Erkki Alajärvi

Taiteilija metsurivillapaidassa

Sodankylän ensimmäisille filmifestivaaleille 30 vuotta sitten vaelsi myös kirjava joukko kuvataiteilijoita. 1980-luvun alkupuolella oli perustettu Lapin ensimmäinen, pääsääntöisesti modernia taidetta edustava ammattitaiteilijoiden yhdistys.

Rovaniemellä olivat toimineet jo 1960-luvulla työväen kuvataideseurat. Vuonna 1966 perustetun Palaksen riveissä oli ollut jo monta vuotta asiansa osaavia tekijöitä. Mutta nyt oli kyse koulutettujen taiteilijoiden toimeentulosta sekä näkyvyydestä.

Ei-esittävää taidetta ei itsestäänselvästi ymmärretty Lapissa. Sitä pidettiin humpuukina ja tekijöitä haihattelijoina.
Moni oli sitä mieltä, että tunturit, porot ja kullerot riittävät.
Tosiasiassa koko modernismin käsite oli hyvin suhteellinen. Eero Kumpula tallensi rehellisen naivistisesti maakunnan näkymiä. Sodankylässä yleisö ihmetteli Alariesto-Gallerian ulkopuolella roikkuvia Markku Malmivaaran öljytynnyreitä. Esillä oli kuitenkin Erkki Alajärven hyvinkin näköisiä veistoksia, sekä Alajärven kuntasta muotoiltu naisen näköinen maataideteos.
Myöhemmin eräs väsähtänyt festivaalivieras jo käyttikin tyynynään naisfiguurin kanervasta tehtyä karvapuskaa.
Erkki Alajärvi poistui joukostamme keväällä 2015.

Sodankylän elokuvajuhlista kasvoi suuri kansainvälinen tapahtuma.
Samaan aikaan alkuperäiseen taiteilijaryhmään kuulunut Pertti Lohiniva oli avannut Rovaniemelle modernin taiteen gallerian.
Sellaisen pitäminen oli 1980-luvulla sankariteko sinänsä. Rahaa ei tullut, omat taiteilijan ja muotoilijan työt kärsivät.
Kuitenkin Galleria-galleriassa pitivät näyttelynsä niinkin nimekkäät taiteilijat kuin Rosa Liksom ja Kalervo Palsa. Galleria Galleriasta kehittyi nopeasti kohtauspaikka. Siellä eri puolilla Lappia asuvat kuvataiteilijat tapasivat toistensa avajaisissa.
Lohinivan Galleriaan tekemällään koivuhalko-installaatiolla Kari Tuisku onnistui ylittämään ei-esittävän taiteen ja yleisön välisen rajan. Hyvin ladottua halkopinoa ei kovanahkaisinkaan taiteen vastustaja tohtinut ruveta arvostelemaan.

Kemijärvellä pieni porukka teki 1980-luvulla taidekalenteria. Yrityslogot kalenteriin painettiin käsin silkkipainolla kauppaoppilaitoksen kellarissa. Rahoilla ryhmä teki matkoja Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.
Näin omalla tavallaan edistettiin pohjoissuomalaisen kulttuurin näkyvyyttä maailmalla.
Kalenteria oli tekemässä myös vuonna 2005 edesmennyt Tuula Pyykkö-Tuisku, jonka maalauksiin alkoivat putkahdella itämaiset vaikutteet.
Lappilainen taide ei ollutkaan enää jänkää tai Särestöniemen värileikkiä.

Oltiin eletty kulttuurissa, jossa taidekoulun käyneet taiteilijat olivat myös metsureita ja kirvesmiehiä. Leipä piti repiä jostakin.
Sinnikkäistä yrittäjistä Reijo Raekallio rakensi itselleen ateljee-gallerian Kittilän Pöntsöön. Lapin ammattitaiteilijat ry piti 1987 näyttelyn Murmanskissa. Mukana olivat myös Lapin ylioppilasteatteri sekä vierailevana artistina Dave Lindholm. Konsertin, näyttelyn ja teatteriesityksen järjestäminen neuvostoviranomaisten kanssa ei sujunut aivan kommelluksitta.

