Numerot

Terveydenhoitajana vastaanottokeskuksessa

Syyskuussa 2015 otin vastaan terveydenhoitajan toimen Kemijärven vastaanottokeskuksesta, kun vastaanottokeskusta juuri perustettiin.

Aiempaa kokemusta vastaanottokeskustyöstä minulla ei ollut, mutta avoimin mielin ja työhön tarttuen täytin paikkani yhteisessä rivissä toisten SPR:n toimijoiden kanssa. Aluksi tutustuimme turvapaikanhakijoille varattuihin kerrostaloasuntoihin ja samalla kartoitimme tarvikehankintalistaa: ”lamppuja, patjoja, vuodevaatteita, vilttejä, wc-harjoja ja tiskiharjoja”, eräs ohjaajista luetteli.

Pitkät päivät kuluivat nopeasti valmistellessamme ensimmäisten turvapaikanhakijoiden tuloa, ja vasta sen jälkeen aloin yhdessä kollegani kanssa perehtyä tulevaan työhömme turvapaikanhakijoiden terveydenhoitajana. Alkutarkastukset ja hoidontarpeenarvioinnit ovat avainsanat työssämme ja niihin kävimme hakemassa osaamista Rovaniemen vastaanottokeskuksessa. Olimme täynnä intoa ja jännitystäkin uusista, tulevista työn haasteista.

Hakeutumistani terveydenhoitajan työhön Suomen Punaiselle Ristille kyseenalaistettiin kerran seuraavasti: ”Olet noin nuori ja haasteita varmasti työssäsi tulee riittämään. Ja voi hyvänen aika, kaikki työn terveydelliset riskitkin! Etpä tiedä vielä tyttö, mihin olet pääsi laittanut.” Jäin miettimään pitkään ennakkoluuloisia pohdintoja työstäni. Mielestäni ikä ei ole peruste aliarvioida ihmisen selviytymistä työstään, eikä päivittely terveydellisistä riskeistä sairaanhoitajan tai terveydenhoitajan työssä ole tarpeellista. Lisäksi, kenellä on oikeus kyseenalaistaa lähimmäisen uusi työ, jos itsellä ei ole minkäänlaista aavistusta työn tulevista haasteista. Ei minullakaan ollut, mutta avoin mieli ja oppimisenhalu ovat valttia kohdatessa uusia ja täysin tuntemattomia elämän polkuja.

Jo opiskeluaikoina tunsin suurta mielenkiintoa ja halua päästä tekemään hoitotyötä kansainvälisten asiakkaiden kanssa. Silloisen elämäntilanteeni vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä vaihtoon ulkomaille, mutta palava halu saada tehdä hoitotyötä englanniksi jäi kytemään. Opiskeluni loppuaikoina ja valmistumiseni jälkeen sain huikean mahdollisuuden tehdä terveydenhoitajan työtä Kevitsan työterveyshuollossa kansainvälisten asiakkaiden kanssa. Opettavaisesta vuodesta ja kuukausista, kaikista hetkistä Kevitsan Työterveyshuollossa suurin kiitos kuuluu työterveyslääkäri Ali Arsalolle, jonka sisimmässä sykkii inhimillisyys ja opettamisen lahja.

Nykyisen työni perusta löytyy SPR:n arvoista, joiden merkitystä humaanissa auttamistyössäni ei voi väheksyä. Esimerkiksi Punaisen Ristin yksi tärkeimmistä tehtävistä ja päämääristä on inhimillisen kärsimyksen estäminen ja lievittäminen – se itsessään jo kuvaa hyvin pitkälle työni sisältöä. Yleisesti tiedämme ihmisarvon olevan sama kaikille koulutukseen, ikään, sukupuoleen, uskontoon ja kansallisuuteen katsomatta. Terveydenhoitajan työssäni asiakkaiden koulutustausta on paimenpojasta lääkäriin, ikä vastasyntyneestä ikäihmiseen ja kansallisuuksia löytyy useita. Jokaisen heidän kohdalla haluan kunnioittaa heidän terveyttään, ihmisarvoaan ja ennen kaikkea suojella elämää.

Asiakastyössäni kohtaan kirjoitus- ja lukutaidottomia ihmisiä, mikä on tehnyt mieleni nöyräksi ja kiitolliseksi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa yhteiskunnassamme, jossa on peruskoulujärjestelmä ja hyvät jatko-opintomahdollisuudet. Sisimpäni hiljenee, kun ajattelen, kuinka epäreilu maailmamme on. Monet elämän mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, minne maapallolla synnymme ja missä kasvamme.

Tolkun ihminen?

Media on osaltaan ottanut kantaa turvapaikanhakijakysymyksiin, Suomen rajan ylityksiin, ihmismassojen liikkumiseen Suomea ja Eurooppaa kohti sekä kansalaisten turvallisuuteen muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Niinistö kuvaili puheessaan ”tolkun ihmisiä”, joihin usea suomalainen samastui. Mitä loppujen lopuksi tarkoittaa tolkun ihminen? Hiljaista myötäilijää, joka ei ole puolesta eikä vastaan puhuttaessa turvapaikanhakijoista? Tyytyväistä myhäilijää, kun joku ottaa kantaa edes jotenkin keskustelua herättäviin aiheisiin turvapaikanhakijoista? Vai onko tolkun ihminen hiljainen myötäilijä siksi, että tietämättömyydessä kasvava pelko vetää hiljaiseksi? Oli miten oli, tolkun ihminen ei ainakaan aiheuta toiminnallaan lisäharmia turvapaikanhakijoille, vaan antaa heille mahdollisuuden saada yhteiskunnastamme apua ja turvaa, kun on avuntarpeen aika. Toki kolikolla on aina toinenkin puoli: monenlaista vihamielisyyttä on ilmennyt yhteiskunnassamme vastaanottokeskuksia kohtaan, mikä osaltaan on saanut mieleni hyvin surulliseksi.

Työni on antanut usein aihetta iloon, kun lapset ovat elekielellään osoittaneet kiitoksensa meille hoitajille, miehet ovat tuoneet kupillisen teetä ohjaajille ja auttaneet monissa kantoapua vaativissa töissä tai äidit ovat antaneet hetkeksi syliimme vastasyntyneen. Se on ihmisyyttä yli maan rajojen, se on välittämistä sukupuoleen katsomatta, se on työssämme näkyvä turvapaikanhakijoiden kiitollisuus – joka liian harvoin ylittää uutiskynnyksen.

 

Anne Seppälä
Sodankyläläinen terveydenhoitaja
Kemijärven vastaanottokeskus
SPR Lapin piiri

Tarinoiden Inari – ainutlaatuisen perinnearkiston synty

Poliitikot allekirjoittivat kymmenen vuotta sitten aloitteen kotiseutumuseon perustamisesta Ivaloon. Asiaa palloteltiin vuosikausia eri työryhmissä, kunnes asia siirrettiin kontolleni. Syynä oli varmaankin se, että joku oli kuullut, että olin saanut päähäni ajatuksen digitaalisen äänite- ja kuvamuseon perustamisesta.

