Artikkelit

Lappilainen kulttuuri ansaitsee kokijansa

Jänkä pystytettiin tuohtumuksen ja turhautuneisuuden perustalle. Lapin monimuotoinen kulttuuri vaiettiin olemattomiin niin valtakunnan kuin maakunnankin medioissa. Jängän aikana tilanne näytti muuttuvan parempaan suuntaan: lappilaiset tekijät ja Lappi ympäristönä taiteen tekemiselle saivat mediassa nostetta. Lappiin tuotiin suuria elokuvatuotantoja ja lääniin syntyi useita kulttuurifestivaaleja, joissa on kiinnostavaa meininkiä. Toki osassa on tullut hieman vaivaannuttavasti olo, että Lapista halutaan vain eksoottiset puitteet, joissa voidaan sitten opettaa perinteisessä kolonialismin hengessä paikallisille tapoja. Lappilainen kulttuuri itsessään ei näissä kinkereissä kiinnosta. Näitä harvoja harmin paikkoja lukuun ottamatta kehitys on näyttänyt myönteiseltä.

Nyt meneillään oleva median murros uhkaa kaiken, niin paikallisen kuin valtakunnan tason kulttuurituotosten näkyvyyttä: mitä enemmän lehtitalot yhdistyvät, sitä enemmän samoja juttuja kierrätetään eri lehdissä ja kirjoitettujen lehtijuttujen kokonaismäärä laskee. Yhä useammin kulttuurin tekijän ainoa mahdollisuus saada tekemisensä näkyviin on käyttää iso osa ajastaan ja voimavaroistaan siihen, että varsinaisen luovan työn sijaan koettaa puskea itsensä näkyviin sosiaalisen median ruuhkassa. Kirjailijan ja kuvataiteilijan pitäisi luoda itsestään kiinnostava henkilöbrändi sen sijaan, että hänen työnsä olisi ensisijaisesti markkinoitava kohde. Energia menee esittämiseen eikä ajatteluun.

Näin on käymässä myös meille kulttuurin kuluttajille. Me tuhlaamme ohikiitävää elämäämme ruutujen ääressä seuraamassa henkilöbrändejä sen sijaan, että menisimme näyttelyyn pysähtymään teoksen äärelle. Yhä useampi kertoo menettäneensä kyvyn keskittyä mihinkään ja surevansa kadonnutta kykyä lukea – tai ajatella. Me emme myöskään ehdi tai jaksa tai muista vaatia medialta, että se kertoisi meille Lapissa tapahtuvista kulttuuriasioista riittävän ajoissa, että sinne jossain satojen kilometrien päässä esitettävään tanssiteokseen ehtisi järjestää matkan. Lapissa kulttuurin kuluttaja tarvitsee tietoa ja lappilainen kulttuuri ansaitsee kokijansa. Taiteen tekeminen ja kokeminen elvyttää ruutujen runnoman ajattelukyvyn, jota me tässä ajassa ihmiskuntana kipeimmin tarvitsemme.

Hertta Alajärvi

Tykkylunta turisteille

– Pohdintoja luontokuvien Lappi-identiteetistä

Rovaniemen katukuva on täyttynyt koronan jälkeen nopeasti matkailumainoksista. Kuvissa toistuvat tykkylumen peittämät kuusistot ja täyteläiset revontulet, mutta huskyt ja pyyhkeisiin kääriytyneet saunojat paljastavat kuitenkin turisteille tuotetun Lapin. Sen maailma on minulle outo rajatila, jossa tuttuus ja eksotiikka kohtaavat.

Luontokuvien näkeminen jatkuvasti markkinointikontekstissa on saanut miettimään niiden vaikutusta omaan luontokokemukseeni. En pysty enää katsomaan revontulikuvia ilman jälkeenpäin seuraavaa kelkkasafarimielikuvaa.

Luontokuvien runsas käyttö Lapin matkailumainoksissa ei ole sattumaa. Suomen matkailua edistävä Visit Finland on listannut 2020-luvun yhdeksi suurimmaksi matkailun megatrendiksi luonnon. Tämä korostuu erityisesti Lapissa, jossa ulkomaalaisten matkailijoiden osuus on Suomen suurin. Talvikausi on matkailusesonkina ylivoimaisesti suosituin. Joulupukki on edelleen paras houkutin, mutta ilman talvista luontoa se ei olisi niin vetovoimainen. Lapin luonnosta halutaan välittää mielikuva puhtaana ja koskemattomana paikkana, jonne pääsee seikkailemaan kelkan tai koiravaljakon matkassa.

Daniel Chartier on luonut käsitteen kuvitteellinen pohjoinen, jolla hän tarkoittaa luotua ja ylläpidettyä mielikuvaa arktisesta alueesta. Historiallisesti se on syntynyt alueen ulkopuolella, eteläisten valtioiden kuten Ison-Britannian, Saksan, Ranskan ja myöhemmin Yhdysvaltojen luomien mielikuvien kautta. Napa-alue näyttäytyy niissä autiona ja koskemattomana. Paikallisten ja erityisesti alkuperäisväestön kokemukset ja jopa olemassaolo on jätetty huomiotta. Chartierin mukaan tästä seuraa pohjoisen näkeminen etelää hyödyttävän näkökulman kautta, kuten raaka-aineiden varantona.

Lapin turismibisneksen kasvu ei näy pelkästään katukuvassa. Tuntuu, että Rovaniemen kulttuurikenttä on imeytymässä alati kasvavan matkailuilmiön sisään ja paine markkinoida turisteille kasvaa. Eksotiikan kasvu pelottaa. Aletaanko näytelmiä ja näyttelyitä mainostamaan tonttujen ja porojen avulla? Asia nousi esiin, kun tutustuin Väyläkirjojen julkaiseman Markku Aikioniemen Lumoava Sompio -valokuvakirjaan. Englanninkieliset käännökset ja turistikuvastoa toistava kansi antoivat mielikuvan matkailijoille suunnatusta kirjasta. Esipuheessa kerrotaan kuitenkin toista tarinaa, sillä Aikioniemen kirjan kuvat ovat syntyneet tarpeesta tallentaa omaa kotiseutua.

