän päätyi kolttien pariin Petsamon Suonikylään, jossa hän asettui asumaan Kaisa Gauriloffin (1884 – 1980) perheeseen lähes vuodeksi. Sieltä hän löysi luonnon keskellä elävän pienen kansan, joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kolttakulttuuriin perehtymistä auttoi se, että molemmat osasivat venäjän kieltä.
Suonikylä jäi rauhanteon jälkeen Venäjän puolelle ja kolttien koko omaisuus jäi sinne. Crottet masinoi keräyksen, jolla hankittiin neljätuhatta poroa, verkkoja ja muita tarvikkeita Sevettijärvelle asutetuille koltille.

Aineiston metsästystä

Kaisa Gauriloff oli elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin isoäidin äiti. Katja tiesi, että jossakin on Crottet’n kuvaamaa materiaalia, jota hän tarvitsisi tehdäkseen dokumentin isomummostaan ja Crottet’ista. Etsiskelyn tuloksena löytyi Espanjasta kirjailijan elämänkumppani, 87-vuotias Enrique Méndez, jolta Katja sai pariskunnan jäämistön valokuvineen ja filmimateriaaleineen.
Viime kesän Sodankylän elokuvajuhlien ison teltan ensimmäinen näytös oli Kuun metsän Kaisa. Riensin osaksi pitkäksi venynyttä jonoa. Kutsuvieraspaikoilla istui kolttasaamen kansaa perinteisissä puvuissaan. Mietin, mitä elokuva heille merkitsee. Onhan heidän edessään menetetyn elämäntavan historiaa, omia sukulaisia ja pääosassa ikivanhojen legendojen kertoja Kaisa Gauriloff.

Lumoava Kuun metsän Kaisa

Visuaalisesti ja rytmisesti hieno elokuva koostuu monenlaisesta aineksesta: dokumenttimateriaalista, upeista animaatioista ja nykypäivänä kuvatusta aineistosta. Katja kertoo elokuvan tekemisestä:
Idea tuli heti edellisen elokuvan jälkeen vuonna 2012. Sain paljon dokumenttimateriaalia Crottet’n jäämistöstä: tekstejä, valokuvia, kirjeitä ja 16-millisiä filmejä, mutta elokuvaan on hankittu hurjasti materiaalia myös eri arkistoista, Suomesta ja ulkomailta.
Kun sain Crottet’n materiaalit käsiini, oli paljon merkityksiä ilmassa. Kun kaivelin Kaisan ja Crotett’n tavaroita tuolla yläkerrassa, mietin samalla, saanko tehdä niin. Minulla oli vahvoja tuntemuksia: olin kuulevinani askeleita, oli tuntua heidän läsnäolostaan. Oli kesä, kun aloitin työstämisen, syksyllä käsikirjoitus oli valmis ja äänet hävisivät. Olin hakenut heiltä oikeutusta elokuvan tekemiseen.
Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla Helsingissä minua tuli puhuttelemaan hollantilainen, joka oli tavannut Kaisan ja Robertin. Asiat alkoivat loksahdella paikoilleen.
Katja etsi pitkään sopivaa animaatioiden tekijää, ja lopulta päätyi pietarilaiseen Veronika Bessedinaan.
Halusin, että piirtäjä olisi lähialueelta, Katja sanoo.
Joissakin arkipäivien puuhien lähikuvissa on Katjan äiti kutomassa, kehräämässä tai laittamassa puita uuniin.

Osana Kaisan persoonaa oli kirpakka huumori. Hän saattoi kysäistä Crottet’lta: Mitä kuuluu kirjalle, jonka valehtelimme yhdessä? Onko huumori, leikittely, tyypillistä muutoinkin kolttasaamelaisille?
Isomummollani ja Crottet’lla oli hauskaa yhdessä, jutut ja nauru jatkuivat loputtomiin. Koko ikäni olen kuullut Kaisasta juttuja, joilla sitten huvitin koulukavereitani. Taiteellisuus on kolttasaamelaisille ominaista, he ovat kaikki taiteilijoita. Käyttöesineetkin tehdään niin, että ne ovat kuin taideteoksia. Suvussani on useita taiteellisia lahjakkuuksia, esimerkiksi muusikko Jaakko Gauriloff on enoni.

Kolttien henkinen perintö elää

Monet pienet kansat elävät ahdingossa nykyään. Suonikylän saamelaiset joutuivat revityksi irti omalta maaperältään ja omilta juuriltaan. Kolttia on Suomen puolella noin 700 henkeä. Heitä asuu Helsingissä paljon, mutta kulttuurisesti tärkein kolttien keskittymä on Sevettijärvellä, jossa kieli on vielä voimissaan.
Miten on kolttien tilanne nykyään? Pystytäänkö tuollaista pientä kulttuuria pelastamaan ja mitä se tarkoittaisi? Onko koltilla itsellään kylliksi voimaa ja tahtoa saada kulttuuriaan elävöitetyksi?

