Lappi

Lappilaisen laulunopettajan molemmat puolet

Olen lappilainen laulaja, laulunopettaja ja kuoronjohtaja sekä rovaniemeläisen Musiikkikoulu POP UPin yrittäjä. Musiikin ja laulamisen ammattilaisena on yleensä mahdottoman vaikeata nimetä yhtä suosikkiartistia, -bändiä tai tyylilajia. Mutta jos mietin lempilauluani, vastaus tulee luokse heti: ”Both sides now”.

Joni Mitchellin kappale kertoo asioiden ”molemmista puolista”: pilvien, rakkauden ja elämän. Siitä, kuinka pilvet ovat sekä kauniita jäätelölinnoja että ikävystyttäviä sateentekijöitä. Lopulta todetaan, että vaikka nyt on nähty molemmat puolet, ”en todella tunne elämää lainkaan”.

Minun elämässäni ei ole ollut aikaa ennen musiikkia. Kotona Kaltiolassa Sodankylässä on aina haitari ja laulu soinut. Isäni Olavi Kaltiokumpu keikkaili aktiivisesti poliisityönsä ohessa. Äiti Ulla lauleskeli myös ja keksi vaivattomasti loruja ja tarinoita. Yhden äidin kappaleen isä äänittikin, kuten myös minulle ja pikkusiskolleni Outille kirjoitetun valssin Pienen ihmisen onni. Kotoa saimme tukea niin musiikkiin kuin muuhunkin liittyvien unelmiemme toteuttamiseen.

Kehtolaulun molemmat puolet

Aloitin pianonsoiton 7-vuotiaana, mutta oppitunnit täytti yleensä syyllisyys siitä, etten ollut panostanut niihin enempää. Mutta joskus harjoituskappalekin kolahti.

Liisan kehtolaulu oli kiehtovan jännittävä ja rauhoittava samaan aikaan. Opittuani sävellyksen lähes etu- ja takaperin aloin tutkia, mitä uutta voisin sillä tehdä. Aloitin kappaleen eri korkeuksilta pianossa: pari oktaavia korkeammalta ”keijujen kehtolauluna” ja möreänä versiona matalalta ”peikkojen kehtolauluna”. Lopetuksen koristelin painellen g- ja d-säveliä alhaalta ylöspäin dramaattiseksi lopuksi. Olin versiostani valtavan ylpeä. Soitin sen oppilaskonsertissa ja sain yleisöltä mieltä hivelevät aplodit.

Opettajakin kiitti esitystä ja arveli, että voisin soittaa seuraavassakin konsertissa jonkin kappaleen – ”niin kuin se menee”.

Sanat iskivät rintaani jääpuikon. En olisi saanut muuttaa nuotteihin kirjoitettua ohjetta, olin rikkonut sääntöjä. Nykyään ymmärrän opettajaakin: hän opetti varmaankin niin kuin häntä oli aikanaan opetettu. Halusin olla kiltti ja toimia oikein, ja säveltäjien työhön puuttumisen lopetin toistaiseksi.

Seuraava kappale, josta muistan pianotunneilla nauttineeni, oli jazzahtava Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikki. Soitin sen pyrkiessäni musiikkiopistoon 14-vuotiaana. Minulta kysyttiin, edustiko kappale musiikkimakuani yleisemmin, ja vastasin pitäväni siitä kyllä. Hetken hiljaisuuden jälkeen raadin jäsen sanoi vieruskaverilleen: ”No, kyllähän musiikkimaku voi vielä muuttuakin”.

Ikävätkin hetket ovat kuitenkin vaikuttaneet siihen, että opettajana haluan välittää ennen kaikkea tekemisen iloa ja uteliaisuutta kaikenlaista musiikkia kohtaan. Ja ehkä muistan juuri nämä kappaleet siksi, että niihin liittyvät tunteiden molemmat puolet.

Meno-paluu Rovaniemi – Helsinki

Parin vuoden päästä aloin käsittää, että minä ja musiikkimakuni emme olleet vääränlaisia, vaan olin väärässä paikassa. Nykyään tiedän näkökulmien avartuneen musiikkioppilaitoksissa kautta linjan, mutta 16-vuotiaana siirryin kuitenkin takaisin kansalaisopiston puolelle, missä sain oppia niin kansanmusiikkia, iskelmää, jazzia kuin klassistakin musiikkia. Opettajani Merja ”Merru” Yli-Tepsa ja Raimo Holappa kannustivat minua, joten päädyin jatkamaan opintoja lukion jälkeenkin.

Tuolloin, kuten nykyäänkin, kiinnostuksenkohteeni olivat lukuisat: musiikki, kuvataide, tanssi, psykologia, kielet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Vuodet 2004 – 2006 Rovalan kansanopiston pop-jazz-linjalla löysin tarkempaa suuntaa ammatilliselle polulleni. Pianonsoitto jäi kakkoseksi ja minusta tuli ensisijaisesti laulaja. Vuonna 2010 valmistuin Oulun konservatoriosta pääinstrumenttinani pop-jazz-laulu.

Seuraavana vuonna rakastuin palavasti Nuoralan Mikkoon, simolaiseen kitaristiin. Valmistuimme musiikkipedagogeiksi 2015. Olimme tuolloin muutaman vuoden Helsingissä käymässä. Väliaikaisuus auttoi sietämään ympäristön huonoja puolia, kuten luonnonrauhan puutetta ja ihmispaljoutta. Lappiin muutto poltteli.

Monipuolinen Musiikkikoulu POP UP

Halusimme tuoda hankitun osaamisemme takaisin nimenomaan Pohjois-Suomeen.

Tunsimme, että voisimme tarjota lappilaisille jotain uutta ja vaihtoehdon muun muassa julkisesti tuettujen oppilaitosten varasijoille jääneille. Meille voisi tulla ilman pääsykokeita ja käydä tunneilla, kun itselle parhaiten sopii.

Musiikkikoulu POP UPin toimintaan kuuluu muun muassa popkuoroja, yksityisopetusta yli kymmenessä eri instrumentissa, bändikoulua, ukuleleorkesteria, muskareita ja esiintymispalveluita. Meille ovat tervetulleita kaikentasoiset ja -ikäiset oppilaat, ja suuri osa oppilaista onkin aikuisia aloittelijoita.

Olemme saaneet kokea myös kulttuurialan yrittäjyyden molemmat puolet: Toisaalta innostuksen ja vapauden tunteet, toisaalta epävarmuuden ja työpäivät, joissa ei ylitöitä lasketa. Korona-aika on kuristanut otteella, josta vieläkin toivutaan. Eristäytymisen aikakautena olen huomannut ympärilläni paljon väsymystä ja pahaa oloa. Toisaalta siitä nousee halu auttaa ja vahvistunut tunne siitä, että omalla työllä on väliä. Olemme saaneet nauttia ”poppilaidemme” arvostuksesta ja välittämisestä. Myös Kulttuuriteko 2021 -palkinto Rovaniemen kaupungilta rohkaisi.

Elämä on, nyt

Viime vuoden syyskuussa menetimme yllättäen Olavi-isäni äkillisen leukemian seurauksena. Olen saanut lohtua ajatuksesta, että suuren surun kääntöpuoli on suuri rakkaus. Onneksi välitimme niin paljon, että toisesta luopuminen aiheuttaa murhetta.

Jos saisin pitää vain yhden laulun, se olisi Both sides now. Minun on vaikea kuvitella tilannetta, johon se ei sopisi. Kappale on elämä ja sen molemmat puolet. Aina surumielinen, aina toiveikas. Elämä on, nyt.

I really don’t know life at all.

On viisautta tietää, ettei tiedä paljoakaan. On rauhoittavaa myöntää tietämättömyytensä. En todella tunne musiikkia, yrittäjyyttä, itseäni tai Lappia ollenkaan. Ikuisella matkalla hämmästelen elämän molempia puolia saapumatta koskaan perille.

Heli Kaltiokumpu

Sodankylä vihdoin

Viisi vuorokautta elokuvan huumaa

Sodankylän elokuvajuhlia on vietetty vuodesta 1986 lähtien. Koronan vuoksi kaksi vuotta tauolla ollutta juhlaa kaivattiin.

Virtuaalifestarit olivat korvike, josta puuttui ihmisten kohtaaminen: leyhähdys suuresta maailmasta, jonka Suomen suuret elokuvan nimet ja kansainväliset tähdet tuovat. Puuttuivat myös festareille saapuvat vuosien takaiset tutut, Sodankylästä muuttaneet, jotka kysyvät: Muistatko minut?