Maria Huhmarniemen ja Timo Jokelan artikkelissa Arktisen luontokuvauksen etiikka avataan luontokuvauksen käyttöä kestävältä pohjalta. Kuvilla voidaan levittää tietoa, ottaa kantaa ja vahvistaa paikallista identiteettiä ja kestävää kehitystä. Näin arktisen vetovoima voidaan rakentaa aineettomien luonnonvarojen ja palveluiden varaan. Eettisyys otetaan huomioon kuvia levittäessä. Onko niissä ristiriitaa paikallisten arvojen kanssa? Toistetaanko autiota ja valloittajaa kaipaavaa luontoa? Aikioniemen valokuvakirja voidaan nähdä yhtenä tapana toteuttaa näitä periaatteita. Vuodenkiertoon rakentuva kirja ei ota suoraan kantaa luonnonsuojeluun hanhipopulaatiosta tehtyjä huomioita lukuun ottamatta, mutta se kuvaa lajistoa ja maisemaa ilman eksotiikkaa. Itseäni ilahduttaa ankeiksikin miellettyjen säiden esitteleminen. Räntäsateessa parveilevat pulmuset on yksi suosikkikuvistani.

Teos tallentaa tämänhetkisen Sompion luontoa ja maisemaa. Muutokset ympäristössä voivat olla toisinaan nopeita ja radikaaleja, mikä Sompiossa näkyi tekoaltaiden rakentamisen jälkeen. Nykyisen ilmastonmuutoksen vaikutuksia ollaan vielä todistamassa. Lumoava Sompio ei tietenkään pyri tieteellisten julkaisujen objektiivisuuteen, vaan se kuvaa Aikioniemen henkilökohtaista suhdetta Sompion maisemaan. Hänen subjektiivinen kokemuksensa voi kuitenkin luoda myös katsojalle henkilökohtaisen suhteen alueen luontoon ja historiaan. Mieleen tulevat Samuli Paulaharjun aikanaan tallentamat matkat ja se, kuinka arvokasta niiden säilyttämä perinnetieto on edelleen paikalliselle identiteetille.

Markku Aikioniemi: Lumoava Sompio. Väyläkirjat 2022.

Lähteet

Daniel Chartier: Mikä on kuviteltu pohjoinen? Eettisiä periaatteita. Suom. Jaakko Naski. Arctic Arts Summit / Montréal, Imaginaire | Nord, ”Isberg”, 2019.

Maria Huhmarniemi ja Timo Jokela: Arktisen luontokuvauksen etiikka. Teoksessa Luontokuvaus soveltavana taiteena. Toim. Timo Jokela, Maria Huhmarniemi ja Jaana Paasovaara. Lapin yliopisto, 2020.

Visit Finlandin julkaisut: Kansainvälisen matkailun tulevaisuuden trendit 2022

Jenni Mutenia

Pesemättömiä ei purematta niellä

Pesemättömät. Irene Piippola. Hansabook 2022.

“Eräänä kauniina kesäpäivänä Jumala päättää kylästellä Aatamin ja Eevan luona Paratiisissa. Hän ilmoittaa Aatamille tulostaan eikä Eeva ehdi kuin osan lapsistaan pestä kun Jumala on jo oven takana.” Ja tuosta noin olin imaistu tämän runoteoksen kyytiin rytinällä, eikä kirjaa enää kädestä voinut laskea. Nämä olivat Piippolan runoteos Pesemättömien ensimmäiset lauseet.

Pesemättömät on runoteos, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät maagisella tavalla. Kuten jo aloituksesta voi arvata, on uskonto yksi teemoista. Lestadiolaisuuden syntymailla liikutaan ja uskon asioista puhutaan terävästi. Mutta lestadiolaisen uskon ja uskomusten seurana on myyttisiä mytologioiden hahmoja, kuten maahiset, Kalevalasta tuttu vesien emäntä Vellamo ja tietysti tavan ihmiset pakanallisine aatteineen. Tuntuu mehukkaalta lukea näiden elementtien sekoituksia, sillä ovathan myyttisten ja uskonnollisten tarinoiden alkuperät samankaltaisia.

Runoissa on oman tulkintani mukaan enimmäkseen samankaltaisia teemoja, mutta puhuja ikään kuin muuttuu runojen välillä. Kerronta on välillä kirjakielistä ja välillä murteellista, mikä korostaa rahvaan ja pyhän puheen eroja. Teemat pyörivät ihmisyyden ja sen vajavaisuuden ympärillä, ja näyttävät, kuinka ihmisen vajavaisuudelle ei uskonnossa ole juurikaan tilaa. Maahisten maailmassa, joka minulle näyttäytyy tavallisen uskonnottoman käytännönläheisenä elämänä, on kevyemmät säännöt ja ihmisyyden rajat rennommat. Ollakseen hyvä ei tarvitse olla täydellinen.

“Met olema liha jota sie himosit
ja sitten kielsit
ja kirosit

Nyt olet meän maassa”

Pesemättömiä täytyy pureskella vielä pitkään. Jokaista kohtausta pitää jäädä maiskuttelemaan eikä tästä kertalukemalla selviä. Kunhan hengästymiseltäni kerkiän, luen kirjan uudelleen ja töngin hampaiden koloista vielä sen viimeisetkin maut.

Kerttu Korhonen

Mikä on muuttunut?

Kirjoitin vuonna 2019 Jänkään lappiinmuuttajan tuntoja otsikolla Pohjoisessa itseään ei pääse pakoon. Tuolloin kipuilin sitä, miten meidän Eskelisen tuomien olisi tarkoitus sopeutua Lappiin, kun kaikki tuntuivat viikonloppuisin katoavan eräkämpille, reissuun tai lasten harrastustoimintaa tukemaan. Noh, nykyään ”katoan” itsekin sujuvasti perjantai-iltapäivisin milloin minnekin, vaikka metsästäjää tai himomarjastajaa minusta ei taidakaan koskaan tulla.

Koronavuosien jälkeen Lappi on alkanut houkuttelemaan väkeä ympäri Suomen. Ihmiset kaipaavat tilaa, rauhaa ja luontoa, ja sitä täältä löytyy. Eikä jokainen tulija suinkaan ole erämies tai -nainen, vaan eniten paikalle tuntuvat pyrkivän lapsiperheet. Arjen logistiikkaongelmia on täällä vähemmän, tai ainakin ne ovat erilaisia kuin kehä kolmosen sisäpuolella. Sanoja luontosuhde ja lintukoto toistellaan. Mukanaan uudet tulijat tuovat oman tapansa olla ja elää, eikä kenestäkään leivota väkisin tupenpelaajaa. Myös täällä saa elää omannäköistään elämää.

Omahyväiset ”Odottakaapa kun kaamos alkaa” -toistelut eivät taida enää säikyttää ketään, sillä uudet tulijat tuntuvat viihtyvän. Ehkä onkin niin, että nykyisessä maailmanmenossa ajasta, kiireettömyydestä ja rauhasta on tullut harvinaista luksusta, Lapin eksotiikkaa.

