Numerot

Mitä helevettiä met tunturissa tekisimmä – häätyy tehä töitä

Kuuramäki 1. Tunturin tuolla puolen. Kari Kaulanen. Väyläkirjat 2018. Kari Kaulasen esikoisromaani ”Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen” on romaani erämaankylän ihmisistä ja samalla kertomus Lapin matkailun syntymisestä kirjailijan kotimaisemissa Äkäslompolossa. Kaulasen mukaan lähes fiktiivinen teos on puheosiltaan kirjoitettu Tornionlaakson eli meänkielen murteella. Murteeseen tottuu pian ja outojenkin sanojen merkityksen ymmärtää asiayhteydestä. Silti lyhyt murresanasto olisi kiinnostava lukijalle. Kuuramäki on menneen maailman erämaakylä Lapissa 1920 – 30 luvulla. Sen ajan asukkaat ovat tavallisia Lapin ihmisiä: pirtteineen, kiertokouluineen, luulotauteineen, riehakkaine tanssi-iltoineen, pontikkapulloineen, jumalanpelkoineen, tunkioineen ja erityisesti himoineen, joiden seuraukset joka Lapin kylässä on aina tiedetty ja tunnettu ”häpiänä”. Luonto on kyllä vielä…

Aineen taidemuseo irrottelee ja osallistuu

Pitkän automatkan jälkeen oli pöllähtänyt olo, mutta paikka oli selvästikin oikea: Tornion Rajakartano, jonka katon alla sijaisevat Aineen taidemuseo ja Tornion kaupunginkirjasto. Ulkoseinustalla oli iloisen värikäs Kari Södön teos The Nostalgia of Innocence. Teos herättää jokaisessa näkijässä oman mielikuvan, mutta minulle siinä oli seinälle nostettuja suksia. Kun taloon hiihdetään, nostetaan sukset seinälle pystyyn ja asetutaan taloksi. Tuskinpa tällä pikatulkinnalla on mitään tekemistä tekijän ajatusten kanssa, mutta vaikuttavasta taideteoksesta jokainen katsoja löytää oman tulkintansa. Vuosi 1986 oli lappilaisessa taidemaailmassa runsas: avattiin sekä Aineen taidemuseo että Rovaniemen taidemuseo. Aineen taidemuseo on Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä museo. Museon kokoelmat perustuvat Veli ja…

Hässäkästä hiljaisuuteen

Hiljaisuus-festivaali pidettiin kesäkuun alussa yhdeksättä kertaa kauniissa ja virkeän oloisessa Kaukosen kylässä Kittilässä. Hiljaisuus on monitaiteinen festivaali, joka on syntynyt eri taiteen-alojen edustajien tarpeesta tavata toisiaan ja tehdä luovaa työtä ja erilaisia kokeiluja yhdessä. Kohtaamisista on muotoutunut sympaattinen pieni festivaali, jonka yllättäviin esiintyjä-, esiintymispaikka- ja aiheyhdistelmiin moni on ihastunut. Kuumat huhut festivaaliesitysten ainutlaatuisuudesta ja tapahtuman tunnelmasta ovat kiertäneet niin tenhoavina, että paikalle oli kerta kaikkiaan mentävä ihan itse. Kukkaistutuksin koristeltu työväentalo oli oikein kutsuva ja festivaalin työntekijät olivat avuliaita, mutta jotakin oli pielessä. Ennakko-odotus rauhallisesta, kiireettömän tuntuisesta tapahtumasta säröytyi läsnäolijoita katsellessa. Sama älylaitteiden äärellä hössöttäminen oli päällimmäisenä kuin missä tahansa…