Kielen säilyminen on yksi iso asia – että se pysyisi elävänä. 1970-luvulla kehitettiin kielen kirjoitusasu. Äitini osaa koltankieltä. Pienenä surin sitä, etten osannut kieltä. Lapsihan oppii helposti useammankin kielen.
Saamelaiskulttuurin pitää saada muuttua, kuten muutkin kulttuurit ja kielet. Se tappaa, jos on pakko jäädä vanhaan. Saamelaiskulttuurin jatkuvuus on pienen joukon harteilla, ja he tuntevat suurta vastuuta.

Elämä ja kuolema virtaavat maan sisässä rinnatusten, Kaisa sanoo Crottet’n kirjassa. Olet syntynyt ja kasvanut Rovaniemellä, Lapin pääkaupungissa. Onko ihmisen luonnonyhteys kadonnut sellaisena kuin se oli vielä Kaisan aikana?

Silloin elettiin luonnosta, hengitettiin samaan tahtiin ympäristön kanssa. Mutta Kaisan henkinen perintö jatkuu meissä hänen jälkeläisissään.
Kaisa oli oman aikansa ihminen, hän ei ymmärtänyt elokuvaa. Hän ihmetteli, miksi ihmisiä laitetaan kankaalle kävelemään.

Olet tehnyt jo aiemmin kolttasaamelaiseen kulttuurin liittyvän elokuvan Huuto tuuleen. Miten elokuvien tekeminen on vaikuttanut suhteeseesi omiin kolttasaamelaisiin juuriisi?
Se on ollut tosi merkittävää alusta asti. Kun aloin tehdä ensimmäistä dokumenttiani kolttasaamelaisista, menin Sevettijärvelle ulkopuolisena. Mutta minut tunnistettiin, ja sain vahvaa kannustusta: olet meidän tyttöjä! Se vahvisti, ja annoin itsellenikin anteeksi sen, että olin asunut koltta-alueen ulkopuolella enkä osannut kieltä, Katja kertoo.
Kuun metsän Kaisan ensi-ilta oli tämän vuoden Hot Docs -festivaaleilla Torontossa. Sodankylän elokuvafestivaaleilla oli Suomen ennakkoensi-ilta. Millaista palautetta olet saanut katsojilta?
Kovin moni ei ole vielä elokuvaa nähnyt. Sodankylän elokuvafestivaaleilla oli Suomen ennakkoensi-ilta ja virallinen Suomen ensi-ilta on Helsingissä 28.10. Sen jälkeen levitys ilmeisesti etenee elokuvateattereihin kautta maan. Ilmeisen liikuttuneita palautteita tuli Sodankylässä. Kolttien luottamusmies Tanja Sanila kuvasi elokuvaa sanoilla: hiljentävä, voimakas ja rakkauden täyttämä.

Haluaisitko raottaa tulevia työsuunnitelmiasi?

Seuraava elokuvahanke on jo pitkällä, käsikirjoitus on valmiina ja kuvaukset alkavat mahdollisesti ensi vuonna. Se on fiktio ja siinä on läheinen, henkilökohtainen aihe. Haluan lisätä omia panoksiani, jokaisen elokuvani pitää olla erilainen. Tuotantoyhtiöni Oktober on toiminut kymmenen vuotta, minun lisäkseni siinä työskentelevät kemiläinen tuottaja Joonas Berghäll ja kemijärveläinen Satu Majava.

Haastattelu Paula Alajärvi

Ihminen tarvitsee ihmistä

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Kun kirjoitan tätä, Lapin kesä ja linnunlaulu alkavat olla lopuillaan, samoin kesän touhu muu. Avaruuden lakien mukaan pohjoinen osa maapalloa, kesäisen loputtoman valon maa, sukeltaa pimeään, kaamokseen.
Lapin kesä on ollut täynnä tapahtumia, ennätysmäinen määrä tekee mieli sanoa, vaikka minulla ei ole mitään tilastoa asiasta. Isot, vakiintuneet tapahtumat ovat jatkuneet omaan tahtiinsa, keränneet katsojia ja kuulijoita, osallistujia. Ne toimivat ainakin osittain palkatulla työvoimalla ja rahoitus hankitaan hyvissä ajoin eri lähteistä, myös yhteiskunnan varoista.

 
Kylät järjestävät omia tapahtumiaan aidolla talkooperiaatteella. On makkaranpaistoa ja kahvittelua, pientä myyntiä ja osaamisen esittelyä, kilpailuja ja muuta ohjelmaa. Tapahtumat antavat hyvän syyn lähteä kotinurkista tapaamaan tuttuja ja tutustumaan tuntemattomiin, peilata ajatuksiaan, puhua omista ja naapurin asioista ja vaihtaa kuulumisia.