Täällä siitä on aikaa ottaa selvä.

Reetta Tätilä

Laskuvarjohyppy intin vihreissä

Istuimme Casassa vieri vieressä kavereiden kanssa ja jännitimme ensimmäistä sotilaslaskuvarjohyppyä.

Casa on lentokone, josta laskuvarjohypyt tehtiin. Varmasti jokainen jännitti itse hyppyä, mutta juuri sitä varten oli kärsitty viimeiset kaksi viikkoa. Kukaan ei enää tässä vaiheessa jättäisi käyttämättä tilaisuutta ansaita viininpunainen baretti. Matka tähän pisteeseen oli ollut pitkä.

Idea hakeutua Suomen armeijan erikoisjoukkoihin tapahtui monia vuosia ennen valintakokeita. Olin vielä reippaasti alaikäinen, kun jo unelmoin vaativasta ja ankarasta erikoisjoukkokoulutuksesta. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin ryhtymässä. Kaikki henkinen ja fyysinen valmistautuminen vaati töitä. Minun kohdallani asiaan liittyi myös sosiaalinen valmistautuminen. Olin teininä melko ujo ja viihdyin paljon omissa oloissani. Jostain syystä näin oli käynyt, vaikka olen perusluonteeltani hyvin sosiaalinen ja jopa ekstrovertti. Ujous karisi pois liikuntaneuvojakoulussa, jossa sai jatkuvasti olla esillä ja esiintyä. Siellä kehittyivät muun muassa ryhmätyöskentelytaidot, jotka ovat hyvin tärkeitä taitoja erikoisjoukoissa. Sosiaalisesti mukautuvampana ryhmätyöskentely ja tiivis kasarmielämä on paljon mielekkäämpää. Ennen valintakokeita kävin salilla, juoksin vauhtikestävyys- sekä peruskestävyyslenkkejä, hiihdin, uin ja tein oikeastaan kaikkea sellaista, mitä valintakokeissa tiesin olevan luvassa.

Valmistautuminen kannatti ja minut valittiin koulutukseen! Ennen ensimmäistä hyppyä jokaisen laskuvarjojääkärintaimen on koettava hyppykoulutus. Tämä henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen haastava koulutusjakso tuntuu kovimmallakin jantterilla. Päivä toisensa jälkeen jatkuva hikoilu Utin kankailla kantamus selässä sekä samaan aikaan vaadittava suorituskyvyn nousu vei myös omat voimani vähiin. Kyky suorittaa ja ajatella samanaikaisesti osoittautui vaikeammaksi kuin osaa alkuun ajatellakaan. Kaikesta huolimatta ja myös itselleni yllätyksenä pääsin läpi maanpäällisestä helvetistä ja vieläpä keho täydessä toimintakunnossa ilman loukkaantumisia.

Ensimmäinen sotilaslaskuvarjohypyn aamu valkeni. Ilma oli hyvin sumuinen. Herätys oli aikaisin. Hyppykamat mukaan ja ei muuta kuin odottamaan Casaa. En muista enää, missä hyppyerässä olin, mutta muistan, kuinka edellinen hyppyerä laskeutui hiljaa sumuisessa taivaanrannassa. Näky herätti kunnioitusta inttikavereitani kohtaan. Tiesin, että he olivat tehneet sen! Hypänneet liikkuvasta koneesta tyhjyyteen luottaen tiukasti siihen, että varjopakkaamon työntekijät olivat tehneet työnsä moitteettomasti.

Casa saapui taivaalta propellit pyörien hakemaan oman hyppyeräni. Kerosiini haisi vahvasti ja propellit aiheuttivat tuulen kasvojani vasten. Koneessa oli punainen verkkopenkki varattuna jännittyneille sotureille. Siihen istuminen ilman rinkkaa sujui leppoisasti. Mieli kelasi jatkuvasti toimenpiteitä, joita kuuluu tehdä ilmassa hypyn jälkeen. Maahanlaskupyörähdystä ei ollut aikaa miettiä vielä siinä vaiheessa, sillä en voinut tietää, mihin suuntaan tuuli kuljettaa minua kanervaisella hyppykentällä. Putoanko vatsalleni, kyljelleni vaiko perseelleni? ”Ensimmäinen erä ylös, koukku kiinnitä!”, huusi hyppymestari. Jännitys muljahti vatsassani. Kiinnitin koukun koneen katossa olevaan vaijeriin. Seuraavaksi tarkistettiin omat ja kaverin varusteet. Kaikki kunnossa. Jonon ensimmäinen huusi: ”Ykkönen valmis, erä valmiina!” Painostava hiljaisuus. Milloin tahansa hyppymestari huutaa jonon ensimmäiselle: ”Valmiina! Mene!”

Lopulta käsky kävi. Olin muistaakseni hyppyerän kolmas tai neljäs. Ensimmäinen hyppäsi. Koneessa kävi ilmanpaineen tuoma humina. Jono eteni seuraavaan. Hän hyppäsi. Minunkin oli pakko hypätä. Astuin toisen jalkani koneen sivulla olevalle askelmalle. En kuullut käskyä ”Mene!”, mutta tunsin läpsäisyn pakarassani. Sitten hyppäsin! Pyörin ilmassa hervottomasti. Huusin ilmassa ääneen ”101, 102, 103,104, 105, 106”, kuten hyppykoulutuksessa oli käsketty laskea. Tämän jälkeen varjon viillekkeet alkoivat suoristua ja tasata menoa hieman. Ääneni rauhoittui ja suuntasin katseeni kohti varjoa tarkistaakseni, että se on kunnossa eikä reikiä ole enempää kuin pitää. Sitten katse sivuille, etten ole matkalla kohti kaveria tai laskeutumassa nopeampaa vauhtia kohti maata kuin aiemmin hypänneet kaverini. Kaikki kunnossa. Sain nauttia lennosta. Kone kaikkosi ja kaiken sen humun ja metelin jälkeen ilmassa oli uskomattoman rauhallista, kuolemanhiljaista. Katsoin nyt jo hieman kirkastuvaa maisemaa ja nautin varjon kannattelusta. Mieleeni juolahti ajatus kivestä hyppykentällä allani. Ajatus pelotti ja aloin tarkkailla, mihin suuntaan olin ajautumassa. Luojan kiitos, en ainakaan kohti puuta. Suunta oli kohti tasaista kanervikkoa.

