Maija Kääntä

Parhaimman makuinen koulumuisto

Ilmaisen kouluruokailun alkamisesta on 70 vuotta. Laki maksuttomasta kouluruokailusta tuli vuonna 1943, mutta se otettiin käyttöön vasta 1948. Tähän lakiin liitettiin pykälä, jossa vaadittiin koululaitoksen oppilaita osallistumaan ruokatarvikkeiden kasvattamiseen ja keräilyyn.

Suomen kansakoululaitos oli edelläkävijä ruokailun järjestämisessä ilmaiseksi koululaisille. Asian päättäminen ei ollut vaikeata, sen verran kokemusta oli silloisilla päättäjillä ihmisestä ja inhimillisestä – ja siitä, että nälkäinen ei opi senkään vertaa kuin ravittu. Vuoden 1957 laki koski kansakoulujen lisäksi myös kansalaiskouluja ja kunnallisia keskikouluja. (Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta – Tarinoita ja muistoja kouluruokailusta vuonna 2008 / Marjaana Manninen, opetushallitus)

Aloitin koulun 1960-luvun puolivälissä, ja silloin jo kouluruokailu oli Sallan kunnallisessa kansakoulussa varsin hyvää. Muistaakseni mannavelli, keitot ja peruna olivat perusaterioita. Silloin en muista kenenkään valittaneen ruuasta. Pääasia oli nälän pois pitäminen. Silloisella liikkumisen vauhdilla ruoka oli tarpeen myös energian saamiseen.

Varsinaiset muistot kouluruokailun ihanuudesta alkavat keskikoulussa. Olimme pari vuotta vanhalla koululla ja sitten siirryimme upouuteen, hienoon kouluun. Olimme pieni tyttöluokka, joten meidät sijoitettiin ruokalan lähelle, kirjastoluokkaan. Meitä oli muistaakseni 18, ikäjakaumalla vuosina 1955 – 1958 syntyneet. Siihen aikaan saatiin ehtoja ja jäätiin luokalle, joten luokalla saattoi olla huomattavan eri-ikäisiä lapsia.

Näkkileipä ja peltimuki olivat ensimmäiset muistikuvat kouluajoista ja myös viimeiset. Ruokatunti oli ehdottomasti päivän parhaita hetkiä, vaikka oppimisen suhteen oltiin myös aktiivisia, ainakin osa oli.

Tapaan silloin tällöin koulukavereitani, enimmäkseen muualla kuin syntymäkunnassani Sallassa. Siellä ei tietääkseni enää asu kuin pari luokkakaveria. Tapaamme enimmäkseen kaupunkien kaduilla, rautatieasemilla, lentokentillä ja työpaikoilla. Lapsena ajattelin, että ei kukaan tiedä, missä on Salla. Usein ajattelin niin aikuisenakin. Yllätys yllätys: jos menee Helsingissä syömään Bottalle tai muutamaan muuhun keskustan ravintolaan, syö sallalaista poroa. Salla, joka ei tule ensimmäisenä mieleen poronhoitoalueena, on siis tunnettu myös porosta.

Muutama vuosi sitten tapasimme isommalla porukalla ja muistelujen päähenkilöksi illan kuluessa pääsi koulumme keittolan emäntä Helga Junno (1926 – 2015). Jokainen muisti ne hyvät ruuat ja loistavan kohtelun, jota sai koulun keittiössä. Erityisesti muistimme makaroni- ja maksalaatikon. Koskaan elämäni aikana kukaan ei ole keittänyt hernekeittoa, jota olisi voinut verrata kouluajan keittoon. Ruuat olivat itsetehtyjä, hyviä ja lämpimiä. Muistan senkin, että emme tyttöluokkana arastelleet käydä hakemassa lisää, kun saimme yhden metalliastiallisen syötyä.

Ystäväni, jolla todettiin jo siihen aikaan vilja-allergia, meni joka ruokatunti keittolaan syömään. Näimme hänet ikkunassa lautasensa kanssa ja keskustelemassa keittäjien kanssa. Silloin oli siis kokonainen ”keittiö”, jossa taitavat naiset tekivät ruokaa niille koululaisille, jotka kävivät koulua. Eivät koko kunnan ylläpitämille laitoksille. Kyllä meillä kävi tuuri.

Syksyisin olivat perunannostotalkoot. Ihan aikuisten oikeasti! Liinaharjun alla, nykyisten rivitalojen (sallalaisittain minkkitarhojen) alueella oli kunnan perunapelto, josta nostettiin perunat lapsityövoimalla koulujen ja muiden laitosten tarpeisiin. Muistan hyvän tuoksun ja maun, kun peruna heitettiin nuotioon ja syötiin lämpimänä. Muistaakseni tätä ei tapahtunut kovinkaan monena vuonna enää minun kouluvuosinani, mutta talkoitten historia oli siihen mennessä ollut jo pitkä. Marjanpoimimisloma oli syyskuussa, ja silloin todellakin marjoja poimittiin. Äiti laittoi muoviämpärin keittiön pöydälle ja lapun, jossa luki ”puolukoita”. Nykyisin samaa kutsutaan syyslomaksi. Kaipa joku oikeusviranomainen puuttuisi asiaan, jos nykyisin vaadittaisiin lapsia metsään poimimaan marjoja – vapaapäivänä!

Olen ihmetellyt, miksi kunnat tekivät sen ratkaisun, että lakkauttivat koulujen, vanhainkotien ja päiväkotien omat keittiöt. Henkilökunta ei ihan varmasti tullut kunnan taloudelle kalliiksi. Eivätkä ruokiin käytetyt ainekset, paikallisia jo silloin, kun se ei ollut vielä muotia. 1980-luvun jälkeen kouluruokailusta ei ole kuulunut muita uutisia kuin huonoja. Ruoka on huonoa, kylmää ja outoa, koska sitä ”ulkoilutetaan” niin monessa paikassa, että lopputulos on väkisinkin ”lantrattua” ja kylmää.

Kiitollisuudella me, entiset nuoret, muistelimme Junnon Helgaa ja hänen kollegoitaan. Luin Helga Junnon muisteluista (http://kuolajarvenkyla.nettisivu.org/etusivu/haastattelut-ja-muut-kertomukset/helga-junnon-muistelmia), että hän johti koulun keittiötä vielä vuoteen 1987.

Maija Kääntä
Sallasta Helsinkiin muuttanut kirjoittaja