Sodankylän keskusta täyttyi väenpaljoudella. Vuoden 2022 festareilla oli noin 30 000 kävijää ja loppuunmyytyjä näytöksiä oli useita kymmeniä. Sodankylän erikoisuudet, säestetyt mykkäelokuvat myytiin heti loppuun. Käärmemäiset jonot Kitisenrannan pihalla yltivät lähelle naapuritontin rajaa. Jonotusta ja tungosta vähensi kuitenkin, että lippuja saattoi varata nyt myös digitaalisesti. Se on erinomainen uudistus.

Festareilla näkee tärkeitä elokuvia, joita ei tulisi katsoneeksi televisiosta, vaikka niitä siellä joskus esitettäisiinkin, eikä niiden katsominen televisiosta ole ollenkaan sama asia kuin elokuvaan keskittyminen Lapinsuun punaisilla tuoleilla. Yksi näistä oli Utama, bolivialainen elokuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta johtuvista arkisen elämän katastrofeista. Harvemmin esitettäviä elokuvia ainakin tällä puolen napapiiriä oli Anna Magdalena Bachin kronikka, joka on Johann Sebastian Bachin vaimon kertoma fiktiivinen elämäkerta säveltäjän viime vuosista. Elokuvan läpileikkaavana johtolankana oli Bachin musiikki. Elokuvan esitteli säveltäjä Kaija Saariaho. Elokuvajuhlat saattelevat Sodankylään kädenmitan päähän ja kuultavaksi merkkihenkilöitä, joita emme muutoin kohtaisi.

Yksi asia jäi minua kuitenkin kaihertamaan. Menin Kitisenrannan pikkutelttaan katsomaan tieteen erikoisohjelmaa Elävä suo elämän kehto. Aihe oli mielenkiintoinen ja kaikille meille Lapin laajoja jänkiä tarponeille läheinen. Se oli myös ajankohtainen Viiankiaavan suoaluetta uhkaavan kaivoksen laajentumisen vuoksi. Pettymykseni oli suuri, kun kuulutettiin, että tulkkausta tarvitsevat voivat ilmoittautua. Siihen on jo totuttu, että tieteen kieleksi on jo pitkään vakiintunut englanti. Mutta olimme niin lähellä sitä, mistä puhuttiin: pienessä teltassa muutaman kilometrin päässä soista, jotka juuri olivat valkoisena hillankukista. Olisimme halunneet kuulla asiasta suomen kielellä, osallistua keskusteluun suomeksi. Ymmärsin, että lähes kaikkien panelistien äidinkieli oli suomi tai että he osasivat suomea. Mitä ilmeisimmin suuri osa yleisöstäkin oli suomenkielisiä. Tässä tilaisuudessa, jos missä olisi ollut omiaan käyttää tieteen kielenä suomea. Englanti oli paikkakuntalaisia etäännyttävä jopa poissulkeva. Tulkkausta olisi voinut tarjota englanniksi niille, jotka eivät osaisi suomea. Näemmehän festareilla myös elokuvia, joissa on tallella alkuperäiskansojen kieli, käännös on tehty muille kielille. Suomen kieli on niin mitättömän pieni vähemmistö maailman kielten joukossa, että meidän on suosittava sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Lapinsuun katsomossa olimme kaikki yhtä, kun valot sammuivat ja tölkit sihahtivat. Antauduimme elokuvalle, katsoimme elokuvia elämästä. Parhaimmillaan elokuva piirtää eteemme omaa elämäämme, oikein syvään piirtääkin, tikulla sydämen pehmeään saveen. Perimmältään tänne tullaan itseään etsimään ja parhaassa tapauksessa löytämään. Elokuvan päätyttyä astuimme takaisin Lapin kesäyön valoon päänsisällys aiempaa rikkaampana.

Paula Alajärvi

Kenenkäs tyttöjä se sie olet?

Pitkästä aikaa olen päässyt nauttimaan deittailun iloista. Itse asiassa niin pitkästä aikaa, että koko deittailumaailma on ehtinyt muuttua totaalisesti ja takaisin kärryille pääsy on ottanut oman aikansa. Nykyään kaikki toiminta tuntuu tapahtuvan Tinderissä, kun viimeksi sinkkuelämää elellessäni netissä tutustuminen oli noloa ja epäilyttävää. Uusien ihmisten kohtaaminen tapahtui miltei poikkeuksetta kapakissa eritasoisissa päihtymyksen tiloissa. Nyt riiaus tapahtuu selvästä päästä ja virtuaalisilla alustoilla. Teoriassa kuulostaa näppärältä. Tinderissä on kuitenkin omat etikettinsä, joihin perehtymiseen ei ole oppaita. Oman elegantin vivahteen tinderöintiin tuo Lappi.

Kaupungissa Tinder nakataan päälle ja selataan potentiaalisia treffikumppaneita lähialueilta. Aloitetaan keskustelu ja tavataan. Jutellaan niitä näitä ja ehkä tavataan uudelleen. Käsitellään työpaikat, opinnot, unelmat ja tavoitteet. Mutta ei Lapissa, ei. Lapissa nakataan Tinder laulamaan ja vaihtoehtoja tulee kolme. Kaksi niistä on omia serkkuja, kolmas on eksä. Parhaimmillaan eksä on toinen niistä serkuista. Lähialueilla ei tarkoiteta kilometriä tai kahta, vaan puhutaan helposti sadoista kilometreistä. Älytön tuuri käy, jos treffikumppani sijaitsee samassa läänissä. Kaupungissa kysytään kahville ja kävelylle puistoon. Lapissa voi toki mennä kirkonkylälle kahvittelemaan, mutta mikäli ei halua kuulla kyliltä yksityiskohtaista selostusta omista treffeistä jo samana iltana, kannattaa pysytellä yksityisasuntojen sisällä.

Lappilaiset ovat toki valuneet myös etelämmäs deittailemaan. Vaikka mies lähtisi Lapista, ei Lappi lähde miehestä, eikä näköjään naisestakaan. Ensimmäisenä tiedustellaan, että kenenkäs tyttöjä se sie olet ja mistäsolet pois? Selvitetään, minkä kunnan isäntiä ja emäntiä sitä ollaan. Varmistetaan, ettei olla serkkuja keskenään, ainakaan kovin läheisiä. Kalastakkos, käykkös pyynnissä, marjastakko ja jos niin missä teillon hillapaikat? Siinä on viimeinen lappilaisuuden mittari: jos se pöljä kertoo omat hillaspottinsa, niin ei se silloin ole Lapista. Kysellään puolin ja toisin vanhempien sukunimet, läheisimmät kaverit ja pahimmat eksät. Olekkos sie se julli, joka yläasteella oli aina perseilemässä matikan tunnilla? Joo on äiti sinusta kertonu.

Jännittävin vastus Tinderin Lappi-editionissa vaikuttavat olevan kaltaiseni lappilaiset kaupunkilaisen vaatteissa. Jos ei kerro, missä kesänsä viettää, kuinka paljon ruukaa mettässä luuhata tai erehdy käyttämään korrektia murretta, saattaa päästä jopa toisille treffeille asti ennen kuin lappilaisuus paljastuu. Yllättävän viihdyttävää on katsoa sitä kauhusta kangistumista, kun salaisuus tulee ilmi. Toisen päässä lähtee iso kela päälle ja alkaa ankara puntarointi, mistä tuo on tuttu, onko ollenkaan, ja kenestä kaikista sukulaisista on jo ehtinyt puhua pahaa.

Jos etsii elämäänsä urosta, joka ei ole töissä kaivoksessa tai metsä- tai rakennusalalla, älä etsi Lapista. Mutta älä ylenkatso raskaiden töiden raatajia. Elämäni kauneimmat lauseet ovat tulleet mettäukkojen suista. Voi toki olla, että yleisö on vastaanottavaisempi kuin oikein syvällä urbaanissa elämässä oleva.

Muistetaan vittuilla, sillä vittuilu on lappilaisen rakkauden kieli.

Kerttu H.V.Korhonen – Tinderiin luottava taistelijatar

Lapin luonto on täynnä lumousta – mutta kuinka kauan?

Lumottu Inarin Lappi – Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeopas. Vesa Luhta ja Martti Rikkonen. Metsähallitus 2019.

Hienoa, että Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeoppaasta on saatu uudistettu painos. Alkuperäinen julkaistiin vuonna 1997, joten se on jo pitkään ollut loppuunmyyty ja on tietenkin kaivannut päivitystä.

Vesa Luhta ja Martti Rikkonen ovat tehneet suuren työn kirjan ajanmukaistamisessa. Vaikka uusi teos mukailee vanhan sisältöä, siinä on paljon myös uusia kohteita. Kun vanhassa kirjassa esitellään 67 luonto-, maisema- ja kulttuurikohdetta, niin uudessa niitä on jo 107. Kirjassa liikutaan Inarin ja pohjoisen Sodankylän sekä Utsjoen alueella.