Kouluttaja ilmoitti megafoniin senhetkiseksi korkeudekseni 50 metriä. Olin ajautumassa maahan vasen kylki edellä. Suuntasin kantapääni kohti menosuuntaa ja valmistauduin kierähdykseen. Maa läheni silmissäni. Suljin silmäni ja valmistauduin iskuun. Jalkani tavoittivat maan ja kierähdin kehoni ympäri. Tunsin jaloissani kipua. Pakettini ei välttämättä ollut tarpeeksi tiukka. Onneksi ei tuullut! Olisin joutunut taistelemaan tuulta vastaan, kuten jouduin myöhemmin tekemään monta kertaa. Sain varjon maassa hallintaani. Adrenaliinia ei ole koskaan ennen virrannut veressäni niin paljon. Punainen baretti oli ansaittu! Ainakin sille päivälle. Varjo laukkuun ja kamat kantoon. Koulutus oli opettanut toimimaan hyppykentällä nopeasti, sillä tosipaikassa tilanne on erittäin vaarallinen. Vihollisen on helppo nähdä koneesta laskeutuvat laskuvarjojääkärit. Sitten juoksin kokoontumispisteelle. Hiki virtasi jälleen, sillä liivi, ase ja varjo laukkuineen painavat. Vielä ei onneksi ollut rinkkaa. Juostessani mietin viininpunaista barettia, sillä se päässä mennään seuraaville lomille! Se ei totisesti tullut ilmaiseksi.

Se, joka ei ole kokenut laskuvarjojääkärikoulutusta, ei voi ymmärtää, mitä koulutus vaatii. Minulle se oli vuosien työ ja laskuvarjojääkärivuosi oli elämäni rankin. En ole ansainnut barettia joka päivä, vaikka pitäisi. Pidän sen silti kaapissani, sillä se muistuttaa siitä, että pystyn kaikkeen, mihin vain ikinä ryhdynkin. Kiitos kurssin 59 henkilökunta ja etenkin varusmiestoverit!

Mikael Häätylä
Kirjoittaja on kotoisin Sodankylän Vaalajärveltä

Lappilainen kylä

Kylä on pienin asutusyhteisö, jossa ihmiset eivät välttämättä ole keskenään sukua. Vuonna 2011 päätimme ruveta esittelemään Jänkä-lehdessä lappilaisia kyliä niin, että kyläläiset itse kertoisivat kotikylistään. Saimme kyläkertomukset 23 kylästä eri puolilta Lappia.

Lapin maakunnassa on 21 kuntaa, neljä kaupunkia ja lähes 300 kylää, joten ehdimme tuoda niistä Jängän sivuille vain pienen osan. Nostimme esiin kyliä eri puolelta Lappia. Ensimmäisenä esiteltiin Sallan Saija, josta on Venäjän rajalle vain muutama kilometri. Käsivarren kylistä pääsivät Jängän sivuille Kilpisjärven kylä ja Iitto, joka oli sata vuotta Suomen pienin kylä, lieneekö vieläkin? Väylänvarren kylistä esiteltiin Turtola ja Väylänpää. Kolttasaamelaisten omasta kylästä Sevettijärvestä kirjoitti Satu Moshnikoff, koltansaamelaisen kulttuurin ja kielen tuntija ja esitaistelija. Kaamasen kylässä kohtaavat hedelmällisesti paikallinen ja muualta muuttaneiden kulttuuri. Nämä esimerkkeinä.

Joet olivat aikansa valtateitä, joita pitkin sauvottiin yhä syvemmälle koskemattomiin erämaihin. Vesistöjen solmukohtiin syntyi sakeampaa asutusta, kyliä ja taajamia. Asumapaikkaansa ensimmäisenä valitsemaan päässeet osasivat tehdä sen tarkoituksenmukaisesti. Veden läheisyys oli tärkeää, mutta talo rakennettiin töyräälle tai rinteelle niin, ettei vesi päässyt huljuttamaan perustuksia. Etelän tai lännen suuntaan avautuva maasto raivattiin viljapelloille. Asumapaikoista myös riideltiin ja tapeltiin, tapettiinkin. Tilaa oli, mutta entisajan ihmiset tarvitsivat laajan reviirin.

Perinteiselle kyläyhteisölle oli tyypillistä vahva ryhmähenki ja yhteistoiminta, kuten talkoot. Kaikki tunsivat toisensa. Vaikka lappilaisissa kylissä on paljon samankaltaisuutta, paljon on erojakin johtuen esimerkiksi kylän sijainnista, historiasta ja eri vetovoimatekijöistä. Jokaisella kylällä on omat kirjoittamattomat sääntönsä, jotka ovat muotoutuneet aikojen kuluessa. Kylillä on salaisuutensa, jotka vain kyläläiset tietävät. On polkuja, joiden käyttötarkoitus ja historia on asukkaille tuttu: tuosta lähtee polku vanhalle heinäjängälle, tuolta taas ansajotokselle. Jos polulla on nykypäivän kulkijoille merkitystä, se levenee vähitellen mönkijän tai muun maastoliikenneajoneuvon levyiseksi.

Monia kiinnostavia kyliä jäi esittelemättä. Esimerkiksi Meltauksentien varressa sijaitseva Osma, pieni lammen rinteeseen rakennettu taloryhmä, jonka nimi on kuin villin erämaan kuiskaus. Osma tarkoittaa ahmaa. Lapin sodassa polttamatta jääneet kylät ovat historiallisia aarteita vanhoine rakennuskantoineen. Pelkosenniemen kunnassa Kairalan ja Suvannon rakennukset jäivät pystyyn, samoin Rovaniemen seudulla sijaitsevan Marrasjärven talot. Näissä kylissä on jopa 1700-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Entä mitä kuuluu Muonion kunnan Kerässieppiin, joka tuli 60 vuotta sitten koko Suomen tietoisuuteen, kun viisivuotiasta Anjaa etsittiin erämaasta? Tytön riipaiseva kohtalo koski ihmisten sydämiä niin, että perustettiin Vapepa eli vapaaehtoisten auttajien verkosto.

Päällystetyiltä teiltä erkaantuu kapeita sorateitä, joiden takana on taloja ja taloryhmiä. Siellä asuu ihmisiä, joille nyky-yhteiskuntien mukavuudet eivät ole ensisijaisia. He osaavat lukea luontoa ja nauttia ympäristön hitaasta muuttumisesta vuodenaikojen mukaan.

Keväisin monet kylät heräävät talviunesta, kesäasukkaat saapuvat vanhoille kotipihoille. Tullaan uusilla autoilla, kesäkalusteet nostetaan esiin, grillataan, lämmitetään sauna, kunnostetaan rakennuksia, leikataan ruohoa – muistellaan menneitä. Joskus nousee kylään uusi talo, mikä antaa toivon pilkahduksen kylän elämän jatkumisesta.