1990-luvun alun lama ajoi taiteilijat kaupunkeihin, Rovaniemelle ja Kemiin. Tuli avioeroja ja joku menetti itse rakentamansa talon.
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan ilmaantuminen Rovaniemelle 2000-luvulla mullisti kenttää.
Yliopiston piti ehdottomasti edustaa kansainvälisiä tuulia. Se tarjosi mahdollisuuden monille ulkomaalaisille taiteilijoille tutustua Lappiin ja työskennellä ympäristössä. Myös alkuperäiskulttuurien edustajat saivat taiteen kentällä paremman jalansijan.
Aivan kivuttomasti yhdentyminen ei kuitenkaan käynyt. Vanhemman polven taiteilijat pitivät yliopiston taiteilijoita ylimielisinä.
Yliopisto loi hyvät kansainväliset yhteydet, mutta moni taidetapahtuma on rakentunut tekijöiden omasta aloitteesta.

Alkuperäiseen Lapin ammattitaiteilijat ry:hyn kuului monia eri taiteenlajien edustajia. Mukana oli taidekäsityöläisiä, muusikoita sekä teatterilaisia.
Yhteistyö poiki monia hedelmällisiä projekteja.
Kuvataiteilijat katsoivat kuitenkin vuonna 1990 tarvitsevansa vahvemman kuvataidetta edustavan yhdistyksen. Lapin ammattitaiteilijoista kehittyi Lapin taiteilijaseura ry.

Populaarikulttuuri ja taide kohtasivat jo Kalervo Palsan teoksissa. Pertti Lohiniva – ja myöhemmin Samuli Kontio – ovat varioineet teoksissaan sarjakuvaa, elokuvaa ja graffititaidetta.
Maailmalliset merkitykset ovat astuneet kuvaan taiteilijoiden omin päin tekemien matkojen myötä.
Lappilaista taiteen tekemistä on kautta vuosien saattanut omaleimainen ehdottomuus. Talo elää tavallansa ja vieraat kulkevat ajallansa.
Vuonna 2001 Pelloon Pekka Syväniemen hallussa oleville maille perustettu Oranki Art on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.
Tapahtuma on puhuttanut ulkomaisia vierailijoita omalaatuisuudellaan. Oranki Artissa toimitaan paikallisen ympäristön ehdoilla, mutta tekijöiden kenttä on vapaa.

Tämän päivän Rovaniemen keskustaan on kehittynyt monipuolista kuvataide-, teatteri- ja musiikkitoimintaa, jossa tekijät työskentelevät yhdessä ja tukevat toisiaan. Vuonna 2013 perustettu Kulttuuriyhdistys Valsa ry pyörittää Valistustalolla Galleria Värinää.
Ammattilaisten, opiskelijoiden ja itseoppineiden jako ei ole enää selkeä.
Kun 2000-luvun alussa vielä kyräiltiin ja kilpailtiin apurahoista, ovat eri taiteenalojen edustajat taas alkaneet puhaltaa yhteiseen hiileen.
Tämän päivän yhteiskunnan nuiva asenne kulttuurin tukemista kohtaan on saanut taitelijat yhdistämään voimansa.
Me elämme rahastusyhteiskunnassa, jossa maksamme itse tuottamistamme palveluista. Meille myydään yhä huonompilaatuista tavaraa.
Pahin virhearvio tehdään taiteen työllistävää vaikutusta vähäteltäessä. Sen yhteyteen liittyy useita muita palveluita, joita ei haluta nähdä.
Matkailullisesti on jätetty hyödyntämättä monia mahdollisuuksia. Taide on kulttuurien välinen kommunikaatioväline. Se ylittää kielirajat ja valuutat.

Tämän päivän pohjoissuomalainen kuvataiteilija on aikaisempaa yrittäjähenkisempi. Ei pidetä itsestään selvänä että yhteiskunta elättää taiteilijan.
Kulttuurin ja taiteen tuottaminen on selviytymistarina maailmassa, jossa yhä harvemmat pääsevät jakamaan kakkua. Se on todellista yrittäjyyttä.
Yhteiskunnan hyvinvointi ei voi olla pelkästään sen parhaiten toimeentulevan osan hyvinvointia, kuten viime aikoina on haluttu nähdä. Harvojen suuryritysten menestys ei takaa kattavaa työllisyyttä.
Tulevaisuudessa myös taiteen alueelle syntyy yhteisöjä, joissa voidaan jakaa työvälineet ja kustantaa ryhmälle halvempi työtila. Taiteellinen toiminta tapahtuu yhä enemmän taidelaitosten ulkopuolella.
Pienituloinen taitelija ei kuulu palkansaajiin, yrittäjiin tai eläkeläisiin. Mikä hänen paikkansa lopulta on?

