Jaana Martikainen

Seitsemän kesän pässeistä

”Onko meillä lampaita?” kysyin silmät loistaen, vaikka näinhän itsekin. ”Kesäpässejä”, äiti tokaisi järjen äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Sittemmin homma lähti käsistä.

Kissoja meillä oli ollut entuudestaan ja nyt tontilla asui viitisenkymmentä muutakin eläintä. Lampaita on siunaantunut ja liekö haikara tuonut väärän paketin, kun seassa oli yllättäen muutama vuohikin. Ankoille kaivettiin pieni lampi keskelle pihamaata ja kanalasta soi herätyskello joka aamu kello kolme. Yksi koirakin löysi meiltä eläkekotinsa ja vei sydämeni mennessään. Nykyisin hän nukkuu pienen, varta vasten hänelle istutetun vaahteran alla.

Kun äiti tarjosi ensimmäistä kertaa lampaanlihaa, teimme siskoni kanssa sen sijaan itsellemme voikukkasalaatit. Ei mennyt paria päivää, kun nälkä ajoi siskokset kokeilemaan äidin reseptiä. Horsma, vesiheinä ja apila olivat lopulta kovin lyhytnäköisiä ratkaisuja. Myöhemmin opin pitämään läheltä tulevasta lihasta ja nylkemäänkin, mutta edelleenkään en halua tietää, minkä nimistä lihaa on keitossa. Jauhettavaksi kelpaavat osat ovat helppoutensa vuoksi suosikkejani kokatessa. Aiemmin jauhoimme lihan vanhalla, käsin veivattavalla lihamyllyllä. Vinkuna oli korvia huumaava, ja toisen täytyi olla pitämässä keittiön pöytää paikoillaan. Jossain vaiheessa viereisessä huoneessa työpäivästä uupunut mies joko heltyi vaimolleen tai kyllästyi meteliin, ja nyt keittiöstämme löytyy sähkökäyttöinen mylly. Pöytääkään ei tarvitse enää erikseen pidellä paikoillaan.

Eläintenpito ei ole aina hohdokasta, kun uni jää vähäksi, eläimet sairastavat ja säästöpossusta kolistellaan viimeisetkin lantit heiniä varten. Tavallisen tehdastyöläisen ja harrastelampurin rahat riittävät muinaisiin eläintenhoitovälineisiin. Kerintää varten äiti löysi kaiketi maaseutumuseosta vanhat saksimalliset keritsimet. Laitumien pystytyksessä meillä sentään hyödynnetään perinteisen lihastyövoiman lisäksi hieman uudempaakin tekniikkaa. Rautakangella isketään maahan reikiä, joihin sitten viisikiloisella kumilekalla nuijitaan toisesta päästään tylpistetyt heinäseipäät. Nykyisin aidassa kulkee sähkölangat, muttei ole montakaan vuotta siitä, kun lampaat vielä juoksivat harva se päivä verkkoaidasta lävitse. Aitaverkkoja oikoessamme huomasimme pian, ettei halvin ole aina paras – eikä lopulta edes halvin.

Kaikkein eniten tällaisen eläintarhan pyörittäminen vaatii aikaa. Päivittäiseen ruokintaan menee noin 40 minuuttia. Lisäksi muut kausiluontoiset askareet, kuten kerintä ja talvikarsinoiden tyhjennys, ovat työssäkäyvälle mielipuolisia urakoita. Sitä täytyy todella haluta hiipumaton palo rinnassaan. Joskin voin vakuuttaa, ettei palo aina näy ulospäin, kun herättelen äitiäni navetalle kahvipannun tuoksulla.

Muutaman kerran meiltä on kysytty, mitä eläinten pitämisestä hyötyy. Rahallisesti se onkin hullujen hommaa. Kotoa ei voi lähteä päivää pidemmälle reissulle, ellei hanki lomittajaa. Lihat sekä kanan- ja ankanmunat ovat tällä hetkellä ainoa konkreettinen hyöty. Eläinten kanssa voi kuitenkin tuntea olevansa tarpeellinen ja rakastettu, vaikka päivä olisi muuten ollut mustaakin mustempi. Vastuu ja rutiinit antavat elämään erilaista sisältöä kuin leipätyö. Yhdessä touhuilu on myös silloin tällöin mukavaa. Meidän keskustelumme saattaa kuulostaa hiljaiselta, kun toinen kulkee edellä rautakangen kanssa ja toinen iskee tolppia maahan. Mutta se on äidille ja tyttärelle laadukasta aikaa, jota ei paarmojen lisäksi häiritse mikään.

Jaana Martikainen 16.2.2021