 
Lyhyen kesän aikana tapahtumat seuraavat toisiaan, eikä päällekkäisyyksiltä voi välttyä. On juhlia, retkiä, konsertti- ja teatterimatkoja, kisoja ja kursseja. Ohjelman ei tarvitse olla mitään merkillistä tai korkealentoista, vaan mieluummin jotakin omaan elinympäristöön liittyvää. Ohjelma on ikään kuin kehyksenä sille, että voidaan kokoontua yhdessä porisemaan.

 
Kävin heinäkuussa linja-autoretkellä sompiolaisessa erämaatalossa, Lokan Alaponkussa, Moskun talossa. Mosku alias Aleksanteri Hihnavaara, yksi Lapin legendoista hyvässä ja pahassa, oli savukoskelainen suurporonomistaja, jonka ystävyys Lapin rajavartioston komentajan ja kirjailija K.M. Walleniuksen kanssa vei hänet myös kirjallisten piirien tietoisuuteen.

 
Vanhalla, avaralla pihalla aurinko räkötti kuumasti, haitari soi ja puheenpörinä oli keskeytymätön. Syötiin lohikeittoa ja juotiin kampanisukahvia. Elokuvan Mosku, Kai Lehtinen, piti jonkinlaisen puheenvuoron samoin kirjailija Lauri Hihnavaara ja muutamat muutkin Moskun perilliset. Mutta tapahtuman hengen loivat ihmiset itse, kukin omalla olemisellaan ja merkityksellään toinen toisilleen: olemalla ihminen ihmiselle.

 
Yhteisölliset tapahtumat tuntuvat tulevan yhä suositummiksi. Television yleistymisen jälkeen pirttien ovet sulkeutuivat, istuttiin sohvalle ja opeteltiin kaupunkilaista elämäntyyliä. Enää ei pölähdetty kutsumatta naapuriin sukankutimen kanssa tai lainaamaan hiivaa tai hakemaan pohjapiimää. Autot yleistyivät ja tavaraa pääsi hakemaan kyläkaupasta ja kun kyläkauppa joutui lopettamaan, mentiin kirkolle.

 
Sitten tulivat digitaaliset niin sanotut palvelut. Nyt on yhä harvemmin mahdollista asioida kasvokkain ihmisen kanssa. Pankit, posti, Kela, työvoimatoimisto, verotoimisto ja monet muut ovat siirtäneet asiakkaansa sähköisen asioinnin piiriin. Kaupat ja kirjasto ovat vielä paikkoja, joissa pääsee toimittamaan asiansa työntekijän kanssa kasvokkain. Ihmisen tapaamisesta on tullut harvinaista herkkua, mutta sitä me kaipaamme: kosketusta kaltaiseemme.

 

 

 

Paula Alajärvi

Itärajan tuntumassa

  • 28 huhtikuun, 2016
  • By:

Kävin viikonlopun reissulla Suomen harvimpaan asutussa kunnassa Savukoskella, Korvatunturin ja Joulupukin maassa. Suomen pisimmän joen Kemijoen rannalle rakentuneessa kirkonkylässä on pari kauppaa, apteekki, lääkärin- ja eläinlääkärin vastaanotto, kouluja ja kirjasto. Mutta siinä ei ole kaikki. Laajat erämaat tarjoavat erinomaiset kalastus-, metsästys- ja retkeilymahdollisuudet. Suomen suurin poropaliskunta Kemin-Sompio sijaitsee Savukoskella. Kuivalihamarkkinat ja teatteriryhmä Rösölänperän Ruppanat ovat savukoskelaista kulttuuria makeimmillaan.

Savukoski on rajaseutua, jota sota ei ole säästellyt. On elossa ihmisiä, jotka olivat lapsia silloin, kun oli juostava vainoojan luoteja pakoon avojaloin jääkohmeisessa maassa. ”Kuoskun kylä poltettiin kolme kertaa”, kertoo kirjailija ja kymmeniä vuosia Savukosken kunnan kulttuurisihteerin virkaa hoitanut Marjatta Pulska. Itää kohti ajaessani pysähdyn Kuoskun partisaaniuhrien riipaisevalla muistomerkillä: liekkien keskeltä nousevat hätää kärsivien isot ja pienet kädet apua anoen.

Ajan Kuoskusta eteenpäin kohti Sallaa. Raskaassa lumikuormassa lepäävien metsien katveessa havaitsen pieniä kyläryppäitä. Sallan kunnassa sijaitsee Kelloselän rajanylityspaikka, jonka dramatiikka on viime aikoina ollut toistuvasti uutisissa. Välkkyvalot pysäyttävät hyvissä ajoin. Käännyn parkkipaikalle. Autoja liikkuu harvakseltaan, on sunnuntai-iltapäivä. Venäjän puolelta tuleva autokunta pysähtyy syömään parkkipaikalle. Sallassa poikkean kahvilaan. Työntekijä on ilmeisesti lähtöisin jostakin Lähi-idän maasta, venäläisiä asiakkaita tulee sisään. Kansallisuuksien kirjo Sallassa on tällä hetkellä vielä paljon suurempi.