Teos on erinomainen ja houkutteleva opas retkeilijälle ja Lapin luonnosta kiinnostuneelle. Vesa Luhta kirjoittaa selkeästi ja mukaansatempaavasti ja Martti Rikkosen kuvat ihastuttavat. Kirjassa pääsee tutustumaan niin erämaa-alueisiin kuin kylämiljöitä lähellä oleviin kohteisiin. Kirja tarjoaa monipuolista tietoa: mukana on historiaa, elinkeinoja, tarinoita ja tietoa eläin- ja lintulajeista.

Tekstiä elävöittävät mukaan otetut kaunokirjalliset lainaukset tunnetuilta Lapin lumon kokeneilta kirjailijoilta. Vätsärin erämaan kuvaus esimerkiksi päättyy lainaukseen E. N. Mannisen vuonna 1943 ilmestyneestä kirjasta Saattoi olla miehen onni: ”Saaret ja niemet piirtyivät tummina äärinä taivaan viimeisten kajojen alla. Tähtien sumut hohtivat sinenmustissa korkeuksissa. Tuuli, purjehtijan väärti, oli juuttunut ehtoolla hämärän seitteihin, huoahtanut ja hiljaa kuollut.” Luhta siteeraa myös suurta Lapin ystävää mikkeliläistä Saara Harviaista, joka puolestaan todisti tunturimittarin nopeaa tuhotyötä pohjoisissa tunturikoivikoissa 1960-luvulla. Vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Pohjastunturit hän kirjoittaa: ”Melkein kauhistuneina katsoimme kuinka koko laakson vihreät lehdet hävisivät. Tunturikoivut menivät ensin, sitten seurasivat vaivaiskoivut, mustikat, pihlajat. Vain raita säästyi, surullisen näköisenä se yksinään riiputteli lehtiään.”

Ilmasto muuttuu

Ilmastonmuutoksen seurauksia arktisessa luonnossa Vesa Luhta luettelee useita: puulajien kasvu on lisääntynyt, tundran raja on siirtymässä, moni tunturin laki on kasvamassa umpeen, mittarituhot leviävät tunturikoivualueilla, palsasoiden ikivanhat palsat sulavat, pysyvä lumi tulee myöhemmin ja se näkyy riekkokannoissa, järvet jäätyvät entistä myöhemmin ja säätilat vaihtelevat nopeasti. Luhta peräänkuuluttaa elämäntapamuutoksia niin yksityisten ihmisten elämässä kuin erityisesti teollisuudessa. Jos etenemme tällä vauhdilla ilmaston lämpeneminen tietää maailmanlaajuisesti neljän asteen nousua ja Inarin Lapissa se saattaa merkitä jopa 6 – 8 asteen lämpenemistä. Ja tämä tietää katastrofia koko nykyiselle eliöstölle herkällä arktisella alueella. Häviämässä ovat jo tunturikiuru, kiljuhanhi ja naali.

Lumoava Lappi

Vesa Luhdan ja Martti Rikkosen luontokirja kutsuu ja innostaa pakkaamaan repun ja askeltamaan niin uusiin kuin vanhoihinkin luontokohteisiin ammentamaan voimaa ja mielenrauhaa lumoavista maisemista. Samalla kirja herättää ison kysymyksen siitä minkälainen Lappi on seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä, kun ollaan jälleen tekemässä uudistettua laitosta!

Tiina Heinänen

Elokuvaura Lapissa

Olin kesäkuun alussa Luostolla opettamassa Lapin Kirjallisuusseuran järjestämällä kurssilla elokuvan käsikirjoittamista. Sen kurssin jälkipuheissa ja yhteydenotoissa minua pyydettiin kirjoittamaan Jänkä-lehteen kirjoitelma, joka käsittelisi omaa ammatinharjoittamistani, siis elokuvakäsikirjoittajan ja ohjaajan työtä ja sitä, kuinka se luonnistuu täältä pohjoisesta käsin. Asun Rovaniemellä ja olen 35-vuotias medianomi. Toimeentuloni saan käsikirjoittamalla ja ohjaamalla elokuvia ja TV-sarjoja.

Opiskelin aikanaan Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa viestinnän koulutusohjelmassa. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että kyseinen koulutusohjelma ei niinkään suuntaudu elokuvaopintoihin, vaan painopiste on radion, television ja journalistiikan opinnoissa. Koulu oli kuitenkin lähinnä asuinkuntaani ja halusin pysyä Lapissa. En ole koskaan asunut, opiskellut tai hakenut työtä Helsingissä. Yleinen käsitys on se, että elokuva-ala keskittyy juuri sinne. Käsitys pitää paikkansa, sillä esimerkiksi Rovaniemellä ei toimi yhtäkään elokuvia tuottavaa yritystä ja minun lisäkseni täällä asuu ainoastaan yksi ammatikseen työtään tekevä fiktiopuolen elokuvaohjaaja. Mutta kuinka siis työskenteleminen onnistuu täältä käsin?

Olen tehnyt lyhyen urani aikana toistakymmentä lyhytelokuvaa harjoitusmielessä ja noustakseni alalle, sittemmin ammattiurani aikana muutaman lyhytelokuvan televisiolle, yhden pitkän näytelmäelokuvan ja toiminut menestyneimmän suomalaisen TV-sarjan Sorjosen ohjaajana. Olen elokuvillani voittanut isojakin palkintoja ympäri maailmaa ja ollut tärkeimpien elokuvafestivaalien kilpasarjoissa. Saisin tämän kaiken halutessani kuulostamaan varsin glamourikkaalta – että juoksen alituiseen ympäri Suomea ja maailmaa erilaissa tapahtumissa ja ihmisiä tapaamassa, mutta todellisuudessa olen melkoinen kotihiiri enkä juuri lähde esimerkiksi elokuvajuhlille muuta kuin siinä tapauksessa, että minulla on oma elokuva sen ohjelmistossa. Arkeni, siis työroolini puolesta, on melkoista yksinpuurtamista, stressaamista rahan riittävyydestä ja sen odottamista, että joku jutuistani menisi tuotantoon. En tiedä, kuinka erilaista eläminen – tämän ammatin harjoittaminen – olisi Helsingissä, koska minulla ei ole kokemusta siellä asumisesta, mutta minua ei ole koskaan riittävästi kiehtonut edes ottaa selvää. En edes usko, että asuinpaikalla on väliä.

Kerron tästä esimerkin. Eräs käsikirjoittakollegani, joka on opiskellut Salfordin yliopistossa käsikirjoittamisen maisteriksi, asuu Helsingin keskustassa ja on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja viihtyy ”minglaamassa” tapahtumissa, joissa voi luoda kontakteja elokuvatuottajiin, ohjaajiin ja muihin mahdollisiin työntarjoajiin ja on käsikirjoittanut vain yhden ”läpi menneen” TV-elokuvan, jonka ohjasin vuonna 2014. Minulla on siis enemmän käsikirjoitusmeriittejä, vaikka asun pohjoisessa, olen huonommin koulutettu enkä edes pyöri piireissä. Tarkoitukseni ei ole vertailla, kumpi on menestyneempi, vaan kertoa käytännön kokemus siitä, että elokuva-alalla pärjäämiseen ei välttämättä tarvita yksiötä Helsingin keskustasta taikka läsnäoloa jokaisissa mahdollisissa kokkareissa.

Kotisohvalta Sorjoseen

Sorjosen ohjaajanpestin sain kotisohvalta. Olin viettämässä vapaapäivää elokuvaa katsellen, kun puhelin soi. Langan toisessa päässä oli sarjan luonut Miikko Oikkonen, joka tiedusteli, kiinnostaisiko minua tulla ohjaajaksi Sorjoseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksi hän soittaa juuri minulle Rovaniemelle, kun Helsingissä olisi pilvin pimein työn haluavia ohjaajia. Lopullinen valinta itse tehtävään meni tietysti muutaman palaverin kautta, mutta lähtökohtaisesti hän halusi minut, koska piti edellisestä elokuvastani. Jo tehdyillä töillä oli siis suurin merkitys. Asiaa auttoi, että tulen hyvin toimeen Ville Virtasen kanssa, joka näyttelee Sorjosessa pääosaa, ja että Ville oli puhunut minusta hyvää Miikolle.
Ensimmäisen pitkän elokuvani puskin läpi vuosien itsepintaisella käsikirjoittamisella. Puskemisella tarkoitan sitä, että minun asemassani ohjaajana & käsikirjoittajana on oltava hyvin aktiivinen, koska jos en itse usko juttuuni, ei kukaan muukaan usko. Lopulta saimme yli kahden miljoonan euron budjetin ja kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Elokuva kuvattiin Pohjois-Norjassa keväällä 2016.