Kuten kirjailija Kari Hotakainen toukokuisessa Helsingin Sanomien (27.5.2015) haastattelussa toteaa:

”Mitä ihmiselle tapahtuu, jos kukaan ei kerro hänelle millaista on olla ihminen?”

Richard Kautto 
Rovaniemeläinen kuvataiteilija, kriitikko ja vapaa toimittaja

Muistelus Erkki ”Aate” Alajärvestä.

Elettiin muistaakseni vuotta 1964. Illalla painiharjoituksissa Erkki ilmoitti minulle, että huomenna illansuussa lähdetään postiautolla Saariselälle viikoksi hiihtämään. Sanottuani, että en voi lähteä kysymättä lupaa isältäni, Erkki ilmoitti, että on jo kysynyt luvan, ja käski mennä kotiin ja pakata repun. Lähdimme postiautolla seuraavana iltana. Otimme mukaan autoon sisälle sukset ja reput, joita ohikulkevat matkustelijat joutuivat hieman väistelemään. Matkustajiin kuului sairaanhoito-opiskelijoita jostain päin Etelä-Suomea poikaystävineen. Erkki sytytti savukkeen, jolloin opiskelijat moittivat suksia, jotka olivat heidän tiellään ja purnasivat tupakoinnista. Erkki ei selvästi tykännyt siitä, mutta sammutti savukkeen.

Saavuttuamme Inarin ja Sodankylän rajalle painoimme pysähdysmerkkiä ja astuimme ulos kuulaaseen talvi-iltaan. Myös opiskelijaporukka jätti siinä postiauton. Kun heidän suksiaan alettiin irrotella postiauton katolta, olimme Erkin kanssa jo ladulla hiihtämässä kohti Luulammen majaa. Erkki kehotti pitämään reipasta vauhtia. Kun saavuimme ensimmäisen ison alamäen luo, Erkki käski minun kerätä muutamista lähellä olevista puista oksia. Minä tein työtä käskettyä ja Erkki sanoi, että rakennamme siihen ladulle hyppyrin. Valmistettuamme lumesta ja oksista noin metrin korkuisen hyppyrin siirryimme sivulle odottamaan perässä tulevaa opiskelijaporukkaa, joka pian saapuikin mäenreunalle. Heistä ensimmäisenä hiihtänyt sanoi: “Latu näyttää hyvältä, antaa mennä vaan.” Koko porukka lasketteli tietämättä hyppyristä mitään ja he lentelivät kuka minnekin. Erkki totesi minulle: “Ei parane puuttua minun tupakointiin.”

Saavuttuamme Luulammen majalle huomasimme majan olevan täynnä porukkaa, joten jatkoimme matkaa kuun valossa kohti Sokostin juurella olevaa tupaa. Saavuttuamme majan luo oli sielläkin suksia seinällä useat parit. Kurkistimme ovesta ja huomasimme senkin majan olevan täysi. Erkki totesi, että jatketaan matkaa, koska kuun valossa oli kiva hiihtää. Mutta tehdessämme lähtöä huomasin seinällä olevat sukset, joista toinen oli katkennut kärjestä. Huomattuaan katkenneen suksen Erkki sanoi, että “Eihän meillä tässä mihinkään kiire ole, korjataanpas joutessamme pojan sukset”.

Repussa olleesta hernekeitosta otimme kuoret pois ja laitoimme jäätyneen hernekeiton sellaisenaan minun reppuni pikkutaskuun. Erkki rakenteli hernekeittopurkin pellistä ja mökin lahonneista ikkunalistoista nypityistä nauloista loistavan paikan ja korjasi suksen, minkä jälkeen asetimme suksen takaisin paikoilleen seinää vasten. Lähdimme hiihtämään kohti Muotkan Ruoktua, jonne saavuimme vasta aamuyöstä. Nukuimme makeat unet lähes puoleenpäivään. Vietimme Saariselän maastoissa seitsemän päivää hiihtäen ja tarinoiden. Olen useasti jälkeenpäin miettinyt, mitä mahtoi ajatella mies, joka omisti korjatut sukset – että kukakohan mahtoi ne yön aikana korjata.

Pertti Ukkola 
Sodankyläläissyntyinen runoileva urheilija, voitti Montrealin olympialaisissa 1976 kultaa painissa