Lumista tietä ajaessa mieli askartelee. Ymmärsivätkö päättäjät aikanaan, mitä Lapin asukkaille merkitsi Lapin tuho: rakennusten polttaminen ja koko silloisen infrastruktuurin tuhoaminen ja ihmishenkien menetys miina- ja ampumatarvikevahingoissa vielä sodan jälkeen? Miltä kuoskulaisista tuntui ruveta rakentamaan kyläänsä kolmannen tuhon jälkeen? Ymmärtävätkö päättäjät, että vaikka sodan loppumisesta on kulunut 70 vuotta, sen mainingit tuntuvat vielä? Mitä merkitsi tuhon aiheuttama isku itsetuntoon, vaikka parkkiintunutta porukkaa olemmekin?

Saatat arvella, hyvä lukija, että kannattaako noita vanhoja tapahtumia kaivella esiin. Turvapaikanhakijoiden kertomukset muistuttavat omasta historiastamme. Se mikä tapahtui kauan sitten meille, tapahtuu nyt muille: pommi tuhoaa kodin, joku kantaa kuolevaa lasta, epätoivoiset pakenevat henkensä uhalla. Ehkä on niin, että tulijoita on voimillemme liikaa, mutta polttopulloillako me otamme heidät vastaan?

Muutama yö Savukoskella saa minut huomaamaan, miten eri lailla paikkakuntaan tutustuu silloin, kun siellä viettää muutaman päivän, keskustelee ihmisten kanssa ja tunnustelee paikan henkeä. Pelkkä ohiajaminen ei riitä. Savukoski on minulle nyt ihan eri paikka kuin ennen.

Jänkä tarjoaa tässä numerossa lukijoilleen väläyksen työstä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, maastamuuttajan kertomuksen ja Tarinoiden Inari -projektin esittelyn. Nämä ja muut lehden tekstit kertovat Lapin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Paula Alajärvi

 

Terveydenhoitajana vastaanottokeskuksessa

  • 28 huhtikuun, 2016
  • By:

Syyskuussa 2015 otin vastaan terveydenhoitajan toimen Kemijärven vastaanottokeskuksesta, kun vastaanottokeskusta juuri perustettiin.

Aiempaa kokemusta vastaanottokeskustyöstä minulla ei ollut, mutta avoimin mielin ja työhön tarttuen täytin paikkani yhteisessä rivissä toisten SPR:n toimijoiden kanssa. Aluksi tutustuimme turvapaikanhakijoille varattuihin kerrostaloasuntoihin ja samalla kartoitimme tarvikehankintalistaa: ”lamppuja, patjoja, vuodevaatteita, vilttejä, wc-harjoja ja tiskiharjoja”, eräs ohjaajista luetteli.

Pitkät päivät kuluivat nopeasti valmistellessamme ensimmäisten turvapaikanhakijoiden tuloa, ja vasta sen jälkeen aloin yhdessä kollegani kanssa perehtyä tulevaan työhömme turvapaikanhakijoiden terveydenhoitajana. Alkutarkastukset ja hoidontarpeenarvioinnit ovat avainsanat työssämme ja niihin kävimme hakemassa osaamista Rovaniemen vastaanottokeskuksessa. Olimme täynnä intoa ja jännitystäkin uusista, tulevista työn haasteista.

Hakeutumistani terveydenhoitajan työhön Suomen Punaiselle Ristille kyseenalaistettiin kerran seuraavasti: ”Olet noin nuori ja haasteita varmasti työssäsi tulee riittämään. Ja voi hyvänen aika, kaikki työn terveydelliset riskitkin! Etpä tiedä vielä tyttö, mihin olet pääsi laittanut.” Jäin miettimään pitkään ennakkoluuloisia pohdintoja työstäni. Mielestäni ikä ei ole peruste aliarvioida ihmisen selviytymistä työstään, eikä päivittely terveydellisistä riskeistä sairaanhoitajan tai terveydenhoitajan työssä ole tarpeellista. Lisäksi, kenellä on oikeus kyseenalaistaa lähimmäisen uusi työ, jos itsellä ei ole minkäänlaista aavistusta työn tulevista haasteista. Ei minullakaan ollut, mutta avoin mieli ja oppimisenhalu ovat valttia kohdatessa uusia ja täysin tuntemattomia elämän polkuja.

