Numerot

Lapin luonto on täynnä lumousta – mutta kuinka kauan?

Lumottu Inarin Lappi – Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeopas. Vesa Luhta ja Martti Rikkonen. Metsähallitus 2019.

Hienoa, että Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeoppaasta on saatu uudistettu painos. Alkuperäinen julkaistiin vuonna 1997, joten se on jo pitkään ollut loppuunmyyty ja on tietenkin kaivannut päivitystä.

Vesa Luhta ja Martti Rikkonen ovat tehneet suuren työn kirjan ajanmukaistamisessa. Vaikka uusi teos mukailee vanhan sisältöä, siinä on paljon myös uusia kohteita. Kun vanhassa kirjassa esitellään 67 luonto-, maisema- ja kulttuurikohdetta, niin uudessa niitä on jo 107. Kirjassa liikutaan Inarin ja pohjoisen Sodankylän sekä Utsjoen alueella.

Teos on erinomainen ja houkutteleva opas retkeilijälle ja Lapin luonnosta kiinnostuneelle. Vesa Luhta kirjoittaa selkeästi ja mukaansatempaavasti ja Martti Rikkosen kuvat ihastuttavat. Kirjassa pääsee tutustumaan niin erämaa-alueisiin kuin kylämiljöitä lähellä oleviin kohteisiin. Kirja tarjoaa monipuolista tietoa: mukana on historiaa, elinkeinoja, tarinoita ja tietoa eläin- ja lintulajeista.

Tekstiä elävöittävät mukaan otetut kaunokirjalliset lainaukset tunnetuilta Lapin lumon kokeneilta kirjailijoilta. Vätsärin erämaan kuvaus esimerkiksi päättyy lainaukseen E. N. Mannisen vuonna 1943 ilmestyneestä kirjasta Saattoi olla miehen onni: ”Saaret ja niemet piirtyivät tummina äärinä taivaan viimeisten kajojen alla. Tähtien sumut hohtivat sinenmustissa korkeuksissa. Tuuli, purjehtijan väärti, oli juuttunut ehtoolla hämärän seitteihin, huoahtanut ja hiljaa kuollut.” Luhta siteeraa myös suurta Lapin ystävää mikkeliläistä Saara Harviaista, joka puolestaan todisti tunturimittarin nopeaa tuhotyötä pohjoisissa tunturikoivikoissa 1960-luvulla. Vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Pohjastunturit hän kirjoittaa: ”Melkein kauhistuneina katsoimme kuinka koko laakson vihreät lehdet hävisivät. Tunturikoivut menivät ensin, sitten seurasivat vaivaiskoivut, mustikat, pihlajat. Vain raita säästyi, surullisen näköisenä se yksinään riiputteli lehtiään.”

Ilmasto muuttuu

Ilmastonmuutoksen seurauksia arktisessa luonnossa Vesa Luhta luettelee useita: puulajien kasvu on lisääntynyt, tundran raja on siirtymässä, moni tunturin laki on kasvamassa umpeen, mittarituhot leviävät tunturikoivualueilla, palsasoiden ikivanhat palsat sulavat, pysyvä lumi tulee myöhemmin ja se näkyy riekkokannoissa, järvet jäätyvät entistä myöhemmin ja säätilat vaihtelevat nopeasti. Luhta peräänkuuluttaa elämäntapamuutoksia niin yksityisten ihmisten elämässä kuin erityisesti teollisuudessa. Jos etenemme tällä vauhdilla ilmaston lämpeneminen tietää maailmanlaajuisesti neljän asteen nousua ja Inarin Lapissa se saattaa merkitä jopa 6 – 8 asteen lämpenemistä. Ja tämä tietää katastrofia koko nykyiselle eliöstölle herkällä arktisella alueella. Häviämässä ovat jo tunturikiuru, kiljuhanhi ja naali.

Lumoava Lappi

Vesa Luhdan ja Martti Rikkosen luontokirja kutsuu ja innostaa pakkaamaan repun ja askeltamaan niin uusiin kuin vanhoihinkin luontokohteisiin ammentamaan voimaa ja mielenrauhaa lumoavista maisemista. Samalla kirja herättää ison kysymyksen siitä minkälainen Lappi on seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä, kun ollaan jälleen tekemässä uudistettua laitosta!

Tiina Heinänen

Pelastetaan pala maailmaa ja kulttuuria

– Valsan näyttelysarjassa Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia taiteilijat tarttuvat vaikeaan aiheeseen

Menen taidenäyttelyyn. Kokemus ei tule kuitenkaan olemaan perinteistä taulusta toiseen siirtymistä. Ennen näyttelytilaan menoa minulle ojennetaan kuulokkeet ja astun mustan verhon taakse pimeään huoneeseen. Ääni kuulokkeissa alkaa puhua ja käskee ottamaan mukavan asennon ennen kuin alkaa kertoa ympäristökatastrofin partaalla olevasta planeetastamme. Äänen käskystä etsimme muiden näyttelyvieraiden kanssa avainta, jolla saamme kaapissa olevan projektorin esille. Musiikki alkaa soida, kun huoneen täyttää punainen aurinko.

Kyseessä on Okko Pöyliön Escape Room – The Climate Change. Toiminnallinen kokonaisuus parodioi viime vuosina suosioon nousseita pakopelihuoneita, joista pelaajat pyrkivät pääsemään pois vihjeitä keräämällä ja arvoituksia ratkaisemalla. Pöyliön teoksessa ei haeta ratkaisua keksittyihin ongelmiin vaan todelliseen – ilmastonmuutokseen. Ja aikaa on käytettävissä 20 minuuttia.

Escape Room – The Climate Change on järjestyksessä neljäs teemanäyttely rovaniemeläisen Kulttuuriyhdistys Valsa ry:n sarjasta Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia. Kuukausittain vaihtuvia näyttelyitä järjestetään Galleria Värinässä, joka sijaitsee Valsan toimiston ja työtilojen kanssa Metsätalossa. Näyttelysarjaan valittiin vuoden vaihteessa kymmenen taiteilijaa tai taiteilijaryhmää, jotka ovat käsitelleet aihetta muun muassa muovijätteen, energianlähteiden ja ilmastoahdistuksen kautta. Ensi vuoden helmikuussa pidetään viimeinen sarjan näyttely, jossa Rovaniemen kuvataidekoulun koululaiset lähestyvät aihetta. Jurytettu näyttelysarja on Valsan historian pisin.

Idea ilmastonmuutosaiheiseen näyttelysarjaan tuli Eveliina Paksuniemeltä, joka toimii Valsan galleriavaltuutettuna ja on ollut mukana Valsan perustamisesta asti. Hän oli neljän muun valsalaisen kanssa kuratointikomiteassa, joka valitsi näyttelysarjan taiteilijat hakemusten perusteella. Mukana oli lisäksi Mikko Laitila, joka soittaa usein avajaisissa esiintyvässä ÄLÄRM!-yhtyeessä. Visuaalisen suunnittelun näyttelysarjalle on tehnyt Valsan tuore jäsen Antti Huhtala. Istumme pöydän ääreen puhumaan niin ilmastonmuutoksesta kuin kulttuurin roolista.
Ilmastonmuutos nousi näyttelysarjan aiheeksi sen tärkeyden vuoksi.

Kulttuuri tekee ilmastotyötä

  • Kun tapaa ihmisiä, niin enemmän ja enemmän puheenaiheet koskee ilmastonmuutosta. Varsinkin edellisvuoden tappohelteillä kommentit oli sitä, että ei helvetti taas on niin kuuma, Paksuniemi kertoo.

Ilmastonmuutos vaikuttaa näillä leveyksillä niin paljon ja nopeasti.

Paksuniemi jatkaa:

  • Siitä nousi tarve tehdä jotain. Haluttiin valjastaa oma osaamisalueemme galleriatoiminta ilmastotyöhön.

Laitila lisää:

  • Ja haluttiin välittää se viesti, että tästä aiheesta on tosi tärkeä puhua.

Näkökulma aiheeseen haluttiin pitää rakentavana ja sentimentaalista syyllistämistä.

  • Se myös sopi valsalaiseen ideologiaan: kritiikkiä positiivisen kautta, Laitila täsmentää.

Ilmastonmuutos koskettaa jokaista ihmistä, mutta keskustelun kärki painottuu tieteeseen ja politiikkaan, joten kulttuurin merkitys voi unohtua.

  • Kulttuurikenttä tekee ihan hirveän määrän ilmastotyötä, Paksuniemi kertoo.

Mikä on lopulta kulttuurin tehtävä ilmastonmuutoskeskustelussa? Miten vaikea ja monisyinen asia taipuu taiteen keinoin?

  • Tietoa aiheesta kyllä löytyy, mutta taide käsittelee nimenomaan tunteita, Laitila painottaa.
  • Nykyään tiedetään, että päätöksenteko perustuu paljon tunteisiin, niin taidehan on jo sinällään aika vahvaa vaikuttamista. Ennemmin sie tartut aiheeseen muoviroskasta, kun näet siitä taidetta kuin luet tilastoja, Paksuniemi päättelee.

Taide luo subjektiivisen kokemuksen ja lisää empatiaa.

Paksuniemi toteaa:

– Me ei voida Valsassa pelastaa maailmaa, vaan siihen vaikuttaa suuret poliittiset päätökset, mutta päätöspaine lähtee yksilöistä.

Nälkätaiteilijan loppu


Näyttelyhakuun tuli 80 hakemusta, joista valittiin kymmenen. Eri tekniikoita ja näkökulmia aiheeseen oli paljon, maalauksista multimediaan. Hakemuksia lähettivät niin ammatti- kuin amatööritason taiteilijat.