Rahaa hankkeen toteuttamiseen ei kunnasta löytynyt. Rahoituslähteiden viidakossa seikkaillessani hoksasin, että Euroopan maaseuturahastosta voisi hakea avustusta kylien elävöittämiseen tarkoitetusta hankerahasta. Rahoituksen ehtona oli, että saamme kokoon yksityistä rahaa ja talkootyönä syntyvää vastikkeetonta rahaa. Aikaa rahoituksen ja sisällön kokoamiseen oli pari viikkoa, joten kiirettä piti. Kaikki muu ideaa lukuun ottamatta oli saatava kokoon. Onneksi kirjastolla on hyvä maine kuntalaisten keskuudessa, joten rahat ja talkoohenki saatiin varmistettua. Hankkeen nimi ”Tarinat talteen: Digitaalinen informaatio- ja näyttelyhanke” syntyi pienen kypsyttelyn jälkeen. Muistitiedon keräämisen ohella hankkeen tarkoituksena oli elvyttää kylämatkailua ja aktivoida kylän asukkaita yhteistoimintaan. Tarinankerronta toimi erinomaisena keinona kaikkiin päämääriin.

Rahoituspäätöksiä ja talkootyötä

Hanke sai myönteisen rahoituspäätöksen, mutta toteuttaminen jäi kypsymään vuodeksi, kun jäin 2010 -2011 vuorotteluvapaalle. Tuumaustauko oli paikallaan, sillä maailmalla kulkiessani mukaan tarttui monta toteuttamiskelpoista ideaa. Hanketta rahoitettiin vuosina 2011 – 2013 Lapin ELY-keskuksen myöntämän Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston tuella. Keruutyötä ja aineiston työstämistä jatkettiin Lapin ELY-keskuksen ja Lapin aluehallintoviraston myöntämillä kirjastojen kehittämishankkeisiin tarkoitetuilla hankeavustuksilla vuosina 2013 – 2015.

Arkiston tuottamiseen on uhrattu tuhansia työtunteja. Ilman inarilaisten ihmisten mukaantuloa arkistoa ei olisi syntynyt. Ihmiset rohkaistuivat muistelemiseen kyläilloissa ja erilaisissa yleisötapahtumissa. Myös mediassa julkaistut kirjoitukset ja Lapin Radion perjantainen tarinatuokio Inarin tarinoita on poikinut yhteydenottoja ja palautetta ihmisiltä. Välillä on vuodatettu hikeä, kyyneleitä, naurua, onnistumisen tunnetta, epätoivoa, viivästyneitä aikatauluja, diplomatiaa, tekijän oikeuksia, kannustusta, ylpeyttä ja mielihyvää. Riihikuivaa rahaa on palanut 125 000 €, josta suurin osa on julkista, mutta jonkin verran myös yksityistä rahaa sekä talkootyötä. Hankkeen aikana järjestettiin kylä- ja tarinailtoja, luentotilaisuuksia, markkinointia ja huipentumana kesällä 2015 äänitearkisto www.tarinoideninari.fi oli vihdoin avattavissa yleisön kuunneltavaksi.

Haastatteluja, kyläiltoja ja digitointia

Kenttätyöntekijänä koko hankkeen ajan on toiminut matkailutuottaja Merja Vaattovaara. Hankkeen alussa keskityttiin 1970- ja 1980-luvuilla tehtyjen haastatteluäänitteiden digitoimiseen, leikkaamiseen ja tallentamiseen uuteen formaattiin. Uusia haastatteluja tehtiin Inarin paikallishistorian asiantuntijoiden Irja Jefremoffin ja Jaakko Peltomaan ohjelmarungon pohjalta. Äänitearkiston pääteemoja ovat inarilaisiin elinkeinoihin, tiestön rakentamiseen, savotoihin, kalastukseen sekä matkailun historiaan liittyvät aiheet. Myös sotahistoriaan, evakkoaikaan ja jälleenrakentamiseen liittyvä tietämys sekä muistiin jääneiden persoonien sattumukset haluttiin saada talteen. Kyläillat olivat mainioita yhteishengen kohottajia ja niissä saimme selville paitsi tarinankertojia myös kylästä löytyviä matkailu- ja retkeilykohteita.

Monikäyttöinen perinnearkisto

Inarilaisten kiinnostus omaan kylään, sen historiaan ja tapahtumiin sekä oman tarinansa kertomiseen on herätetty. Perimätieto, sukujen historia, menneisyys ja tausta koetaan tärkeiksi. Tarinoiden Inari kannustaa tutkimaan omaa menneisyyttä ja Inarin historiaa laajemminkin. Omaleimaisen, paikallisiin tarinoihin perustuvan kotiseutukokoelman tuottaminen tietoverkkojen kautta käytettäväksi palvelee paitsi kotikunnassa asuvia myös sieltä muuttaneita asukkaita omien juurien etsinnässä.

Tarinaperinnettä voidaan tuotteistaa moneen käyttöön. Aineistoa voidaan käyttää matkailuopetuksessa opas- ja perinnekoulutuksessa, kuntaesittelyssä, kyläilloissa ja erilaisissa tapahtumissa. Matkailutoimijat, oppilaitokset ja teatteriryhmät voivat ammentaa niistä ideoita omaan toimintaansa. Hankkeen yhtenä tavoitteena oli edistää kylämatkailua. Alueen vuosisatojen historia antaa hyvät lähtökohdat kulttuurimat-kailun kehittämistä ajatellen. Yksi retkeilykohde on saatu jo rakennettua Jänkkävaaraan. Hopeakätkön löytöpaikka Nanguniemessä ja vanhat sudenkuopat Nellimissä ovat herättäneet kiinnostusta matkailukohteina. Kootusta aineistosta voidaan järjestää myös erilaisia näyttelyjä. Yksi kiinnostavimmista on ollut Erkki Liljan Ruijan polkuun liittyvistä vanhoista kulkureiteistä kertova näyttely.

Haastattelujen lisäksi olemme saaneet yksityisiltä henkilöiltä myös kuvatallenteita 1950- ja 1960-luvuilta. Joidenkin äänitteiden yhteyteen olemme liittäneet tietoa kirjallisuudesta, josta voi ammentaa lisätietoutta aiheesta. Äänitteiden kuvailu on vaativaa työtä. Kootusta aineistosta on julkaistu n. 10 % eli 300 ääninäytettä. Työtä riittää siis pitkälle tulevaisuuteen, ennen kuin kaikki 3000 äänitettä ovat valmiina julkaistavaksi. Koska kirjasto tuottaa äänitearkiston sen kehittäminen ja säilyminen on taattu myös jatkossa. Äänitearkisto löytyy osoitteesta www.tarinoideninari.fi ja Finna.fi -hakupalvelusta, joka tuo Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot kaikkien saataville.

Hankkeella on merkitystä paitsi paikallisesti myös valtakunnallisesti, sillä tarinaperinnettä sisältäviin äänit-teisiin keskittyvää sähköistä kotiseutukokoelmaa, joka on vapaasti kuunneltavissa missä tahansa päin maailmaa, ei ole aiemmin julkaistu. Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio ilmaisi perinnearkiston merkityksen seuraavasti:

”Elämme ajassa, jossa aineellisen ja aineettoman kulttuurin kiertokulku on yhä nopeavauhtisempaa ja pirstaloituneempaa. Maailman muuttuessa yhä kaoottisemmaksi viriää ihmisissä kaipaus johonkin pysyvään ja yhteisesti jaettuun, paikalliseen ja läheltä löytyvään.