Jo opiskeluaikoina tunsin suurta mielenkiintoa ja halua päästä tekemään hoitotyötä kansainvälisten asiakkaiden kanssa. Silloisen elämäntilanteeni vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä vaihtoon ulkomaille, mutta palava halu saada tehdä hoitotyötä englanniksi jäi kytemään. Opiskeluni loppuaikoina ja valmistumiseni jälkeen sain huikean mahdollisuuden tehdä terveydenhoitajan työtä Kevitsan työterveyshuollossa kansainvälisten asiakkaiden kanssa. Opettavaisesta vuodesta ja kuukausista, kaikista hetkistä Kevitsan Työterveyshuollossa suurin kiitos kuuluu työterveyslääkäri Ali Arsalolle, jonka sisimmässä sykkii inhimillisyys ja opettamisen lahja.

Nykyisen työni perusta löytyy SPR:n arvoista, joiden merkitystä humaanissa auttamistyössäni ei voi väheksyä. Esimerkiksi Punaisen Ristin yksi tärkeimmistä tehtävistä ja päämääristä on inhimillisen kärsimyksen estäminen ja lievittäminen – se itsessään jo kuvaa hyvin pitkälle työni sisältöä. Yleisesti tiedämme ihmisarvon olevan sama kaikille koulutukseen, ikään, sukupuoleen, uskontoon ja kansallisuuteen katsomatta. Terveydenhoitajan työssäni asiakkaiden koulutustausta on paimenpojasta lääkäriin, ikä vastasyntyneestä ikäihmiseen ja kansallisuuksia löytyy useita. Jokaisen heidän kohdalla haluan kunnioittaa heidän terveyttään, ihmisarvoaan ja ennen kaikkea suojella elämää.

Asiakastyössäni kohtaan kirjoitus- ja lukutaidottomia ihmisiä, mikä on tehnyt mieleni nöyräksi ja kiitolliseksi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa yhteiskunnassamme, jossa on peruskoulujärjestelmä ja hyvät jatko-opintomahdollisuudet. Sisimpäni hiljenee, kun ajattelen, kuinka epäreilu maailmamme on. Monet elämän mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, minne maapallolla synnymme ja missä kasvamme.

Tolkun ihminen?

Media on osaltaan ottanut kantaa turvapaikanhakijakysymyksiin, Suomen rajan ylityksiin, ihmismassojen liikkumiseen Suomea ja Eurooppaa kohti sekä kansalaisten turvallisuuteen muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Niinistö kuvaili puheessaan ”tolkun ihmisiä”, joihin usea suomalainen samastui. Mitä loppujen lopuksi tarkoittaa tolkun ihminen? Hiljaista myötäilijää, joka ei ole puolesta eikä vastaan puhuttaessa turvapaikanhakijoista? Tyytyväistä myhäilijää, kun joku ottaa kantaa edes jotenkin keskustelua herättäviin aiheisiin turvapaikanhakijoista? Vai onko tolkun ihminen hiljainen myötäilijä siksi, että tietämättömyydessä kasvava pelko vetää hiljaiseksi? Oli miten oli, tolkun ihminen ei ainakaan aiheuta toiminnallaan lisäharmia turvapaikanhakijoille, vaan antaa heille mahdollisuuden saada yhteiskunnastamme apua ja turvaa, kun on avuntarpeen aika. Toki kolikolla on aina toinenkin puoli: monenlaista vihamielisyyttä on ilmennyt yhteiskunnassamme vastaanottokeskuksia kohtaan, mikä osaltaan on saanut mieleni hyvin surulliseksi.

Työni on antanut usein aihetta iloon, kun lapset ovat elekielellään osoittaneet kiitoksensa meille hoitajille, miehet ovat tuoneet kupillisen teetä ohjaajille ja auttaneet monissa kantoapua vaativissa töissä tai äidit ovat antaneet hetkeksi syliimme vastasyntyneen. Se on ihmisyyttä yli maan rajojen, se on välittämistä sukupuoleen katsomatta, se on työssämme näkyvä turvapaikanhakijoiden kiitollisuus – joka liian harvoin ylittää uutiskynnyksen.

 

Anne Seppälä
Sodankyläläinen terveydenhoitaja
Kemijärven vastaanottokeskus
SPR Lapin piiri

Katja Kettu lentää

  • 26 huhtikuun, 2016
  • By:

Hänen teoksensa kuvattuna neljällä sanalla: voimakkaita, riemukielisiä, lihaisia, tummaverisiä.

Katja Ketulla on tutkimusmatkailijan sielu. Hän on kiinnostunut maailmasta ja kokee loputonta ihmetystä ihmisestä. Hän pohtii, kuinka paljon elämään vaikuttaa sattuma ja kuinka paljon vapaa tahto. Ja toteaa näin miettivänsä peruskysymyksiä.

– Kirjoitan kieltä rakastaville, maailmasta kiinnostuneille, vahvojen tarinoiden ystäville, Katja Kettu vastaakin kyseltäessä hänen kohderyhmäänsä.

– Omat kokemukset ovat tärkeitä, monelle kirjoittajalle jopa omaa terapiaa, mutta itse haluan luoda lukijalle vahvan oman maailman jonne upota. Haluan kirjoittaa hyvän tarinan, jolla on taustatutkittu historiallinen pohja.