Paula Alajärvi

Sirkusseikkailulla Afrikassa

Sosiaalinen sirkus tarjoaa eväitä elämään Etiopiassa

Tätä juttua kirjoittaessani köllöttelen Afrikan paahteisen auringon alla, Etiopian pääkaupunki Addis Abebassa. Kello on 13.25, ja iltapäiväaurinko paahtaa kuumimmillaan suoraan yläpuolelta. On helppoa unohtaa olevansa miljoonakaupungin keskusta-alueella: värikkään peltiaidan sisään rajautuu vehreä sirkusparatiisi, jonne kaupungin melu kantautuu etäisenä.

Vielä on rauhallista. Muutaman tunnin päästä tila kuhisee koulusta päässeitä lapsia, heidän vanhempiaan, sirkuskoulun työntekijöitä sekä niin paikallisia kuin vieraileviakin taidealan ammattilaisia. Työpajamainen työskentely jatkuu arki-iltaisin aina auringonlaskuun saakka. Afrobeat-musiikki pauhaa. Jongleerausvälineet kolisevat lattiaan. Nuori akrobaatti nousee tottuneesti käsinseisontaan ihmispyramidin huipulle.

Saavuin Etiopiaan reilu pari viikkoa sitten sekalaisin tunnelmin. Kahden kuukauden työharjoittelumahdollisuus sosiaalisen sirkuksen parissa Afrikassa tuntui unelmien täyttymykseltä. Samalla pelotti valtavasti. Ulkoministeriön matkustustiedote ohjeisti välttämään kaikkea matkustamista Etiopiaan, ja media maalasi kuvaa Itä-Afrikan sotaisista konflikteista, köyhyydestä ja nälänhädästä. Kaiken epävakauden keskelle matkustaminen ypöyksin, tuntematta maasta ketään tuntui sitä järjettömämmältä, mitä lähemmäs lähtöpäivä kävi. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mikä edessä odottaa, kun koneeni laskeutui Bolen kansainväliselle lentokentälle tammikuun lopulla.

Perillä jouduin kuitenkin päivittämään pölyiset mielikuvani Afrikasta, sillä kaikki pelonsekaiset kauhukuvani osoittautuivat täysin ylimitoitetuiksi. Heti saapumispäivän iltana oli enää vaikea muistaa, mikä ihme tässä kaikessa jännitti niin kovin. Kohteessa minua odotti vieraanvarainen ja elämää pulppuava taideyhteisö.

TAIDE TYÖLLISTÄÄ

Työharjoittelupaikkani Fekat Circus on ainoa sosiaalisen sirkuksen organisaatio Etiopiassa. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten muutaman sirkusharrastajan alullepaneman opetustoiminnan ympärille on vuosien mittaan kehittynyt monimuotoinen ja menestynyt paikallisen sirkustaiteen kehto. Nykyisin Fekat Circus työllistää yli 30 taiteilijaa, jotka työskentelevät niin Etiopiassa kuin kansainvälisestikin. Etiopialaiset sirkusammattilaiset ovat suurimmaksi osin Fekat Circuksen kasvatteja: nuoria, jotka ovat viettäneet lapsuutensa sirkusharrastuksen parissa ja koulun päätyttyä siirtyneet opettamaan ja esiintymään työkseen.

Etiopiassa väestönkasvu kiihtyy päätähuimaavaa vauhtia, eikä työtä yksinkertaisesti ole kaikille. Itsensä työllistäminen taidealalla ei ole itsestään selvää missään – ei varsinkaan Itä-Afrikassa. Fekat Circuksen mahdollistama työllistymispolku toimii kaikesta huolimatta hämmentävän hienosti. Se rekrytoi työntekijöitään esiintymiskeikoille erilaisiin tapahtumiin tai yksityistilaisuuksiin tai työpajaopettajiksi esimerkiksi kouluihin tai lasten syntymäpäiville.

Aamupäivisin Fekat Circuksen sirkussali toimiikin vapaana työskentelytilana kaikille paikallisille sirkustaiteilijoille. Avoin ja ilmainen harjoittelutila tarjoaa taideammattilaisille mahdollisuuden kohdata toisiaan ja verkostoitua, harjoitella uutta liikemateriaalia, luoda uusia esitysteoksia tai vaikkapa korjata rikkoontuneita esiintymisvälineitään.

MAAILMA MUUTTUU LEIKITEN

Koulupäivän päätyttyä sirkussalin valtaavat lähiseudun lapset. Ammattilaiset tarjoavat lapsille iltaisin ilmaiseksi harrastetunteja iltaisin taustasta ja taitotasosta riippumatta. Avoimella sirkusharrastuksella pyritään houkuttelemaan lähitienoon lapsia mielekkään tekemisen ja turvallisen yhteisön äärelle. Työ onkin erityisen aiheellista täällä Etiopian pääkaupungissa, jossa katulapsiin törmää päivittäin ja jossa useiden kadulla elävien nuorten elämää leimaa äärimmäinen köyhyys, rikollisuus ja päihteidenkäyttö. Sirkustunneilla lapset saavat leikkiä, temppuilla, hassutella, tanssia ja viettää huoletta aikaa kavereiden kanssa: tehdä asioita, joiden pitäisi kuulua jokaisen lapsen elämään.

On selvää, että Fekat Circus on yhteisölleen paljon muutakin kuin temppukerho. Fekat Circus on naapurustonsa olohuone, jonne kuka tahansa voi tulla iltaisin viettämään aikaa ja oppimaan uutta. Iltatuntien alkaessa tuntuu, kuin perhe kokoontuisi pitkän päivän jälkeen kotiin. Varsinaisilla sirkustunneilla teknisten taitojen ohella harjoitellaan muun muassa kehojen erilaisuuden ja yksilöllisyyden hyväksymistä, itseilmaisua, kykyä työskennellä ryhmässä, pelkojen voittamista sekä esiintymis- ja työelämätaitoja. Taideharrastamisesta on tehty helposti saavutettavaa matalan kynnyksen toimintaa, ja tuntityöskentely pohjaa harrastajien tarpeisiin ja toiveisiin. Fekat Circus tekee työtään yhteisöään varten.

Afrikkalainen vieraanvaraisuus on pitänyt huolen siitä, että olen solahtanut yhteisöön sisään vaivattomasti. Erityisesti pienet tytöt lähestyvät minua varauksettomasti ja rakkaudella, vaikkemme jaa montaakaan sanaa yhteistä kieltä. Ulkomaalainen nuori nainen herättää heissä selvästi uteliasta kiinnostusta. Vaaleat hiukseni ovat suosittu kohde kampaamoleikeille, ja minulle halutaan opettaa kilpaa erilaisia piiri- ja taputusleikkejä. Teemme temppuja mallista toistemme perässä, tanssimme yhdessä ja pidämme hauskaa.