Tarinoiden Inari – ainutlaatuinen perinnearkisto tarjoaa kiinnittymispintoja paikallishistorian sekä henkilökohtaisiin että kollektiivisiin tapahtumiin ja tarinoihin. Se opettaa meille asioita menneisyydestä, mutta välittää myös sellaisia tietoja ja tulkintoja, joiden varassa voimme ymmärtää uutta omastakin ajastamme. Todella syvälliseksi itseymmärrys kehittyy vasta, kun yksilöt ja yhteisöt tiedostavat, mitä on ollut ja tapahtunut heitä ennen. Tarinoiden Inari toimii sekä perinnearkistona että eräänlaisena identiteettien läpivalaisijana.”

Eija Leivo
kirjastotoimenjohtaja
Inarin kunnankirjasto

Jängän juhlapalkinto Rösölänperän Ruppanoille

Jänkä ry. päätti juhlistaa lehtemme 10-vuotistaivalta lahjoittamalla sata euroa yhdistyksen ajatusmaailmaan sopivalle kulttuuriteolle. Pitkällisen pohdinnan jälkeen katsoimme savukoskelaisen teatteriryhmän Rösölänperän Ruppanat täyttävän huomionosoitukselle asettamamme vaatimukset. Toki Lapissa olisi ollut monia muitakin sen ansaitsevia.

Teatteriryhmä on tehnyt vuosikymmenien ajan ansiokkaasti huumorin ja kirpeän satiirin höystämää teatteria Lapille tärkeistä aiheista. Osansa saavat lainlaatijat, Brysselin direktiivit, poliisit, julkkikset, ympäristöministeriö, projektit, pankit… Ruppanoiden sydän on paikallisten asukkaiden puolella, ymmärtää peräkamarin poikaa, Ruotsiin muuttajaa, poromiestä ja pientilan vanhaa emäntää. Teatteriryhmään kuuluu eri ikäisiä tekijöitä. Rösölänperän Ruppanoiden syntyhistoriaa esiteltiin Jänkä-lehden ensimmäisessä numerossa syksyllä 2005.

Taiteilija metsurivillapaidassa

Sodankylän ensimmäisille filmifestivaaleille 30 vuotta sitten vaelsi myös kirjava joukko kuvataiteilijoita. 1980-luvun alkupuolella oli perustettu Lapin ensimmäinen, pääsääntöisesti modernia taidetta edustava ammattitaiteilijoiden yhdistys.

Rovaniemellä olivat toimineet jo 1960-luvulla työväen kuvataideseurat. Vuonna 1966 perustetun Palaksen riveissä oli ollut jo monta vuotta asiansa osaavia tekijöitä. Mutta nyt oli kyse koulutettujen taiteilijoiden toimeentulosta sekä näkyvyydestä.

Ei-esittävää taidetta ei itsestäänselvästi ymmärretty Lapissa. Sitä pidettiin humpuukina ja tekijöitä haihattelijoina.
Moni oli sitä mieltä, että tunturit, porot ja kullerot riittävät.
Tosiasiassa koko modernismin käsite oli hyvin suhteellinen. Eero Kumpula tallensi rehellisen naivistisesti maakunnan näkymiä. Sodankylässä yleisö ihmetteli Alariesto-Gallerian ulkopuolella roikkuvia Markku Malmivaaran öljytynnyreitä. Esillä oli kuitenkin Erkki Alajärven hyvinkin näköisiä veistoksia, sekä Alajärven kuntasta muotoiltu naisen näköinen maataideteos.
Myöhemmin eräs väsähtänyt festivaalivieras jo käyttikin tyynynään naisfiguurin kanervasta tehtyä karvapuskaa.
Erkki Alajärvi poistui joukostamme keväällä 2015.

Sodankylän elokuvajuhlista kasvoi suuri kansainvälinen tapahtuma.
Samaan aikaan alkuperäiseen taiteilijaryhmään kuulunut Pertti Lohiniva oli avannut Rovaniemelle modernin taiteen gallerian.
Sellaisen pitäminen oli 1980-luvulla sankariteko sinänsä. Rahaa ei tullut, omat taiteilijan ja muotoilijan työt kärsivät.
Kuitenkin Galleria-galleriassa pitivät näyttelynsä niinkin nimekkäät taiteilijat kuin Rosa Liksom ja Kalervo Palsa. Galleria Galleriasta kehittyi nopeasti kohtauspaikka. Siellä eri puolilla Lappia asuvat kuvataiteilijat tapasivat toistensa avajaisissa.
Lohinivan Galleriaan tekemällään koivuhalko-installaatiolla Kari Tuisku onnistui ylittämään ei-esittävän taiteen ja yleisön välisen rajan. Hyvin ladottua halkopinoa ei kovanahkaisinkaan taiteen vastustaja tohtinut ruveta arvostelemaan.

Kemijärvellä pieni porukka teki 1980-luvulla taidekalenteria. Yrityslogot kalenteriin painettiin käsin silkkipainolla kauppaoppilaitoksen kellarissa. Rahoilla ryhmä teki matkoja Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.
Näin omalla tavallaan edistettiin pohjoissuomalaisen kulttuurin näkyvyyttä maailmalla.
Kalenteria oli tekemässä myös vuonna 2005 edesmennyt Tuula Pyykkö-Tuisku, jonka maalauksiin alkoivat putkahdella itämaiset vaikutteet.
Lappilainen taide ei ollutkaan enää jänkää tai Särestöniemen värileikkiä.

Oltiin eletty kulttuurissa, jossa taidekoulun käyneet taiteilijat olivat myös metsureita ja kirvesmiehiä. Leipä piti repiä jostakin.
Sinnikkäistä yrittäjistä Reijo Raekallio rakensi itselleen ateljee-gallerian Kittilän Pöntsöön. Lapin ammattitaiteilijat ry piti 1987 näyttelyn Murmanskissa. Mukana olivat myös Lapin ylioppilasteatteri sekä vierailevana artistina Dave Lindholm. Konsertin, näyttelyn ja teatteriesityksen järjestäminen neuvostoviranomaisten kanssa ei sujunut aivan kommelluksitta.

1990-luvun alun lama ajoi taiteilijat kaupunkeihin, Rovaniemelle ja Kemiin. Tuli avioeroja ja joku menetti itse rakentamansa talon.
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan ilmaantuminen Rovaniemelle 2000-luvulla mullisti kenttää.
Yliopiston piti ehdottomasti edustaa kansainvälisiä tuulia. Se tarjosi mahdollisuuden monille ulkomaalaisille taiteilijoille tutustua Lappiin ja työskennellä ympäristössä. Myös alkuperäiskulttuurien edustajat saivat taiteen kentällä paremman jalansijan.
Aivan kivuttomasti yhdentyminen ei kuitenkaan käynyt. Vanhemman polven taiteilijat pitivät yliopiston taiteilijoita ylimielisinä.
Yliopisto loi hyvät kansainväliset yhteydet, mutta moni taidetapahtuma on rakentunut tekijöiden omasta aloitteesta.

Alkuperäiseen Lapin ammattitaiteilijat ry:hyn kuului monia eri taiteenlajien edustajia. Mukana oli taidekäsityöläisiä, muusikoita sekä teatterilaisia.
Yhteistyö poiki monia hedelmällisiä projekteja.
Kuvataiteilijat katsoivat kuitenkin vuonna 1990 tarvitsevansa vahvemman kuvataidetta edustavan yhdistyksen. Lapin ammattitaiteilijoista kehittyi Lapin taiteilijaseura ry.