– Historiallinen romaani kertoo nykypäivästä ja siitä, miten tarkastelemme historiaa.

Tavanomaisena arkiaamuna Katja Kettu herää kello 11 ja hoitaa tuon jälkeen juoksevia asioita, haastatteluja yms. Kirjoittamisen hän aloittaa vasta illalla tai illasta ja jatkaa myöhään yöhön. Rytmi muuttuu matkojen aikana: herääminen aikaisin, matka seuraavaan paikkaan, majoittuminen, esiintyminen, seurustelu ja ateriointi järjestäjien kanssa, ehkä lasi viiniä, nukkumaan, ja sama aamulla alusta. Tätäkin haastattelua tehtäessä Katja oli New Yorkissa. Esiintymispyyntöjä hän saa enemmän kuin ehtii toteuttaa. – Toisaalta vastaan tulee hienoja asioita. Katja siis matkustaa paljon, hän lentää, myös konkreettisesti.

Ennen New Yorkia Katja Kettu oli viikon Minnesotan takametsissä kirjoittamassa suomalaisista ja intiaaneista. Teos Fintiaanien mailla ilmestyy toukokuussa. Lisäksi Katja valmistelee kahta näytelmää ja oopperalibrettoa.

Syvän vaikutuksen Katja Kettuun tehneitä kirjailijoita on paljon. Hänen mielikirjailijoitaan ovat ainakin Ernest Hemingway, Alice Munro, Nikolai Gogol, Vladimir Nabokov, John Steinbeck, Tove Jansson, Virginia Woolf, Dante Alighieri, Giovanni Boccaccio, Veijo Meri ja Sirkka Turkka. Näiden kirjailijoiden teokset imaisevat mukaansa.

Katja Ketun kirjoihin liitetään termi maaginen realismi. Se kuvastaa kirjailijan tapaa suhtautua todellisuuteen ja kirjoittamiseen. Hän ei dokumentoi todellisuutta vaan luo sille hieman maagisen vastineen, sellaisen, jossa on läsnä yllätys ja todellisuuden reunat repsahtelevat ja sisään hulvahtaa jotakin tuntematonta. – Oma osansa tässä on Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydellä, johon teininä ihastuin, osa animaatiotaustallani.

Ketun esikoisromaani Surujenkerääjä (2005) tai toinen eli Hitsaaja (2008) eivät vielä ilmestyessään saaneet kansaa liikkeelle, mutta sitten räjähti: vuonna 2011 ilmestyi Kätilö. Teos on käännetty ja käännetään kymmenille kielille, siitä on tehty elokuvaversio, ohjaus Antti J. Jokinen, pääosassa Krista Kosonen. Kätilön lisäksi vuonna 2015 ilmestynyt Yöperhonen työllistää Katja Kettua kaiken aikaa: matkoja, esiintymisiä, haastatteluja, sopimuksia.

Katja Kettua kiinnostavat vähemmistöt ja niiden selviytyminen muuttuvassa maailmassa. Yöperhosessa hän vertailee suomalaisia ja marilaisia.

– Suomalaisilla on itsenäisyys, kieli, sananvapaus. Mareilla toisin. Suomalaiset ovat onnekkaita: meillä on oma maa ja omaa kirjallisuutta, jota tukea ja lukea. Yöperhonen käännetään vuorimariksi. Puolet painoksesta jaetaan kouluihin, joissa ei ole marinkielistä kirjallisuutta. Pidän tätä hyvin tärkeänä asiana.

Menestyskirjailija Katja Kettu vastaa kysymykseen, miksi kulttuuri, vaikkapa kirjallisuus, tarvitsee valtion tukea, selvin sanoin seuraavasti:

– Suomi on pieni maa, mutta meillä on vahva kirjallinen kenttä, joka juuri alkaa saada kansainvälistä arvostusta. Ilman tukea vain ani harva pystyisi kirjoittamaan, ja silloinkin vain dekkareita ja Hertta-sarjaa. Kun kirjallisuutta tuetaan monipuolisesti, syntyy uusia menestyskirjailijoita. Huomattavaa kyllä on, ettei valtion tuki tupsahda ilmasta eikä apurahoilla minimipalkoille pääse. Itse olen ollut onnekas. Ilman rahoitusta en olisi esimerkiksi Kätilöä kirjoittanut.

Kuvaile lopuksi muutamin sanoin tähänastista elämääsi, kirjailija Katja Kettu.

– Synnyin 1978, sitten kasvoin kirjailijaksi. Välissä on ollut rakkautta ja surua.

Huomio!