Matkalle mahtuu myös kaatumisia. Tänä kesänä Suomen elokuvasäätiö kaatoi yllättäen yhden pitkän näytelmäelokuvani etenemisen ”tuosta vain”. Olin kirjoittanut sitä kolmisen vuotta ja saanut siihen kaikki mahdolliset tuet, myös elokuvasäätiön. Silti he kaatoivat hankkeen vaiheessa, jolloin käsikirjoitusta pidettiin jo valmiina tuotantoon – poliisiaiheisista tarinoista on ylitarjontaa, kuului heidän perustelunsa. Järkytys oli niin suuri – ja ainahan tällä alalla oleminen on tuntunut epävarmalta – että pyörittelin ajatusta lopettaa elokuvien käsikirjoittamisen ainakin joksikin aikaa ja hakea oikeita arkitöitä vaikkapa kelkkatehtaan kokoonpanijana.
Sen sijaan että olisin keskittynyt niiden oikeiden töiden hakemiseen, sain kirjoitusinspiraation ja pari kuukautta myöhemmin minulla olikin pari uutta hakemusta sisällä Suomen elokuvasäätiössä, yksi ulkopuolelta tarjottu kirja-adaptaatio ja muutama tunnusteleva yhteistyönaloitus kahden muun kirjoittajan kanssa, ja nyt taas odotellaan…

Jussi Hiltunen
Elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja

• lyhytelokuva Hiljainen viikko (2011)
• novellielokuva Perintö (2014)
• lyhytelokuva Talvisydän (2016)
• ensimmäinen pitkä elokuva Armoton maa (2017)
• TV-sarja Sorjosen 3. kauden 4. – 6. osien ohjaaja
• lukuisia palkintoja kotimaisilta ja ulkomaisilta elokuvajuhlilta 

Sassali

Sassali on pienen pieni kylä matalan runsasravinteisen Sassalijärven rannalla, etelän ja lännen laialla. Järvikylien aluhhella. Soankylän kunnassa. Meltauksentien varressa.

Sassalin kautta valuva vesi laskee Ulingasjokea pitkin Unarijärvhen. Kylän seutu on lähes yksinomhan yksityismaita ja -peltoja, sijainti on sopivasti itä-länsisuunnassa Vasakairan ja Vareskairan välissä, Keskikaira tullee pohjoshen päin kylältä kattottuna. Näinpäin on hyvä Sassali paikantaa, koska se on vahvasti poronhoitoaluetta ja kuuluu Syväjärven palkishen.

  • Sassali valittiin Sodankylän Vuoden Kyläksi 2017.
  • Kylässä on asukkaita 53 henkilöä, kotitalouksia 28 ja kesäasuntoja 14.
  • Porotilallisia on 15, lypsykarjaa on neljällä tilalla, lammastiloja on kaksi ja kanoja on kahdella tilalla.
  • Sassalin lapset ja nuoret käyvät koulua Järvikylien koululla Syväjärvellä.
  • Lähin kauppa on 22 kilometrin päässä Kieringissä.
  • Kuntakeskus on Sodankylä, jonne tulee asiointimatkaa 50 kilometriä.
  • Sassalin suvulla on laulunlahjaa: Matias Sassali valittiin tenavatähdeksi vuonna 1991 ja hänen pikkusiskostaan Saanasta tuli vuoden 2018 tangokuningatar.
  • Sassalin kylästä on julkaistu kylähistoria: Sassali. Toimittanut Riitta Sassali. 552 sivua, Sassalin kyläseura ry. 2007.

Syntytarina

Sassalissa on paljon tarinoja. On uusia ja vanhoja, ja työntouhun lomassa ne sopivasti sekottuu keskenhän. Kaipa se on se menetelmä miten elämäntavat, taiot ja kalapaikat on siirtynhe niin tehokhasti sukupolvelta ja pyytäjältä toiselle.

On kerrottu mm. että Sassalijärven ympäristö oli ennenvanhaan yksinomhan karhujen kansottama seutu. Siksi kesti pitkhän ennenkö alueelle pääs syntymhän pysyvää asutusta. Muutamia kalastuskotia tiiethän kyllä pystytetyn järven ranthan jo ammosina aikoina, vaeltavien lappalaisten väliaikasiksi asumuksiksi. Niistä aikasemmista, entisemmistä ajoista on kyllä löytyny merkkinä muutamia muinaismuistoesineitä, joista ei ole kuitenkhan pystytty tulkittemhan esihistoriaa sen tarkemmin, ku niitä ei koskhan ole kummemmin tutkittu ja analysoitu, muutenko mitä on paikallisten kesken kahvipöyässä tai tulilla puitu.

Yks Sassalin syntytarina kertoo, että ensimmäisen varsinaisen tuvan rakentaja koetti asettua asumhan nykyselle Pääkönvainiolle, järven eteläpääthyn. Sielä voi vielä tänä päivänäki nähä kivikasoja, jokka vois olettaa olevan sen ensimmäisen tuvan piisin ja saunanmuurit, ja siinä vieressä pienen aukean, jonka vois olettaa olhen joskus niitty. Tarinassa kerrothan, että kerran Sassalijärven ranthan eksy muuan ukko akkansa kans. Katto sen Pääkönvainion sopivaksi mökin paikaksi ja alko samoin tein rakentaa tupaa ja raivata pientä peltoa.

Mutta just ko olivat pääsemässä asettumhan uuthen kothinsa, kävi niin, että ukon ollessa kalassa, kävi karhu kurkistelemassa tuvan ikkunareiästä ja hättyytteli tuvassa olhen akan pahanpäiväsesti. Ja hetikö ukko tuli takasin kotia, akka piti ukollensa puhuttelun ja vanno, ettei jäis tähän karhujen pesimäpaikhan asumhan. Niin ne päätti lähteä pois ikihyviksi. Kerrothan, että ne lähti Kierkhin ja jääthin sinne asumhan.

Vähän myöhemmin tuli sitte Sassalia lopulta asuttamhan sellasten mettästäjäporolappalaisten sukuja, jokka tohti ruveta neuvottelemhan karhujen kanssa elintilasta. Lopulta ne karhut päätti sitte muuttaa väljemmälle ja ihmiset sai asuttaa Sassalin rauhassa.

Viimisen karhunpyyntiloukun paikka oli kuulemma Karhukuusikko-nimisessä jängän niemessä kylästä etelän suunthan. Sieltä on kuulemma kuultu ”poikasena” sen viimisen kerran ko karhu oli jääny puristukshin pyyntiloukhun. Satimessa pyristelevän kiukkusen karhun kauhea mekkala ja raivokas karjuminen kuulu kylälle asti, niin että poikasia puistatti. Mekkalan kuultuuhan, kylän miehet lähti joukolla kellistämhän se kontion ja sen koommin ei olekhan sitte karhuja kylänpinnassa kuultu kulkemassa.

Elämän perusedellytykset

Todistetusti varsinaisten ensimmäisten asumusten on tutkittu olhen keskivaiheilla nykystä Sassalin kyllää, josta asutus on sitte pikkuhiljaa levinny pitkin Sassalin rantoja ja ylemmäs kunnaille. Keräily, mettästys, kalastus, poro- ja maatalous ne on olhet ne elämän peruseellytykset ja luonnolliset mahollisuuet, joita Sassali elinympäristönä on tarjoillu rantojensa asuttajille. Yhä tänäki päivänä pysyvä asutus on pitkälti näihin elämäntapoihin perustuvaa tai ainaki välillisesti siihen nojautuvaa… Jos ei muuten niin ainaki tekevälle sattunheja juttuja hanakasti kuuntelemalla ja niihin ossaa ottamalla.

Infrastruktuuri

Vanhoja, ennen sotia rakennettuja rakennuksia ei Sassalissa paljoa ole nähtävissä, koska kaikki poltethin saksalaisten toimesta. Evakoille ja soasta palanheille ei ollu muuta asutusta jäljellä ko yks sauna, venevaja ja riihi, niistä asentopaikoista käsin kylä sitte rakennethin uuelhen, ja hetikö siltä töin ehtivät, niin äijät painu savotoille, poromethän, niitulle, peltotöihin, millon mihinki ja emännät jäi lypsämhän lehmiä, leipomhan ohrarieskaa, karstaamhan villoja ja paimentamhan Sassalin lapsikansaa ja hoitamhan vanhuksia.