Populaarikulttuuri ja taide kohtasivat jo Kalervo Palsan teoksissa. Pertti Lohiniva – ja myöhemmin Samuli Kontio – ovat varioineet teoksissaan sarjakuvaa, elokuvaa ja graffititaidetta.
Maailmalliset merkitykset ovat astuneet kuvaan taiteilijoiden omin päin tekemien matkojen myötä.
Lappilaista taiteen tekemistä on kautta vuosien saattanut omaleimainen ehdottomuus. Talo elää tavallansa ja vieraat kulkevat ajallansa.
Vuonna 2001 Pelloon Pekka Syväniemen hallussa oleville maille perustettu Oranki Art on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.
Tapahtuma on puhuttanut ulkomaisia vierailijoita omalaatuisuudellaan. Oranki Artissa toimitaan paikallisen ympäristön ehdoilla, mutta tekijöiden kenttä on vapaa.

Tämän päivän Rovaniemen keskustaan on kehittynyt monipuolista kuvataide-, teatteri- ja musiikkitoimintaa, jossa tekijät työskentelevät yhdessä ja tukevat toisiaan. Vuonna 2013 perustettu Kulttuuriyhdistys Valsa ry pyörittää Valistustalolla Galleria Värinää.
Ammattilaisten, opiskelijoiden ja itseoppineiden jako ei ole enää selkeä.
Kun 2000-luvun alussa vielä kyräiltiin ja kilpailtiin apurahoista, ovat eri taiteenalojen edustajat taas alkaneet puhaltaa yhteiseen hiileen.
Tämän päivän yhteiskunnan nuiva asenne kulttuurin tukemista kohtaan on saanut taitelijat yhdistämään voimansa.
Me elämme rahastusyhteiskunnassa, jossa maksamme itse tuottamistamme palveluista. Meille myydään yhä huonompilaatuista tavaraa.
Pahin virhearvio tehdään taiteen työllistävää vaikutusta vähäteltäessä. Sen yhteyteen liittyy useita muita palveluita, joita ei haluta nähdä.
Matkailullisesti on jätetty hyödyntämättä monia mahdollisuuksia. Taide on kulttuurien välinen kommunikaatioväline. Se ylittää kielirajat ja valuutat.

Tämän päivän pohjoissuomalainen kuvataiteilija on aikaisempaa yrittäjähenkisempi. Ei pidetä itsestään selvänä että yhteiskunta elättää taiteilijan.
Kulttuurin ja taiteen tuottaminen on selviytymistarina maailmassa, jossa yhä harvemmat pääsevät jakamaan kakkua. Se on todellista yrittäjyyttä.
Yhteiskunnan hyvinvointi ei voi olla pelkästään sen parhaiten toimeentulevan osan hyvinvointia, kuten viime aikoina on haluttu nähdä. Harvojen suuryritysten menestys ei takaa kattavaa työllisyyttä.
Tulevaisuudessa myös taiteen alueelle syntyy yhteisöjä, joissa voidaan jakaa työvälineet ja kustantaa ryhmälle halvempi työtila. Taiteellinen toiminta tapahtuu yhä enemmän taidelaitosten ulkopuolella.
Pienituloinen taitelija ei kuulu palkansaajiin, yrittäjiin tai eläkeläisiin. Mikä hänen paikkansa lopulta on?

Kuten kirjailija Kari Hotakainen toukokuisessa Helsingin Sanomien (27.5.2015) haastattelussa toteaa:

”Mitä ihmiselle tapahtuu, jos kukaan ei kerro hänelle millaista on olla ihminen?”

Richard Kautto 
Rovaniemeläinen kuvataiteilija, kriitikko ja vapaa toimittaja

Muistelus Erkki ”Aate” Alajärvestä.

Elettiin muistaakseni vuotta 1964. Illalla painiharjoituksissa Erkki ilmoitti minulle, että huomenna illansuussa lähdetään postiautolla Saariselälle viikoksi hiihtämään. Sanottuani, että en voi lähteä kysymättä lupaa isältäni, Erkki ilmoitti, että on jo kysynyt luvan, ja käski mennä kotiin ja pakata repun. Lähdimme postiautolla seuraavana iltana. Otimme mukaan autoon sisälle sukset ja reput, joita ohikulkevat matkustelijat joutuivat hieman väistelemään. Matkustajiin kuului sairaanhoito-opiskelijoita jostain päin Etelä-Suomea poikaystävineen. Erkki sytytti savukkeen, jolloin opiskelijat moittivat suksia, jotka olivat heidän tiellään ja purnasivat tupakoinnista. Erkki ei selvästi tykännyt siitä, mutta sammutti savukkeen.

Saavuttuamme Inarin ja Sodankylän rajalle painoimme pysähdysmerkkiä ja astuimme ulos kuulaaseen talvi-iltaan. Myös opiskelijaporukka jätti siinä postiauton. Kun heidän suksiaan alettiin irrotella postiauton katolta, olimme Erkin kanssa jo ladulla hiihtämässä kohti Luulammen majaa. Erkki kehotti pitämään reipasta vauhtia. Kun saavuimme ensimmäisen ison alamäen luo, Erkki käski minun kerätä muutamista lähellä olevista puista oksia. Minä tein työtä käskettyä ja Erkki sanoi, että rakennamme siihen ladulle hyppyrin. Valmistettuamme lumesta ja oksista noin metrin korkuisen hyppyrin siirryimme sivulle odottamaan perässä tulevaa opiskelijaporukkaa, joka pian saapuikin mäenreunalle. Heistä ensimmäisenä hiihtänyt sanoi: ”Latu näyttää hyvältä, antaa mennä vaan.” Koko porukka lasketteli tietämättä hyppyristä mitään ja he lentelivät kuka minnekin. Erkki totesi minulle: ”Ei parane puuttua minun tupakointiin.”

Saavuttuamme Luulammen majalle huomasimme majan olevan täynnä porukkaa, joten jatkoimme matkaa kuun valossa kohti Sokostin juurella olevaa tupaa. Saavuttuamme majan luo oli sielläkin suksia seinällä useat parit. Kurkistimme ovesta ja huomasimme senkin majan olevan täysi. Erkki totesi, että jatketaan matkaa, koska kuun valossa oli kiva hiihtää. Mutta tehdessämme lähtöä huomasin seinällä olevat sukset, joista toinen oli katkennut kärjestä. Huomattuaan katkenneen suksen Erkki sanoi, että ”Eihän meillä tässä mihinkään kiire ole, korjataanpas joutessamme pojan sukset”.

Repussa olleesta hernekeitosta otimme kuoret pois ja laitoimme jäätyneen hernekeiton sellaisenaan minun reppuni pikkutaskuun. Erkki rakenteli hernekeittopurkin pellistä ja mökin lahonneista ikkunalistoista nypityistä nauloista loistavan paikan ja korjasi suksen, minkä jälkeen asetimme suksen takaisin paikoilleen seinää vasten. Lähdimme hiihtämään kohti Muotkan Ruoktua, jonne saavuimme vasta aamuyöstä. Nukuimme makeat unet lähes puoleenpäivään. Vietimme Saariselän maastoissa seitsemän päivää hiihtäen ja tarinoiden. Olen useasti jälkeenpäin miettinyt, mitä mahtoi ajatella mies, joka omisti korjatut sukset – että kukakohan mahtoi ne yön aikana korjata.