Matkalla merkityksellisimmältä onkin tuntunut luoda yhteyttä juuri paikallisiin tyttöihin. Etiopiassa tytöt ja nuoret naiset kärsivät poikia ja nuoria miehiä useammin esimerkiksi aliravitsemuksesta, köyhyydestä, työttömyydestä, kouluttamattomuudesta, seksitaudeista ja väkivallan uhasta. Sukuelinten silpominen, lapsiavioliitot sekä teiniraskaudet ovat edelleen valitettavan yleisiä perinteitä. Lisäksi tyttöjen yhteiskunnallista osallisuutta rajoittaa niinkin yksinkertaisen oloinen asia kuin kuukautiset. Kuukausittain vuotopäivien aikaan moni tyttö joutuu pysyttelemään yhdestä neljään päivää pois koulusta, töistä ja harrastuksista. Kuukautissuojien hankkiminen on kallista, ja niiden ostamiseen liittyy häpeää.

Sirkusharjoittelun äärellä etiopialaiset tytöt pääsevät nauttimaan omista kehoistaan. Tuntityöskentelyn ohella tytöt saavat myös kokemuksia kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, itsenäisestä toimijuudesta ja oman kehon kykeneväisyydestä. Harjoittelu Fekat Circuksella on tasa-arvoista: sukupuolesta riippumatta tunneilla harjoitellaan samoja asioita, ja jokaisella harrastajalla on yhtäläiset mahdollisuudet siirtyä harrastuspohjalta sirkusammattilaisuuteen.

Kahden kuukauden työharjoitteluni Fekat Circuksella on vasta aluillaan, mutta jo nyt olen saanut täältä valtavasti. Omassa elämässäni taiteella on ollut valtava parantava voima. On silti ollut pysäyttävää nähdä lähietäisyydeltä, millaisella voimalla sirkus voi parantaa maailmaa. Fekat Circus ei tarjoa taideterapiaa, se tarjoaa vain mahdollisuuden asettua taiteen tekemisen äärelle. Se yksin voi muuttaa kaiken.

Maiju Tiuraniemi

Maiju Tiuraniemi on sodankyläläislähtöinen tanssitaiteilija ja sirkuspuuhailija. Taiteiden ohella hän innostuu kevätauringosta, huvipuistolaitteista sekä 70-luvun diskomusiikista.

MITÄ ON SOSIAALINEN SIRKUS?

Sosiaalinen sirkus on sirkustoimintaa, jossa sirkusta käytetään välineenä muiden taitojen tai tavoitteiden saavuttamiseen. Tavoitteita voivat olla esimerkiksi osallisuuden ja toimijuuden tukeminen, syrjäytymisen ehkäisy tai vuorovaikutustaitojen lisääminen. Sosiaalisen sirkuksen toiminnassa korostuvat osallistujaryhmän toiveet ja tavoitteet. Sosiaalinen sirkustyöskentely ei siis ole perinteistä sirkusharrastamista, kuten kuperkeikkaharjoittelua, vaan sen keskiössä on hyvinvoinnin lisääminen.

Punkrockia ja jeesusteippiä – elämää isin tyylillä

Isäni on saanut ensimmäisen lapsensa 20-vuotiaana, joten tuntemani isä pukeutui shortseiksi revittyihin farkkuihin ja Bulgaria-lippikseen. T-paidassa saattoi lukea Karhu tai Ryysyranta ja 20 euron pallogrilli oli erottamaton osa isän imagoa. Kun isän kaverit tulivat käymään, kukaan ei istunut jalat ristissä keittiönpöydässä juomassa kupillista kahvia ja päivittelemässä vanhempainiltoja tai Suomen taloutta. Meillä saunottiin yömyöhään ja naurettiin vedet silmissä.

Isä ei käske kysymään äidiltä, vaan käyttämään omaa päätään. Asiat voi myös tehdä monella tapaa, eikä erilainen tyyli ole välttämättä väärä. Esimerkkinä mainittakoon yksi isän suosikeista: ilmastointiteippi, tutummalta nimeltään jeesusteippi, jolla saattoi korjata vaikkapa auton, polkupyörän, koulurepun tai vaatenaulakon. Meillä kukaan ei huomauttanut, että lakanat on taiteltu kaappiin väärässä järjestyksessä. Oli oikein positiivista, jos ne olivat ylipäätään päätyneet sinne asti. Meillä pelattiin jalkapalloa sisällä, ja isä pelasi tietenkin mukana. Vieraspeitot ripustettiin verhoiksi ikkunoihin ja nukuimme olohuoneessa patjoilla, vaikka kaikilla olisi ollut omatkin sängyt. Katsoimme VHS-kaseteille nauhoitettuja Uuno Turhapuroja ja Serranon perhettä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että jokainen muisti vähintään tärkeimpien kohtausten vuorosanat ulkoa. Voiko verkkahousut pestä 90 asteessa pesukoneessa? Kyllä voi, jos meidän isältämme kysytään. Vähintään kokeillaan.

Siihen aikaan, kun perheemme vielä mahtui saman katon alle, äiti haki meitä päiväkodista. Tarhantäti kysyi, minkä vuoksi lapsi pyytää toivelaulupäivänä Klamydian Pyörällä ilman penkkiä, ja laulaa kaikki sanat ulkoa aina siihen saakka, kunnes täti päättää sammuttaa mankan. Meillä kuunneltiin Klamydiaa, Sleepy Sleepersiä, E-typeä ja Popedaa. Vuosia myöhemmin isän nykyinen vaimo kysyi, ettemmekö voisi kuunnella välillä jotakin tavallista musiikkia. Kyllä voimme: esimerkiksi Jope Ruonansuuta tai Turo’s Hevi Geetä. Mutta mieluummin me nyt vain kuuntelemme Klamydiaa. Klamydiaa taidettiin kuunnella silloinkin, kun naapurin isäntä kysyi, voisimmeko kääntää musiikkia pienemmälle, että lehmät uskaltavat kävellä pihamme ohi. Isä laittoi musiikkia pienemmälle ja lehmät kulkivat tietä pitkin talon ohi. Sitten kuuntelimme taas musiikkia.