  • Hakemusten tasokkuus ja kunnianhimo miellytti. CV:tä katsottiin siinä vaiheessa, kun tarvittiin taiteilijan puhelinnumero, Paksuniemi naurahtaa.

Taiteilijan ansioluettelolla ei ollut tälläkään kertaa Valsan näyttelyhaussa merkitystä, vaan taide sai puhua puolestaan.

  • Pari hakemusta otettiin silleen, ettei oltu ihan varmoja, mitä tää taiteilija aikoo tehdä, mutta hän oli osannut kertoa sen jännittävällä tavalla. Otetaan mieluummin riskillä kokeellisempaa, joka ei välttämättä menisi isossa hienossa galleriassa läpi, Laitila täsmentää.

Taiteilijahaku levisi nopeasti somessa. Yksi iso syy suosioon oli luvattu näyttelypalkkio, joka on harvinainen käytäntö Suomessa. Näyttelypalkkio on rahallinen korvaus taiteilijalle näyttelyn pitämisestä.

  • Palkkio ja siitä seurannut hakemusten kasvu auttoi meitäkin, sillä se loi töihin korkean tason. Rahoitus mahdollisti sen, ettei tarvitse näyttelynvalinnassa mennä taloudelliset syyt edellä, että saadaan vuokra maksetuksi. Näin päästiin keskittymään itse taiteeseen, mitä me haluttais ihmisten täällä galleriassa näkevän, Paksuniemi kertoo.

Apuraha hankkeeseen tuli Koneen Säätiöltä. Rahaa ei haettu teeman perusteella vaan nimenomaan toteutusta varten, että pystyttiin maksamaan taiteilijoille näyttelypalkkio. Norjassa ja Ruotsissa näyttelypalkkio on jo tavallinen käytäntö. Suomessa helsinkiläinen Sorbus-galleria on ollut asiassa näkyvä edelläkävijä, mutta on muitakin yksittäisiä tahoja, jotka esimerkiksi rahoituksen turvin ovat maksaneet palkkioita. Suomessa tehtiin näyttelypalkkion maksuun liittyvä kokeilu pari vuotta sitten, mutta harva museo lähti mukaan, koska kokeiluaika oli liian lyhyt resursseihin nähden. Suomen museoissa määrärahat ovat pienet.

  • Suomi on sarvikuonojen maa. Me tulemme jäljessä muuhun Eurooppaan nähden, Paksuniemi sanoo. – Siksi yritämme Valsalla pyrkiä siihen, että taiteilijan työ voisi olla inhimillistä ja mukavaa.

Marraskuun näyttely on Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia -sarjan seitsemäs ja taiteilijana toimii Outi Piiroinen.
Näyttelyaika ti – la klo 13 – 17
29.10. – 19.11.
Hallituskatu 22, 2. krs

Jenni Mutenia

Elävä kulttuuri tarvitsee tiloja

– Valsa ry perustettiin vuonna 2012 Rovaniemellä, historiallisessa Valistustalossa, josta yhdistys sai myös nimensä.

– Valsa ry on vapaaehtoisvoimin pyörivä yhdistys, jonka tarkoitus on tarjota työtilaa taiteilijoille ja luovien alojen ammattilaisille, edistää jäsentensä taiteellista verkostoitumista ja elävöittää kaupungin taide- ja kulttuurielämää.

– Värinässä on järjestetty kymmeniä yksityis- ja yhteisnäyttelyitä, sekä jurytetut yhteisnäyttelyt erotiikka-aiheinen Paljastus, sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta käsittelevä Queer – Vinoja kuvia.

– Valistustalon purkamisen jälkeen vuonna 2016 Galleria Värinä suljettiin ja Valsa muutti evakkoon Rovakadulle Värinä Kellariin. Uudet tilat löytyivät Metsätalosta kesällä 2018 ja Galleria Värinä avattiin uudelleen.

– valsa.be / kulttuuriyhdistys.valsa@gmail.com

Elävä kulttuuri tarvitsee tiloja

Valistustalon historia ulottuu 1950-luvulle asti. Talo purettiin muutama vuosi sitten ja tilalle nousi kerrostaloasuntoja, vaikka päätöstä vastustivat Museovirasto ja Pelastakaa Valsa -kansalaisliike. Valistustalon omistaneella ylioppilaskunnalla ei ollut varoja talon kunnostuskorjaukseen. Valsan työtilat menetettiin ja lisäksi toimintansa lopetti opiskelijabaarina tunnettu Tivoli.

Vanhojen rakennusten purku ja kulttuuritilojen kato niiden mukana on Suomessa tavallinen ilmiö. Tilojen puute näkyy kulttuurialalla työskentelyn vaikeutumisena ja elävän kaupunkikulttuurin vähenemisenä. Esimerkiksi Rovaniemellä ei ole enää yhtään isoa keikkalavaa Tivoli-baarin purkamisen jälkeen, mikä rajoittaa bändien ja artistien esiintymismahdollisuuksia.

  • Koko Suomi tuntuu kärsivän semmoisesta traumasta, jossa vanha nähdään huonona ja tilalle halutaan uutta ja kiiltävää. Muissa Euroopan kaupungeissa hyödynnetään vanhaa ja ehkä rakennetaan uutta siihen ympärille. Suomessa ei myöskään ole korjausrakentamista kuten vaikka Virossa, Paksuniemi kertoo.

Taide on eriarvoistunut. Poliittinen ilmapiiri suosii korkeakulttuuria minimirahalla, mutta elävään kulttuuriin kuten urheiluun ei panosteta.

  • Tilojen käytössä mennään rahallinen hyöty edellä. Ne menevät vaikka majoituskäyttöön, Laitila toteaa. – Elävä kulttuuri ei näy suoraan paperilla voittona. Se näkyy siinä, että ihmisillä on parempi olla. Päättäjät eivät ehkä ymmärrä elävän kulttuurin tarvetta ihmisten arjessa.

Kulttuuriala on iso työllistäjä ja oikea työpaikka veroineen ja palkkoineen, mutta työllistyminen tehdään vaikeaksi. Paksuniemi uskoo kuitenkin positiiviseen vaikuttamiseen:

  • Valsa pyrkii antamaan tilaa ja tukiverkostoa, jotta työllistyminen kulttuurin kentällä kokonaan tai osittain olisi mahdollista. Sen sijaan että mennään valittaan päättäjille, niin kutsutaan ne katsomaan toimintaa ja näyttämään, että hei, sitten kun niitä tiloja on, niin tämmöstä tapahtuu.

Rovaniemi on pieni kaupunki. Pienempi paikkakunta tuo eri alan kulttuurityyppejä yhteen, sillä pienempiin piireihin ei porukka riitä, mikä nähdään hyvänä asiana.

  • Rovaniemen hyviä puolia on aina ollut se, että täällä tutustutaan ihmiseen, ei skeneen, Paksuniemi toteaa. – Myös Lapin yliopistossa proffat ja opiskelijat hengaa keskenään ja porukka on silleen, että tää on niin siistiä.
  • Poikkitieteellisyyttä on myös paljon eri tiedekuntien välillä, Laitila lisää. – Sitä pitää tukea, että päässään yhessä tekeen siistejä juttuja.

Jenni Mutenia

Elokuvaura Lapissa

Olin kesäkuun alussa Luostolla opettamassa Lapin Kirjallisuusseuran järjestämällä kurssilla elokuvan käsikirjoittamista. Sen kurssin jälkipuheissa ja yhteydenotoissa minua pyydettiin kirjoittamaan Jänkä-lehteen kirjoitelma, joka käsittelisi omaa ammatinharjoittamistani, siis elokuvakäsikirjoittajan ja ohjaajan työtä ja sitä, kuinka se luonnistuu täältä pohjoisesta käsin. Asun Rovaniemellä ja olen 35-vuotias medianomi. Toimeentuloni saan käsikirjoittamalla ja ohjaamalla elokuvia ja TV-sarjoja.

Opiskelin aikanaan Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa viestinnän koulutusohjelmassa. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että kyseinen koulutusohjelma ei niinkään suuntaudu elokuvaopintoihin, vaan painopiste on radion, television ja journalistiikan opinnoissa. Koulu oli kuitenkin lähinnä asuinkuntaani ja halusin pysyä Lapissa. En ole koskaan asunut, opiskellut tai hakenut työtä Helsingissä. Yleinen käsitys on se, että elokuva-ala keskittyy juuri sinne. Käsitys pitää paikkansa, sillä esimerkiksi Rovaniemellä ei toimi yhtäkään elokuvia tuottavaa yritystä ja minun lisäkseni täällä asuu ainoastaan yksi ammatikseen työtään tekevä fiktiopuolen elokuvaohjaaja. Mutta kuinka siis työskenteleminen onnistuu täältä käsin?

Olen tehnyt lyhyen urani aikana toistakymmentä lyhytelokuvaa harjoitusmielessä ja noustakseni alalle, sittemmin ammattiurani aikana muutaman lyhytelokuvan televisiolle, yhden pitkän näytelmäelokuvan ja toiminut menestyneimmän suomalaisen TV-sarjan Sorjosen ohjaajana. Olen elokuvillani voittanut isojakin palkintoja ympäri maailmaa ja ollut tärkeimpien elokuvafestivaalien kilpasarjoissa. Saisin tämän kaiken halutessani kuulostamaan varsin glamourikkaalta – että juoksen alituiseen ympäri Suomea ja maailmaa erilaissa tapahtumissa ja ihmisiä tapaamassa, mutta todellisuudessa olen melkoinen kotihiiri enkä juuri lähde esimerkiksi elokuvajuhlille muuta kuin siinä tapauksessa, että minulla on oma elokuva sen ohjelmistossa. Arkeni, siis työroolini puolesta, on melkoista yksinpuurtamista, stressaamista rahan riittävyydestä ja sen odottamista, että joku jutuistani menisi tuotantoon. En tiedä, kuinka erilaista eläminen – tämän ammatin harjoittaminen – olisi Helsingissä, koska minulla ei ole kokemusta siellä asumisesta, mutta minua ei ole koskaan riittävästi kiehtonut edes ottaa selvää. En edes usko, että asuinpaikalla on väliä.