Työt ja touhut

Työksikki toishalla nimitetty elämäntapatouhuaminen on rytmittäny kylän arkea vishin aina ja sama kello tikittää vieläki. Kaikilla tuntuu olevan jotaki tekemistä koko ajan. Jos ei ole polttopuunteko- aika, niin ainaki heinän- tai rehun tekoa tai -ajoa. Tai sitte on ettohommia, poronajoa ja -hoitoa, vasanleikkoa tai aijantekoa. Ja jos ei ole muikun- tai mathenpyynti, niin hauen- ja ahvenenpyynti. Tai sitte voipi olla linnun- tai hirvenpyynti, ellei joku ole hoksannu alkaa ketunpyynthin. Ja jos kylhän on eksyny supikoirapesue, on se ensin hävitettävä, ennenkö kerkiää kokemhan minkin pyyvykset. Jos ei ole jotaki pyyntihommia, niin sitte on kirkolle meno jotaki osia hakemhan tai kaupoissa käymhän, töissäki kulkevat kyläläiset ahkerasti tai toisissa kylissä kylästelemässä. Ja aina on joku sesonki, marjat, sienet, kerput tai kuivalihat. Ja jos ei mikhän nuista, niin on heti joku seurankokous Kylätalolla ja jokku talkoot pystössä.

Niinkö sanottu, kaikilla on koko ajan jotaki puuhaa, ylhensä yhessä, mutta jokku viihtyy yksinki.

Nii että vaikka Sassalissa onki semmonen välitön tunnelma ja vahva yhteisöllisyythen kasvattava taipumus, niin aivan vaphasti voipi yhteishin puuhhin koettaa olla osallistumatta ja pysytellä omissa oloissa, se ei häiritte kethän… Mutta väkisinki sitä siinä vaiheessa joutuu ottamhan kontaktia naapuriverkosthon, ku jääpi keskellä kylätietä kiinni kinokshen pahimpana lumituiskuaikana.

Sari-Anne Mattila
Sassalin kylän asukas

TYTTÖTEURASTAJASTA NAISNYLKIJÄKSI

SE TAVALLISEN ELÄMÄN HARMAA ARKI

Sähkötyöturvallisuuskurssin kouluttaja pyytää opiskelijoita kertomaan työ- ja koulutustaustansa: toinen puoli heistä on keväällä valmistuvia sähköasentajia, loput eri alojen diplomi-insinöörejä suorittamassa muuntokoulutusta kaivoksen työnjohtajaksi. Sitten vuoro osuu minulle: ”Riitta Lehvonen Sodankylän Siltaharjusta. Eräopas, poronteurastaja, postikortintekijä, kondomikauppias, urheiluhieroja, tietokirjailija ja Sokostin huipun Soneran maston vikahälytysten hoitaja. Sähköstä minä en tiedä yhtään mitään, mutta Eltelin työnjohtaja käski minut tälle kurssille, koska Soneran pykälät vaativat myös alihankkijoitten alihankkijoilta sähkötyöturvallisuuskoulutuksen suorittamista.”

KONDOMIKAUPPIAAN KORKEAKOULU

Rami soitti Helsingistä ja kysyi, saisiko hän ostaa rykimäpostikorttini käyttöoikeuden sellaiseen uutuustuotteeseen kuin ”Aslakin rykimäsukka -kondomi”. Tapasimme Saariselän Nesteellä, kun rykimäsukka oli nähnyt päivänvalonsa. Asiassa oli kuitenkin ongelmansa:

Minä meinaan menettää isoja lakkikauppoja, kun asiakkaat suuttuvat näistä kondomeista, tuumasi matkamuistomyyjä.

Minä voin kyllä ryhtyä myymään niitä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Minä tiedän tasan tarkkaan, ketkä suuttuvat minun rykimäkorteistani, enkä tarjoa niille.

Näin minusta tuli kondomikauppias. Joku väitti, että peräti Suomen ainoa – kondomit myydään kuulemma keskusliikkeitten välityksellä, eikä kauppoja kierrä kukaan muu alan myyntiedustaja.

Ensimmäiset rykimäsukat vein teurastamolle ja lahjoitin teurasesimiehelle ja nylkijöille. Pidin heille aamukahvin lomassa kauniin kiitospuheen:

Teidän ansiostanne minä pystyn harjoittamaan tällaista ammattia. Työskenneltyäni toistakymmentä talvea ainoana naisena niin kenttäteurastamoitten tuulessa ja tuiskussa kuin laitosteurastamollakin olen aivan varma, että olen kuullut kaiken, mitä vain voi olla kuultavissa seksistä ja kondomeista. Olen varma, että kukaan ei voi kuittailla minulle enää milloinkaan tästä aihepiiristä mitään sellaista, millä minut saisi hämmentymään tai punastumaan. Nyt pystyn hyödyntämään nämä kokemukseni uudessa ammatissani. Luultavasti Suomen ainoa – tai ainakin paras – kondomikauppiaan korkeakoulu on kymmenen talvea samassa nylkyporukassa saamelaisten miesteurastajien kanssa. Jotta kiitoksia paljon teille kaikille!

Täytyy myöntää, että muistellessani nuoruuttani, kun poljin pyörällä Turussa Aurajokirantaa klassisen baletin ja naisvoimistelun harjoituksiin, jostakin ihmesyystä mieleeni ei tullut kirjoittaa ”Ystäväni”-kirjojen kohtaa ”Miksi aion tulla isona?”, että kondomikauppiaaksi ja poronteurastajaksi…
Menneitä miettiessäni puhelinvastaajassani oli yllättävä viesti lapsuuteni luokkatoverilta, josta en ollut kuullut yli kahteenkymmeneen vuoteen mitään: ”Tulen torstaina Vuotson terveystalolle lääkäriksi. Tule käymään.”
En kerinyt lääkäriin, mutta söimme seuraavalla viikolla pizzat Sodankylässä ja päivitimme kuulumisemme. Kävimme aikoinaan koulua samassa luokassa yksitoista vuotta. Vuonna 1985 valmistuimme ylioppilaiksi Raision lukiosta – Ville 5,9:n keskiarvolla päätyen Sodankylän terveyskeskuksen johtavan lääkärin sijaiseksi ja minä 9,1:n keskiarvolla myös Sodankylään, mutta poronteurastajaksi ja kondomikauppiaaksi…
Kun eräs suunnistaja kuuli tämän, hän tokaisi:

Siinä sitä nähdään, mitä mikäkin ammatti vaatii!

KESKENMENO NISKAAN

Painelen peukaloillani taljanvetolaitteen vinssin neljää eri nappia sekä jaloillani kahta lattian rajalla olevaa painiketta. Suuri vaatimen ruho nousee kohti kattoa taljan jäädessä etukoparoista kiinni nylkylinjan metallihaarukoihin. Vinssineitona olen todellakin tottunut siihen, että naamani ja vaatteeni ovat aina itsestään selvästi täynnä verta, kusta, paskaa ja syysvaatimia katonrajaan vinssatessani myös maitoa. Tämän poron kohdalla kuitenkin tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa; tunnen niskassani mäjähdyksen, kypärä lentää päästäni ja jotain todella märkää valuu pitkin selkääni. Työparinani toimiva vinssimies löytää lattialta kymmensenttisen vasansikiön (ja tietysti suunnittelee ripustavansa sen ruhokoukusta orteen). Minulla kestää hetki ymmärtää, mitä tapahtui; taljattoman naarasporon kohtu mulahti niskaani ja lapsivesi – tai vasavesi – lensi selkääni.
Lähden vaihtamaan kuivan teepaidan päälleni. Yksi teurastajista huutaa perääni:

Mahdatkohan sinä olla maailman ainoa nainen, joka on saanut keskenmenon niskaansa?

TYÖMATKAN TAUKOLIIKUNTAA

Tiistaina Kemijärven iltarastit, keskiviikkona Kuusamon viikkorastit, torstaina Äkäslompolon Ylläsrastit, viikonloppuna Ylitorniolla Tornionlaakson rastipäivät…
Päivät toimin viiden koon kauppiaana myyden kirjoja, kortteja, kondomeja, kalsareita ja kylmäkaapinkoristeita. Suunnistusten jälkeen iltaisin lyön shampoot päähän ja hyppään johonkin jorpakkoon. Yöt nukun autossa myyntituotteitteni sekä kuivumaan ripustamieni suunnistuskamppeitten kanssa sulassa sovussa ja aamulla taas saan jatkaa kulkukauppiaan pitkää matkaa…
Hämmennyin suuresti saadessani kutsun Turun kirjamessuille. Kunnallisneuvos Pekka Ruola haastatteli minua ”Kenkäheinistä kännyköihin” sekä ”Tyttöteurastaja”-kirjoistani messujen päälavalla, missä hetkeä ennen esiintyi Alexander Stubb ja myöhemmin Kaari Utrio. Melkoinen kunnianosoitus kaksi omakustannetta julkaisseelle Sodankylän pohjoisimman peräkylän perimmäisen metsämökin asukkaalle…
Kun kerran olin jo valmiiksi etelässä, niin totta kai lauantai-iltana ajoin Hankoon osallistuakseni yösuunnistuksen SM-kisoihin – ja eksyin totaalisesti pilkkopimeässä kaatosateessa, joten siltä suunnalta ei todellakaan herunut kultaa eikä kunniaa. Ja kun kerran sinne kotipohjoiseen piti palata, niin paluumatkalla kävin työmatkan taukoliikuntana juoksemassa Kolin maastomaratonin.
Kyllä: joskus minulla on ollut virtaa ja voimaa ja energiaa pilvin pimein, mutta on aikoja, jolloin akku tyhjenee ja vietän pimiöpäiviä – tarkoittaa sitä, että vedän pimennysverhot ikkunoihin, suljen puhelimen ja laitan luudan ovelle. Toisinaan virran palautumiseen riittää yksi pimiöpäivä, joskus niitä tarvitaan monta.