Pohjois-Suomen kirjailijapäivät ovat 22. – 24.4.2016 Rovaniemellä. Kirjailija Katja Kettu esiintyy ja on tavattavissa päivien aikana. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

 

Markku Kokkola

 

 

 

Katja Maaria Kettu

kirjailija, animaatio-ohjaaja
syntyi Muhoksella 1978
varttui Rovaniemen Pöykkölässä

tuotantoa:
  • Surujenkerääjä, 2005
  • Pyykkipäivä, näytelmä, 2006
  • Hitsaaja, 2008
  • Kätilö, 2011
  • Piippuhylly, 2013
  • Yöperhonen, 2015
  • kirjojen toimittajuuksia, sarjakuva-albumi, animaatioita, lyhytelokuvia, musiikkivideoita, kolumneja
palkintoja:
  • Tiiliskivi-palkinto 2005
  • Kalevi Jäntin palkinto 2011
  • Runeberg-palkinto 2012
  • Kiitos kirjasta -mitali 2012

Tarinoiden Inari – ainutlaatuisen perinnearkiston synty

  • 26 huhtikuun, 2016
  • By:

Poliitikot allekirjoittivat kymmenen vuotta sitten aloitteen kotiseutumuseon perustamisesta Ivaloon. Asiaa palloteltiin vuosikausia eri työryhmissä, kunnes asia siirrettiin kontolleni. Syynä oli varmaankin se, että joku oli kuullut, että olin saanut päähäni ajatuksen digitaalisen äänite- ja kuvamuseon perustamisesta.

Rahaa hankkeen toteuttamiseen ei kunnasta löytynyt. Rahoituslähteiden viidakossa seikkaillessani hoksasin, että Euroopan maaseuturahastosta voisi hakea avustusta kylien elävöittämiseen tarkoitetusta hankerahasta. Rahoituksen ehtona oli, että saamme kokoon yksityistä rahaa ja talkootyönä syntyvää vastikkeetonta rahaa. Aikaa rahoituksen ja sisällön kokoamiseen oli pari viikkoa, joten kiirettä piti. Kaikki muu ideaa lukuun ottamatta oli saatava kokoon. Onneksi kirjastolla on hyvä maine kuntalaisten keskuudessa, joten rahat ja talkoohenki saatiin varmistettua. Hankkeen nimi ”Tarinat talteen: Digitaalinen informaatio- ja näyttelyhanke” syntyi pienen kypsyttelyn jälkeen. Muistitiedon keräämisen ohella hankkeen tarkoituksena oli elvyttää kylämatkailua ja aktivoida kylän asukkaita yhteistoimintaan. Tarinankerronta toimi erinomaisena keinona kaikkiin päämääriin.

Rahoituspäätöksiä ja talkootyötä

Hanke sai myönteisen rahoituspäätöksen, mutta toteuttaminen jäi kypsymään vuodeksi, kun jäin 2010 -2011 vuorotteluvapaalle. Tuumaustauko oli paikallaan, sillä maailmalla kulkiessani mukaan tarttui monta toteuttamiskelpoista ideaa. Hanketta rahoitettiin vuosina 2011 – 2013 Lapin ELY-keskuksen myöntämän Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston tuella. Keruutyötä ja aineiston työstämistä jatkettiin Lapin ELY-keskuksen ja Lapin aluehallintoviraston myöntämillä kirjastojen kehittämishankkeisiin tarkoitetuilla hankeavustuksilla vuosina 2013 – 2015.

Arkiston tuottamiseen on uhrattu tuhansia työtunteja. Ilman inarilaisten ihmisten mukaantuloa arkistoa ei olisi syntynyt. Ihmiset rohkaistuivat muistelemiseen kyläilloissa ja erilaisissa yleisötapahtumissa. Myös mediassa julkaistut kirjoitukset ja Lapin Radion perjantainen tarinatuokio Inarin tarinoita on poikinut yhteydenottoja ja palautetta ihmisiltä. Välillä on vuodatettu hikeä, kyyneleitä, naurua, onnistumisen tunnetta, epätoivoa, viivästyneitä aikatauluja, diplomatiaa, tekijän oikeuksia, kannustusta, ylpeyttä ja mielihyvää. Riihikuivaa rahaa on palanut 125 000 €, josta suurin osa on julkista, mutta jonkin verran myös yksityistä rahaa sekä talkootyötä. Hankkeen aikana järjestettiin kylä- ja tarinailtoja, luentotilaisuuksia, markkinointia ja huipentumana kesällä 2015 äänitearkisto www.tarinoideninari.fi oli vihdoin avattavissa yleisön kuunneltavaksi.