Kerron tästä esimerkin. Eräs käsikirjoittakollegani, joka on opiskellut Salfordin yliopistossa käsikirjoittamisen maisteriksi, asuu Helsingin keskustassa ja on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja viihtyy ”minglaamassa” tapahtumissa, joissa voi luoda kontakteja elokuvatuottajiin, ohjaajiin ja muihin mahdollisiin työntarjoajiin ja on käsikirjoittanut vain yhden ”läpi menneen” TV-elokuvan, jonka ohjasin vuonna 2014. Minulla on siis enemmän käsikirjoitusmeriittejä, vaikka asun pohjoisessa, olen huonommin koulutettu enkä edes pyöri piireissä. Tarkoitukseni ei ole vertailla, kumpi on menestyneempi, vaan kertoa käytännön kokemus siitä, että elokuva-alalla pärjäämiseen ei välttämättä tarvita yksiötä Helsingin keskustasta taikka läsnäoloa jokaisissa mahdollisissa kokkareissa.

Kotisohvalta Sorjoseen

Sorjosen ohjaajanpestin sain kotisohvalta. Olin viettämässä vapaapäivää elokuvaa katsellen, kun puhelin soi. Langan toisessa päässä oli sarjan luonut Miikko Oikkonen, joka tiedusteli, kiinnostaisiko minua tulla ohjaajaksi Sorjoseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksi hän soittaa juuri minulle Rovaniemelle, kun Helsingissä olisi pilvin pimein työn haluavia ohjaajia. Lopullinen valinta itse tehtävään meni tietysti muutaman palaverin kautta, mutta lähtökohtaisesti hän halusi minut, koska piti edellisestä elokuvastani. Jo tehdyillä töillä oli siis suurin merkitys. Asiaa auttoi, että tulen hyvin toimeen Ville Virtasen kanssa, joka näyttelee Sorjosessa pääosaa, ja että Ville oli puhunut minusta hyvää Miikolle.
Ensimmäisen pitkän elokuvani puskin läpi vuosien itsepintaisella käsikirjoittamisella. Puskemisella tarkoitan sitä, että minun asemassani ohjaajana & käsikirjoittajana on oltava hyvin aktiivinen, koska jos en itse usko juttuuni, ei kukaan muukaan usko. Lopulta saimme yli kahden miljoonan euron budjetin ja kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Elokuva kuvattiin Pohjois-Norjassa keväällä 2016.

Matkalle mahtuu myös kaatumisia. Tänä kesänä Suomen elokuvasäätiö kaatoi yllättäen yhden pitkän näytelmäelokuvani etenemisen ”tuosta vain”. Olin kirjoittanut sitä kolmisen vuotta ja saanut siihen kaikki mahdolliset tuet, myös elokuvasäätiön. Silti he kaatoivat hankkeen vaiheessa, jolloin käsikirjoitusta pidettiin jo valmiina tuotantoon – poliisiaiheisista tarinoista on ylitarjontaa, kuului heidän perustelunsa. Järkytys oli niin suuri – ja ainahan tällä alalla oleminen on tuntunut epävarmalta – että pyörittelin ajatusta lopettaa elokuvien käsikirjoittamisen ainakin joksikin aikaa ja hakea oikeita arkitöitä vaikkapa kelkkatehtaan kokoonpanijana.
Sen sijaan että olisin keskittynyt niiden oikeiden töiden hakemiseen, sain kirjoitusinspiraation ja pari kuukautta myöhemmin minulla olikin pari uutta hakemusta sisällä Suomen elokuvasäätiössä, yksi ulkopuolelta tarjottu kirja-adaptaatio ja muutama tunnusteleva yhteistyönaloitus kahden muun kirjoittajan kanssa, ja nyt taas odotellaan…

Jussi Hiltunen
Elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja

• lyhytelokuva Hiljainen viikko (2011)
• novellielokuva Perintö (2014)
• lyhytelokuva Talvisydän (2016)
• ensimmäinen pitkä elokuva Armoton maa (2017)
• TV-sarja Sorjosen 3. kauden 4. – 6. osien ohjaaja
• lukuisia palkintoja kotimaisilta ja ulkomaisilta elokuvajuhlilta 

Sassali

Sassali on pienen pieni kylä matalan runsasravinteisen Sassalijärven rannalla, etelän ja lännen laialla. Järvikylien aluhhella. Soankylän kunnassa. Meltauksentien varressa.

Sassalin kautta valuva vesi laskee Ulingasjokea pitkin Unarijärvhen. Kylän seutu on lähes yksinomhan yksityismaita ja -peltoja, sijainti on sopivasti itä-länsisuunnassa Vasakairan ja Vareskairan välissä, Keskikaira tullee pohjoshen päin kylältä kattottuna. Näinpäin on hyvä Sassali paikantaa, koska se on vahvasti poronhoitoaluetta ja kuuluu Syväjärven palkishen.

  • Sassali valittiin Sodankylän Vuoden Kyläksi 2017.
  • Kylässä on asukkaita 53 henkilöä, kotitalouksia 28 ja kesäasuntoja 14.
  • Porotilallisia on 15, lypsykarjaa on neljällä tilalla, lammastiloja on kaksi ja kanoja on kahdella tilalla.
  • Sassalin lapset ja nuoret käyvät koulua Järvikylien koululla Syväjärvellä.
  • Lähin kauppa on 22 kilometrin päässä Kieringissä.
  • Kuntakeskus on Sodankylä, jonne tulee asiointimatkaa 50 kilometriä.
  • Sassalin suvulla on laulunlahjaa: Matias Sassali valittiin tenavatähdeksi vuonna 1991 ja hänen pikkusiskostaan Saanasta tuli vuoden 2018 tangokuningatar.
  • Sassalin kylästä on julkaistu kylähistoria: Sassali. Toimittanut Riitta Sassali. 552 sivua, Sassalin kyläseura ry. 2007.

Syntytarina

Sassalissa on paljon tarinoja. On uusia ja vanhoja, ja työntouhun lomassa ne sopivasti sekottuu keskenhän. Kaipa se on se menetelmä miten elämäntavat, taiot ja kalapaikat on siirtynhe niin tehokhasti sukupolvelta ja pyytäjältä toiselle.

On kerrottu mm. että Sassalijärven ympäristö oli ennenvanhaan yksinomhan karhujen kansottama seutu. Siksi kesti pitkhän ennenkö alueelle pääs syntymhän pysyvää asutusta. Muutamia kalastuskotia tiiethän kyllä pystytetyn järven ranthan jo ammosina aikoina, vaeltavien lappalaisten väliaikasiksi asumuksiksi. Niistä aikasemmista, entisemmistä ajoista on kyllä löytyny merkkinä muutamia muinaismuistoesineitä, joista ei ole kuitenkhan pystytty tulkittemhan esihistoriaa sen tarkemmin, ku niitä ei koskhan ole kummemmin tutkittu ja analysoitu, muutenko mitä on paikallisten kesken kahvipöyässä tai tulilla puitu.

Yks Sassalin syntytarina kertoo, että ensimmäisen varsinaisen tuvan rakentaja koetti asettua asumhan nykyselle Pääkönvainiolle, järven eteläpääthyn. Sielä voi vielä tänä päivänäki nähä kivikasoja, jokka vois olettaa olevan sen ensimmäisen tuvan piisin ja saunanmuurit, ja siinä vieressä pienen aukean, jonka vois olettaa olhen joskus niitty. Tarinassa kerrothan, että kerran Sassalijärven ranthan eksy muuan ukko akkansa kans. Katto sen Pääkönvainion sopivaksi mökin paikaksi ja alko samoin tein rakentaa tupaa ja raivata pientä peltoa.

Mutta just ko olivat pääsemässä asettumhan uuthen kothinsa, kävi niin, että ukon ollessa kalassa, kävi karhu kurkistelemassa tuvan ikkunareiästä ja hättyytteli tuvassa olhen akan pahanpäiväsesti. Ja hetikö ukko tuli takasin kotia, akka piti ukollensa puhuttelun ja vanno, ettei jäis tähän karhujen pesimäpaikhan asumhan. Niin ne päätti lähteä pois ikihyviksi. Kerrothan, että ne lähti Kierkhin ja jääthin sinne asumhan.

Vähän myöhemmin tuli sitte Sassalia lopulta asuttamhan sellasten mettästäjäporolappalaisten sukuja, jokka tohti ruveta neuvottelemhan karhujen kanssa elintilasta. Lopulta ne karhut päätti sitte muuttaa väljemmälle ja ihmiset sai asuttaa Sassalin rauhassa.

Viimisen karhunpyyntiloukun paikka oli kuulemma Karhukuusikko-nimisessä jängän niemessä kylästä etelän suunthan. Sieltä on kuulemma kuultu ”poikasena” sen viimisen kerran ko karhu oli jääny puristukshin pyyntiloukhun. Satimessa pyristelevän kiukkusen karhun kauhea mekkala ja raivokas karjuminen kuulu kylälle asti, niin että poikasia puistatti. Mekkalan kuultuuhan, kylän miehet lähti joukolla kellistämhän se kontion ja sen koommin ei olekhan sitte karhuja kylänpinnassa kuultu kulkemassa.

