Kuuramäki

Mitä helevettiä met tunturissa tekisimmä – häätyy tehä töitä

Kuuramäki 1. Tunturin tuolla puolen.
Kari Kaulanen. Väyläkirjat 2018.

Kari Kaulasen esikoisromaani “Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen” on romaani erämaankylän ihmisistä ja samalla kertomus Lapin matkailun syntymisestä kirjailijan kotimaisemissa Äkäslompolossa. Kaulasen mukaan lähes fiktiivinen teos on puheosiltaan kirjoitettu Tornionlaakson eli meänkielen murteella. Murteeseen tottuu pian ja outojenkin sanojen merkityksen ymmärtää asiayhteydestä. Silti lyhyt murresanasto olisi kiinnostava lukijalle.

Kuuramäki on menneen maailman erämaakylä Lapissa 1920 – 30 luvulla. Sen ajan asukkaat ovat tavallisia Lapin ihmisiä: pirtteineen, kiertokouluineen, luulotauteineen, riehakkaine tanssi-iltoineen, pontikkapulloineen, jumalanpelkoineen, tunkioineen ja erityisesti himoineen, joiden seuraukset joka Lapin kylässä on aina tiedetty ja tunnettu “häpiänä”. Luonto on kyllä vielä neitseellinen; tähtitaivaan alla hiljainen metsä.

Kirjan takakannen luoma, alkuperäinen lukemisen motiivi: miten Lapin matkailu sai alkunsa; jää vaarallisen kiveliön taakse heti alkusivuilla. Viattomat ihmiset luonnon armoilla, saavat lukijan kiirehtimään sivulta toiselle. Mikä heitä odottaa tunturin tuolla puolen?

Kuuramäen asukkaiden, varsinkin naisten ja lasten kuvauksissa Kaulanen onnistuu hienosti. Heidän arkiset toimensa ja tuntemuksensa vuodenaikojen kierrossa, kerrotaan luontevasti ja lämpimästi. Myös miesten töiden kuvaukset; muun muassa tukin uitto on oikeaa perinnetietoa. Romaanin päähenkilö Saimi on kovia kokenut, kansakoulun käynyt nuori äiti ja nainen, jonka elämänpunoksia kirjoittaja avaa viipyillen. Herkät kohtaukset kerrotaan silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä, päähenkilöitä kunnioittaen.

Kaulanen yllättää. Hän sulkee kirjan alkuosan (Osa 1. 1921 – 1922 Kotiin), juuri kun lukija on kotiutunut Kuuramäen kylään. Jälkimmäisen osan (Osa 2. 1933 – 1937 Vieraat) aluksi lukija haukkoo henkeään ajan rynnättyä vuosia eteenpäin. Kirjailija heilauttaa hetkessä lapset nuoriksi aikuisiksi, karvalakin takaraivolle ja heinät helman alle. Uusi elämä ja vieraat ihmiset tapoineen ja porsliinikuppoineen ovat tulossa. Kuuramäki ei ole pian entisensä, kun matkailijoita alkaa saapua vaivihkaa kylän liepeille.

Kaulasen Kuuramäessä, kuten tiedetään oikeastikin Lapin matkailun alkutaipaleen pitäjissä, vieraanvaraisuus oli itsestään selvää: mitä sitä kulkijalta rahhaa ottamaan. Vieraat, helsinkiläisiksi mainitut, vaikkeivat kaikki sieltä kotoisin olleetkaan, toivat itse tullessaan – ostetaan ja myydään- kulttuurin. Romaanin Mikko ennustaa 1930-luvulla: “Ko panhaan joku vuosikymmen etheenpäin, niin meilä ei ole muuta virkaa ko hypätä kesuankannon takkaa peski päälä ja naamaa noessa, että net saavat vilmata.”

Matkailijat saapuvat pitelemättä, ja muu maailma mukana: auto ja vilmikone. Ensimmäiset appelsiinit kuoritaan kyläläisten maistettavaksi. Kirja päättyy ennen talvisotaa. Kaulasen romaanin juoni etenee kiinnostusta kasvattaen mukavasti, eikä taukopaikoille malta pysähtyä. Kuuramäkiläiset vievät mennessään.

Johanna Suopanki