Riitta Lehvonen
Riitta asuu Porttipahdan rannalla Siltaharjussa.
Hänellä on tekeillä tietokirja aiheesta elämä ilman internetiä.

Etiikka antroposeenissa

Antroposeenin käsitteellä tarkoitetaan uutta geohistoriallista aikakautta, jossa ihminen on maapallolla keskeinen geologinen muutosvoima. Suhteellisen turvallisesta ja ennustettavasta luonnosta on tullut epävakaa ja epävarma varsinkin ilmaston muutoksen takia. Ihmisen muokkaamaa luontoa on vaikea hallita, koska se tuottaa jatkuvasti yllätyksiä.

Kestävyyden turvalliset planetaariset kynnysrajat on maapallolla jo ylitetty hiilidioksidipäästöissä, biodiversiteetin katoamisessa, maankäytön muutoksissa sekä fosforin ja typen kierroissa. Luonnon käyttö siksi ei enää voi perustua missään puhtaasti paikallisiin ratkaisuihin. Kaikkialla joudutaan sopeutumaan ympäristöllisiin globaalimuutoksiin ja on pyrittävä olemaan heikentämättä maapallon luonnon tilaa yhtään nykyistä enempää. Maailmassa kaikki kytkeytyy yhä selvemmin kaikkeen.
Ja vaikka globaalimuutosten syyt löytyvät eri puolilla maailmaa jo tehdyistä maankäytön muutoksista, paikallistason maakilpailu tuntuu kovenevan. Myös Lapissa haluttaisiin käynnistää uusia luontoa muokkaavia hankkeita. Nämä liittyvät pääasiassa kaivostoimintaan, uusiin liikenneväyliin, biomassan tuotantoon sekä tuulivoimaan. Samalla täälläkin tarvittaisiin lisää hiilinieluja, biodiversiteettireservejä ja luontomatkailuun kelpaavia alueita.
Maankäytön konfliktien yhteydessä puhutaan usein intressien yhteensovittamisesta. Taloustieteilijä Daniel Bromleyn mukaan ympäristöasioiden tarkasteluja ei tulisi kehystää vain siten, että tarkastellaan ainoastaan eturyhmien vaatimuksia. Sen sijaan olisi keskityttävä perusteluihin. Etupiiritkin on saatava artikuloimaan päätöstensä perusteita, kuten arvojaan ja etiikkaansa. Maankäyttöpäätökset, kuten kaikki politiikkapäätökset, ovat eettisiä. Vaihtoehtoisilla ratkaisuilla on erilaisia vaikutuksia ihmisiin ja luontoon.
Antroposeenissa kohtaamme uusia eettisiä kysymyksiä ja haasteita. Arvomme ja etiikkamme ovat kuitenkin juurtuneet menneeseen maailmaan. Vallitsevat normit ja lyhytnäköiset moraalihorisontit on siksi arvioitava uudestaan. Niinpä joudumme vakavasti pohtimaan sitä, millaista uutta etiikkaa tarvitsemme antroposeenia edeltävän epookin eli holoseenin jäätyä historiaan.
1970-luvun alussa alkoi kehittyä uusi filosofian haara, ympäristöetiikka. Tuolloin huomattiin, että eettisiä kysymyksiä ei voida rajoittaa vain kysymykseen siitä, kuinka kohtelemme kanssaihmisiä. Moraalinen huolenpito voidaan laajentaa myös eläimiin. Niinpä luovuttiin ehdottomasta ihmiskeskeisyyden vaatimuksesta ja ryhdyttiin haastamaan modernin ajattelun keskeisiä perusolettamuksia, kuten ihmisen ja luonnon erottavaa dualismia. Seurausetikkaa, esimerkiksi utilitarismia, ja myös velvollisuusetiikkaa laajennettiin tarjoamalla moraalinen asema kaikille elollisille olioille. Monet ympäristöetiikan pioneerit pyrkivät määrittämään luonnon elävien olentojen itseisarvoa. Samalla kysyttiin sitä, kuka saa olla näiden asianajaja neuvottelupöydissä.
Pian alettiin kuitenkin kehittää etiikkaa, jossa arvostetaan luonnon kokonaisuuksia. Niinpä hahmottui holistinen ympäristöetiikka tai oikeastaan ekologinen etiikka. Moraalisen huolenpidon kohde kun voi olla myös kokonainen eliölaji tai luonnon kokonaisuus, kuten jokin tietty ekosysteemi. Peruskysymyksiä tällöin ovat: 1) Miten eletään holistisen etiikan mukaan? ja 2) Voidaanko kanssaihmisiä pakottaa oikeaan elämäntapaan?
Syväekologit korostivat sitä, että ihmisellä ei ole oikeutta vähentää luonnon monimuotoisuutta missään muussa tarkoituksessa kuin vain tyydyttääkseen omia elintärkeitä tarpeitaan. Usein kuitenkin heikko ihmiskeskeisyys riittää moraalisen toiminnan perusteeksi, esimerkiksi ajatellessamme tulevia ihmissukupolvia. Muuttamalla ekosysteemejä saatamme heikentää tulevien polvien mahdollisuuksia hyötyä niistä.
1990-luvulla kehitettiin ympäristöpragmatismia ja ryhdyttiin korostamaan arvojen moninaisuutta. Yhtä ja samaa tapausta voidaan katsoa monilla eri tavoilla. Niinpä huomattiin, että erilaiset eettiset teoriat ovat vain välineitä analysoida ja tulkita erilaisia ongelmia. Ne eivät anna ehdottomia kiinteitä päämääriä. Politiikkasuosituksia kehitettäessä onkin otettava huomioon erilaisten eettisten teoreettisten perspektiivien koko ala.
Ekologisen etiikan tavoitteena ei olekaan puolustaa jotakin yhtä periaatetta vaan sen sijaan ottaa huomioon monia eri periaatteita keskusteltaessa parhaasta ratkaisusta. Ei ole olemassa yhtä universaalia etiikkaa. Mutta kaikki ei silti käy. Myös ekologisen tiedon lisääntyminen muuttaa arvojamme muuttamalla käsitystämme maailmasta ja itsestämme suhteessa maailmaan. Systeemisen etiikan mukaan arvo on olemassa vain suhteissa. Olemme osa ekosysteemejä ja siten riippuvaisia niiden toimintakyvystä.
Suosiotaan on nostamassa ympäristöllinen hyve-etiikka. Palataan kysymään: ”Kuinka pitäisi elää?” Tällöin kiinnitetään huomiota yksilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Meidän esimerkiksi tulisi pyrkiä kehittämään luonnettamme ympäristötietoisina ja hiilineutraaleina kansalaisina. Luonnonsuojelun motiivina voi olla myös luonnon esteettinen arvo ja halu ekokulttuurisiin maisemiin liittyviin esteettisiin kokemuksiin. Laura Menatti on äskettäin esittänyt ajatuksen oikeudesta maisemaan osana ihmisoikeuksia.
Edessämme on merkittävä sosiaalinen dilemma. Yksilöiden lyhyen aikavälin etu johtaa yhteiskunnallisesti ei-toivottaviin tuloksiin, jolloin koko väestö lopulta menettää hyvinvointiaan. Ympäristölliset päätökset eivät olekaan vain yksilöllisen autonomian asioita. Ne ovat luonteeltaan kollektiivisia. Kollektiiviset valinnat edellyttävät arvoneuvotteluja. Siksi olisi edistettävä avointa arvokeskustelua ja olisi pyrittävä moniääniseen ja -arvoiseen vuorovaikutukseen. Samalla olisi edistettävä uudenlaisia demokraattisia ja oikeudenmukaisia rakenteita. Uusiin haasteisiin vastaaminen aina edellyttää eettistä pohdintaa, puntarointia ja neuvonpitoa.
Antroposeeni asettaa meille rankkoja vaatimuksia. Jonkinlainen talouden kohtuullistaminen on varmaankin edessä. Erityisesti tarvittaisiin uusia tapoja ajatella poliittisia, oikeudellisia ja kulttuurisia ratkaisuja. Tärkeätä olisi kysyä, saako luontoa enää yhtään enempää kaventaa yhteiskunnan ja talouden kehittämisen nimissä. Kaikkea luontoa muuttavaa toimintaa kun on tarkasteltava globaalien kytkentöjensä kautta ja siksi välttämättömiä muutoksia luontoon jouduttaneen tulevaisuudessa aina tavalla tai toisella kompensoimaan.
Kaikki maankäyttöön liittyvät päätökset ovat lopulta sisäisesti eettisiä arviointeja ja valintoja. Maankäyttöpolitiikat pakottavat kysymään kysymyksiä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Ympäristöetiikka auttaa myös määrittämään luonnon kaupallisen käytön hyväksyttävyyden rajoja sekä helpottaa perustelemaan luonnon käyttöä koskevia yhteiskunnallisia ratkaisuja kuten oikeudellista ja muuta sääntelyä, esimerkiksi omistus- ja käyttöoikeuksien sisältöä.
Puhuin näistä kysymyksistä syksyllä 2017 Sodankylässä järjestetyssä Viiankiaapa-seminaarissa. Antroposeeni-epookin ympäristöetiikan pohtiminen voisi mielestäni tarjota uusia käyttökelpoisia argumentteja myös Viiankiaavan säilyttämistä puolustaville tahoille.