Pertti Ukkola 
Sodankyläläissyntyinen runoileva urheilija, voitti Montrealin olympialaisissa 1976 kultaa painissa

Minun maa, teän maa, Meänmaa

Ikkunan ulkopuolela kävelee muori, joka on varhmaan nähny tuhansia semmosia kesiä ko tämä: vettä sattaa ja sääsket net purree, linnut lentävä autoklashiin ja ampiaiset uskova ette on syksy. Mutta onhan se ihanaa, ette meilä kuitenki on niin puhas ilma ja hienot maisemat? Miepä nostan fiiliryypyn tämän kesän kunniaksi. Kippis! Tiäkkö muuten missä mie oikein istun? Mie olen Meänmaassa.

Siitä asti ko olin pieni mie meinasin asua ja ellää täälä Tornedaalissa elikkä Tornionlaaksossa. Olen aina tieny ja pitäny tärkeänä sitä, mistä mie olen kotosin. Kuitenki jossaki tässä elämäntrainan välissä se oon ollu vähäsen epäselvää. Olen miettiny, voinko olla oikea tornionlaaksolainen ilman meänkielen tietoja?

Mie muutin pari kertaa ennenko löysin takaisin Meänmaahan. Olen asunnu Bodenissa ja Luulajassa ja kuunellu Meänraatiota pari kertaa kuukauessa sen takia, ette en unoha tätä meänkieltä. Siltikki, kieli muuttuu, muisti ei pellaa. Pittää miettiä miten sanoja sanothaan ja ikioma tietokone – elikkä pää – ei ennää tiä mikkä sanat soppii yhtheen ja miten. Onko tämä kielen muuttuminen se asia ko meinaa siirtää minun juuret pois Meänmaasta? Kyllä. Jos mie sen antasin.

Tämä ois surulinen historia, jos mie olisin sanonu, ette son loppu – slut. Ei se kannatte! Onneksi kuitenki net on varhmaan viimiset sanat ko minun suusta ikinä lentää. Niin mie päätin yrittää. Mie päätin, ette se kannattee!

”Meänmaa tarkottaa yhtenäistä kulttuurialuetta, joka oon koko mailmassa, missä meänkieltä puhuthaan.” (www.meanmaa.net). Meänmaan kunnat ovat Suomen puolella Tornio, Ylitornio, Pello, Kolari, Muonio ja Enontekiö. Ruotsin puolelta Meänmaahan kuuluvat Haaparanta, Övertorneå (Matarengi), Pajala, Kiiruna ja Jällivaara, kunnista ainoana ei sijaitse Tornionjokilaaksossa.

Noin 1950-luvulla minun äitin äiti kävi ensimästä luokkaa koulussa Ruottissa. Kotona net puhuit meänkieltä ja kaverien ja vanhempien ihmisten kans puhuthiin suurimmaksi ossaa meänkielelä. Koulussa meänkieli oli kielletty ja sen puhumisesta rankastiin. Säälin sitä, joka vahingossa sattu sanohmaan jotaki väärälä kielelä.

Meänkieltä on puhuttu naapurilta naapurille ainaki pari tuhatta vuotta, eikä sillä ole ollu yhtään mithään sääntöjä, miten sitä pittää kirjottaa tai miten sitä puhuthaan niin, että son meänkieltä. Tai joo, kyllähän koulussa oppii, ette meänkielelä on säännöt, onhan se oikein seki. Mutta mie meinaan, ette alussa ei ollu muutako tarve. Tarve ja halu puhua naapurin kans, hevosten kans, kaverin kans ja kaupan myyjän kans.

Tärkein osa kielestä on molemminpuolinen ymmärrys, eikö vain? Minun mielestä ainaki se on se ko on tärkein. Niin se kannattee, kannattee aina yrittää ja yrittää ymmärtää. Jos päätämä että mie olen meänmaalainen sen takia ko puhun minun meänkieltä, voinhan mie sanoa ette Meänmaa on siellä missä mie olen? Mie – ja sieki – voima muuttaa Meänmaasta. Silti, Meänmaa oon aina missä met olema, oli se sitte Thaimaa tai Latvia. Mie kannan minun kieltä mielessä ja se oon aina mulla myötä – minun oma Meänmaa.

Linnea Huhta 
25-vuotias näyttelemistä harrastava juristi, jonka juuret ovat Tornionjoen molemmin puolin

 

Maailmanmatkaaja Lapin matkailun ohjaksissa

FT Johan Edelheim oli ollut pari vuotta aikaisemmin vierailevana tutkijana vasta perustetussa Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutissa Rovaniemellä, kun häntä kehotettiin hakemaan instituutin johtajan paikkaa. Hän luopui työstään Southern Cross Universityssä Australiassa ja aloitti Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin johtajana syksyllä 2011.

Lappi oli tullut hänelle tutuksi lyhyissä työsuhteissa ja lomamatkoilla. Johan Edelheim kertoo aiemmasta työhistoriastaan ja siitä, miten se on vaikuttanut hänen näkemyksiinsä matkailusta:

Suomesta muutin pois jo opiskeluaikana, veri on aina vetänyt muualle. Tein kaiken maailman vieraanvaraisuusalojen työtä Euroopassa ja Amerikassa, ja muutettuani Australiaan yhdeksänkymmentäluvun lopussa jatkoin opettajan töissä siellä ja ympäri Aasiaa. Koulutin töihin, joita olin aikaisemmin tehnyt itse. Olen ollut maahanmuuttaja suurimman osan elämästäni, ja Suomeen palattuani olen ollut lähes maahanmuuttajan roolissa täälläkin, koska suomen kielen taitoni ei ole enää täydellistä. Monessa paikassa asuneena huomaa kulttuurierot herkästi ja ymmärtää, miten kommunikointi aina tapahtuu opitun suodattimen läpi, oletukset ”oikeasta tavasta” kulkevat sitkeästi ihmisten mielissä.

Mikä on globaalisti ainutlaatuista Lapissa? Mitä matkailijat täältä hakevat?

Ainutlaatuista Lapissa ovat vuodenaikojemme muutokset – harvassa asumiseen kelvollisessa paikassa pystyy kokemaan niin täydellisesti erilaisia luonnonilmiöitä. Meillä on lempeä Golf-virtaus, joka tekee ääriolosuhteistamme verrattain leutoja. Valoisat kesäyöt, räiskyvän värikkäät syksyt marjoineen, siniset hetket ja revontulet keskitalvella, ja luonnon uudelleen synty keväisin – vaimoni onkin sanonut, että on kuin asuisimme neljässä eri paikassa vuodenajan mukaan täällä asuessamme. Talvemme on jo melko hyvin tunnettu muualla, varsinkin onnistuneen joulupukkilinkityksen kautta. Muiden vuodenaikojen mahdollisuuksia ei tunneta maailmalla samalla lailla.

Kun tähän luontoon lisää ihmiset, jotka ovat ottaneet tämän paikan kodikseen, saadaan aikaiseksi mielenkiintoinen asia matkailijoille. Se miten meillä on kahdet renkaat autoille vuodenajasta riippuen on muualta tulevien mielestä eksoottista. Se että talot ovat lämpiminä ympäri vuoden on merkillistä niistä, joille rakennusten eristäminen ei ole yhtä pitkälle kehittynyt kuin meillä. Muualta tulevista on aivan uskomatonta, että meillä on säilytyskomeroita kaikissa asunnoissa, jotta voidaan pitää eri vuodenajoille sopivia vaatteita. Hyvin harvoin matkailijat saavat tätä tietääkään, jos heillä ei ole kosketusta paikallisväestöön, se nähdään meillä liian arkisena.