Elämän perusedellytykset

Todistetusti varsinaisten ensimmäisten asumusten on tutkittu olhen keskivaiheilla nykystä Sassalin kyllää, josta asutus on sitte pikkuhiljaa levinny pitkin Sassalin rantoja ja ylemmäs kunnaille. Keräily, mettästys, kalastus, poro- ja maatalous ne on olhet ne elämän peruseellytykset ja luonnolliset mahollisuuet, joita Sassali elinympäristönä on tarjoillu rantojensa asuttajille. Yhä tänäki päivänä pysyvä asutus on pitkälti näihin elämäntapoihin perustuvaa tai ainaki välillisesti siihen nojautuvaa… Jos ei muuten niin ainaki tekevälle sattunheja juttuja hanakasti kuuntelemalla ja niihin ossaa ottamalla.

Infrastruktuuri

Vanhoja, ennen sotia rakennettuja rakennuksia ei Sassalissa paljoa ole nähtävissä, koska kaikki poltethin saksalaisten toimesta. Evakoille ja soasta palanheille ei ollu muuta asutusta jäljellä ko yks sauna, venevaja ja riihi, niistä asentopaikoista käsin kylä sitte rakennethin uuelhen, ja hetikö siltä töin ehtivät, niin äijät painu savotoille, poromethän, niitulle, peltotöihin, millon mihinki ja emännät jäi lypsämhän lehmiä, leipomhan ohrarieskaa, karstaamhan villoja ja paimentamhan Sassalin lapsikansaa ja hoitamhan vanhuksia.

Työt ja touhut

Työksikki toishalla nimitetty elämäntapatouhuaminen on rytmittäny kylän arkea vishin aina ja sama kello tikittää vieläki. Kaikilla tuntuu olevan jotaki tekemistä koko ajan. Jos ei ole polttopuunteko- aika, niin ainaki heinän- tai rehun tekoa tai -ajoa. Tai sitte on ettohommia, poronajoa ja -hoitoa, vasanleikkoa tai aijantekoa. Ja jos ei ole muikun- tai mathenpyynti, niin hauen- ja ahvenenpyynti. Tai sitte voipi olla linnun- tai hirvenpyynti, ellei joku ole hoksannu alkaa ketunpyynthin. Ja jos kylhän on eksyny supikoirapesue, on se ensin hävitettävä, ennenkö kerkiää kokemhan minkin pyyvykset. Jos ei ole jotaki pyyntihommia, niin sitte on kirkolle meno jotaki osia hakemhan tai kaupoissa käymhän, töissäki kulkevat kyläläiset ahkerasti tai toisissa kylissä kylästelemässä. Ja aina on joku sesonki, marjat, sienet, kerput tai kuivalihat. Ja jos ei mikhän nuista, niin on heti joku seurankokous Kylätalolla ja jokku talkoot pystössä.

Niinkö sanottu, kaikilla on koko ajan jotaki puuhaa, ylhensä yhessä, mutta jokku viihtyy yksinki.

Nii että vaikka Sassalissa onki semmonen välitön tunnelma ja vahva yhteisöllisyythen kasvattava taipumus, niin aivan vaphasti voipi yhteishin puuhhin koettaa olla osallistumatta ja pysytellä omissa oloissa, se ei häiritte kethän… Mutta väkisinki sitä siinä vaiheessa joutuu ottamhan kontaktia naapuriverkosthon, ku jääpi keskellä kylätietä kiinni kinokshen pahimpana lumituiskuaikana.

Sari-Anne Mattila
Sassalin kylän asukas

TYTTÖTEURASTAJASTA NAISNYLKIJÄKSI

SE TAVALLISEN ELÄMÄN HARMAA ARKI

Sähkötyöturvallisuuskurssin kouluttaja pyytää opiskelijoita kertomaan työ- ja koulutustaustansa: toinen puoli heistä on keväällä valmistuvia sähköasentajia, loput eri alojen diplomi-insinöörejä suorittamassa muuntokoulutusta kaivoksen työnjohtajaksi. Sitten vuoro osuu minulle: ”Riitta Lehvonen Sodankylän Siltaharjusta. Eräopas, poronteurastaja, postikortintekijä, kondomikauppias, urheiluhieroja, tietokirjailija ja Sokostin huipun Soneran maston vikahälytysten hoitaja. Sähköstä minä en tiedä yhtään mitään, mutta Eltelin työnjohtaja käski minut tälle kurssille, koska Soneran pykälät vaativat myös alihankkijoitten alihankkijoilta sähkötyöturvallisuuskoulutuksen suorittamista.”

KONDOMIKAUPPIAAN KORKEAKOULU

Rami soitti Helsingistä ja kysyi, saisiko hän ostaa rykimäpostikorttini käyttöoikeuden sellaiseen uutuustuotteeseen kuin ”Aslakin rykimäsukka -kondomi”. Tapasimme Saariselän Nesteellä, kun rykimäsukka oli nähnyt päivänvalonsa. Asiassa oli kuitenkin ongelmansa:

Minä meinaan menettää isoja lakkikauppoja, kun asiakkaat suuttuvat näistä kondomeista, tuumasi matkamuistomyyjä.

Minä voin kyllä ryhtyä myymään niitä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Minä tiedän tasan tarkkaan, ketkä suuttuvat minun rykimäkorteistani, enkä tarjoa niille.

Näin minusta tuli kondomikauppias. Joku väitti, että peräti Suomen ainoa – kondomit myydään kuulemma keskusliikkeitten välityksellä, eikä kauppoja kierrä kukaan muu alan myyntiedustaja.

Ensimmäiset rykimäsukat vein teurastamolle ja lahjoitin teurasesimiehelle ja nylkijöille. Pidin heille aamukahvin lomassa kauniin kiitospuheen:

Teidän ansiostanne minä pystyn harjoittamaan tällaista ammattia. Työskenneltyäni toistakymmentä talvea ainoana naisena niin kenttäteurastamoitten tuulessa ja tuiskussa kuin laitosteurastamollakin olen aivan varma, että olen kuullut kaiken, mitä vain voi olla kuultavissa seksistä ja kondomeista. Olen varma, että kukaan ei voi kuittailla minulle enää milloinkaan tästä aihepiiristä mitään sellaista, millä minut saisi hämmentymään tai punastumaan. Nyt pystyn hyödyntämään nämä kokemukseni uudessa ammatissani. Luultavasti Suomen ainoa – tai ainakin paras – kondomikauppiaan korkeakoulu on kymmenen talvea samassa nylkyporukassa saamelaisten miesteurastajien kanssa. Jotta kiitoksia paljon teille kaikille!

Täytyy myöntää, että muistellessani nuoruuttani, kun poljin pyörällä Turussa Aurajokirantaa klassisen baletin ja naisvoimistelun harjoituksiin, jostakin ihmesyystä mieleeni ei tullut kirjoittaa ”Ystäväni”-kirjojen kohtaa ”Miksi aion tulla isona?”, että kondomikauppiaaksi ja poronteurastajaksi…
Menneitä miettiessäni puhelinvastaajassani oli yllättävä viesti lapsuuteni luokkatoverilta, josta en ollut kuullut yli kahteenkymmeneen vuoteen mitään: ”Tulen torstaina Vuotson terveystalolle lääkäriksi. Tule käymään.”
En kerinyt lääkäriin, mutta söimme seuraavalla viikolla pizzat Sodankylässä ja päivitimme kuulumisemme. Kävimme aikoinaan koulua samassa luokassa yksitoista vuotta. Vuonna 1985 valmistuimme ylioppilaiksi Raision lukiosta – Ville 5,9:n keskiarvolla päätyen Sodankylän terveyskeskuksen johtavan lääkärin sijaiseksi ja minä 9,1:n keskiarvolla myös Sodankylään, mutta poronteurastajaksi ja kondomikauppiaaksi…
Kun eräs suunnistaja kuuli tämän, hän tokaisi:

Siinä sitä nähdään, mitä mikäkin ammatti vaatii!

KESKENMENO NISKAAN

Painelen peukaloillani taljanvetolaitteen vinssin neljää eri nappia sekä jaloillani kahta lattian rajalla olevaa painiketta. Suuri vaatimen ruho nousee kohti kattoa taljan jäädessä etukoparoista kiinni nylkylinjan metallihaarukoihin. Vinssineitona olen todellakin tottunut siihen, että naamani ja vaatteeni ovat aina itsestään selvästi täynnä verta, kusta, paskaa ja syysvaatimia katonrajaan vinssatessani myös maitoa. Tämän poron kohdalla kuitenkin tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa; tunnen niskassani mäjähdyksen, kypärä lentää päästäni ja jotain todella märkää valuu pitkin selkääni. Työparinani toimiva vinssimies löytää lattialta kymmensenttisen vasansikiön (ja tietysti suunnittelee ripustavansa sen ruhokoukusta orteen). Minulla kestää hetki ymmärtää, mitä tapahtui; taljattoman naarasporon kohtu mulahti niskaani ja lapsivesi – tai vasavesi – lensi selkääni.
Lähden vaihtamaan kuivan teepaidan päälleni. Yksi teurastajista huutaa perääni:

Mahdatkohan sinä olla maailman ainoa nainen, joka on saanut keskenmenon niskaansa?