Arto Naskali
Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori
Luonnonvarakeskus, Rovaniemi

Hiaceani ette saa

Perin isältäni Toyota Hiacen. Auton, jolla on kiehtova menneisyys taksina Inarissa ja jonka kanssa isä, minä ja suvun nuoriso olemme kokeneet yhdessä ja erikseen huimia seikkailuja ympäri Suomen. Hiacella hoituvat roudaukset ja muutot, sillä käydään erilaiset työkeikat ja siinä nukutaan kesän vapauden huumassa.

Isän kuoltua koen Hiacella huristellessani viettäväni laatuaikaa isän muiston kanssa. Hiace on ristitty suvun neitosten taholta uudestaan: Hiace on tyttöjen auto. Aina kun tytöt ovat pulassa, ukin valkoinen Hiace karauttaa paikalle varmemmin kuin satujen prinssi valkealla ratsulla. Hiace on iästään ja elämänkokemuksestaan huolimatta luotettava ja ehjä auto. Mutta se käy dieselillä, joka tuottaa typenoksidi- ja hiukkaspäästöjä ja kuten kaikki tiedämme, maailma on vaarassa.
Ajatus saastuttamisesta droppaa tunnelmaa sen verran, että jotain on tehtävä. Lyhyet työmatkat alan lykkiä potkurilla ja isot kauppareissut tehdään naapurin kanssa kimppakyydillä – julkinen liikennehän Lapissa on aika lailla olematonta. Mutta entäs ihanat kesäseikkailut ja pitemmät työreissut? Suvun ja kavereiden muutot? Kuinka ihmeessä iäkkäästä Hiacesta saadaan ekologinen? Aavistan, että tähän hankkeeseen tarvitaan rahaa. Alan siis säästää. Alan tutkia vaihtoehtoja. Lopulta törmään autoaiheisten keskustelupalstojen ja muiden itselleni täysin outojen nettiympäristöjen kautta ratkaisumahdollisuuksiin.

Sähköä ja kaasua

Valtio mainostaa täyssähköautoja ihanana ratkaisuna. Uuden sähköauton hankkiminen olisi mahtava juttu, jos taskussa sattuisi olemaan viisinumeroinen summa rahaa ja mikäli sähköauton toimivuuteen Lapin oloissa pystyisin luottamaan. Faktat ovat kylmät: ei ole kyhnyä enkä luota. Sitä paitsi Hiace on jo olemassa, sitä ei tarvitse tuottaa uudestaan ja sikäli luonto säästyy. Jonkin sähköautouutisen sivulauseessa mainitaan kaasuauto. Että mikä? Kaasuhellaa olen käyttänyt ja kaasuilmapalloja lapsosilla nähnyt, mutta että kaasuauto..? Keskustelupalstoilla peukutetaan kaasuautoilun mukavuutta, edullisuutta ja turvallisuutta ekologisuuden lisäksi. Koetan tajuta, mistä nyt puhutaan.
Kaasuautot toimivat joko maakaasulla tai biokaasulla. Biokaasu on ekologisempaa, lisäksi sitä voidaan tuottaa ympäri Suomea esim. kasveista ja kaatopaikkajätteistä. Mikäli Hiaceni muunnettaisiin kaasuautoksi, nykyisen dieseljärjestelmän rinnalle asennettaisiin kaasujärjestelmä. Bensa-auton muunnoksissa bensaa tarvitaan sytyttämään kaasu, ja kun moottori on lämmennyt 40-asteiseksi, moottori siirtyy kaasulle: bensan kulutus on siis hyvin pientä ja voidaan puhua jopa nollapäästöistä. Diesel ei toimi samalla tavalla, joten dieseliä menee kaasun rinnalla koko ajon ajan. Kuitenkin dieselissäkin kaasun osuus on keskimäärin puolet. Eli kun dieselin kulutus on tällä hetkellä Hiacessani 10 l/ 100 km, biokaasun avulla kymmenen litraa satasella putoaa viiteen. Samassa suhteessa putoaisivat myös päästöt. Huraa!

Tiedon muruista konkretiaan

Kuulostaa hyvältä. Minun on löydettävä joku, joka tuntee asian konkreettisesti. Lapista ei tällaista jokua löydy, mutta onneksi ei tarvitse lähteä ihan kauhean kauas: vain 350 kilometrin päässä kotoani sijaitsee Autosähkö-Huoltokorjaamo Väärälä.
Kimmo Väärälä on kaasukurssit käynyt auto- ja tietotekniikan insinööri, joka on muuntanut vuodesta 2017 alkaen parikymmentä autoa biokaasulla kulkevaksi. Lisäksi hän on asentanut autoihin muutossarjoja, joiden ansiosta autoilua voi harjoittaa osin etanolilla. Parin kiintoisan puhelun jälkeen menen tapaamaan häntä Oulun kupeessa sijaitsevaan Jääliin. Tämän pohjoisempaa ei biokaasuasentajaa löydy. Jyväskylän yläpuolella hän on toistaiseksi ainoa Suomessa, joka saa biokaasukonvertoinnin laillisesti tehdä. Väärälä kiinnostui biokaasuautoilusta vuonna 2016 ja suoritti tarvittavat kurssit. Ensimmäiset asennukset hän teki vuonna 2017. Tämä tyyppi varmasti tietää, miten Hiacesta tulee ekoauto ja mistä siihen sitä kaasua saa.

Muunto helppo, kaasun saanti ei

Väärälän Kimmon ja Tanjan kanssa keskustellessani saan tietää, että muuntamisprosessi ei ole monimutkainen eikä kauhean aikaa vieväkään. Verrattuna autonvaihtoon se on myös meikäläisen matalapalkoille paljon mahdollisempi. Hiacen muuntoa varten tarkistuttaisin Hiacen yleiskunnon, jotta en tule hassanneeksi säästöjäni lahoon autoon. Tässä olisi olennaista tarkistaa muun muassa korin kantavuus. Sitten varaisin konvertointiajan, asentaja tilaisi etukäteen passelin määrän passelin kokoisia kaasutankkeja ja ajankohdan koittaessa huristelisin Hiaceni muuttumaan. Himoitsen suurinta mahdollista vapautta, jolloin valitsisin Hiaceen tankkeja sen verran että Utsjoelta Hankoon pääsee ilman tankkaamisia. Tankit ja kaasujärjestelmä lisäisivät auton painoa ja konttitila pienenisi. Tila voisi silti edelleen palvella kesäkamarina, kun tankit voidaan koteloida asiakkaan toiveiden mukaan. Asentamisen ja testaamisen lisäksi asennukseen kuuluu muutoskatsastus. Sitten pulittaisin laskun, joka suuruudenhulluilla visioillani olisi mahdollisesti n. 5000 euroa. Suurin osa autoista konvertoituu noin 3000 eurolla ja ainakin toistaiseksi valtio myös hyvittää muuntamisesta 1000 euroa. Lisäksi sijoitus kuoleutuu nopeasti biokaasun edullisuuden ansiosta. Sitten vain kaasuttelemaan, kunnes tankit tyhjenevät. Jos olen silloin Lapissa, iloitsen edelleen olemassa olevasta dieseltankista: kaasua en nimittäin Lapista saa.
Gasum omistaa suurimman osan suomalaisista kaasuasemista, joiden sijainti painottuu voimakkaasti Etelä-Suomeen. Gasumin asemien lisäksi on myös itsenäisiä kaasuasemia, kuten Oulun Ruskossa sijaitseva Kiertokaaren asema.
”Gasum on sataprosenttisesti suomalainen valtion yhtiö, jolla on tiukat tulostavoitteet”, Väärälä kertoo. ”Heidän periaatteenaan on, että kaasuasema avataan vasta, kun alueella on käytössä 500 kaasuautoa.” Hhäh? Kuka hullu muuntaa autonsa kaasuautoksi tai ostaa sellaisen, jos sitä ei pysty tankkaamaan? Kuka edes tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos kaasuasemiin ei missään Oulua pohjoisempana törmää?
Gasumin asemien lisäksi kaasua kuitenkin tuotetaan eri puolilla Suomea mm. maatiloilla, joista kaasun myyminen oman tilan ulkopuolelle on valtavan byrokratian takana. Tässä tullaan Lapin kannalta olennaisten kysymysten äärelle. Biokaasun tuottaminen ja myynti olisi varmasti monelle kylälle mukava juttu. Ekologisuushan olisi huipussaan, kun pieniltä tuottajilta voisi käydä shoppailemassa kaasua, joka muussa tapauksessa siirtyisi ilmakehään saasteena. Polttoaineen kuljettaminen kuluttajille ei tuottaisi saasteita, jos voisi käydä asioimassa pienillä tuottajilla matkan varrella. Maailman lisäksi pelastettaisiin myös maaseutu.

