Uncategorized

Katja Kettu lentää

Hänen teoksensa kuvattuna neljällä sanalla: voimakkaita, riemukielisiä, lihaisia, tummaverisiä.

Katja Ketulla on tutkimusmatkailijan sielu. Hän on kiinnostunut maailmasta ja kokee loputonta ihmetystä ihmisestä. Hän pohtii, kuinka paljon elämään vaikuttaa sattuma ja kuinka paljon vapaa tahto. Ja toteaa näin miettivänsä peruskysymyksiä.

– Kirjoitan kieltä rakastaville, maailmasta kiinnostuneille, vahvojen tarinoiden ystäville, Katja Kettu vastaakin kyseltäessä hänen kohderyhmäänsä.

– Omat kokemukset ovat tärkeitä, monelle kirjoittajalle jopa omaa terapiaa, mutta itse haluan luoda lukijalle vahvan oman maailman jonne upota. Haluan kirjoittaa hyvän tarinan, jolla on taustatutkittu historiallinen pohja.

– Historiallinen romaani kertoo nykypäivästä ja siitä, miten tarkastelemme historiaa.

Tavanomaisena arkiaamuna Katja Kettu herää kello 11 ja hoitaa tuon jälkeen juoksevia asioita, haastatteluja yms. Kirjoittamisen hän aloittaa vasta illalla tai illasta ja jatkaa myöhään yöhön. Rytmi muuttuu matkojen aikana: herääminen aikaisin, matka seuraavaan paikkaan, majoittuminen, esiintyminen, seurustelu ja ateriointi järjestäjien kanssa, ehkä lasi viiniä, nukkumaan, ja sama aamulla alusta. Tätäkin haastattelua tehtäessä Katja oli New Yorkissa. Esiintymispyyntöjä hän saa enemmän kuin ehtii toteuttaa. – Toisaalta vastaan tulee hienoja asioita. Katja siis matkustaa paljon, hän lentää, myös konkreettisesti.

Ennen New Yorkia Katja Kettu oli viikon Minnesotan takametsissä kirjoittamassa suomalaisista ja intiaaneista. Teos Fintiaanien mailla ilmestyy toukokuussa. Lisäksi Katja valmistelee kahta näytelmää ja oopperalibrettoa.

Syvän vaikutuksen Katja Kettuun tehneitä kirjailijoita on paljon. Hänen mielikirjailijoitaan ovat ainakin Ernest Hemingway, Alice Munro, Nikolai Gogol, Vladimir Nabokov, John Steinbeck, Tove Jansson, Virginia Woolf, Dante Alighieri, Giovanni Boccaccio, Veijo Meri ja Sirkka Turkka. Näiden kirjailijoiden teokset imaisevat mukaansa.

Katja Ketun kirjoihin liitetään termi maaginen realismi. Se kuvastaa kirjailijan tapaa suhtautua todellisuuteen ja kirjoittamiseen. Hän ei dokumentoi todellisuutta vaan luo sille hieman maagisen vastineen, sellaisen, jossa on läsnä yllätys ja todellisuuden reunat repsahtelevat ja sisään hulvahtaa jotakin tuntematonta. – Oma osansa tässä on Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydellä, johon teininä ihastuin, osa animaatiotaustallani.

Ketun esikoisromaani Surujenkerääjä (2005) tai toinen eli Hitsaaja (2008) eivät vielä ilmestyessään saaneet kansaa liikkeelle, mutta sitten räjähti: vuonna 2011 ilmestyi Kätilö. Teos on käännetty ja käännetään kymmenille kielille, siitä on tehty elokuvaversio, ohjaus Antti J. Jokinen, pääosassa Krista Kosonen. Kätilön lisäksi vuonna 2015 ilmestynyt Yöperhonen työllistää Katja Kettua kaiken aikaa: matkoja, esiintymisiä, haastatteluja, sopimuksia.

Katja Kettua kiinnostavat vähemmistöt ja niiden selviytyminen muuttuvassa maailmassa. Yöperhosessa hän vertailee suomalaisia ja marilaisia.

– Suomalaisilla on itsenäisyys, kieli, sananvapaus. Mareilla toisin. Suomalaiset ovat onnekkaita: meillä on oma maa ja omaa kirjallisuutta, jota tukea ja lukea. Yöperhonen käännetään vuorimariksi. Puolet painoksesta jaetaan kouluihin, joissa ei ole marinkielistä kirjallisuutta. Pidän tätä hyvin tärkeänä asiana.

Menestyskirjailija Katja Kettu vastaa kysymykseen, miksi kulttuuri, vaikkapa kirjallisuus, tarvitsee valtion tukea, selvin sanoin seuraavasti:

– Suomi on pieni maa, mutta meillä on vahva kirjallinen kenttä, joka juuri alkaa saada kansainvälistä arvostusta. Ilman tukea vain ani harva pystyisi kirjoittamaan, ja silloinkin vain dekkareita ja Hertta-sarjaa. Kun kirjallisuutta tuetaan monipuolisesti, syntyy uusia menestyskirjailijoita. Huomattavaa kyllä on, ettei valtion tuki tupsahda ilmasta eikä apurahoilla minimipalkoille pääse. Itse olen ollut onnekas. Ilman rahoitusta en olisi esimerkiksi Kätilöä kirjoittanut.

Kuvaile lopuksi muutamin sanoin tähänastista elämääsi, kirjailija Katja Kettu.

– Synnyin 1978, sitten kasvoin kirjailijaksi. Välissä on ollut rakkautta ja surua.

Huomio!

Pohjois-Suomen kirjailijapäivät ovat 22. – 24.4.2016 Rovaniemellä. Kirjailija Katja Kettu esiintyy ja on tavattavissa päivien aikana. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

 

Markku Kokkola

 

 

 

Katja Maaria Kettu

kirjailija, animaatio-ohjaaja
syntyi Muhoksella 1978
varttui Rovaniemen Pöykkölässä

tuotantoa:
  • Surujenkerääjä, 2005
  • Pyykkipäivä, näytelmä, 2006
  • Hitsaaja, 2008
  • Kätilö, 2011
  • Piippuhylly, 2013
  • Yöperhonen, 2015
  • kirjojen toimittajuuksia, sarjakuva-albumi, animaatioita, lyhytelokuvia, musiikkivideoita, kolumneja
palkintoja:
  • Tiiliskivi-palkinto 2005
  • Kalevi Jäntin palkinto 2011
  • Runeberg-palkinto 2012
  • Kiitos kirjasta -mitali 2012

Halki elämän kävelty kirja

Kävelty? Eikös kirjailija paremminkin kirjoita?

Ystäväni Anna-Liisa Haakanan kirjoittamisprosessia olen saanut seurata noin 40 vuoden ajan. Tiedän hänen rakennelleen kulloistakin romaaniaan ensin Lapin luonnossa kävellen, mietiskellen, maisemia mieleensä upottaen, kirjahenkilöiden miljöitä ja asuinpaikkoja hakien. Siksi jo Anna-Liisan nuortenkirjojen luonto oli syvästi todellisena taustana: oli kävelty solisevat puronrannat, hillasuot, kotitiet Sattasesta kirkonkylään. Sinne sulautuivat luontevasti kirjojen henkilöt, faktat ja fiktiot.

Voin kuvitella, kuinka kirjailija-Veikkonsa kanssa metsiä taamoessaan jäljessä kulkeva ”leivänpaistaja” eli omaa Lapin maisemaansa, omia henkilöitään. Mies edellä eli omat kirjamaisemansa. Kadehdin niitä kahvistelunuotioita, jolloin sen edelläkulkijan että jäljessätarpovan kirjailijan tarinat kohtasivat…Ja vaelsivat illan tullen kirjaimiin.

Siksi tämä halki elämän kävelty kirja ”Huutomerkkejä taivaalle”.

Monissa aiemmissa romaaneissa elävät Huutomerkkien ihmiset, ikään kuin varpaillaan esille pyrkien. Nyt he ovat täyteläisinä samassa elämän loimessa. Tosi on totta ja fiktio fiktiota; kanssakävelijä, lukija, löytää loimena toden, itse eletyn – ja värillisenä kuteena kirjailijan mielen luoman fiktion.