TYÖMATKAN TAUKOLIIKUNTAA

Tiistaina Kemijärven iltarastit, keskiviikkona Kuusamon viikkorastit, torstaina Äkäslompolon Ylläsrastit, viikonloppuna Ylitorniolla Tornionlaakson rastipäivät…
Päivät toimin viiden koon kauppiaana myyden kirjoja, kortteja, kondomeja, kalsareita ja kylmäkaapinkoristeita. Suunnistusten jälkeen iltaisin lyön shampoot päähän ja hyppään johonkin jorpakkoon. Yöt nukun autossa myyntituotteitteni sekä kuivumaan ripustamieni suunnistuskamppeitten kanssa sulassa sovussa ja aamulla taas saan jatkaa kulkukauppiaan pitkää matkaa…
Hämmennyin suuresti saadessani kutsun Turun kirjamessuille. Kunnallisneuvos Pekka Ruola haastatteli minua ”Kenkäheinistä kännyköihin” sekä ”Tyttöteurastaja”-kirjoistani messujen päälavalla, missä hetkeä ennen esiintyi Alexander Stubb ja myöhemmin Kaari Utrio. Melkoinen kunnianosoitus kaksi omakustannetta julkaisseelle Sodankylän pohjoisimman peräkylän perimmäisen metsämökin asukkaalle…
Kun kerran olin jo valmiiksi etelässä, niin totta kai lauantai-iltana ajoin Hankoon osallistuakseni yösuunnistuksen SM-kisoihin – ja eksyin totaalisesti pilkkopimeässä kaatosateessa, joten siltä suunnalta ei todellakaan herunut kultaa eikä kunniaa. Ja kun kerran sinne kotipohjoiseen piti palata, niin paluumatkalla kävin työmatkan taukoliikuntana juoksemassa Kolin maastomaratonin.
Kyllä: joskus minulla on ollut virtaa ja voimaa ja energiaa pilvin pimein, mutta on aikoja, jolloin akku tyhjenee ja vietän pimiöpäiviä – tarkoittaa sitä, että vedän pimennysverhot ikkunoihin, suljen puhelimen ja laitan luudan ovelle. Toisinaan virran palautumiseen riittää yksi pimiöpäivä, joskus niitä tarvitaan monta.

Riitta Lehvonen
Riitta asuu Porttipahdan rannalla Siltaharjussa.
Hänellä on tekeillä tietokirja aiheesta elämä ilman internetiä.

Etiikka antroposeenissa

Antroposeenin käsitteellä tarkoitetaan uutta geohistoriallista aikakautta, jossa ihminen on maapallolla keskeinen geologinen muutosvoima. Suhteellisen turvallisesta ja ennustettavasta luonnosta on tullut epävakaa ja epävarma varsinkin ilmaston muutoksen takia. Ihmisen muokkaamaa luontoa on vaikea hallita, koska se tuottaa jatkuvasti yllätyksiä.

Kestävyyden turvalliset planetaariset kynnysrajat on maapallolla jo ylitetty hiilidioksidipäästöissä, biodiversiteetin katoamisessa, maankäytön muutoksissa sekä fosforin ja typen kierroissa. Luonnon käyttö siksi ei enää voi perustua missään puhtaasti paikallisiin ratkaisuihin. Kaikkialla joudutaan sopeutumaan ympäristöllisiin globaalimuutoksiin ja on pyrittävä olemaan heikentämättä maapallon luonnon tilaa yhtään nykyistä enempää. Maailmassa kaikki kytkeytyy yhä selvemmin kaikkeen.
Ja vaikka globaalimuutosten syyt löytyvät eri puolilla maailmaa jo tehdyistä maankäytön muutoksista, paikallistason maakilpailu tuntuu kovenevan. Myös Lapissa haluttaisiin käynnistää uusia luontoa muokkaavia hankkeita. Nämä liittyvät pääasiassa kaivostoimintaan, uusiin liikenneväyliin, biomassan tuotantoon sekä tuulivoimaan. Samalla täälläkin tarvittaisiin lisää hiilinieluja, biodiversiteettireservejä ja luontomatkailuun kelpaavia alueita.
Maankäytön konfliktien yhteydessä puhutaan usein intressien yhteensovittamisesta. Taloustieteilijä Daniel Bromleyn mukaan ympäristöasioiden tarkasteluja ei tulisi kehystää vain siten, että tarkastellaan ainoastaan eturyhmien vaatimuksia. Sen sijaan olisi keskityttävä perusteluihin. Etupiiritkin on saatava artikuloimaan päätöstensä perusteita, kuten arvojaan ja etiikkaansa. Maankäyttöpäätökset, kuten kaikki politiikkapäätökset, ovat eettisiä. Vaihtoehtoisilla ratkaisuilla on erilaisia vaikutuksia ihmisiin ja luontoon.
Antroposeenissa kohtaamme uusia eettisiä kysymyksiä ja haasteita. Arvomme ja etiikkamme ovat kuitenkin juurtuneet menneeseen maailmaan. Vallitsevat normit ja lyhytnäköiset moraalihorisontit on siksi arvioitava uudestaan. Niinpä joudumme vakavasti pohtimaan sitä, millaista uutta etiikkaa tarvitsemme antroposeenia edeltävän epookin eli holoseenin jäätyä historiaan.
1970-luvun alussa alkoi kehittyä uusi filosofian haara, ympäristöetiikka. Tuolloin huomattiin, että eettisiä kysymyksiä ei voida rajoittaa vain kysymykseen siitä, kuinka kohtelemme kanssaihmisiä. Moraalinen huolenpito voidaan laajentaa myös eläimiin. Niinpä luovuttiin ehdottomasta ihmiskeskeisyyden vaatimuksesta ja ryhdyttiin haastamaan modernin ajattelun keskeisiä perusolettamuksia, kuten ihmisen ja luonnon erottavaa dualismia. Seurausetikkaa, esimerkiksi utilitarismia, ja myös velvollisuusetiikkaa laajennettiin tarjoamalla moraalinen asema kaikille elollisille olioille. Monet ympäristöetiikan pioneerit pyrkivät määrittämään luonnon elävien olentojen itseisarvoa. Samalla kysyttiin sitä, kuka saa olla näiden asianajaja neuvottelupöydissä.
Pian alettiin kuitenkin kehittää etiikkaa, jossa arvostetaan luonnon kokonaisuuksia. Niinpä hahmottui holistinen ympäristöetiikka tai oikeastaan ekologinen etiikka. Moraalisen huolenpidon kohde kun voi olla myös kokonainen eliölaji tai luonnon kokonaisuus, kuten jokin tietty ekosysteemi. Peruskysymyksiä tällöin ovat: 1) Miten eletään holistisen etiikan mukaan? ja 2) Voidaanko kanssaihmisiä pakottaa oikeaan elämäntapaan?
Syväekologit korostivat sitä, että ihmisellä ei ole oikeutta vähentää luonnon monimuotoisuutta missään muussa tarkoituksessa kuin vain tyydyttääkseen omia elintärkeitä tarpeitaan. Usein kuitenkin heikko ihmiskeskeisyys riittää moraalisen toiminnan perusteeksi, esimerkiksi ajatellessamme tulevia ihmissukupolvia. Muuttamalla ekosysteemejä saatamme heikentää tulevien polvien mahdollisuuksia hyötyä niistä.
1990-luvulla kehitettiin ympäristöpragmatismia ja ryhdyttiin korostamaan arvojen moninaisuutta. Yhtä ja samaa tapausta voidaan katsoa monilla eri tavoilla. Niinpä huomattiin, että erilaiset eettiset teoriat ovat vain välineitä analysoida ja tulkita erilaisia ongelmia. Ne eivät anna ehdottomia kiinteitä päämääriä. Politiikkasuosituksia kehitettäessä onkin otettava huomioon erilaisten eettisten teoreettisten perspektiivien koko ala.
Ekologisen etiikan tavoitteena ei olekaan puolustaa jotakin yhtä periaatetta vaan sen sijaan ottaa huomioon monia eri periaatteita keskusteltaessa parhaasta ratkaisusta. Ei ole olemassa yhtä universaalia etiikkaa. Mutta kaikki ei silti käy. Myös ekologisen tiedon lisääntyminen muuttaa arvojamme muuttamalla käsitystämme maailmasta ja itsestämme suhteessa maailmaan. Systeemisen etiikan mukaan arvo on olemassa vain suhteissa. Olemme osa ekosysteemejä ja siten riippuvaisia niiden toimintakyvystä.
Suosiotaan on nostamassa ympäristöllinen hyve-etiikka. Palataan kysymään: ”Kuinka pitäisi elää?” Tällöin kiinnitetään huomiota yksilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Meidän esimerkiksi tulisi pyrkiä kehittämään luonnettamme ympäristötietoisina ja hiilineutraaleina kansalaisina. Luonnonsuojelun motiivina voi olla myös luonnon esteettinen arvo ja halu ekokulttuurisiin maisemiin liittyviin esteettisiin kokemuksiin. Laura Menatti on äskettäin esittänyt ajatuksen oikeudesta maisemaan osana ihmisoikeuksia.
Edessämme on merkittävä sosiaalinen dilemma. Yksilöiden lyhyen aikavälin etu johtaa yhteiskunnallisesti ei-toivottaviin tuloksiin, jolloin koko väestö lopulta menettää hyvinvointiaan. Ympäristölliset päätökset eivät olekaan vain yksilöllisen autonomian asioita. Ne ovat luonteeltaan kollektiivisia. Kollektiiviset valinnat edellyttävät arvoneuvotteluja. Siksi olisi edistettävä avointa arvokeskustelua ja olisi pyrittävä moniääniseen ja -arvoiseen vuorovaikutukseen. Samalla olisi edistettävä uudenlaisia demokraattisia ja oikeudenmukaisia rakenteita. Uusiin haasteisiin vastaaminen aina edellyttää eettistä pohdintaa, puntarointia ja neuvonpitoa.
Antroposeeni asettaa meille rankkoja vaatimuksia. Jonkinlainen talouden kohtuullistaminen on varmaankin edessä. Erityisesti tarvittaisiin uusia tapoja ajatella poliittisia, oikeudellisia ja kulttuurisia ratkaisuja. Tärkeätä olisi kysyä, saako luontoa enää yhtään enempää kaventaa yhteiskunnan ja talouden kehittämisen nimissä. Kaikkea luontoa muuttavaa toimintaa kun on tarkasteltava globaalien kytkentöjensä kautta ja siksi välttämättömiä muutoksia luontoon jouduttaneen tulevaisuudessa aina tavalla tai toisella kompensoimaan.
Kaikki maankäyttöön liittyvät päätökset ovat lopulta sisäisesti eettisiä arviointeja ja valintoja. Maankäyttöpolitiikat pakottavat kysymään kysymyksiä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Ympäristöetiikka auttaa myös määrittämään luonnon kaupallisen käytön hyväksyttävyyden rajoja sekä helpottaa perustelemaan luonnon käyttöä koskevia yhteiskunnallisia ratkaisuja kuten oikeudellista ja muuta sääntelyä, esimerkiksi omistus- ja käyttöoikeuksien sisältöä.
Puhuin näistä kysymyksistä syksyllä 2017 Sodankylässä järjestetyssä Viiankiaapa-seminaarissa. Antroposeeni-epookin ympäristöetiikan pohtiminen voisi mielestäni tarjota uusia käyttökelpoisia argumentteja myös Viiankiaavan säilyttämistä puolustaville tahoille.