Ovatko Ruotsi, Norja ja Suomi samanlaisia matkailumaita? Millä Suomen saisi nousemaan muiden Pohjoismaiden edelle?

Tiedän, että astun ohuelle jäälle sanoessani, että Saamenmaa, Lappi sekä Pohjoismaiden ja Kuolan niemimaan pohjoisosat ovat melko samankaltaisia. Olen ollut mukana todennäköisesti kohta alkavan matkailumarkkinointihankkeen ideointivaiheessa Norjan, Ruotsin ja Suomen välillä, ja esitellessämme ”omalaatuisuuttamme” muille tajusimme, että puhutaan samasta ”tuotteesta”. Suurin haaste kaikille on valtasuhde oman maan sisällä – pohjoinen on eksoottinen ja erikoinen, etelässä asuu poliittinen valta, joka päättää, miten kansakuntaa mainostetaan. Tämä tarkoittaa aina, että etelää suositaan yhteyksineen, ja pohjoinen nähdään harvaan asuttuna paikkana, mihin voi mennä piipahtamaan. Olen erittäin iloinen, että tämä yhteishanke on saanut myönteisen vastaanoton ja toivottavasti kohta myös rahoituspäätöksen – tämän kautta voidaan tarjota vieläkin monipuolisempi elämys pohjoisessa muualta tuleville matkailijoille, eikä tarvita kilpailua naapureittemme kanssa.

Jos matkailua katsoo ulkopuolisin silmin, ymmärtää, että matkailijoita on riittämiin, haaste ei ole asiakkaiden niukkuus vaan tiedon puute – miksi mennä tiettyyn paikkaan, kun on tuhansia paikkoja mistä valita? Tutkimus osoittaa, että matkailualueet, joissa kaikki osapuolet saavat suurimman rahallisen hyödyn matkailusta, ovat paikkoja, missä keskinäinen yhteistyö toimii parhaiten. Jos jokainen yrittäjä iloisesti suosittelee kilpailijaansa lähialueella, niin silloin kaikkien kukkaroihin jää enemmän rahaa. Valitettavasti tätä tiedostetaan aivan liian harvoin.

Onko historia Lapin vetovoimatekijä?

Historiassamme on mielenkiintoisia tekijöitä, varsinkin saamelainen historia ja kulttuuri, sekä Manner-Euroopasta tulleet tutkimusmatkailijat. Suomen lähihistoria sen sijaan on niin lyhyt, että se ei laajemmassa vertailussa ole samalla tavalla omalaatuinen – se kiinnostaa enemmänkin meitä itseämme ja toki juuri historiasta kiinnostuneita matkailijoita.

Mitä ajattelet kulttuurimatkailun mahdollisuuksista Lapissa? Mieleeni tulee suurena onnistumisena esimerkiksi Äkäslompolon Velho-oopperatrilogia, joka vaati runsaasti talkootyötä. Onko tällainen kulttuurin vapaaehtoistyö tulevaisuudessakin edellytyksenä lappilaiselle kulttuurimatkailulle?

En usko sanaan ”kulttuurimatkailu” yksinkertaisena asiana, koska se kulttuuri, mitä muualta tulevat hakevat, ei ole sama asia kuin mitä kulttuuritapahtumissa tarjotaan.

Kulttuurin ja matkailun välillä on itsestään selviä kytköksiä, yhteiskuntamme toimii niin kuin se toimii, koska se on kehittynyt kulttuurissamme. Tapamme ja tekomme ovat yhdessä meidän kulttuurimme, ja siten yhteiskuntamme tapahtumineen ja arkitekoineen on sitä, mitä matkailijat hakevat. Talkoilla tekeminen on tarpeen matkailulle ympäri maailmaa. Vain epäitsekkäästi jaetut teot ja kokemukset tuntuvat ihmisistä todellisilta, usein siksi että niissä näkyy se arki, jota monet lähtevät hakemaan muualta – olkoon se sitten vieraanvaraisuutta ruokineen, musiikin ja taiteen kera.

Tutkimuksissa on usein nähty, että ihmiset hakevat jotain, mikä on hyvin erilaista kotiolosuhteisiin nähden, mutta silloin täytyy tuntea vieraan lähtöympäristö hyvin – aivan liian usein luullaan, että samat asiat kuin mistä me itse hakeudumme pois pätevät muille, mutta tämä on harha. Jokainen kulttuuri on rakennettu eri tavalla, ja siksi myös vastakohdat ovat erilaisia. Vilkkaan kaupunkielämän vastakohdan ei tarvitse olla hiljainen metsä, vaikka monet suomalaiset sitä hakevat. Ulkomaalaisille se ei välttämättä toimi, pitää ymmärtää kulttuurien hienosäätö.

Kuinka paljon Lapissa on matkailualan työpaikkoja?

Tämä riippuu siitä, miten ala määritellään: ovatko talojen, teiden ja infrastruktuurin rakentajat matkailupaikkakunnilla matkailualalla? Mielestäni ovat, koska ilman matkailua niitä töitä ei olisi tarvittu – mutta tilastojen mukaan eivät ole, vaan he ovat rakennusalalla. Ovatko ruokamarkettien ja huoltoasemien henkilökunnat matkailualoilla? Miten sitten kunnan työntekijät, esimerkiksi Muonion kunnassa yli puolet verorahoista tulee matkailusta, hehän vasta ovatkin matkailualalla töissä! Ymmärrät, miksi en pidä sanasta matkailuala, se on mahdoton – matkailu on osa yhteiskuntaa.

Matkailu on todellisuudessa osa yhteiskunnan rakenteita, samalla tavalla kuin vapaa-ajanharrastukset, kulttuuri tai veronmaksu. Matkailu ja ihmisten arkielämä ovat huomattavasti lähempänä toisiaan kuin usein ymmärretään, ei sen takia että matkailu tuo verotuloja ja työllisyyttä, vaan siksi että päätökset, jotka tehdään paikallisväestön eteen, palvelevat yhtä lailla matkailijoita ja toisinpäin.

Voisiko matkailu antaa enemmän työpaikkoja lappilaisille? Ajattelen asiaa siltä kannalta, että suuri osa hiihtokeskusten kausityöntekijöistä tulee muualta.

Minusta työpaikkoja pitää tulevaisuudessa aina vain enemmän kehittää itse, jos haluaa jäädä kotiseudulle. Monessa kunnassa Lapissa on edelleen erittäin konservatiivinen ja vanhanaikainen ajatus matkailukoulutuksesta ja -työstä. Se nähdään lähinnä naisten työnä, eikä ole tarkoitettukaan vakituiseksi. Niin kauan kuin jatketaan perinteisten sukupuoliroolien mukaan jaettujen töiden mainostamista ja käsittelemistä yhteiskunnassa, jatkuu tarve hakea työntekijöitä muualta. Vanhanaikainen ajatus, että mies tekee työtä metsässä, kaivoksessa, tehtaassa tai muussa ”miehekkäässä” työpaikassa, johtaa siihen, että koneistumisen myötä yhä harvemmat löytävät koulutuksellaan työtä Lapista. Suuri osa Lapin työttömistä voisi olla töissä matkailualalla, ja tehdä erinomaista työtä, mutta siihen on pitkä matka, niin kauan kuin lappilaiset pojat katsovat maakuntamme vaakunaa ja uskovat siinä olevan villi-miehen esikuvakseen.