Sota on kaiken taustana: mennyt sekä edelleenkin aviomiehen mielessä oleva. Sota hajautti kirjan minäkertojan perheen: osa lapsista kauas toisaalle, henkisesti palaamattomiin – osa lapsista sidottuina ikuisiksi muistelijoiksi, menneisyyden kyselijöiksi. Isä pakeni miehen maailmaan, äidin ankaraksi osaksi tuli koota perhe uudelleen ja uudelleen, torjua ikiomat toiveensa – ja kasvaa kovaksi. Mutta sillä keinoin niin moni Suomen nainen on aina turvannut joltisenkinlaisen tulevaisuuden lapsilleen.

Poika – kirjan itseasiallisesti toinen päähenkilö, äidin ohella, jää omaan sotaansa. Äitinsä rakkaus ja ikävä jää vastakaiutta: äitiä, sisaria syyttävä kovuus jatkuu kirjan ulkopuolelle. Silti kirjailijan usein toistama sana toivo jää kaikumaan. – Tosin äiti ei pojalle enää anteeksiantoaan ennätä osoittaa…Mitä miettiikään poika – sitten kun alkaa hänen muistojensa ja miettimisensä aika? Vieläkö hänen tarinansa luemme?

”Suru ei huuda. Suru on äänetön” – ei huuda sodan ei pelon vuoksi. Suru se kirjoittaa vuosikymmenet äänettömiä kirjeitä: huutomerkkejä taivaalle. Kirjeitä tuomitsevalle veljelle: ”Tahdoit tai et, meidät on piiskattu yhteen, samoja haavoja me kaikki kannamme.” Kirjeitä pelottavalle äidille, kirjeitä selkänsä kääntävälle Miehelle, Jumalalle…

Miehet sotivat, kansa on kertonut. Niinpä kirjan mies Mies luovuttaa vapaussodan perintönä saamansa pistimen tyttärenpojalleen. Minähenkilö kuitenkin toivoo sodan tarinan saavan uusia muotoja uuden sukupolven kasvaessa.. – Naisen ja lapsen sotaa on luettu vasta viime aikoina. Kirjan minäkertojan, Naisen tehtäväksi on annettu anteeksiannon, toivon perintö, pohtii kertoja. Toivo – sehän se me meillä maailmaa pystyssä (?) pitävillä naisilla on…Sanoiko Anna-Liisa Haakana näin? Vai tulkitsinko? Ja sisaruus – syntyykö sekin kirjojen henkilöihin samastuvissa lukijattarissa?

Sovinto syntyy vanhenneen äidin kanssa; tytär ymmärtää, että äidilläkin, kenties, on mielen lokeroissa kirjeiden suunnaton varasto. Salattu elämä. – Äiti on saanut anteeksiannon – jo ennen elämänsä karanneita loppuvaiheita. Nyt hän saa kiitoksen, ei enää äänetöntä kirjettä vaan nöyrän, ymmärtävän romaanikirjeen. Sinne Taivaalle!

Kirjan kaunein kohta yhdistää minäkertojan ja hänen äitinsä – yhdistäjänä tyttärentytär:

”Yöllä kuulin uneeni Tiinan itkun. – Äkkiä säpsähdin siihen että lapsen itku oli vaiennut, talo oli hiirenhiljaa kuin jotain kuunnellen.

Nousin vuoteesta, raotin varovasti olohuoneen ovea ja näin heidät talvikuutamon sinisessä valossa. Äiti istui keinutuolissa lapsi sylissään. Hän näytti katsovan nukkuvaa tyttöä, kosketti varoen lapsen poskea, nosti peittoa ylemmäksi. Menin lähemmäksi, äiti käänsi kasvonsa minuun.

’Tämä on maailman kaunein lapsi’ äiti sanoi.

Minä halasin häntä ja jätin hänet yksikseen vauvan kanssa. Tiesin että hän halusi istua äänettömyydessä ja antaa hyvien ajatusten soljua lapsen sieluun.

Se oli hyvin pyhä yö.”

Itseltään kertoja kuitenkaan lopulta jää kysymään: ”Onko minulla oikeastaan osuutta omaan elämääni. Mitä minä muuta olen kuin itsellenikin tuntematon tarina, monien kertojien sekavaksi sepittämä.” Mutta romaanin toivon loppu on – kuitenkin – suorastaan raamatullinen: ”Entä jos kerran kuitenkin koittaa aika, joka kokoaa yhteen meidät, jotka olemme toisiamme vastaan rikkoneet. Silloin meitä puhuttelee ääni, joka ei kysy, mitä meille tehtiin, vaan mitä me teimme elämällemme.”

Kävellään taas tätä Elämisen polkua, ystäväni. Ja Sinä teet siitä tarinan?

Näin minä Sinun huutomerkkisi luin.

Saija Näsi, sodankyläläinen äidinkielen opettaja

LAPIN KIRJALLISUUSSEURA

-sakkeli eli linkki kirjoittajien, lukijoitten ja kirjallisuutta harrastavien välillä

Joskus 35 vuotta sitten kemiläiset harrastajakirjoittajat saivat Rovaniemellä pidetyiltä kirjoittajakursseilta kipinän
perustaa kirjoittajaryhmä Kemiin. Syntyi kirjoittajaryhmä Rinki. Yksitoista vuotta sitten Ringin seminaarissa sai
silloinen läänintaiteilija Olavi Jama ajatuksen Lappiin perustettavasta kirjallisuusseurasta ja kutsui kirjoittamisen
parissa toimivia ihmisiä keskustelemaan aiheesta. Päätettiin perustaa Lapin Kirjallisuusseura paikkaamaan
Pohjoisten kirjailijoitten jälkeensä jättämää aukkoa.

Lapin Kirjallisuusseuran perustava kokous pidettiin 20.4.1996 Lapin Lääninhallituksen tiloissa maaherra
Hannele Pokan suojeluksessa. 50 eri puolilta Lapin lääniä saapunutta asiasta kiinostunuta henkilöä valitsi seuran
puheenjohtajaksi toimittaja Alli Listeen. Valinta osoittautui täysosumaksi. Alli on siitä saakka luotsannut seuraa,
joko puheenjohtajana tai lyhyen ajan toiminnanjohtajana, taitavasti ja tarmokkaasti. Pääasiallisesti hänen
ideoimiaan ovat lukuisat seuran toiminnot: kirjoittajakurssit, kevätseminaarit, tekijöitten päivät, arviointipalvelu
sekä liki kymmenen vuoden ajan pyörinyt Lukuletka-kirjailijakiertue Lapin läänin eri kuntien kouluilla ja
kirjastoissa. Seuran jäsenten tärkeä yhdysside on oma lehti – Lapillinen, nimi Alli Listeen keksimä. Lapilli on
tulivuoren purkauksessa syntyvä hiukkanen ja kuvaa hyvin luovien ihmisten aivoista ja kynästä singahtelevia sanoja.
Heti alkuun haluttiin saada seuralle oma logo, joka esiintyy kaikissa seuran julkaisuissa ja esitteissä. Logon
suunnitteli graafinen suunnittelija Marja Vierimaa. Lapillinen ilmestyy kaksi kertaa vuodessa – keväällä ja
syksyllä;siihen voivat tekstejään lähettää seuran jäsenten lisäksi muutkin kirjoittajat. Lehden toimituksesta
vastaavat puheenjohtaja ja sihteeri ja kirjoituksia voi lähettää Alli Listeelle os. Lehtikarintie 9 – 11 B 20, 96300
Rovaniemi. Lehti on seuran jäsenille ilmainen ja se jaetaan kaikkiin Lapin läänin kirjastoihin sekä Suomalaisen
Kirjallisuusseuran kirjastoon, jonne sitä varta vasten pyydettiin. Lehteä voi myös ostaa kahden euron hinnalla.

Mikään yhdistys tai seura ei sentään pysty toimimaan pelkän puheenjohtajan varassa, eivätkä kenenkään
voimavarat riitäisi yksinään. Yhdistyslakikin vaatii hallituksen päätämään sääntöjen sille määräämistä asioista ja
järjestämään seuran vuosikokousten hyväksymiä toimntoja. Lapin Kirjallisuusseuran hallitusen jäsenet ovat
vaihtuneet vuosien varrella. Ensimmäiseen hallitukseen valittiin puheenjohtaja Alli Listeen kanssa Paula Alajärvi
Sodankylästä; hänet valittiin myös seuran sihteeriksi, jota tehtävää hän hallituksen jäsenenä hoitaa edelleenkin.
Muista ensimmäisen hallituksen varsinaisista jäsenistä on mukana äidinkielen lehtori Leena Rauhala Kemistä.
Varajäseninä aloittaneet Sinikka Lappeteläinen Torniosta ja Toini Marjamaa Keminmaasta ovat nykyisen hallituksen
varsinaisia jäseniä, Toini Marjamaa myös alusta alkaen rahastonhoitaja sekä arviointipalvelun aloittamisesta asti
palvelun yhteyshenkilö.