Arto Naskali
Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori
Luonnonvarakeskus, Rovaniemi

Hiaceani ette saa

Perin isältäni Toyota Hiacen. Auton, jolla on kiehtova menneisyys taksina Inarissa ja jonka kanssa isä, minä ja suvun nuoriso olemme kokeneet yhdessä ja erikseen huimia seikkailuja ympäri Suomen. Hiacella hoituvat roudaukset ja muutot, sillä käydään erilaiset työkeikat ja siinä nukutaan kesän vapauden huumassa.

Isän kuoltua koen Hiacella huristellessani viettäväni laatuaikaa isän muiston kanssa. Hiace on ristitty suvun neitosten taholta uudestaan: Hiace on tyttöjen auto. Aina kun tytöt ovat pulassa, ukin valkoinen Hiace karauttaa paikalle varmemmin kuin satujen prinssi valkealla ratsulla. Hiace on iästään ja elämänkokemuksestaan huolimatta luotettava ja ehjä auto. Mutta se käy dieselillä, joka tuottaa typenoksidi- ja hiukkaspäästöjä ja kuten kaikki tiedämme, maailma on vaarassa.
Ajatus saastuttamisesta droppaa tunnelmaa sen verran, että jotain on tehtävä. Lyhyet työmatkat alan lykkiä potkurilla ja isot kauppareissut tehdään naapurin kanssa kimppakyydillä – julkinen liikennehän Lapissa on aika lailla olematonta. Mutta entäs ihanat kesäseikkailut ja pitemmät työreissut? Suvun ja kavereiden muutot? Kuinka ihmeessä iäkkäästä Hiacesta saadaan ekologinen? Aavistan, että tähän hankkeeseen tarvitaan rahaa. Alan siis säästää. Alan tutkia vaihtoehtoja. Lopulta törmään autoaiheisten keskustelupalstojen ja muiden itselleni täysin outojen nettiympäristöjen kautta ratkaisumahdollisuuksiin.

Sähköä ja kaasua

Valtio mainostaa täyssähköautoja ihanana ratkaisuna. Uuden sähköauton hankkiminen olisi mahtava juttu, jos taskussa sattuisi olemaan viisinumeroinen summa rahaa ja mikäli sähköauton toimivuuteen Lapin oloissa pystyisin luottamaan. Faktat ovat kylmät: ei ole kyhnyä enkä luota. Sitä paitsi Hiace on jo olemassa, sitä ei tarvitse tuottaa uudestaan ja sikäli luonto säästyy. Jonkin sähköautouutisen sivulauseessa mainitaan kaasuauto. Että mikä? Kaasuhellaa olen käyttänyt ja kaasuilmapalloja lapsosilla nähnyt, mutta että kaasuauto..? Keskustelupalstoilla peukutetaan kaasuautoilun mukavuutta, edullisuutta ja turvallisuutta ekologisuuden lisäksi. Koetan tajuta, mistä nyt puhutaan.
Kaasuautot toimivat joko maakaasulla tai biokaasulla. Biokaasu on ekologisempaa, lisäksi sitä voidaan tuottaa ympäri Suomea esim. kasveista ja kaatopaikkajätteistä. Mikäli Hiaceni muunnettaisiin kaasuautoksi, nykyisen dieseljärjestelmän rinnalle asennettaisiin kaasujärjestelmä. Bensa-auton muunnoksissa bensaa tarvitaan sytyttämään kaasu, ja kun moottori on lämmennyt 40-asteiseksi, moottori siirtyy kaasulle: bensan kulutus on siis hyvin pientä ja voidaan puhua jopa nollapäästöistä. Diesel ei toimi samalla tavalla, joten dieseliä menee kaasun rinnalla koko ajon ajan. Kuitenkin dieselissäkin kaasun osuus on keskimäärin puolet. Eli kun dieselin kulutus on tällä hetkellä Hiacessani 10 l/ 100 km, biokaasun avulla kymmenen litraa satasella putoaa viiteen. Samassa suhteessa putoaisivat myös päästöt. Huraa!

Tiedon muruista konkretiaan

Kuulostaa hyvältä. Minun on löydettävä joku, joka tuntee asian konkreettisesti. Lapista ei tällaista jokua löydy, mutta onneksi ei tarvitse lähteä ihan kauhean kauas: vain 350 kilometrin päässä kotoani sijaitsee Autosähkö-Huoltokorjaamo Väärälä.
Kimmo Väärälä on kaasukurssit käynyt auto- ja tietotekniikan insinööri, joka on muuntanut vuodesta 2017 alkaen parikymmentä autoa biokaasulla kulkevaksi. Lisäksi hän on asentanut autoihin muutossarjoja, joiden ansiosta autoilua voi harjoittaa osin etanolilla. Parin kiintoisan puhelun jälkeen menen tapaamaan häntä Oulun kupeessa sijaitsevaan Jääliin. Tämän pohjoisempaa ei biokaasuasentajaa löydy. Jyväskylän yläpuolella hän on toistaiseksi ainoa Suomessa, joka saa biokaasukonvertoinnin laillisesti tehdä. Väärälä kiinnostui biokaasuautoilusta vuonna 2016 ja suoritti tarvittavat kurssit. Ensimmäiset asennukset hän teki vuonna 2017. Tämä tyyppi varmasti tietää, miten Hiacesta tulee ekoauto ja mistä siihen sitä kaasua saa.

Muunto helppo, kaasun saanti ei

Väärälän Kimmon ja Tanjan kanssa keskustellessani saan tietää, että muuntamisprosessi ei ole monimutkainen eikä kauhean aikaa vieväkään. Verrattuna autonvaihtoon se on myös meikäläisen matalapalkoille paljon mahdollisempi. Hiacen muuntoa varten tarkistuttaisin Hiacen yleiskunnon, jotta en tule hassanneeksi säästöjäni lahoon autoon. Tässä olisi olennaista tarkistaa muun muassa korin kantavuus. Sitten varaisin konvertointiajan, asentaja tilaisi etukäteen passelin määrän passelin kokoisia kaasutankkeja ja ajankohdan koittaessa huristelisin Hiaceni muuttumaan. Himoitsen suurinta mahdollista vapautta, jolloin valitsisin Hiaceen tankkeja sen verran että Utsjoelta Hankoon pääsee ilman tankkaamisia. Tankit ja kaasujärjestelmä lisäisivät auton painoa ja konttitila pienenisi. Tila voisi silti edelleen palvella kesäkamarina, kun tankit voidaan koteloida asiakkaan toiveiden mukaan. Asentamisen ja testaamisen lisäksi asennukseen kuuluu muutoskatsastus. Sitten pulittaisin laskun, joka suuruudenhulluilla visioillani olisi mahdollisesti n. 5000 euroa. Suurin osa autoista konvertoituu noin 3000 eurolla ja ainakin toistaiseksi valtio myös hyvittää muuntamisesta 1000 euroa. Lisäksi sijoitus kuoleutuu nopeasti biokaasun edullisuuden ansiosta. Sitten vain kaasuttelemaan, kunnes tankit tyhjenevät. Jos olen silloin Lapissa, iloitsen edelleen olemassa olevasta dieseltankista: kaasua en nimittäin Lapista saa.
Gasum omistaa suurimman osan suomalaisista kaasuasemista, joiden sijainti painottuu voimakkaasti Etelä-Suomeen. Gasumin asemien lisäksi on myös itsenäisiä kaasuasemia, kuten Oulun Ruskossa sijaitseva Kiertokaaren asema.
”Gasum on sataprosenttisesti suomalainen valtion yhtiö, jolla on tiukat tulostavoitteet”, Väärälä kertoo. ”Heidän periaatteenaan on, että kaasuasema avataan vasta, kun alueella on käytössä 500 kaasuautoa.” Hhäh? Kuka hullu muuntaa autonsa kaasuautoksi tai ostaa sellaisen, jos sitä ei pysty tankkaamaan? Kuka edes tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos kaasuasemiin ei missään Oulua pohjoisempana törmää?
Gasumin asemien lisäksi kaasua kuitenkin tuotetaan eri puolilla Suomea mm. maatiloilla, joista kaasun myyminen oman tilan ulkopuolelle on valtavan byrokratian takana. Tässä tullaan Lapin kannalta olennaisten kysymysten äärelle. Biokaasun tuottaminen ja myynti olisi varmasti monelle kylälle mukava juttu. Ekologisuushan olisi huipussaan, kun pieniltä tuottajilta voisi käydä shoppailemassa kaasua, joka muussa tapauksessa siirtyisi ilmakehään saasteena. Polttoaineen kuljettaminen kuluttajille ei tuottaisi saasteita, jos voisi käydä asioimassa pienillä tuottajilla matkan varrella. Maailman lisäksi pelastettaisiin myös maaseutu.