Miten yhteistoiminta on edennyt lappilaisten yrittäjien kanssa?

Yhteistoiminta Lapin matkailuyrittäjien kesken on suunnilleen samalla tasolla kuin muualla maailmassa. Se voisi olla tiiviimpääkin. Harvoin kiinnitetään huomiota siihen, että valtaosa matkailuyrityksistä on pieniä ja keskisuuria, tai rehellisesti sanoen mikroyrityksiä, joissa työllistetään itse itsensä ja ehkä jokunen muu. Keskimääräinen yrityskoko on 1,6 henkilötyövuotta, mutta jos joukosta laskee pois kourallisen suuria yrityksiä, niin todelliseksi kooksi jää 0,7 henkilötyövuotta. Näille yrittäjille työnteko tarkoittaa usein raadollista operatiivista toiminta aamusta iltaan niin kauan kuin asiakkaita on edessä, ja heillä on monesti joku toinen ammatti sesonkiajan ulkopuolella. Monet yhteistyöhankkeet, jotka valtio, kunnat tai kouluttajat ovat aloittaneet, lähtevät oletuksesta, että yrityksissä on niin paljon työntekijöitä, että joku voisi osallistua yhteistapahtumiin ja koulutuksiin, mutta se on harvoille mahdollista. Tässä on jälleen ongelma, joka on syntynyt, koska puhutaan matkailualasta. Oletetaan, että se toimii kuten muut alat, mutta todellisuudessa se muistuttaa enemmän maanviljelyä – töitä tehdään, kun luonto niin sallii, ja levätään, kun siihen on mahdollisuus.

Millaisena näet matkailun tulevaisuuden?

Pitää tunnustaa, että matkailu ei voi jatkua samanlaisena kuin se on nyt, muutos ja murros on mielestäni tulossa noin kymmenen vuoden sisällä. Maapallo ei kestä nykyistä kulutusta. Yhteiskunta, joka tähtää siihen, että kaiken on pakko kasvaa, on tuhoon tuomittu. Jos nykyiset kasvukäyrät maailmanlaajuisesta matkailusta toteutuisivat vuoteen 2030 menneessä, matkailu ja sen käyttämä energia olisi enemmän kuin puolet koko maailman energiakulutuksesta. Jos nykyinen kasvu lentokapasiteetissa jatkuu, kaikki polttoaineet on käytetty loppuun noin vuoteen 2060 – pelkästään lentokoneissa. Esimerkiksi Intiassa rakennetaan parasta aikaa yli sataa uutta lentokenttää, joista yli puolet tulee olemaan kansainväliselle liikenteelle tarkoitettuja.

Olen muualla sanonut, että Lapin matkailun pitää jo nyt ruveta miettimään, millä tavalla se alkaa valmistautua aikakauteen, jolloin lentolippujen hinnat ovat kymmenkertaiset nykyiseen verrattuna, mutta palkkataso sama kuin nyt – mutta tätä viestiä ei haluta kuulla.

Mikä on sinulle itsellesi mukavinta matkailua?

Kävely läpi paikkojen, jotta pystyn hitaasti kokemaan elämää ympärilläni, pysähtymään ja tekemään mielijohteesta mitä haluan. Paikat voivat olla kaupunkikeskustoja, esikaupunkeja tai luontopolkuja – jokaisessa näkee ja kokee niin paljon sellaista, mikä menee ohi kiirehtiessä. Olen aina tietoinen, että olen matkailija, turisti – läpikulkumatkalla, oppimassa itsestäni yhtä paljon kuin opin ympäristöstäni.

Johan Edelheimiä haastatteli Paula Alajärvi

Lappilainen kulttuurilehti Jänkä kymmenen vuotta

Ensimmäinen Jänkä-lehti ilmestyi syksyllä 2005. Vaikutti siltä, että lehteä ruvettiin tekemään ikään kuin päähänpistosta, mutta lehden syntyyn vaikuttavia kipinöitä oli singahdellut keskusteluissa tuon tuostakin. Haluttiin lehti, joka tuo esiin lappilaista taidetta ja kulttuuria sen omista lähtökohdista. Lappi on iso alue, jossa väkeä asustaa harvakseltaan. Etelän kaupunkeihin verrattuna lappilainen elämäntyyli on omintakeista, luonnonläheisyys ja pienet asumisyhteisöt muovaavat yhä edelleen lappilaista mentaliteettia.

Mikä Lapissa on muuttunut kymmenessä vuodessa? Paljonkin on tapahtunut sekä paikallisella tasolla että laajemmin. Lappi ei ole enää syrjässä globaaleiltakaan mullistuksilta. Kansainvälistyminen henkilötasolla toteutuu päivittäin, kun pakolaisvirrat ovat löytäneet pohjoiset raja-asemat. Vierasmaalaisten muutto Lappiin aiempaa suuremmassa mittakaavassa ei voi olla enää pelkästään kirjoituspöydällä tehtyjä suunnitelmia.

Toimittaja ja kuvataiteilija Richard Kautto luo tässä numerossa katsauksen lappilaiseen kulttuuriin ja taiteeseen viime vuosikymmenien aikana. Lappilaista taiteilijaa koskettavat samat ongelmat kuin etelässä asuvia kollegoja: mikä on taiteilijan paikka yhteiskunnassa ja mistä hän saa elantonsa? Lapin matkailuinstituutin johtaja pohtii Lapille tärkeän elinkeinon, matkailun, tilaa ja tulevaisuutta. Sekin on muutoksessa, jota vauhdittavat koko maailmaa koskettavat asiat.

Jänkä on yrittänyt houkutella lukijoita vuorovaikutukseen pyytämällä kirjoituksia erilaisille teemapalstoille. Vastakaiku on ollut melko vähäistä, mutta siitä on iloittu. Toimituskuntaa ovat kovasti ilahduttaneet myös monin tavoin saapuneet kiitokset lehdestä ja sen sisällöstä. Eräs lukija kirjoittaa: ”Jänkä loi uskoa ihmisyyteeni.” Tarvitseeko millään julkaisulla olla sen suurempaa tavoitetta?

Jänkä on saanut kiitosta myös viralliselta taholta: vuonna 2011 lehti sai Lapin kulttuuripalkinnon ja seuraavana vuonna opetusministeriö antoi Jängälle kulttuurilehtien laatupalkinnon. Palkinnon perusteluissa kiitetään lehden ulkoasua ja sitä, että se ei katso ylhäältä kulttuurin kenttää, mutta ei myöskään kurnuta sammakkoperspektiivistä paikallista näkökulmaa. Jänkä ei halua erotella ammattimaisen taiteen ja harrastajien tekemistä, vaan ottaa huomioon nuoret ja vanhat, historian ja nykypäivän. Kohtaamme lehden sivuilla yhteisessä tilassa.

Lämpimät kiitokset teille kaikille, jotka olette ilman rahallista korvausta tehneet mahdolliseksi Jänkä-lehden ilmestymisen: kirjoittajille, valokuvaajille ja piirtäjille. Kiitokset myös lehden tilaajille ja ostajille, ilman lukijoita lehti on tarpeeton. Kiitokset ilmoittajille, joiden tuella olemme pystyneet maksamaan painatus- ja postikulut.