Seuran jäseniksi haluavilta kysyttiin alussa ja kysytään vieläkin, mitä seuran toimintaan liittyviä toivomuksia
heillä on. Arviointipalvelua toivotaan ja käytetään jatkuvasti. Ympäri Suomea kirjoittavien ihmisten suosion ovat
saaneet kesäkuun yöttömän yön aikaan ennen juhannusta Sodankylässä järjestetyt kirjoittajakurssit. Jonkinlainen
taikuri puheenjohtajamme ilmeisesti on. Hän on onnistunut saaman kurssien ohjaajiksi valtakunnallisesti ja
Suomen rajojen ulkopuolellakin tunnettuja kirjailijoita ja elokuvaohjaajia: Keijo Siekkisen, Mirjam Kälkäjän,
Seppo Saraspään, Hannu Nikanderin, Juhani Syrjän, Juha Hurmeen, Kristian Smedsin,….luetteloa voisi jatka vielä
pitkään.

Syksyisin järjestettyjen Tekijöitten päivien kirjailijapaneelissa esitellään kuluneen vuoden aikana kaupallisen
kustantajan kautta ilmestyneet lappilaisten kirjailijoitten kirjat ja niiden kirjoittajat. Kevätseminaarissa ovat
vierailleet mm. Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajat Jarkko Laine ja Kari Levola sekä lukuisat kirjailijat eri
puolelta Suomea.

Seuran liki 300 jäsenen joukkoon kuuluvat lähes kaikki niin kaupallisen kustantajan kautta kuin
omakustanteina julkaisseet lappilaiset kirjailijat. Lapissa on suuri joukko taitavia kirjoittajia, jotka ovat löytäneet
“kodin” Lapin KirjallisuusseurastaI.Ilman lukijoita ei olisi kirjailijoitakaan ja meitä lukuihmisiä on seuran
jäsenistössä paljon. Ehkä suurella osalla meistä lepattaa pienen pieni toive – jospa minäkin, joskus!

Seura ei ole unohtanut oman kirjan julkaisemisesta haaveilevia, sillä heitä varten on laaditu Pieni kustannusopas,
josta voi hakea ohjeita ja tietoja kustantajista, kirjapainoista ja muista kirjan julkaisuun liittyvistä asioista.
Viime syksynä järjestettiin ensimmäiset omakustantajien päivät Torniossa. Muutaman kerran vuodessa
lähetetyistä jäsenkirjeistä saa seuran toimintaan liittyvien asioiden lisäksi tietoja erilaisista kirjoituskilpailuista
ja -kursseista. Useat Lapin Kirjallisuusseuran jäsenet ovat menestyneet erilaisissa kirjoituskilpailuissa, muutamat
jopa voittaneetkin. Moni kirjoittajakursseilta oppia ja kannustusta hakenut kirjoittaja on päässyt kustannuskynnyksen
yli ja moni on rohkaistunut julkaisemaan tekstejään omakustanteena.

Lapin Kirjallisuusseura ei ole pelkästään oman läänin puitteissa toimiva sisäänlämpiävä seura. Jo usean
vuoden ajan seura on ollut yhteistyössä Barentsin alueen kirjoittajien ja kirjailijoitten kanssa. Pari vuotta sitten
Lapin Kirjallisuusseura liittyi Suomen Kirjailijayhdistysten neuvottelukunta Suunta ry:hyn, joka on Suomen
Kirjailijaliiton jäsenyhdistysten liitto.

Vaikka seuran hallitus suunnittelee ja päättää erilisista toiminnoista, suurimman vastuun niitten toteuttamisesta
kantaa puheenjohtaja. Lapin Kirjallisuusseuralla on ollut onni saada puheenjohtajaksi todellinen “Lapin velho”,
joka on suunnittelun ja ideoinnin lisäksi pystynyt toteuttamaan hankkeet. Se on vaatinut aikamoista taikasauvan
pyörittelyä avustusten, jäsenmaksujen ja sponsoreitten tuella toimivassa yhdistyksessä.

Joku voi väittää, että “kaikki muu kuin purjehdus on turhaa”, minä väitän, että kirjallisuus ei ainakaan ole turhaa
– se mahtaa olla yhtä vanha asia kuin purjehduskin. Vanhoista papyruskääröistä ja erilaisista piirtokirjoituksista
päätellen kirjallinen viestintä on ollut käytössä tuhansia vuosia. Jotkut väittävät myös etta TV ja Internet korvaavat
lehdet ja kirjat. Olen jyrkästi eri mieltä. Haluan maata sohvalla tyynypinoon nojaten kirjan tai lehden kanssa. Tele-
visiota, puhumattakaan tietokoneesta kaikkine johtoineen, on hankala laittaa vatsan päälle lukemista varten, painavatkin
aivan liikaa.

Pitäisikö huudahtaa eläköön kirjat, kirjailijat ja Lapin Kirjallisuusseura!

Toini Marjamaa

ROSKILDEEN! ROSKILDEEN! Simerokkia Napapiirillä

Vuonna 1971 aloitti Roskilde, jonka huumaavat – ja huumeisetkin – soundit iskivät tiedostavimpien tuttavieni tajuntaan. Tanska kulki monenmoisten vapautumisaatteiden kärjessä. Roskildeen, Roskildeen! Roskilde olisi nostanut meidät pöheiköissä eläjät sille aallonharjalle, jolla kaupunki-Euroopan nuoriso ratsasti. Silloin ei tarvinnut saada kaikkea eikä heti, kunhan joskus jotakin. Emmekä me menneet Roskildeen. Mieleni syövereistä henkäilivät nuo 70-luvun kaveripiirini tunnot, kun valmistauduin ensikokemukseeni rokkifestareilla.

Simerock Napapiirillä oli minun roskildeni.

Kesäkuun alussa oli innoton olo, kadutti. Ajatus festareille lähdöstä laiskotti. Siellä olisi varmaan tylsää ja rasittavaa. Toista olisi ollut lähteä kuuntelemaan Olavi Virtaa tai Katri Helenaa.

Keskustelin peleistä pikku-Erkin kanssa. Siinä huomasin, mistä haluttomuuteni johtui. Rokkifestarit samoin kuin pelimaailma oli minulle pohjimmiltaan täysin tuntematon alue. En pystynyt luomaan mielikuvia enkä ennakko-odotuksia. Rokkifestareiden kohdalla oli päässäni tyhjä kohta. Melkein kammotti.

Tukikohtaan

Punamusta Simerock-nauha bommattiin ranteeseeni.

Lähdimme Tukikohdan suuntaan ja pääni pyöri puolelta toiselle imeäkseni tajuntaani kaiken aistittavissa olevan. Olinhan astunut maailmaan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Tukikohtaan? Siis sehän oli leirintäalue! Alueella seisoi jos minkämoista telttaa. Erityisen hellyttäviä olivat pikkupikku kupoliteltat, yksin tai monta rivissä. Teltat näyttivät olevan ihan kunnon asumuksia, mutta kaikkia ei ollut pystytetty sanan varsinaisessa merkityksessä. Osa kevyemmin pystytetyistä teltoista romahtikin yön aikana kasaan tai lensi tuulen repimänä varvikkoon, jossa aikuiset puut pidättelivät niitä lentoon nousemasta.

Rokkifestarit oli suuri leiriytymistapahtuma, telttoja, porukoita, nuotioita. Jotkut olivat todella panostaneet tukikohtaansa. Oli grillejä, sohvia, leikkihautausmaita, maalauksia, lippuja, puukolla seivästettyjä verisiä nukkeja…Rento fiilis. Oppilaani tervehtivät iloisesti.

Saavuimme sauna-alueelle. Korpisaunat oli esitteen mukaan luvattu pitää lämpiminä 24 tuntia vuorokaudessa, jos kysyntää riitti. Kenturalla loikki valkomahaisia ukkeleita killukkeet iloisesti heiluen. He tulivat VIP-saunan höyryistä ja riensivät vilvoittelemaan uima-altaalle. Tunnelma näytti olevan iloinen ja naturaali, kaukana kavala maailma.