Aivan oma tarinansa on auto nimeltä Renault. Jo kaupanteon yhteydessä myyjä jätti ystävällisesti peräkonttiin muutaman kanisterin moottoriöljyä, sillä sitä kului paljon. Jostain syystä auto ostettiin joka tapauksessa ja vielä hämmästyttävämpää oli, että sillä ajettiin jopa kuusi vuotta. Oli aamuja, kun kuskinovi ei auennut, joten isä pakkasi lapset takapenkille ja kiipesi itse ikkunasta sisälle autoon. Oli aamuja, joina isä pakkasi lapset takapenkille, työnsi auton alamäkeen ja hyppäsi vauhdista kyytiin, että auto saatiin ylipäätään käyntiin. Auto pysäköitiin illalla kotiin tullessa mäen päälle, jotta aamuinen töihinlähtö helpottuisi.

Kerroin joskus sukulaistädilleni, miten kotona kaikki oli tyhmää ja ärsyttävää. Omaksi ja isäni puolustukseksi voin sanoa olleeni sen ikäinen, että oli aivan itsestään selvää, että vanhemmat ovat joskus tyhmiä ja ärsyttäviä. Täti oli tuntenut isän tietenkin pienestä saakka ja he olivat olleet kämppiksiäkin. Ja hän kertoi, miten hauska isä on aina ollut, eikä uskonut, että isästä olisi yhtäkkiä tullut kovin tyhmä tai kovin ärsyttävä. Sain kuulla koko joukon hauskoja tarinoita kaveriporukoiden yllyttäjästä ja naurattajasta ja täti sanoi, että isä on aina yrittänyt parhaansa. Minä lupasin ajatella asiaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Niin teinkin. Eikä meillä oikeastaan ole hullumpi isä – tai isi.

Jaana Martikainen 2.12.2022

Asutko sie isän vai äitin tykönä?

Pienen koululaisen kaverilleen esittämä kysymys kertoo siitä, että eri osoitteissa asuvat vanhemmat ovat aivan jokapäiväinen asia. Perhekäsitys on mullistunut totaalisesti viime vuosikymmeninä. Meillä tavallisilla tallustajilla perheestä ilmiönä on kullakin oma mielikuva, mutta tilastojen mukaan niin sanottuja normaaliperheitä ei ole olemassa. Perhemuotojen variaatio on niin laaja, että perheen yksiselitteinen määrittely tuottaa jopa tilastotieteilijöille vaikeuksia. Äsken luin artikkelin itsevalitusta perheestä, joka tarkoittaa niin kiinteää ystävyyssuhteiden rengasta, että siinä samaistutaan perheeksi. Tässä Jänkä-lehden numerossa valotetaan perhe-elämää eri näkökulmista.

Kun henkilöhaastatteluissa kysytään, keitä perheeseen kuuluu, haastateltava saattaa sanoa itsensä lisäksi vaikkapa kaksi koiraa. Silloin ihmisen kanssa asuvat eläimet koetaan perheenjäseniksi. Mutta koskeeko perheenjäsenyys kaikkia lemmikkieläimiä? Sanotaanko, että perheeseeni kuuluu undulaatti tai tuhatjalkainen? Entisvanhaan eläinten ei katsottu kuuluvan perheeseen. Ei sanottu, että perheessämme on viisi lehmää, vasikoita, lampaita, kanoja ja possu, joka teurastetaan joulun alla. Perhe-eläimiksi ei katsottu myöskään talon pystykorvaa tai kisumirriä. Varsinaisia perheenjäseniä tuskin olivat niin sanotut kulkumiehetkään, vaikka he istuutuivat yhteiseen pöytään ja osallistuivat talon töihin. He olivat rintamailta savotoille lähteneitä emännättömiä miehiä, joilla ei ollut omaa kotia. Kulkumiehiä oli Lapissa paljon.

Vanhaan niin sanottuun hyvään aikaan perheeseen kuului isä, äiti, noin kymmenen eri-ikäistä lasta, perheettömiä tätejä, enoja, setiä ja muita lähisukulaisia. Ukit ja mummit hoidettiin hautaan asti kotona, samoin perheen vammaiset. Kun ehkäisyvälineet tulivat kaikkien saataville 70-luvulla ja naiset siirtyivät kokonaisvaltaisemmin työmarkkinoille, lapsiluku rajoittui pariin kolmeen. Silloin perhe oli isä, äiti ja lapset. Muutettiin työn ja elintason hamuamisen perässä kaupunkiin, kerrostalo-osakkeeseen. Se rikkoi perinteisen laajan perhekäsityksen.

Suomessa on sinkkuna asuvia yli miljoona. Useat ovat valinneet yksin asumisen, mutta monelle ikäihmiselle tilanne on tullut muuttoliikkeen ja luonnollisten poistumien seurauksena. Kaupungeissa asuu yksin vanhoja ihmisiä, joiden kotona asumista pyritään edesauttamaan kotipalvelun kautta. Maaseudulla asuvat vanhat ovat kaupunkilaiskollegojaan tyytyväisempiä elämiseensä. Johtuneeko mieluisasta asumisympäristöstä ja siitä, että maalla usein on kuitenkin joku käypäläinen.

Ihminen on sosiaalinen eläin ja useimmat kärsivät pitkän päälle yksin asumisesta. Entisajan perherakenne täytti hyvin ihmisen sosiaalisuuden tarpeen. Jonkinlaisia kimppa-asumismuotoja pyritään kehittämään, mutta yhdessä asuminen sinänsä ei tuo perheen tuntua.

Paula Alajärvi

Eikä monikaan pelastunut

Aloin kirjoittaa romaania isänisäni Eeliksen matkasta itään ja takaisin syksyllä 2019. Eri vaiheissa Eeliksen tarina oli tehnyt tuloaan elämääni, mutta työ ja muu hurlumhei olivat vieneet mukanaan. Nyt olin päättänyt tehdä pitkäaikaisesta unelmastani totta – kirjoittaa kirjan ukin uskomattomasta seikkailusta Stalinin Neuvostoliitossa.

Aloittaessa hirvitti: miten kuvittelen pääseväni Eeliksen nahkoihin? Miten minä hyvinvointi-Suomessa kasvanut korkeasti koulutettu hyväosainen, yli kolmekymmentä vuotta pääkaupungissa korkeissa viroissa uraa rakennellut voisin ymmärtää Eelistä, joka syntyi yli sata vuotta sitten köyhään lappilaiseen syrjäkylään, kävi vuoden kiertokoulua ja teki koko ikänsä raakaa ruumiillista työtä. Hän lähti passitta Neuvosto-Venäjälle, kitui Krestyssä ja Spalernajassa, raatoi metsäpunktilla ja tuli henkensä kaupalla viime hetkillä ennen Stalinin puhdistuksia talvipakkasilla kairojen kautta takaisin kotiin Sattaseen.