Sähköautoilun säröt

Väärälän pariskunnan kanssa kahvitellessa ihmettelen sähköautoilun hypettämistä paitsi ilmasto-olosuhteidemme vuoksi, myös siksi että sähköähän tuotetaan varsin monilla tavoilla. Täyssähköautoakin voi siis käyttää äärimmäisen epäekologisesti, esimerkiksi lataamalla sen kivihiilellä tuotetulla energialla. Kimmo Väärälä tähdentää, että tämä ei ole ainoa särö ekologisuudessa: ” Akkutuotantohan on erittäin saastuttavaa. Itse prosessi saastuttaa ja akkuihin käytetään yhä harvinaistuvia metalleja”. Tanja Väärälä huomauttaa, että akkuihin tarvittavia metalleja louhitaan usein lapsityövoimaa käyttävillä kaivoksilla. Mitäs se tämmöinen eettisyys oikein on? ”Lisäksi akun kestoikä on 5 – 10 vuotta. Teslan akulle luvataan 10 vuoden kesto. Sähköauton ekologisuuslaskelmissa pitäisi huomioida myös akut ja niiden uusiminen, siis koko sähköauton elinkaari”, Kimmo täydentää.

Mitä nyt teen?

Kuukausia asiaa tutkittuani olen havainnut, että jutut kaasuautoista ja myös dieselin maineen palauttamisesta ovat esillä valtakunnan tiedotusvälineissä yhä tiiviimmin. Dieselin riskianalyysia tarkennetaan: kuulemma Suomen oloissa matalat hiilidioksidipäästöt ovat olennaisempi asia kuin typenoksidi- ja hiukkaspäästöt. Dieselin kokonaisvaltainen ekologisuus ilmastonmuutoksen kannalta ei kuulemma olekaan vaihtoehtoisiin polttoaineisiin verrattuna niin kamala kuin julkisesta keskustelusta joulun 2018 alla saattoi kuvitella. Sähköautokampanjoinnin rinnalle on tullut moniäänisempää, kansalaisen kannalta myös sekavampaa viestintää siitä, mitä autoilijan nyt kannattaisi tehdä. Ekologisuus-asiat ovat yksityisautoilun kohdalla vähintään yhtä monipiippuisia kuin monissa muissakin ekologisuuspyrkimyksissä.
Haen apua vielä Liikenne- ja viestintäministeriöstä; hehän varmasti osaavat antaa suosituksen, mitä meidän autoilijoiden kannattaisi tehdä. Sieltä painotetaan, että yksittäisiä suosituksia he eivät voi antaa sen paremmin kansalaisille kuin esimerkiksi kaasunjakelufirmoillekaan. Sen sijaan kannattaa kuulemma lukea Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisu 13/2018 ILMO 45 ja sen monipolvinen katsaus mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Arvaatte varmaan, että se ei anna selkeitä yksinkertaisia vastauksia. Sen saan kuitenkin raportista irti, että päästöjen vähentäminen vaatii useita rinnakkaisia toimenpiteitä, joista kaasuautoiluun siirtyminen on yksi toimiva vaihtoehto.
Viimeisillä voimillani löydän netistä ilouutisen, jonka mukaan eduskunta on parhaillaan säätämässä lakia uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteesta, jonka ansiosta vuonna 2030 melkein joka kolmas kilometri ajetaan uusiutuvilla polttoaineilla. Niinkö kauan meidän täytyy Hiacen kanssa odottaa?

Hertta Alajärvi

Met asumma Lapissa

Uutisista päätellen miljardöörit, siniveriset, huippumallit ja muut megajulkkikset ovat löytäneet Lapin. Meitä tavallisia ihmisiä asia ei kosketa, sillä luksusmatkailijat kuskataan pois ihmisten ilmoilta olemaan itsensä ja palveluskuntansa kanssa omassa rauhassaan heitä varten aidatuilla ja vartioiduilla alueella.

Matkailija etsii elämyksiä – jotakin toisenlaista, mihin on tottunut. Ihmispaljouden ja saasteiden keskellä eläneelle matka Lapin korpeen on elämys vailla vertaa. Kynttiläkuuset kurkottavat kohti taivaan tummaa tähtikattoa. Pakkanen nipistää poskia ja ympärillä on puhdas ja rakentamaton lumimaailma. Kiireettömyys ja hiljaisuus antavat lepoa sielulle ja ruumiille.

Monet lappilaiset ovat lähteneet vastentahtoisesti ja haluaisivat palata, jos olisi koulutus- ja työpaikkoja. Sitä mukaa kun väki vähenee maakunnasta, pienenevät myös tänne jäävien mahdollisuudet. Valtion toimet kannustavat muuttamaan kasvukeskuksiin, mieluiten kehäkolmosen sisälle. Syrjäseutulisien tai jonkin vastaavan korvauksen maksaminen Lapissa työskenteleville saattaisi tasoittaa muuttotappiota, joka olisi koko maan kannalta hyvä asia.

Met asumma Lapissa, matkailumainoksien ympäristössä, luksusmaisemassa, johon rahakkaat hamuavat lomailemaan. Niinpä, mutta kun meillä on täällä tavallisen ihmisen arki. Pitää maksaa verot ja vakuutukset, televisiomaksut – näkyi televisiokuva tai ei -, tietoliikennemaksut – toimivat puhelimet tai eivät. Asunnon lämmitys maksaa ja vettäkin tarvitsemme. Ruokakaupassa ja apteekissa on käytävä silloin tällöin.

On absurdia lukea luksusmatkailijan vuodatusta.
Turistit näkevät ja kokevat Lapin ihanuuden, mutta he kokevat sen puolikkaana, jos sitä vertaa maakunnan asukkaiden elämään. Todellisuuden toinen puolikas on sitä, kun neljänkymmenen asteen pakkanen paukauttaa rintamamiestalon hirret halki ja tuisku pyyhkii vähäisen tieuran sileäksi. Hevoset on syöty, eikä jalkapelillä enää kerkiä, kun yhteiskunnan palvelulaitokset ovat auki kaksi tuntia viikossa. Elämäntahti kaikkineen on kinoksessa askeltavan vauhtia, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Silloin haaskaamme vähemmän maapallon luonnonvaroja.

Ja virastothan ovat taas ensi viikolla auki.
Lapissa auto on välttämättömyys, koska julkinen liikenne on poistettu turhuutena. Matkat ovat pitkät, joten haluaisimme ajaa edullisesti ja mahdollisimman vähän saastuttavalla polttoaineella. Mutta jos polttoaineiden tuottajat avaavat ekologisempien polttoaineiden jakelupisteen Lappiin vasta kun alueella on Exelin mukaan tarpeeksi kysyntää, niin odottelu voi viedä aikaa. Markkinatalous hyvässä ja pahassa ulottuu myös Lappiin.

Kaikesta huolimatta säälin miljardöörejä, siniverisiä, huippumalleja ja muita megajulkkiksia, koska heillä ilmeisesti ei ole varaa nauttia Lapista ympärivuotisesti.

Toissapäivänä aurinko kultasi kuusenlatvat ja maisema oli kuin matkailumainoksessa. Eilen satoi jalkarätin kokoisia lumiriekaleita ja pilvet olivat niin paksut, että metsä pimeni. Nyt luonto katuu: tuuli ravistaa lumikuormaa puista ja silittää niiden oksia.


Paula Alajärvi

Mitä helevettiä met tunturissa tekisimmä – häätyy tehä töitä

Kuuramäki 1. Tunturin tuolla puolen.
Kari Kaulanen. Väyläkirjat 2018.

Kari Kaulasen esikoisromaani ”Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen” on romaani erämaankylän ihmisistä ja samalla kertomus Lapin matkailun syntymisestä kirjailijan kotimaisemissa Äkäslompolossa. Kaulasen mukaan lähes fiktiivinen teos on puheosiltaan kirjoitettu Tornionlaakson eli meänkielen murteella. Murteeseen tottuu pian ja outojenkin sanojen merkityksen ymmärtää asiayhteydestä. Silti lyhyt murresanasto olisi kiinnostava lukijalle.

Kuuramäki on menneen maailman erämaakylä Lapissa 1920 – 30 luvulla. Sen ajan asukkaat ovat tavallisia Lapin ihmisiä: pirtteineen, kiertokouluineen, luulotauteineen, riehakkaine tanssi-iltoineen, pontikkapulloineen, jumalanpelkoineen, tunkioineen ja erityisesti himoineen, joiden seuraukset joka Lapin kylässä on aina tiedetty ja tunnettu ”häpiänä”. Luonto on kyllä vielä neitseellinen; tähtitaivaan alla hiljainen metsä.

Kirjan takakannen luoma, alkuperäinen lukemisen motiivi: miten Lapin matkailu sai alkunsa; jää vaarallisen kiveliön taakse heti alkusivuilla. Viattomat ihmiset luonnon armoilla, saavat lukijan kiirehtimään sivulta toiselle. Mikä heitä odottaa tunturin tuolla puolen?

Kuuramäen asukkaiden, varsinkin naisten ja lasten kuvauksissa Kaulanen onnistuu hienosti. Heidän arkiset toimensa ja tuntemuksensa vuodenaikojen kierrossa, kerrotaan luontevasti ja lämpimästi. Myös miesten töiden kuvaukset; muun muassa tukin uitto on oikeaa perinnetietoa. Romaanin päähenkilö Saimi on kovia kokenut, kansakoulun käynyt nuori äiti ja nainen, jonka elämänpunoksia kirjoittaja avaa viipyillen. Herkät kohtaukset kerrotaan silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä, päähenkilöitä kunnioittaen.