Soundien tsekkausta ja hengailua

Olin varustautunut. Partiokaupasta hankitun teltan, puhallettavan retkipatjan ja limunaatipullonpidikkeellä varustetun De luxe -merkkisen retkinojatuolin piti taata, etten kärsisi enempää kuin tilanne vaatisi. Entä muu varustus? En aikonut tälläytyä teiniksi tai muuten naamioitua, joten pukeutumisessa ei tullut ongelmia. Normaaliin heinäkuun säähän varautuminen oli virhe, mutta onneksi mukana oli lisävaatetukseksi viltti. Hampaat pesin lähtiessä.

Teltta oli tilava ja kunnollinen, valo siivilöityi ruusunpunaisena kankaan läpi.

Eipä hassumpaa! Menimme makoilemaan ja keskustelemaan rokista. Satoi.

Musiikin rynkytys kuului kaiken aikaa.

  • Joko ne on alottanu, kysyin.

  • Ei kai, siellä on soundtsekkiä vielä.

  • ?

Selitysten jälkeen ymmärsin: sehän oli soundien tsekkausta eli tarkistettiin, että systeemit on kunnossa ja soitto kuulostaa siltä kuin on tarkoitettu.

  • Onko festareilla olo sitä, että makoillaan muutama päivä teltassa, utelin parin tunnin päästä minua kokeneemmalta.

  • Voi se olla sitäki.

Myöhemmin opin vielä termit hengailu ja tenuttaminen. Hengailu on esimerkiksi sitä, että istutaan kavereiden autossa, tutkitaan ohjelmistoa ja jutellaan. Päätetään mennä katsomaan jotakin bändiä, mutta jäädään istumaan autoon, koska siellä oli lämmintä. Hengailu on myös yleistä hortoilua, jumiutumista juttelemaan, aikomista ja tsekkailua, eikä silloinkaan päädytä katsomaan esityksiä.

Tenuttamista ei kannata harrastaa kovin laajassa mittakaavassa, jos aikoo paneutua festareihin ja tehdä niistä juttua. Viereisessä tukikohdassa näin esimerkin tenuttamisesta. Mäyräkoirat, putelit ja salkut tyhjenivät ja uusia ilmestyi. Eräs porukasta seisoi alkkarisillaan –ihmeen puhtaan valkoisina säilyneet! – ja muistutti muille luvanneensa syödä farkut. Niin siinä kai sitten oli käynyt.

Orivarsat laitumella

Ei per…mie lähen tämän piisin jälestä, ajattelin. Mutta en lähtenyt. Jytke seivästi minut sijoilleni. Huomasin odottavani, minkähänlainen on seuraava, kuuntelen vielä sen. Varmaan asiantuntevan yleisön mielestä ihan erilaista, mutta ei minusta. Lavan molemmin puolin asennetut kaiutinarsenaalit toistivat rokkijumalien sanomaa. Vihkiytymättömänä en sitä ymmärtänyt, siis: en kuullut sanoja, en edes erottanut, oliko se suomea vai englantia. Jyske iski läpi rintakehän ja läpi koko ruumiin. Mietin olisiko sydämentahdistin seonnut, jos minulla olisi ollut sellainen.

Miehet koikkelehtivat lavalla, pyörittivät hulmuavahiuksisia päitään kuin orivarsat laitumella.

V-alkuisilla ja muilla voimasanoilla höystetyt spiikit niittasivat yleisön ja esiintyjät yhteen: muu, virallinen maailma on muualla, se on paperia, täällä jyrää rokki ja rokin sanoma. Käsimeri nousi kohti taivasta, heilui, kämmenet puristuivat nyrkkiin, heristivät. Rokki ei kuiskaa eikä epäröi, se on rautakavioinen hevonen mustin raudalla vahvistetuin valjain.

Koulunuorison ainekirjoituksista tutut nimet nousivat lavalle yksi toisensa jälkeen: Tiktak, Negative, Stam1na, Jonna Tervomaa, CMX, Naiv, Apulanta…Nousukiidossa oleva Stalingrad Cowgirls, Maija Vilkkumaa koikkelehtimassa kuin pikkutyttö isossa rusetissaan, Lauri Tähkä&Elonkerjuu kävivät lähellä jotain maaseututytölle tuttua. Esitteen mukaan Remu&Hurriganes lupasi saada Napapiirin pölyämään. Kesän säät huomioon ottaen reilusti luvattu. Läheskään kaikkiin bändeihin en ehtinyt tutustumaan, mutta nämä nimet eivät ole minulle enää pelkkiä kirjaimista koottuja sanoja.

Räppiä Ilahussa

Annoin johdatella itseni bar lounge nightklubi Ilahuun. Ilahutimme itseämme Talonpoika Lallin räpeillä, joiden sanoituksissa paneuduttiin Köyliöjärven jäähän ja rakennushommiin. Herttainen laulu isälle ja äidille: Laula se laulu/joka sai aina mut nukahtamaan/pipi tuli sormeen/tule puhaltamaan…

Olimme anniskelualueella, joten päätimme ottaa oluset. Koska teltassa oli hämärää ja systeemit outoja, lähdin tiskin näköistä rakennelmaa kohti. Onneksi en ehtinyt tilata. Se oli miksauspöytä. Oli hauskaa. Vielä hauskempaa olisi ollut, jos olisin ehtinyt tilata.

Areenalle astui sodankyläläinen MC Stepa, Lapin läänin Scarface.

Miksi ihmiset vaihtuu joita tunnen/miksi ne katoaa ja minne/miksi olo on pyhä kun nään kirkon ristin/mikä määrittele alkoholistin/onko sääli väärin/ku näin narkkarin miksi pääni käänsin/miks on helpompi ottaa entä antaa/kuka päättää kuka on kuningas ja kuka kumartaa…

Biletystä Tukikohdassa

Vanhempia olisi varmaan lohduttanut, jos he olisivat tienneet, kuinka paljon turvallisuuteen oli satsattu. Järjestyksenvalvojia pyöri kentällä kaiken aikaa yksin ja pareittain, samoin Punaisen ristin väkeä ja poliiseja. Kämmääjillä ja uupuneilla oli huolehtijat. Kaiuttimesta kuulutettiin: Muistakaa juoda vettä. Ja uudestaan: Viinaakin saa juoda, mutta vettä myös! Korvatulppia oli saatavana infossa. Mitä itua on korvatulpissa, kun on tullut kuuntelemaan musaa?

  • Musiikin voi vielä sietää, mutta se muu älämölö, sain selitykseksi.

Ilta vaihtui yöksi, mutta se ei menoa vaimentanut. Rokkarityttö kulki kahden järjestyksenvalvojan välissä. Sadetta enteilevää taivasta kohti lensi karannut keltainen ilmapallo.

Biletys jatkui myös Tukikohdassa. Viereen sattui rauhallinen (?) telttakunta. Pakollisten kerpeleiden ja v-alkuisten arvosanojen seassa joku lauloi: Olen pieni nalle vain, pullea…Matkailuauton katolla viriteltiin yötansseja ja toisella puolen yritti kolme ruumiikasta nuorukaista yhtä aikaa teltan oviaukosta sisään. Vuokravessojen tyhjennysauto möyrysi paikalle, imaisi tehdyt tarpeet sisäänsä kurkkutorvimaisella letkulla ja poistui. Ennen nukahtamista ajatukseni viivähtävät selvittämättömissä telttamurhissa. Satoi. Nukuimme makeasti.

Korpisaunan kätköissä

Tuuli oli yöllä repinyt telttasaunan katon. Pääsimme varauksellamme Vip-saunaan, joka oli ainoana käytössä. Poikkeuksena Suomen muista saunoista, festarisaunoissa ei ollut muuta vettä kuin löylyvesi. Metsänreunassa oli rivi suihkukoppeja. Joku oli käynyt kokemassa.

  • Ku aukasin suihkun, tuntu että pää lähti irti. Sanoin saatananperkele ja useita muita yhdistelmiä, mutta vesi ei lämmenny.

  • Helevetti olis varmasti ollu avainsana, ehdotin lauteilta.

Tuntui luontevalta – ja ainoalta järkevältä mahdollisuudelta – suunnistaa nurmikon poikki kohti altaita. Uikkaria ei tietenkään ollut. Mielessä käväisivät kamerakännykännykät ja netit, mutta entä sitten. Lähellä nollarajaa käynyt lämpötila ei ollut niitäkään vesiä lämmittänyt, joten virkistysarvo oli korkealla.