Haluamme edelleen tehdä lukijoillemme näkyväksi lappilaista elämänmenoa ja taiteen ilmentymiä. Haluamme osoittaa, että Lapissa voi elää ja asua sekä tehdä omintakeista taidetta ja kulttuuria.

Paula Alajärvi

LAPISSA KASVATETTU

Minulta on kysytty, olenko lappalainen. Ei, en ole. Olen lappilainen. En ole mahtipontisen ylpeä kertoessani kotikuntani olevan Sodankylä, mutta en missään nimessä häpeä sitä. Olen sodankyläläinen, se siitä.

Jänkä sai mielenkiintoisia kyselyvastauksia lappilaisilta nuorilta juttuun ”Tällainen ilmapiiri tekee nuoresta runoudellisen”. Kysyimme mm. aikooko nuori muuttaa pois ja miksi. Löytyi sävel, johon minunkin täytyy yhtyä: viimeistään lukion jälkeen muutetaan muualle opiskelemaan. Ollaan kyllä huolissaan kotikylän tulevaisuudesta, mutta sitä ei silti jäädä parantamaan. Vastaukset huolestuttivat, mutta kuka minä olin huokaamaan – sillä en usko asuvani Sodankylässä enempää kuin seuraavat kaksi vuotta.

Olen asunut samassa kylässä ja samassa talossa koko ikäni. Päiväkodissa olen pilkkinyt, lassonnut poronsarvia ja todennut haalareiden lämmityskyvyn mitättömäksi. Olen hiihtänyt oikealla lumella, en kertaakaan ulkoilmaputkessa. Muistan todistaneeni porolauman takapihallani. Tässä vaiheessa hymyilyttää: lapselle Lappi on vähintäänkin mielenkiintoinen kasvualusta. Minut on kasvatettu Lapissa, mutta 17 vuoden jälkeen veri vetää muualle. Mitä todennäköisimmin parinkymmenen vuoden kuluttua tilanne on toinen, kun yritän taistella loskan läpi metroon ja myöhästyn minuutilla. Siihen on kuitenkin vielä 20 eteläistä vuotta.

Olin viime kesänä kymmenestä lomaviikosta alle kaksi kotona. Ensimmäisen kolmen viikon poissaolon jälkeen palasin takaisin viikoksi. Kun linja-auton ikkunasta vihdoin näkyi Seo-huoltoasema, oli huojentunut olo – olin kotona. Ruisleipä ei ollut selvästikään ainoa asia, mitä lomallani olin ikävöinyt. Mikään ei ollut muuttunut. Viikon jälkeen olin jo enemmän kuin halukas lähtemään pois. Havainnosta syntyi yksi johtopäätös. Minulla on kaksi kotia: Sodankylässä ja siellä, missä ikinä itse olenkin.

Auroora Vihervalli

lukiolainen
toimituskunnan jäsen

Käsitys maantieteestä

Nettimaailman katottomasta ja seinättömästä aitasta avautui eteeni käsivaralla piirretty Suomen kartta otsakkeella Helsinkiläisen käsitys maantieteestä. Sivistys oli rajattu Helsingin lähialueiden ominaisuudeksi ja kehäkolmosen takaa alkoi Pohjoinen. Tuntemattomassa ja ilmeisen alkukantaisessa Pohjoisessa on Pönden lisäksi muutama kaupunki, mutta enimmäkseen poroja ja karhuja. Oulu sijaitsee keskellä Lappia ja Rovaniemi on nostettu Suomi-neidon nenän paikkeille.

Kuva haiskahtaa teinihuumorilta eikä tarkoitukseni ole niputtaa sen enempää helsinkiläisiä ja heidän käsityksiään yksioikoisesti yksi yhteen, mutta mieleen tulee: ei niin pientä pilaa, etteikö siinä olisi totta mukana. Kun kertaa mielessään viime kuukausien Lappia koskevia uutisia, on pakko toivoa päättäjille lisää maantieteellisen tiedon ja olojen ymmärrystä. Eriarvoinen kohtelu ja käsittämättömät määräykset ja vaatimukset kertovat tietämättömyydestä, ylimielisyydestä ja pakkovallan käytöstä. Valtapaikoilla pitäisi olla päättämässä myös niitä, joille Lappi, sen ihmiset, ympäristö, ongelmat ja vahvuudet olisivat kauttaaltaan tuttuja. Maisemien silmäily aurinkolasien läpi matkailukeskuksen terassilta ei tähän tietoon ihan riitä.

Esimerkkejä on pilvin pimein. Yhtiöitetyssä ja pörssiin pukatussa Suomessa näyttää aina löytyvän puu, jonka taakse piiloutua, kun vastuun kantajaa kysytään. EU -määräykset tulevat keskisen Euroopan väkipohjan ja rakenteiden mukaisesti luotujen suunnitelmien pohjalta. Yhteiskuntaa hallitsee alkeismatematiikka; todesta otetaan vain yhä isommat yksiköt. Miten esimerkiksi Pohjois-Lappiin voidaan luoda 20 000 hengen alueyksikkö? Siihen on laskettava mukaan porot ja pienpedot tai muutama kunta Norjasta.

Työ- ja koulutuspaikkojen keskittäminen tyhjentää syrjäseudut ja jättää vanhemman väen selviytymään pahimmassa tapauksessa ilman aurattua tietä, postia, puhelinta, nettiyhteyksiä ja televisiolähetyksiä. Kuitenkin läntistä maailmaa rakennetaan sen oletuksen pohjalta, että mainitut tietoyhteiskunnan välineet ja palvelut ovat kaikkien kansalaisten ulottuvilla.

Helsinki on Suomen etuvartio Brysselin suuntaan. Maan pääkaupungin pitäisi ymmärtää pitää myös pohjoisimpien alueiden puolta. Joo-joo–linjasta ja kumartelusta täytyy luopua. Nöyrien metsäsuomalaisten jälkeläisinä päättäjämme kokevat, että kun asia sanotaan englanniksi tai ranskaksi, vastaan sanominen hävettää ja pelottaa. EU:n palkkalistoilla on tulkkeja ja konttoriväkeä

sellainen määrä, että siellä pitäisi pystyä toimittamaan asiansa suomeksi.

Yhä useammin tulee mieleen mahdollisuus toimia Lapissa poikittaissuunnassa. Tämänkertaisen Jängän artikkeleita tehdessä on käynyt ilmi, että pohjoiset alueet tekevät keskenään vilkasta kulttuuriyhteistyötä. Arktisten alueiden asukkaiden on helppo ymmärtää toisiaan, vaikka tietynlaisia jännitteitäkin on. Yhtäläisyyksiä on mentaliteetissa, on sama ilmasto ja toimintaympäristö, tunnetaan mahdollisuudet ja haasteet. Kun kerromme omasta kulttuuristamme, kerromme samalla myös naapurin asioista. Kulttuuritapahtumat eivät huku siihen paljouteen, mikä eteläisen Suomen pöytiin katetaan. Yhteistä on sekin, että pääkaupunki ja hallinto ovat vähintään tuhannen kilometrin päässä. Eikä meidän tarvitse tehdä kulttuuria tyhjästä. Tämän toteaa painokkaasti Savukosken kulttuurin grand old lady Marjatta Pulska artikkelissaan Kulttuurilla menestyy Lapissakin.

Pääkirjoitus Paula Alajärvi

8 of 14
456789101112