Kaulanen yllättää. Hän sulkee kirjan alkuosan (Osa 1. 1921 – 1922 Kotiin), juuri kun lukija on kotiutunut Kuuramäen kylään. Jälkimmäisen osan (Osa 2. 1933 – 1937 Vieraat) aluksi lukija haukkoo henkeään ajan rynnättyä vuosia eteenpäin. Kirjailija heilauttaa hetkessä lapset nuoriksi aikuisiksi, karvalakin takaraivolle ja heinät helman alle. Uusi elämä ja vieraat ihmiset tapoineen ja porsliinikuppoineen ovat tulossa. Kuuramäki ei ole pian entisensä, kun matkailijoita alkaa saapua vaivihkaa kylän liepeille.

Kaulasen Kuuramäessä, kuten tiedetään oikeastikin Lapin matkailun alkutaipaleen pitäjissä, vieraanvaraisuus oli itsestään selvää: mitä sitä kulkijalta rahhaa ottamaan. Vieraat, helsinkiläisiksi mainitut, vaikkeivat kaikki sieltä kotoisin olleetkaan, toivat itse tullessaan – ostetaan ja myydään- kulttuurin. Romaanin Mikko ennustaa 1930-luvulla: ”Ko panhaan joku vuosikymmen etheenpäin, niin meilä ei ole muuta virkaa ko hypätä kesuankannon takkaa peski päälä ja naamaa noessa, että net saavat vilmata.”

Matkailijat saapuvat pitelemättä, ja muu maailma mukana: auto ja vilmikone. Ensimmäiset appelsiinit kuoritaan kyläläisten maistettavaksi. Kirja päättyy ennen talvisotaa. Kaulasen romaanin juoni etenee kiinnostusta kasvattaen mukavasti, eikä taukopaikoille malta pysähtyä. Kuuramäkiläiset vievät mennessään.

Johanna Suopanki

Aineen taidemuseo irrottelee ja osallistuu

Pitkän automatkan jälkeen oli pöllähtänyt olo, mutta paikka oli selvästikin oikea: Tornion Rajakartano, jonka katon alla sijaisevat Aineen taidemuseo ja Tornion kaupunginkirjasto. Ulkoseinustalla oli iloisen värikäs Kari Södön teos The Nostalgia of Innocence. Teos herättää jokaisessa näkijässä oman mielikuvan, mutta minulle siinä oli seinälle nostettuja suksia. Kun taloon hiihdetään, nostetaan sukset seinälle pystyyn ja asetutaan taloksi. Tuskinpa tällä pikatulkinnalla on mitään tekemistä tekijän ajatusten kanssa, mutta vaikuttavasta taideteoksesta jokainen katsoja löytää oman tulkintansa.

Vuosi 1986 oli lappilaisessa taidemaailmassa runsas: avattiin sekä Aineen taidemuseo että Rovaniemen taidemuseo. Aineen taidemuseo on Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä museo. Museon kokoelmat perustuvat Veli ja Eila Aineen elämänsä aikana keräämälle suomalaisen taiteen kokoelmalle. Kävijämäärät ovat suurin piirtein Tornion kaupungin asukkaiden lukumäärä eli noin 22 000 henkeä vuodessa.

Norrbottenin suurin taidemuseo 

Katriina Pietilä-Juntura on työskennellyt Aineen taidemuseossa eri tehtävissä sen perustamisesta lähtien, vuodesta 2000 museonjohtajana. Hän lähti opiskeluaikanaan katsomaan Elin Danielson-Gambogin maalaamaa omakuvaa museolle ja jäi sinne töihin.

– Kun museot ovat maanantaisin kiinni, Katriina naurahtaa selitykseksi.

Katriina Pietilä-Juntura valloittaa taiteellisesti naapurimaan pohjoisosan. Hän sanoo Aineen taidemuseota Norrbottenin suurimmaksi taidemuseoksi, vaikka se Suomen puolella onkin. Pohjois-Ruotsissa ei ole taidemuseoita, vasta nyt Kiirunaan ollaan sellaista perustamassa. Kuvataiteen harrastajia Ruotsissakin on, mutta ei ole syntynyt kuvataiteen Mikael Niemeä, joka olisi antanut herätteen laajamittaiseen kuvataiteen esittelyyn. Ruotsin puolelta käy yleisöä ja ruotsalaiset lehdet kirjoittavat. Haaparannan kanssa tehdään yhteistyötä taidekasvatuksessa.

Entä Etelä-Suomen mediahuomio, onko pohjoinen taidemuseo samalla viivalla?

– Valtamediat eivät huomioi, kyllä etäisyys tuntuu, henkilökohtaisella kohtaamisella on iso merkitys. Etäyhteyksien varassa jää kasvottomaksi. Verkostoituminen on vaikeampaa. Jos ajatellaan vaikka rahoitusta, opetusministeriössä on helppo pistäytyä, kun asuu pääkaupunkiseudulla. Hakemuksen voi viedä itse kädestä käteen. Ei voi tietää, onko postissa lähetetty hakemus määräaikaan perillä ja epävarmuustekijöitä on sähköisessä lähettämisessäkin.

Museoliiton erikoispalkinto

Aineen taidemuseo sai vuonna 2018 Suomen Museoliiton erikoispalkinnon, joka on ainoa laatuaan. Palkinnon perusteluissa sanotaan: Museo on ponnistanut pienistä resursseista huolimatta koko maassa keskustelua herättäväksi museoksi. Rohkea profiloituminen sekä yhteiskunnalliset ja poikkitaiteelliset avaukset ovat kasvattaneet museon vaikuttavuutta sen koko huomioiden valtavaksi.

Aineen taidemuseon kohdalla luutuneet käsitykset museosta heittävät kuperkeikkaa. Lähtökohtana on se, että museo kuuluu kaikille, koska sitä pidetään yllä yhteiskunnan varoin.

– Etusijalla ovat lapset ja nuoret, tulevaisuuden museokävijät. Kurajäljet lattialla eivät haittaa.
Kun syksyllä 2015 rupesi virtaamaan pakolaisia rajan yli Ruotsin puolelta, museolla oli juuri alkamassa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama projekti Aine tulee kylään. Katriina sai ministeriöltä luvan tulkita vastaanottokeskus yhdeksi kyläksi, jolloin maahanmuuttajien kanssa päästiin yhteistyöhön. Katriina onnistui saamaan myös yhden turvapaikanhakijoista töihin Aineelle, vaikka byrokratia yritti kampittaa.

”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta”

Kun Torniossa pannaan alulle jotakin harmaasta arjesta poikkeavaa, päättäjät huokaisevat: ”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta.” Museon ennakkoluuloton ja rajoja kaatava toiminta ei aina päättäjiä miellytä. Rajoja paukutellaan.

– Tänne saa jokainen tulla ja olla oma itsensä, sanoo museonjohtaja.

Museo on yhteiskunnallinen keskustelija. Museo oli ensimmäisen Meri-Lapin Pride-kulkueen kiintopisteenä, sitä tarjottiin turvapaikanhakijoiden suojapaikaksi, museossa esiteltiin Suohpanterror-jäsenen Jenni Laitin modernia saamenpukua. On ollut myös Muistipolku muistin avaamiseksi ja keskustelun herättämiseksi. Museon kekseliäs henkilökunta on panostanut myös Sinkkusuunnistukseen ja kakkupäiviin sekä rakentanut kulttuurikierroksen Tornion kuvapatsaille.

Museo on kaikenlaisia ihmisiä varten. Kun miehiä on vaikea saada käymään museossa, Aine järjesti pop-up –näyttelyn autoliikkeisin. Katriina painottaa, että museot eivät ole vain keski-ikäisille, koulutetuille naisille. Mutta Aineella on yllin kyllin tarjottavaa myös näille museoiden vakikävijöiksi luokitetuille vieraille.

Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmissa on häikäisevä kokoelma suomalaista taidetta 1800-luvulta lähtien. Sellaiset nimet kuin Juho Rissanen, Werner Holmberg, Vilho Lampi, Rafael Wardi tai Helene Scherfbeck – ihan muutamia mainitakseni – saavat myös korkeakulttuurisen taiteen ystävän avaamaan museon oven. Teoksia on myös Lapin taiteilijoilta, kuten Reidar Särestöniemeltä, Helena Junttilalta ja Kaija Kiurulta. Nykytaiteen nimet näkyvät vahvasti vaihtuvissa näyttelyissä. Syyskuun loppuun asti on esillä Mari Oikarisen, Tom Engblomin ja Esa Meltauksen teoksia.

Mitä taide tekee ihmiselle?

Katriina Pietilä-Juntura on tavallaan kahden maan kansalainen, sillä vapaa-ajan koti on pienessä kylässä Ruotsin puolella. Siellä Katriina hektisen työnsä vastapainoksi hoitaa kasvimaata, laittaa ruokaa, lukee ja erityisesti mankeloi, joka on hänen mieliharrastuksensa.

Tekisitkö itse kuvataidetta, jos ehtisit, kysyn.

– Ei, mutta kirjoittaisin, ehkä pieniä novelleja tai kertomuksia isoäidistäni Vieno Kronqvististä.

Kysymme Katariinalta taiteen merkityksestä, mitä se antaa ihmiselle.

– Taide kertoo, mitä on olla ihminen. Se saa ihmisen tuntemaan omia tunteitaan, auttaa rakentamaan omaa itseään. Toisin katsominen antaa näkökulmaa. Taide myös pysäyttää katsomisen tässä vilisevässä ajassa. Itselleni taide on ollut monisyisesti koskettava, se on auttanut menemään syvemmälle. Taiteen myötä olen löytänyt itsestäni uusia puolia, se on elämää rikastuttavaa. On tullut monenlaista kokemusta ja ymmärrystä.

 

Paula Alajärvi
Hertta Alajärvi

5 of 14
123456789