Elämän perustarpeita

Ostimme kojusta ruoka-annokset ja söimme ne pahvilautasilta tungoksessa kävellen.Yritimme etsiä kahvipaikkaa, mutta sellaista ei löytynyt. Muistimme että alueen kulmauksessa oli oikea ravintola. Sinne! Tilataan kuumaa kahvia ja jotakin herkullista! Mutta paikka oli kiinni. Ravintola ei oikein tuntunut osaavan päättää, ollako auki vai kiinni tai ollako edes olemassa rokkiväen kyljessä. Pihan ständissä oli kuitenkin juomahinnasto. Emme olleet ainoita ihmettelijöitä; Kartanohotelli menetti tilaisuutensa.

Läheinen huoltoasema oli osannut varautua. Lauantaina söimme siellä maailman parasta porokiusausta. Muukin festarikansa oli löytänyt sen.

– Oikia vessa, kuulin jonkun huudahtavan.

Lisäsin mielessäni: oikia pöytä ja tuoli, lämmin ruoka, lautanen, lusikka, sanomalehti…

Luin, että samana viikonloppuna Roskildeen oli kokoontunut yli satatuhatta juhlijaa. Useita päiviä jatkuneiden rankkasateiden vuoksi alue lillui savivellinä.

Nautittuamme lämpimän tilan ylellisyydestä, suuntasimme takaisin kohti lavoja ja leiriä. Rokki iski vastaan, imaisi mukaansa. Musta lavantakuskangas pullisteli, tuuli rieppasi puita. Benjihyppylavalle kiipesi tyttö henkselipaidassa ja heijasi kohta kuminauhan varassa jäätävässä pohjatuulessa.

Paksut pilvimassat lupailivat sateelle jatkoa.

Paula Alajärvi

Rovaniemi Jätkäkulttuurin pääkaupunki

Jo vain tuntee, ken Lappiin on kulkeutunut

Mitä aiemmin ollut on vailla.

Jetta Huttunen pohti edellisessä Jänkä-lehdessä onko Rovaniemestä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi ja tulee semmoiseen tulokseen, että reippaalla taloudellisella satsauksella vaikkapa uuden peräkkäisten genetiivien keskuksen (yliopiston taiteiden tiedekunnan junantuomien opiskelijoiden nykytaiteen ja mediakulttuurin keskus Magneetti) toimintaan se voisi olla mahdollista.

Toisessa lehdessä Huttunen tuumi, onko Lapissa olemassakaan muuta kuin Rovaniemeläistä kulttuuria ja arveli että “Tuskin.”

Portti kaupungin kunhan on sulkeutunut
Maailmaa katselee toisella lailla.

No. Muinaislöydösten perusteella Rovaniemen paikalla on asuttu ainakin
7000 vuotta. Tämä tiedetään. Samalla niemellä on ollut myös lappalaisten talvikylä keskiajalla. Näin arvellaan. Voipi olla. Sana ”kylä” tarkoittaa murteissa ja sukulaiskielissä myös taloa, pihaa ja majataloa.

Myös semmoista oletetaan, että Rovaniemi olisi asutettu idästä päin. Norjalaisten Lalli Olavi Pyhän surmaaja Torer Hund hävitti viikinkeineen viime vuosituhannen alussa Perman kauppapaikan Vienanmerellä niin huolellisesti, että asukkaat hylkäsivät sen kokonaan. Rovaniemen vakinaisen asutuksen arvellaan alkaneen samaan aikaan. Muutamat viikingeiltä pakoon päässeet iivanat kulkeutuivat Rovaniemen seuduille asti ja jäivät sinne. Aikansa valtateiden, Kemi- ja Ounasjoen yhtymäkohta oli erinomainen paikka motelli –huoltoasemalle, jommoinen Rovaniemi perusluonteeltaan on edelleenkin. Kulkijoita tiedetään olleen jo keskiajalla.

Pakolaisvirroista ei voi puhua, koska vielä 1600-luvun alun laskennassa koko Kemin lapin väkiluku oli alle 300 henkeä. Rovaniemen maalaiskunnan rajojen sisällä oli 15 taloa, niistä viisi nykyisessä kaupungissa eli Korkalon kylässä. Oma pieni kappelikirkko saatiin 1632. Pitäjän status ja oma kirkkoherra tuli jo 1785.

Vähäväkistä vaatimattomuutta kesti vielä 1860-luvulle, mutta sitten tuli kulttuuri kylään. Puun hinta maailmanmarkkinoilla oli noussut ja suuriruhtinaskunnan metsäyhtiöt toivat konttorinsa Rovaniemelle. Savotat ja uitot alkoivat. Jätkät tulivat ja Rovaniemestä tuli vilkas paikka. Vuodesta 1882 aloitettiin kuuluisat Rovaniemen Talvimarkkinat, joilla määräytyi mm. turkisten maailmanmarkkinahinta.
Rovaniemi kasvoi ja siitä tehtiin kauppala 1929 ja 1938 siitä tuli uuden Lapin läänin pääkaupunki. Alle tuhannen asukkaan pikkukylä vuodelta 1870 kasvoi niin, että Lapin sodan tieltä 1944 Korkalonniemeltä lähti evakkoon 8313 henkeä.
Kaupunki Rovaniemestä tuli 1.1.1960. Silloin asukkaita oli jo parikymmentä tuhatta. Se on jätkäkulttuurin ansiota.
Ei Rovaniemen markkinoilla tietty janon piinaa.
Kun trokari se supatteli: osta jätkä viinaa.

Rautatie saatiin Rovaniemelle 1909. Siitä lähtien on ollut olemassa käsite “junantuoma“. Se tarkoitti, että asianomainen oli etelästä ja pullamössöpoikia.

Kunnon lentojätkä oli usein niinikään etelästä, mutta tuli rahattomana “emäntien kautta” kävellen, yöpyi taloissa, pyysi ja yleensä myös sai ruokaa ja maksoi työllä jos talossa semmoista oli; hakkasi halkoja tai lähti heinäpellolle.

Toisinaan, aika useinkin, oli käynyt niin, että jätkäpoloinen oli yösijasta joutunut lempimään emännän, tyttäret, piian ja vielä kahdeksankymppisen kaljupäisen vanhan emännänkin. Mikä hän oli ikäihmistä masentamaan. Jätkän kielessä ei ollut luita ja uskomispakkoa ei kuulijalla ollut.

Junantuoma ei siis tiennyt elämästä paljoakaan. Seikkailu ja sattuma, jotka jätkän elämää särvittivät, jäivät häneltä kokematta. Mielikuvitus kääpiöityi ja ihmisestä tuli rajoittunut. Hän ajautui vakituiseen työsuhteeseen yhtiöiden pankakaulaksi tai joskus jopa viran- tai toimenhaltijaksi.

Jätkä jäntevä voimalla palkkansa saa,
mutta heikkoa luonto ei auta.

Jätkälle, vapaalle miehelle, semmoinen oli kauhistus.
Pätkätyö oli oikeata työtä, jossa oli urakkapalkka ja irtisanomisaika puolin taikka toisin seitsemän sekuntia. Rovaniemi oli jätkäkulttuurin keskuspaikkoja ja sotien jälkeisen neljännesvuosisadan sen selkeä pääkaupunki.

Jätkä asui savottakämpillä ja noudatti kirjoittamatonta Kämppälakia. Toisen omaisuudelle piti antaa rauha. Tahallista riidan haastamista ei suvaittu eikä kokkeja ahdisteltu.
Sen lain sanktiot olivat häpeärangaistuksia: nöyryyttäviä selkäsaunoja tai rikollinen pantiin seiväs hihojen läpi pujotettuna ja paljain persein pujottelemaan metsän läpi maantien varteen. Savotta-lehti julkaisi luetteloita niistä, jotka livahtivat savotalta maksamatta ruokalaskuaan. Semmoista jätkää ei enää savotalle otettu. Jätkän oletettiin elävän niin, ettei “jäljet haise”.

Jos savotalla oli hakattavana huonot metsät tai metsäfirma oli huonontanut taksoja niin häpeä kelpasi panokseksi myös korttipeliin. Tuppipelissä pelattiin häpeästä. Tuppivoitto oli merkityksetön, mutta häviö: Tuppeen joutuminen oli olevinaan erittäin suuri häpeä. Siitä sai kuulla venkoilua viikkokaudet. Monesti hävinnyt otti sen niin raskaasti, että vaihtoi savottaa. Legendat tietävät väkeä muuttaneen Kanadaan saakka häpeäänsä pakoon.
Hyvillä savotoilla pelattiin sököä, vaikka se kiellettyä olikin.