Sähköautoilun säröt

Väärälän pariskunnan kanssa kahvitellessa ihmettelen sähköautoilun hypettämistä paitsi ilmasto-olosuhteidemme vuoksi, myös siksi että sähköähän tuotetaan varsin monilla tavoilla. Täyssähköautoakin voi siis käyttää äärimmäisen epäekologisesti, esimerkiksi lataamalla sen kivihiilellä tuotetulla energialla. Kimmo Väärälä tähdentää, että tämä ei ole ainoa särö ekologisuudessa: ” Akkutuotantohan on erittäin saastuttavaa. Itse prosessi saastuttaa ja akkuihin käytetään yhä harvinaistuvia metalleja”. Tanja Väärälä huomauttaa, että akkuihin tarvittavia metalleja louhitaan usein lapsityövoimaa käyttävillä kaivoksilla. Mitäs se tämmöinen eettisyys oikein on? ”Lisäksi akun kestoikä on 5 – 10 vuotta. Teslan akulle luvataan 10 vuoden kesto. Sähköauton ekologisuuslaskelmissa pitäisi huomioida myös akut ja niiden uusiminen, siis koko sähköauton elinkaari”, Kimmo täydentää.

Mitä nyt teen?

Kuukausia asiaa tutkittuani olen havainnut, että jutut kaasuautoista ja myös dieselin maineen palauttamisesta ovat esillä valtakunnan tiedotusvälineissä yhä tiiviimmin. Dieselin riskianalyysia tarkennetaan: kuulemma Suomen oloissa matalat hiilidioksidipäästöt ovat olennaisempi asia kuin typenoksidi- ja hiukkaspäästöt. Dieselin kokonaisvaltainen ekologisuus ilmastonmuutoksen kannalta ei kuulemma olekaan vaihtoehtoisiin polttoaineisiin verrattuna niin kamala kuin julkisesta keskustelusta joulun 2018 alla saattoi kuvitella. Sähköautokampanjoinnin rinnalle on tullut moniäänisempää, kansalaisen kannalta myös sekavampaa viestintää siitä, mitä autoilijan nyt kannattaisi tehdä. Ekologisuus-asiat ovat yksityisautoilun kohdalla vähintään yhtä monipiippuisia kuin monissa muissakin ekologisuuspyrkimyksissä.
Haen apua vielä Liikenne- ja viestintäministeriöstä; hehän varmasti osaavat antaa suosituksen, mitä meidän autoilijoiden kannattaisi tehdä. Sieltä painotetaan, että yksittäisiä suosituksia he eivät voi antaa sen paremmin kansalaisille kuin esimerkiksi kaasunjakelufirmoillekaan. Sen sijaan kannattaa kuulemma lukea Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisu 13/2018 ILMO 45 ja sen monipolvinen katsaus mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Arvaatte varmaan, että se ei anna selkeitä yksinkertaisia vastauksia. Sen saan kuitenkin raportista irti, että päästöjen vähentäminen vaatii useita rinnakkaisia toimenpiteitä, joista kaasuautoiluun siirtyminen on yksi toimiva vaihtoehto.
Viimeisillä voimillani löydän netistä ilouutisen, jonka mukaan eduskunta on parhaillaan säätämässä lakia uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteesta, jonka ansiosta vuonna 2030 melkein joka kolmas kilometri ajetaan uusiutuvilla polttoaineilla. Niinkö kauan meidän täytyy Hiacen kanssa odottaa?

Hertta Alajärvi

Met asumma Lapissa

Uutisista päätellen miljardöörit, siniveriset, huippumallit ja muut megajulkkikset ovat löytäneet Lapin. Meitä tavallisia ihmisiä asia ei kosketa, sillä luksusmatkailijat kuskataan pois ihmisten ilmoilta olemaan itsensä ja palveluskuntansa kanssa omassa rauhassaan heitä varten aidatuilla ja vartioiduilla alueella.

Matkailija etsii elämyksiä – jotakin toisenlaista, mihin on tottunut. Ihmispaljouden ja saasteiden keskellä eläneelle matka Lapin korpeen on elämys vailla vertaa. Kynttiläkuuset kurkottavat kohti taivaan tummaa tähtikattoa. Pakkanen nipistää poskia ja ympärillä on puhdas ja rakentamaton lumimaailma. Kiireettömyys ja hiljaisuus antavat lepoa sielulle ja ruumiille.

Monet lappilaiset ovat lähteneet vastentahtoisesti ja haluaisivat palata, jos olisi koulutus- ja työpaikkoja. Sitä mukaa kun väki vähenee maakunnasta, pienenevät myös tänne jäävien mahdollisuudet. Valtion toimet kannustavat muuttamaan kasvukeskuksiin, mieluiten kehäkolmosen sisälle. Syrjäseutulisien tai jonkin vastaavan korvauksen maksaminen Lapissa työskenteleville saattaisi tasoittaa muuttotappiota, joka olisi koko maan kannalta hyvä asia.

Met asumma Lapissa, matkailumainoksien ympäristössä, luksusmaisemassa, johon rahakkaat hamuavat lomailemaan. Niinpä, mutta kun meillä on täällä tavallisen ihmisen arki. Pitää maksaa verot ja vakuutukset, televisiomaksut – näkyi televisiokuva tai ei -, tietoliikennemaksut – toimivat puhelimet tai eivät. Asunnon lämmitys maksaa ja vettäkin tarvitsemme. Ruokakaupassa ja apteekissa on käytävä silloin tällöin.

On absurdia lukea luksusmatkailijan vuodatusta.
Turistit näkevät ja kokevat Lapin ihanuuden, mutta he kokevat sen puolikkaana, jos sitä vertaa maakunnan asukkaiden elämään. Todellisuuden toinen puolikas on sitä, kun neljänkymmenen asteen pakkanen paukauttaa rintamamiestalon hirret halki ja tuisku pyyhkii vähäisen tieuran sileäksi. Hevoset on syöty, eikä jalkapelillä enää kerkiä, kun yhteiskunnan palvelulaitokset ovat auki kaksi tuntia viikossa. Elämäntahti kaikkineen on kinoksessa askeltavan vauhtia, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Silloin haaskaamme vähemmän maapallon luonnonvaroja.

Ja virastothan ovat taas ensi viikolla auki.
Lapissa auto on välttämättömyys, koska julkinen liikenne on poistettu turhuutena. Matkat ovat pitkät, joten haluaisimme ajaa edullisesti ja mahdollisimman vähän saastuttavalla polttoaineella. Mutta jos polttoaineiden tuottajat avaavat ekologisempien polttoaineiden jakelupisteen Lappiin vasta kun alueella on Exelin mukaan tarpeeksi kysyntää, niin odottelu voi viedä aikaa. Markkinatalous hyvässä ja pahassa ulottuu myös Lappiin.

Kaikesta huolimatta säälin miljardöörejä, siniverisiä, huippumalleja ja muita megajulkkiksia, koska heillä ilmeisesti ei ole varaa nauttia Lapista ympärivuotisesti.

Toissapäivänä aurinko kultasi kuusenlatvat ja maisema oli kuin matkailumainoksessa. Eilen satoi jalkarätin kokoisia lumiriekaleita ja pilvet olivat niin paksut, että metsä pimeni. Nyt luonto katuu: tuuli ravistaa lumikuormaa puista ja silittää niiden oksia.


Paula Alajärvi

1 of 3
123