Haastatteluja, kyläiltoja ja digitointia

Kenttätyöntekijänä koko hankkeen ajan on toiminut matkailutuottaja Merja Vaattovaara. Hankkeen alussa keskityttiin 1970- ja 1980-luvuilla tehtyjen haastatteluäänitteiden digitoimiseen, leikkaamiseen ja tallentamiseen uuteen formaattiin. Uusia haastatteluja tehtiin Inarin paikallishistorian asiantuntijoiden Irja Jefremoffin ja Jaakko Peltomaan ohjelmarungon pohjalta. Äänitearkiston pääteemoja ovat inarilaisiin elinkeinoihin, tiestön rakentamiseen, savotoihin, kalastukseen sekä matkailun historiaan liittyvät aiheet. Myös sotahistoriaan, evakkoaikaan ja jälleenrakentamiseen liittyvä tietämys sekä muistiin jääneiden persoonien sattumukset haluttiin saada talteen. Kyläillat olivat mainioita yhteishengen kohottajia ja niissä saimme selville paitsi tarinankertojia myös kylästä löytyviä matkailu- ja retkeilykohteita.

Monikäyttöinen perinnearkisto

Inarilaisten kiinnostus omaan kylään, sen historiaan ja tapahtumiin sekä oman tarinansa kertomiseen on herätetty. Perimätieto, sukujen historia, menneisyys ja tausta koetaan tärkeiksi. Tarinoiden Inari kannustaa tutkimaan omaa menneisyyttä ja Inarin historiaa laajemminkin. Omaleimaisen, paikallisiin tarinoihin perustuvan kotiseutukokoelman tuottaminen tietoverkkojen kautta käytettäväksi palvelee paitsi kotikunnassa asuvia myös sieltä muuttaneita asukkaita omien juurien etsinnässä.

Tarinaperinnettä voidaan tuotteistaa moneen käyttöön. Aineistoa voidaan käyttää matkailuopetuksessa opas- ja perinnekoulutuksessa, kuntaesittelyssä, kyläilloissa ja erilaisissa tapahtumissa. Matkailutoimijat, oppilaitokset ja teatteriryhmät voivat ammentaa niistä ideoita omaan toimintaansa. Hankkeen yhtenä tavoitteena oli edistää kylämatkailua. Alueen vuosisatojen historia antaa hyvät lähtökohdat kulttuurimat-kailun kehittämistä ajatellen. Yksi retkeilykohde on saatu jo rakennettua Jänkkävaaraan. Hopeakätkön löytöpaikka Nanguniemessä ja vanhat sudenkuopat Nellimissä ovat herättäneet kiinnostusta matkailukohteina. Kootusta aineistosta voidaan järjestää myös erilaisia näyttelyjä. Yksi kiinnostavimmista on ollut Erkki Liljan Ruijan polkuun liittyvistä vanhoista kulkureiteistä kertova näyttely.

Haastattelujen lisäksi olemme saaneet yksityisiltä henkilöiltä myös kuvatallenteita 1950- ja 1960-luvuilta. Joidenkin äänitteiden yhteyteen olemme liittäneet tietoa kirjallisuudesta, josta voi ammentaa lisätietoutta aiheesta. Äänitteiden kuvailu on vaativaa työtä. Kootusta aineistosta on julkaistu n. 10 % eli 300 ääninäytettä. Työtä riittää siis pitkälle tulevaisuuteen, ennen kuin kaikki 3000 äänitettä ovat valmiina julkaistavaksi. Koska kirjasto tuottaa äänitearkiston sen kehittäminen ja säilyminen on taattu myös jatkossa. Äänitearkisto löytyy osoitteesta www.tarinoideninari.fi ja Finna.fi -hakupalvelusta, joka tuo Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot kaikkien saataville.

Hankkeella on merkitystä paitsi paikallisesti myös valtakunnallisesti, sillä tarinaperinnettä sisältäviin äänit-teisiin keskittyvää sähköistä kotiseutukokoelmaa, joka on vapaasti kuunneltavissa missä tahansa päin maailmaa, ei ole aiemmin julkaistu. Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio ilmaisi perinnearkiston merkityksen seuraavasti:

”Elämme ajassa, jossa aineellisen ja aineettoman kulttuurin kiertokulku on yhä nopeavauhtisempaa ja pirstaloituneempaa. Maailman muuttuessa yhä kaoottisemmaksi viriää ihmisissä kaipaus johonkin pysyvään ja yhteisesti jaettuun, paikalliseen ja läheltä löytyvään.

Tarinoiden Inari – ainutlaatuinen perinnearkisto tarjoaa kiinnittymispintoja paikallishistorian sekä henkilökohtaisiin että kollektiivisiin tapahtumiin ja tarinoihin. Se opettaa meille asioita menneisyydestä, mutta välittää myös sellaisia tietoja ja tulkintoja, joiden varassa voimme ymmärtää uutta omastakin ajastamme. Todella syvälliseksi itseymmärrys kehittyy vasta, kun yksilöt ja yhteisöt tiedostavat, mitä on ollut ja tapahtunut heitä ennen. Tarinoiden Inari toimii sekä perinnearkistona että eräänlaisena identiteettien läpivalaisijana.”

Eija Leivo
kirjastotoimenjohtaja
Inarin kunnankirjasto

7 of 14
34567891011