Valtion laki oli jätkälle toisarvoinen. Monellakin oli perässään maksamattomia sakkoja tappelunkahinoista tai juopumuksesta julkisella paikalla. Niitä ei katsottu viaksi, jos ei ansioksikaan. Ymmärrettiin, että tekevälle sattuu.

Siellä katsotaan mies eikä nuttu,
reilu jätkä on kaikille tuttu.

Jätkä, joka oli riski ja hyväkuntoinen työikäinen mies, ryskäsi palstoissaan kuukausia, kunnes puuntyvet alkoivat tuoksua jaloviinalle. Oli aika ottaa välitili tai förskottia ja lähteä Rovaniemelle juomaan.
Silloin tilattiin tuttu taksi, maksettiin entinen kyytivelka ja ajettiin Rovaniemelle herrainvaatehtimoon. Sieltä ostettiin kalleimmat diakonaalipuvut ja nappaskengät tai jatsarisaappaat ynnä muut tykötarpeet. Entiset pihkavaatteet jätettiin kauppaan ja käskettiin polttaa. Portsareille annettiin mennen tullen paperirahaa ja tasaraha se sai olla tarjoilijoillekin. Palveluja nousuhumalainen jätkämies käytti oikein uhalla. Osti monenlaista kampetta, valokuvautti itseään ja kävi hierojalla ja parturissa. Manikyyriäkin hän kokeili, mutta luopui salarakkailta saatujen satiaisten vuoksi. Niille ei viilatuilla kynsillä kuria saa.

Salarakkaille, usein huoriksikin mainituille, maksettiin nurisematta tarihvinmukainen hinta. Uusinnan sai yleensä puoleen hintaan. Jätkä ei ollut naisasioissa kranttu. Jos salarakas oli naisenpuoli, ihminen ja elossa niin asia oli okei. Vaatimukset täyttäviä naisia löytyi Rovaniemeltäkin useita.

Hetken mua hurmasi myös Kemijärven Hulta.
Hulta kyllä tietää kellä kulloinkin on kulta.

Sitten juotiin oikein juomalla. niin kauan kuin rahaa tai luottoa riitti.
Sen jälkeen ajettiin taksilla savotalle velaksi ja painuttiin diakonaalipuvussa töihin taas kuukausiksi kunnes reissu uusittiin. Rovaniemellä olikin kuusikymmenluvulla koko maan lihavimmat ja hyväntuulisimmat taksimiehet, kaikilla kivitalot.

Rovaniemelle jätkät tulivat tapaamaan lähinnä toisiaan. He olivat yhtä aikaa sekä ohjelmaa, että yleisöä. Kulttuurin omat julkkikset, mainejätkät Simauttaja, Hono-Hilteeni, Hankala-Väisänen, Emäntä-Lehtinen, Resuperse-Koistinen, Mateenmallinen-Väisänen, Kolisija -Korhonen, Kasino-Hermanni, Vihanen-Visti , Nätti-Jussi ja Haapaherra olivat monen muun ohella kuulemisen arvoisia miehiä. Rovaniemi tarjosi runsasta korvausta vastaan tilat olla ja viihtyä. Muuta siltä ei edellytettykään.

Jätkäkulttuuri päättyi, kun jätkästä tuli kotoaan autolla palstassa kulkeva metsuri ja suuret savottakämpät jäivät tyhjilleen. Ei ollut enää syytä ajaa taksilla Rovaniemelle juomaan eikä mainejätkiä enää ole. Monitoimikone ja Greenpeace näyttävät hätistävän metsurin kokonaan pois metsistämme.

Jätkien aikana Rovaniemi tottui liian hyvälle ja sillä on ilmeisiä vaikeuksia sopeutua uuteen. Kun taannoin Nätti-Jussia korvaamaan tuotiin Yoko Ono kavereineen, niin oltiin ymmällään, kun siitä olisi pitänyt maksaa.
Kun Nätti-Jussilta tippui juopottelureissun aikana taskuista kadulle sen verran rahaa, että kaupunki sai niillä rakennetuksi uuden hyppyrimäen, niin näiltä toisilta tulee suolainen lasku. On siinä sopeutumista!

Tienat, jotka jätkäpoika savotalla hankki
Oli silloin kauppalalle kaatumaton pankki.

Rovaniemeläisen Jari Vartiaisenmallisen-Tervon replikointityyli television Uutisvuodossa on opittu ravintola Piston korkeakoulussa. Jätkien aikoinaan suosimassa hyvien miesten ravintolassa . ( “ Älä , HYVÄ MIES, vatupassilla nauloja lyö !!”)
Ohjelmaa katsotaan paljon etelässäkin.

Paasilinnan veljesten tarinaniskennässä on jätkäkulttuurin tyyli ja asenne.
Savotoilta se tarttui nopeasti. Omaan kokemukseen pohjautuvat myös Haanpään mestarilliset jätkänovellit. Jätkäkulttuurin pohjalta on jo Teuvo Pakkalan ja Johannes Linnankosken ajoista lähtien syntynyt iso pino kirjallisuutta ja tehty monta elokuvaa. Elokuvissa jätkä paljastuu usein naapuripitäjän suurimman talon perilliseksi.
Oikea lentojätkä oli talonsa juonut jo ennen savotoille tuloa.
Veikko Huovisen luoma Pylkkäs-Konsta on Haapaherran tyyppinen korpifilosofi, joka ottaa asioista selvää.

Sellaiset jätkät ja sellainen maa,
joita ei voi unhoittaa.

Ranuan uskovaisessa pitäjässä kaikkialla alituiseen kuuluva virrenhyrinä askarrutti jätkiä. Osoittautui, että Haapaherra oli asian nuorempana tutkinut.

Hän pyysi Ranualla talosta yösijaa ja hänet majoitettiin samaan huoneeseen talon nuoren piian kanssa. Aamulla hän heräsi siihen, kun piika lauloi huilumaisella äänellään hautajaisvirttä. Haapaherra oli ihmetellyt, miksi nuori ihminen laulaa noin surullisia heti aamusta. Piika sanoi, että se on aina virren paikka, kun on kuolleita kyrpiä huoneessa.
Ranuan olemusta ymmärrettiin sen jälkeen paremmin.

Toisenlaisia mainemiehiä olivat työhullut: Esimerkiksi Pölli-Pekka, Pölli-Salminen ja Pitkä-Pentti Lehtonen tekivät monen miehen työt, mutta puhuivat vähän. Kovimmat työmiehet olivat yleensä suuriperheisiä ukkomiehiä.

Legenda väittää, että jätkä ei kuollut kuten ihmiset vaan muuttui poroksi.
Kuolinilmoituksia ei ollut nähty, mutta miestä ei liioin Rovaniemellä näkynyt.
Oikeasti jätkä otti vaimon, sai lapsia, rakensi talon ja asettui lääniin asumaan. Hänellä oli parempaakin tekemistä kuin pörrätä Rovaniemellä. He ovat isiämme.
Äidit laulelevat toisinaan virsiä vieläkin. Näistä lähtökohdista syntyy lappilainen näkökulma kulttuurin ilmiöihin.

Lentojätkä oli työtahdissaan kohtuullinen poikamies. Hän ryyppäsi viinaa ravintolassa. Osti viinaa Alkosta ja trokarilta ja ajoi taksilla. Jos poliisi takavarikoi viinapullon, jätkä haki taksilla uuden. Kaikki veroilta ja juopumussakoilta säästyneet rahansa jätkä kantoi tunnollisesti Rovaniemen talouselämän hyväksi. Heitä pyöri läänissä parikymmentätuhatta henkeä kymmeniä vuosia, joten jätkä on kyllä patsaansa ansainnut.

Enää, rumarillumarillumarei,
Jätkät Rollossa parveile ei.
Sitä jätkä sen sijaan ei ole ansainnut, että mitään ymmärtämättömät opiskelijat
häpäisevät Vappuna hänen patsastaan kötöstämällä sen päähän ylioppilaslakkia.