Mutta minusta tuntui, että haluan vihdoin tehdä jotain merkityksellistä, pysyvää ja aitoa. Tuntui, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi toisarvoisuuksiin, mutta liian pitkä pelkkään unelmointiin.

Fiktion kirjoittamisessa olin aloittelija. Osaisinko kirjoittaa muuta kuin paperinmakuista asiatekstiä? Siispä aloitin luovan kirjoittamisen opiskelun Helsingin työväenopistossa, jossa kolmen vuoden ajan opettelin upeiden kirjoittajien ja mainion vetäjän Päivi Hytösen kanssa kaunokirjallisen tekstin tuottamista.

Kai minussa sitten on jotain samaa kuin Eeliksessä, kun hyppäsin ukin pieksuihin ja lähdin hiihtelemään umpihankeen, kirjoittamaan romaania. Karttana minulla oli mieheni Sakarin pojan, historiantutkija Eliel Kilpelän Kansallisarkistosta kaivamat dokumentit: Eeliksen kansio, jossa oli Etsivän keskuspoliisin seurantaraportteja, kuulustelupöytäkirjoja, kopioita kirjeistä, toisten loikkareiden antamia lausuntoja ja mitä vielä. Laajempaa kontekstia olin kasvattanut lukemalla laidasta laitaan aikaa ja aihetta käsittelevää kauno- ja tietokirjallisuutta vuosien, vuosikymmenien ajan.

Minulla ei ole kovin monta muistoa ukista. Olin kahdeksan, kun Eelis kuoli. Muistikuvia ukista hyreksimässä aamulla partaa ajaessaan tai istumassa pirtin pöydässä pasianssia pelaamassa vilahtelee mielessä. Sukulaisilta, erityisesti isältäni Askolta ja sedältäni Artolta, ja sattaslaisilta olen kuullut monia muisteluksia Elkusta, kuinka hän avusti kyläläisiä ja tuttujaan käräjillä ja viranomaisasioinnissa. Isä on kertonut Elkun olleen hiljainen, mutta samalla avoin ja huumorintajuinen, hän keskusteli mielellään nuorten kanssa ja rohkaisi heitä opiskelemaan. Eelis ennakoi kuusikymmentäluvun alkupuolella peruskoulun tuloa enolleni Kallelle: jonakin päivänä vielä köyhienkin lapset pääsevät kouluun. Kalle muisteli myös, että Eelis auttoi tätiäni Pirjoa tekemään esitelmää lukioon suffrageteista, ensimmäisistä naisten äänioikeutta vaatineista aktivisteista. Muutamaa vuotta minua vanhempi Merja-serkku muistaa Eeliksen hyvin: ”Hieno mies. Puhu meille penikoille ku ihmisille.”

Alusta asti minulle oli selvää, että kirjasta tulee romaani, ei tietokirja. Halusin kirjoittaa seikkailutarinan, joka olisi jännittävä, uskottava ja viihdyttävä. Tekisin kirjan, joka tempaa mukaansa, tarjoaa tietoa ja saa lukijansa kiinnostumaan niistä tuhansista, jotka jäivät rajan taa.

Vaikka kirjani perustuu tositapahtumiin, se on kuitenkin kaunokirjallisuutta, ja fiktion kirjoittamisessahan on ihana vapaus luoda maailmoja, hahmoja ja tapahtumia.

Mutta välillä vapaus olikin vankila! Joskus kirjoittaminen tuntui siltä, kuin seisoisi nivusia myöten upottavassa hangessa keskellä pimeää, rannatonta aavaa. Maata ei näy, mutta jossain sen on oltava. Mihin suuntaan ottaa seuraava askel, valita seuraava sana? Ja joskus taas, useimmiten dialogia kirjoittaessani, minusta tuntui melkein siltä kuin Eelis olisi itse kertonut minulle tarinaa.

Kirjoittaessani mielessäni pyöri monenlaisia kysymyksiä esimerkiksi siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta. Mikä erottaa siirtolaisen pakolaisesta? Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisiksi lähteneitä on pääsääntöisesti kuvattu ennakkoluulottomina, rohkeina tai seikkailunhaluisina tienraivaajina, vaikka monet heistäkin pakenivat nälkää ja ahtaita elinoloja.

Joillekin tuntuu olevan vaikeaa käsittää vielä tänäkin päivänä, että monikaan Neuvosto-Venäjälle paenneista – loikanneista – ei lähtenyt Suomesta maanpetturuuttaan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että 1930-luvun Lapuan liikettä myötäkarvaan silittäneessä Suomessa heille ei ollut elinehtoja. Suomi oli sata vuotta sitten köyhä, poliittisesti ja taloudellisesti ankara maa työmiehille ja -naisille, varsinkin niille, jotka koettivat ammatillisen järjestäytymisen kautta parantaa työväen asemaa. Heitä odotti työnantajien musta lista, joka käytännössä tarkoitti työttömyyttä, nälkää, toivottomuutta.

Tosiasia on, että pakolaisuutta, siirtolaisuutta, maasta- ja maahanmuuttoa on ollut ja tulee aina olemaan niin kauan kuin ihmisellä on vähäisintäkään aloitekykyä, pienintäkään toivoa paremmasta elämästä.

Eelis lähti Neuvosto-Venäjälle samasta syystä kuin nuoret kaikkina aikoina ovat lähteneet kohti tuntematonta, toiveikkaissa mielissään parempaa tulevaisuutta. Voimmeko me oppia siitä jotain? Haluammeko me yleensä ottaen oppia mitään historiasta?

Suomessa elää sadoin tuhansin ihmisiä, joiden suvuista on lähdetty Venäjälle ja Neuvostoliittoon. On niin paljon puhumattomia, käsittelemättömiä kohtaloita, tarinoita! Kohtaan sen melkein joka kerta, kun kerron kirjastani eri yhteyksissä. Olen saanut todella paljon palautetta ihmisiltä, että tästä aiheesta on vaiettu liian kauan, että toisessa ja kolmannessakin polvessa on kannettu häpeätaakkaa ja surua maapetostuomioista tai punaiseen hämärään hävinneistä sukulaisista. Ylisukupolvisia traumoja.

Kansallisarkistossa on meneillään tutkimushanke suomalaisten kohtaloista Venäjällä 1917 – 1964, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa tutkitaan Stalinin vainojen muistoja.

Suomessa on kyetty purkamaan sisällissodan traumoja. Ehkä nyt saadaan tietoa myös niistä suomalaisista, jotka – kuka mistäkin syystä itärajan taa lähteneinä – eivät päässeet enää kertomaan tarinaansa meille.

Miia Apukka

1 of 13
12345