Parhaimman makuinen koulumuisto

Ilmaisen kouluruokailun alkamisesta on 70 vuotta. Laki maksuttomasta kouluruokailusta tuli vuonna 1943, mutta se otettiin käyttöön vasta 1948. Tähän lakiin liitettiin pykälä, jossa vaadittiin koululaitoksen oppilaita osallistumaan ruokatarvikkeiden kasvattamiseen ja keräilyyn. Suomen kansakoululaitos oli edelläkävijä ruokailun järjestämisessä ilmaiseksi koululaisille. Asian päättäminen ei ollut vaikeata, sen verran kokemusta oli silloisilla päättäjillä ihmisestä ja inhimillisestä – ja siitä, että nälkäinen ei opi senkään vertaa kuin ravittu. Vuoden 1957 laki koski kansakoulujen lisäksi myös kansalaiskouluja ja kunnallisia keskikouluja. (Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta – Tarinoita ja muistoja kouluruokailusta vuonna 2008 / Marjaana Manninen, opetushallitus) Aloitin koulun 1960-luvun puolivälissä, ja silloin jo kouluruokailu oli Sallan…

Serkusten seikkailu Maltion takana

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta. Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä. Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä…

Posti-Pekka

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa. Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia…

Kirjailija Kerttu Vuolab tuntee Valon ja Varjon haltian

Saamelaisen mytologian, kertomusperinteen ja muinaisuskon mukaan elämää säätelee kaksi haltiaa. Naavisemo on Valon haltia, jonka valta-aikaa on vuoden valoisa puoli. Saameksi häntä kutsutaan Njávešeaniksi. Näemme hänet auringon valossa ja tunnemme hänet lämpönä. Háhtešeani on Varjon haltia eli Syöjätär, joka hallitsee pimeyttä, yötä, lepoa, varjoa, talvea ja kylmyyttä. Molemmat haltiat ovat tarpeen, jotta maailma olisi täydellinen. Nämä haltiat ovat luoneet meidät ja siksi meissä asuvat valo ja varjo. Koti Tarinoiden laaksossa Kirjailija Kerttu Vuolab kuvaa omaa kirjailijanuraansa Valon ja Varjon haltioiden tai suojelijoiden kautta. Kerttu syntyi kevään lapsena toukokuussa 1951 ja lapsuus Utsjoen Outakoskella oli Naavisemon valtakautta. Tenonlaakso maisemineen ja oman…

Lapin vaeltajan rakkauet

Vaeltajan Lappi, Kapustarinnan kutsu 2.painos. Osmo Oikari. Gresiona 2017. ”Pemmikaania taskuun ja huippua kohti”, kuulostaa olevan Oikarille mieluisa retkipäivän suunnitelma. Tunturin huipulle, koska ” vain tunturin huipulla sielu on vapaa, aistit avautuvat, mieli leijuu, ottaa siivet alleen, lennän”, kuvailee Oikari. Pemmikaani puolestaan on retkeilijän herkkupussi. Kullakin on oma mieluinen reseptinsä: se voi koostua esimerkiksi suklaasta, siemenistä ja kuivatuista hedelmistä ja muusta energiapitoisesta. Helppo sujauttaa anorakin taskuun. Oikarin kirja saattaa olla lukijalle pemmikaania kansien välissä. Pakkaspäivän iltana on mukava lähteä reissuun, kun oma opas vie lukijan muun muassa UKK-puiston Muorravaarakkaan, Hammastunturiin ja Tenolle. Kirja näyttää itse piirretyt karttansa ja pitää huolen…

Tarinoita vuosien varrelta

Yön tummaa taivasta vasten minä kurkiauran näin, yön tummaa taivasta vasten sen lentävän etelään päin. Minä tunsin kaipaavani lailla lintujen, minä tunsin kaipaavani pois kauas jonnekin. – Rauni Pulska 1991 Se alkoi Rösölänperän Ruppanoissa vuonna 1984. Silloin sain kokea todellisen pistoksen teatterista. Yli kolmekymmentä vuotta sitä on kestänyt. Monet tuulet ja tuiskut, ilot ja surut. Kuinka monet kerrat lähdinkään harkoista itkien kotiin ja ajattelin, että tämänhän pitäisi olla hauskaa, mutta ei. Silloin päätin, etten palaa sinne enää, lopetan, mutta aina vain lähdin harkkoihin. Harjoittelupaikat olivat minkä missäkin, kunnantoimiston valtuustosalista jos jonkinlaisiin paikkoihin. Joskus tuntui, että meitä ei oikein hyväksytty mihinkään….

Kaaoksesta kaamokseen

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät. Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet. Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä…

1 of 9
123456789