Vanha opettajani antoi minulle keskikoulussa ammatinvalinnanohjausta sanoen: ”Ei täällä ole pakko olla! Jos ei osaa olla niin kuin käsketään eikä läksynluku maistu, pitää mennä metsätöihin. Pitää ruveta jätkäksi!” Minä menin enkä ole ratkaisuani katunut. Siksi vetoan teihin:

Hyvät Opiskelijat!
Älkää! Oi älkää lakittako enää Jätkäpatsasta !
Kaatakaa hautakiviä! Tervatkaa enkelinkuvia, mutta älkää lakittako Jätkäpatsasta!
Se on liian rivoa.

Aate/Erkki Alajärvi
Kuvanveistäjä Sodankylästä

Löytöpoikia

Menneinä vuosikymmeninä keskusteltiin maaseudun lahjakkaista nuorista, jotka eivät olleet saaneet mahdollisuutta terävöittää henkeään koulunkäynnillä. Kansakoulunopettajat pitivät erityistehtävänään poimia hyväpäiset oppilaat keskikouluun sivistettäväksi. Koulutus oli sodanjälkeisinä vuosina –ja tietysti myös sitä ennen – portti parempaan elämään. Ehkä velvoite oli jopa ilmaistu opettajille, sillä tarvitsihan nuori kansakunta koulutettua väkeä noustakseen metsästäjistä ja korvenraivaajista, ellei vielä ihan small talk –kansaksi, niin kuitenkin muutaman askeleen ylemmäksi kirjasivistyksen rappuja.

Kaikkia lahjakkuuksia ei saatu haravoitua sivistyksen riihtä puimaan. Raaka ruumiillinen työ oli arvossaan ja sitä tehtiin paljon. Kaikille käsipareille oli akuutti tarve, eikä koulun jalostavaan voimaan oikein edes uskottu. Sitä paitsi koulutuksesta koitui maksuja, eikä ylimääräistä rahaa ollut.

Vielä poikien koulutusta vähemmän tunnettiin tarvetta kouluttaa tyttöjä. Heillä oli silloisessa yhteiskunnassa selkeästi toissijainen asema ja nykyistä huomattavasti tuntuvammin esteitä sekä koulunkäyntiin että taiteelliseen työskentelyyn.

Lahjakkuusreservien uskottiin lymyävän erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Jos näihin korpien nuoriin oli onnistuttu iskemään lukuinnon kipinä, he vaihtoivat varttuessaan pokasahan tai navettatakin siihen opiskeluväylään, joka heille tarjoutui. Kansanopistot ja kansankorkeakoulut tarjosivat opiskelumahdollisuuden maaseudun nuorille, joiden opintie oli tyssännyt alkuunsa. Näiden opinahjojen kautta ilmaantuikin sitten Suomen kulttuurielämän kartalle kärkinimiä, jotka todensivat käsityksen metsien lahjakkuusreserveistä. He eivät olleet myöskään persoonatonta tusinatavaraa, vaan heidän useimmiten puutteenalainen elämänsä tarjosi ainesta taiteelliseenkin työskentelyyn. Heistä esimerkkinä mainittakoon Paasilinnan veljekset.

Jos ihmisellä on jokin luontainen kyky, se yleensä jossakin elämänvaiheessa tavalla tai toisella puhkeaa esiin ja kehittyy taidoksi. Koulunkäynnistä riippumatta näin syntyy muusikoita, kirjailijoita, kuvantekijöitä… Näiltä persoonilta ympäröivä yhteisö odottaa paljon, – ja antaa kenties anteeksikin jotakin.

Harvaan asutulla seudulla taiteesta leipänsä hankkivalta tai taiteilijana esiintyvältä henkilöltä puuttuu vertaistuki ja ne verkostot, jotka taajaväkisillä paikkakunnilla ovat itsestäänselvyyksiä. Kehen hän vertaa itseään, kuka sanoo, olenko oikea taiteilija, teenkö taidetta. Taiteilija tarvitsee työskentelynsä ruokkimiseksi ja ravitsemiseksi muita samoin suuntautuneita. Hänestä tulee helposti myös silmätikku, joka vastaa yksin ympäriltä kuuluvan kuoron huutoihin. Periferiaan eivät suuntaudu myöskään palkinnot ja apurahat.

Veitservasan riimipää Matti Raekallio on kirjoittanut toistakymmentä runokirjaa ja myynyt ne yhettömiin. Käyttääkö hän itsestään nimitystä runoilija? Epäilemättä kyläläiset silläkin nimellä häntä mainitsevat, mutta itse hän itsensä esittelee vanhainkodin talonmieheksi. Runoilija-nimitys on joillekin tullut vähemmälläkin. Laadun voi lukija tarkistaa tässä lehdessä olevista näytteistä.

Jänkä-lehden tavoitteena on tuoda esiin lappilaista kulttuuria. Myös sellaista, joka ei saa ansaitsemaansa huomiota edes alueen omissa tiedotusvälineissä.

Paula Alajärvi

Jänkä numero 2 / 2014

Kohtaaminen hakkuuaukiollaPaula Alajärvi

Kevon kanjoni – uhka ja mahdollisuusKerttu Korhonen

Unelma kestävämmästä liikelahjasta – Miia Kärnä

Näkkälän palkisen jako kietoutuu saamelaismääritelmään – Tuomas Keskitalo

Marjojen metsästäjät – Hertta ja Paula Alajärvi

Sanoilla maalausta – Tiinaliisa Multamäki

Elämää Suomen komeimman kotikiven juurella – Sirpa Karjalainen

Maan ja taivaan välillä – Matti Huotari

Erään hevosen tarina – Katja Hirvasaho

Paulaharjua Hetassa – Paula Alajärvi

Lapin Kansaa katsomassa – Erämään armoilla IV – Tiakka

Mustikan arvo – Hertta Alajärvi

Tosipaavolainen – Aate

Syksy saapuu – Didu

Historiaa preesensissä – Paula Alajärvi

Lapin naiset astuvat varjosta valoon! – Tiina Heinänen

Ja se kissa! – Enni Harju ja Mirka Huhta

Saraspään ministerivierailu – Erkki Alajärvi

Hillapaikat

Kohtaaminen hakkuuaukiolla

Kohtaaminen hakkuuaukiolla

Latasin reppuun varmuuden vuoksi kumisaappaat ja villatakin. Sää oli lämmin, mutta ilma enteili sadetta. Hakkuuaukea oli jo vuosia ollut mieluinen mustikkapaikkani.

Ajoin puomille, jatkoin jalkaisin mäkistä soratietä ylös ja mutkittelevaa polkua metsän halki aukiolle. Ripustin repun kuivaan oksantynkään ja aloin poimia. Olin saanut jo pikkuämpärin täyteen, kun alkoi tihuttaa. Sade yltyi kunnon kuuroksi ja raskaat pisarat kastelivat ohuen vaatetukseni läpimäräksi. Sadetakki oli unohtunut.

Kun sade taukosi, ripustin märät vaatteeni kuivumaan puiden oksille. Puin pelkän villatakin yläkroppaan ja kumisaappaat jalkaan. Jatkoin poimimista, olo tuntui mukavalta seuraavaan sadekuuroon asti, joka ei ollut sen vähävetisempi kuin edellinenkään.

Harmaanutuisen maiseman läpi näin syrjäsilmällä jotakin, mikä ei kuulunut maisemaan. Vaaleat häilähdykset puiden välissä materialisoituivat pakettiautoksi katettuine peräkärryineen suunnasta, josta en tiennyt autolla paikalle päästävänkään.

Kun ajopeli pysähtyi, ovista hyppi kirkkaan oransseihin sadeasuihin sonnustautuneita ihmisiä, jotka arvasin marjastajiksi. He katselivat ympärilleen ja varmasti huomasivat minut ja vaateliputukseni ja näyttivät neuvottelevan. Seisoin jähmettyneenä ja tuijotin porukkaa kuin tomppeli, käteni ei noussut tervehdykseen – ei tosin heilläkään. Vesipisarat valuivat hiustenlatvoista ja imeytyivät märkään villatakkiin, noro valui jo niskaa alas.

Poimijat nähdessäni ensimmäinen ajatukseni oli: kuka suojelee meitä tavallisia kotitarvepoimijoita? Jos tulijat levittäytyisivät aukealle, voisin ihan hyvin vaihtaa maisemaa. He tekisivät työnsä perusteellisesti.

Mutta mitä raskaammilta märät vaatteeni alkoivat tuntua, sitä enemmän itseni kanssa käymäni dialogi alkoi kallistua thaipoimijoiden puolelle. Ajattelin suomalaisia, niitä kymmeniätuhansia lappilaisiakin, jotka olivat joutuneet lähtemään hakemaan leipää ja elinmahdollisuuksia muualta. Joku sanoisi, että he joutuivat Ruotsissakin tekemään kaikki ne työt, jotka eivät kelvanneet ruotsalaisille.

Mutta eivätkö thaimaalaiset ja ukrainalaiset tule Suomeen tekemään juuri sitä työtä, joka kelpaa enää harvalle suomalaiselle? Marjanpoimintaa. Jos suomalaiset poimisivat yhtä ahkerasti marjoja kuin thaimaalaiset, kyllä siitä jotakin kostuisi. Tosin marjakilon hinta ei ole missään suhteessa suomalaisiin elinkustannuksiin. Mutta jättävätkö suomalaiset vetämättömyyttään poimimatta marjat jopa omaa käyttöä varten? Pohdintani loppukaneetiksi sain: vieraspoimijoille ajan tasalla olevat säännöt ja sopimukset, joita on tarkasteltava uudestaan joka vuosi kokemukset huomioon ottaen.

Poimijat nostivat valtavat saavit olalleen ja suuntasivat suorassa rivissä tasaisin välein askeltaen aukion poikki kohti metsänreunaa, ja katosivat sadesumuun. Seitsemän heistä oli pukeutunut juuri samanlaisiin sadeasuihin, pisimmällä heistä oli vähän pitempi, haalistunut takki. Mukanani ei ollut kameraa, mutta tuskin unohdan näkyä ihan pian.

Seuraavana päivänä kiiruhdin katsomaan, olivatko vieraspoimijat putsanneet ”minun” marjapaikkani. Eivät olleet. He eivät olleet poimineet marjamättäitä edes autonsa ympäristöstä. Varmasti tältä saralta löytyy yhtä monta kokemusta kuin on kokijaa, mutta tämä oli minun kokemukseni elokuulta 2014.

Paula Alajärvi

Sanoilla maalausta

Sanoilla maalausta

Näen edessäni kauniin kultaisen jalokivin koristellun kruunun. Kuulen miesäänen upean soinnin korvissani, nuori mieleni kokee huikean oivalluksen: paavin päähine! Ja siihen se ilmestyy, kruunun viereen, luokkahuoneeseen opettajanpöydälle kirjapinojen päälle. Sanat ovat luoneet kuvan, tarina alkanut elää, ääni on johdattanut minut unohtumattomalle matkalle. Eläkkeelle jäämässä oleva äidinkielen opettaja Urho Vähäniitty lausuu V. A. Koskenniemen runoa Kruunuja. Olen juuri aloittanut yläasteen. Olen lumoutunut.
Tuo teininä koettu runouden lumous oli niin vahva, että olen halunnut välittää sitä eteenpäin. Minulle lausunta on nimenomaan tarinan kerrontaa, kuvien maalaamista sanoin. Tänä tekstitettyjen, liikkuvien kuvien aikakautena on erityisen koskettavaa, kun elävä ihminen kuvailee maailmaa sanoin. Se on erityisen koskettavaa juuri heille, jotka eivät tiedä sitä kaipaavansa. Siksi minä haluan viedä lausuntaesityksiä ihmisille, jotka eivät itse lähtisi lausuntaa kuuntelemaan. Paikkoihin, joissa on runoutta liian vähän: kouluille, kapakoihin ja kauppakeskuksiin.

Louhistiina, Lapista

Koen, että juureni ovat vahvasti Lapin metsissä. Näissä oranssinsävyisissä männyn rungoissa, karhunsammalmättäissä. Karussa ja vaatimattomassa ympäristössä, jonne on sinne tänne upotettu uskomatonta kauneutta: samettinen hiekkaranta, maariankämmekkä ja meheviä mustikoita. Mutta mitä on olla lappilainen, kun ei ole saamelainen?
Elias Lönnrotin toimittama ja SKS:n julkaisema Suomen kansan muinaisia loitsurunoja johdatti minut juurilleni. Sieltä löytyi se luontoyhteys, jota olin lapsesta toteuttanut. ”Anna Ahti ahvenia”, kun heitän vieheen veteen. Vaatimukset, ettei pahaa tapahtuisi ”sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana”. Siellä olivat ystäväni Hongatar, Pihlajatar, Kuutar ja monet muut, joiden kanssa olin käynyt hiljaista keskustelua koko elämäni. Oli helpottavaa löytää itsestään vuosisataisten perinteiden jatkumo. Jotain pysyvää ja ikiaikaista.
Louhistiinan loitsurunoesityksissä haluan tuoda esille muinaissuomalaista kulttuuriperinnettämme. Muistuttaa siitä, että sanoilla ja runoilla on ollut meille suomalaisille ihan erityinen merkitys. Joillekin loitsurunot voivat olla vain viihde-esitys, joillekin matka kalevalaiseen kulttuuriin, joillekin se voi olla puuttuva pala tiestä omille juurilleen.

Elämät kansanrunojen takana

Tätä kirjoittaessani Halurako-esitys on vielä harjoitteluvaiheessa. Silti koen, että taiteilijana olen jo saavuttanut olennaisimman: ihmiset pohdiskelevat, mitä mieltä he ovat siitä, että rivoja runoja esitetään julkisesti, ja haluavatko he itse kuulla niitä. Kiireinen uraohjus on pysäytetty pohtimaan omia arvojaan, omia kiinnostuksen kohteitaan, itseään ja suhdettaan ympäröivään maailmaan.
Matka yksittäisistä rivoista riimeistä ja rallatteluista kahdeksi puolentunnin elämäntarinaksi on ollut mielenkiintoinen prosessi. Jokaisen kansanrunon takana on monta ihmisiä: joku, jolle on käynyt niin kuin runossa kerrotaan, toinen, joka on tehnyt sen riimeiksi ja seuraava, joka kertoo sitä eteenpäin. Ja jokin siinä tarinassa on vedonnut ihmisiin niin, että se on jäänyt elämään. Kiinnostavan runon löydettyäni kysyin mielessäni ”mitä sitten tapahtui” ja jatkoin digitaalisen kansanrunoarkiston selaamista, kunnes joku toinen runo kertoi vastauksen. Runo kerrallaan syntyivät esityksen Maija ja Matti sekä heidän elämäntarinansa.

Runot muistan, laulun sanoja en

”Kuinka sinä muistat tuon kaiken?” kysytään lähes joka esityksen jälkeen. Ehkä ihmiset ovat vieraantuneet ulkoa opettelun kulttuurista. Lausuja opettelee tekstiä työkseen siinä missä näyttelijä tai laulajakin. Unohdan tavaroita, asioita ja omia ajatuksiani kesken lauseen. Mutta runot ja niiden tarinat juurtuvat mieleeni nopeasti ja pysyvästi. Kerran opittu teksti palautuu mieleen hyvin helposti.
Minä muistan runon ensin kuvana, tarinan etenemisen muuttuvina kuvina. Muistan runon rytmin, muistisäännöt – ensin k-rivi, sitten l-rivi. Vasta näiden jälkeen alan muistaa itse tekstin, oikeat sanat. Jostain syystä nuottiviivaston alle kirjoitetut laulun sanat eivät tartu muistiin samalla tavalla. Nuottiavain lukitsee aivoni eikä mitään mielikuvia synny. Minun on kirjoitettava laulun sanat erilliselle paperille ja opeteltava ne ilman nuotteja. Vasta silloin teksti alkaa elää minussa.

Jokin jatkaa matkaansa

Auditoriollinen yläastelaisia rynnii välitunnille. He ovat juuri kuunnelleet puolituntisen J.H. Erkon runoja ja pysyneet sen ajan erillään älypuhelimistaan (yhtä lukuun ottamatta). Vihreähiuksinen tyttö kulkee vastavirtaan, tulee luokseni. ”Mä en oo ikinä kuullu mitään tämmöstä, se oli mahtavaa, kiitos!” Hänen innosta loistaviin silmiinsä katsoessani muistan hetken yli kaksikymmentä vuotta sitten siinä samaisessa koulussa. Hymyilen. Sanat ovat luoneet kuvan, tarina on alkanut elää, matka on alkanut.

Tiinaliisa Multamäki

Kirjoittaja on sodankyläläinen kansanrunouteen hurahtanut lausuja ja tuottaja.

Hän oli 2012 J.H. Erkko -lausuntakilpailun yleisön suosikki.

Hänen uusin kansanrunotuotantonsa Halurako käsittelee seksiä ja sen puutetta.