Ojuva

Kirjoitan runoja, koska isäni pyysi

Päädyin kirjoittamaan runoja, koska isäni pyysi. Kaikki sai alkunsa 10. marraskuuta 2015. Aluksi kieltäydyin, sillä pelkäsin lupaavani liikoja. Isäni Jussi Ojuva on lauluntekijä, ja vuonna 2014 ilmestyneelle levylleen Muistoloukku hän sävelsi muun muassa Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan ja Vesa Suomalaisen runoutta lauluiksi.

Marraskuussa 2015 isällä oli tekeillä Takarajan Karajanin, hänen ja Jukka Tarkiaisen kokoonpanon, uusin levy Koti-ikävä. Päivänä, jolloin isä pyysi runon, satoi lunta. Muistan sen, sillä pihaa kolatessani tekstini valmistui. Muisto Altamiran härästä on tärkeä tavalla, jolla ensimmäiset askeleet ovat tärkeitä. Se oli ensimmäinen askel kertomusten metsään, jossa katseensa saattoi tarkentaa eri kohteisiin. Seuraavana aamuna, ennen heräämistäni, isä oli säveltänyt tekstin. Hetki oli mahtava. Biisi oli kova.

Kuukauden ajan työskentelimme hämmästyttävällä nopeudella. Tehokkuutemme ponnisti omaehtoisen tekemisen ja löytämisen ilosta. Työskentelymme nopeus ja impulsiivisuus varmistui sukuviaksi. Me emme odotelleet, ja ideoita tuntui riittävän tuhlattavaksi asti. Isäni vakava sairastuminen samaisena syksynä piirsi ajallisuuden ja arvaamattomuuden tuskallisesti osaksi todellisuutta. Laulujemme kautta saatoimme tarkastella yhdessä todellisuuden koko kirjoa ja tehdä jotakin molemmille merkityksellistä. Olen kirjoittanut aina, mutta oman tekstin kuuleminen lauluna oli hämmentävä kokemus. Musiikki muutti tekstini joksikin muuksi: ne eivät jääneet vain minun havainnoikseni. Musiikki teki teksteistäni yhteisiä ja julkisia tavalla, jota en ollut ennen kokenut.

Laulutekstejä kirjoittaessani tunsin löytäneeni välineen, joka mahdollisti joustavan ja holistisen tavan tarkastella yhtäaikaisesti monia kiinnostavia asioita todellisuudessa. Tunsin vapautuvani proosakirjoittamisen sitkeyden ja syventymisen haasteista. Olin halunnut jatkaa tohtoriopintoihin historiaopintojeni tullessa päätökseen, mutta väitöskirjan tutkimussuunnitelma ei ottanut jäsentyäkseen. Tutkimuskohteeni kuitenkin taipui lauluiksi: Punikki palaa!, Koskelan pojat ja Punaupseeri Eino Ojuva näki Aatun ja Joosepin tarjosivat muodon ajatuksilleni, ja saatoin siirtyä eteenpäin aiheista, joihin olin juuttunut. Käsittelin teksteissäni useita aiheita, jotka olivat antoisia myös lähipiirillemme. Tavaksi muotoutui, että annoimme lauluja lahjaksi henkilöille, joihin ne liittyivät. Laulujen kautta osoitimme tukea ja ymmärrystä tavalla, joka ei muuten ollut mahdollista. Kirjoitin sanoja, joita halusin isäni laulavan. Kirjoitin taistelulauluja, absurdeja tarinoita, kohtalokasta tangoa, viipyilevää napapiirin rumbaa. Työskentelyä innoitti se, että kokemus lauluistamme oli aina sama ja muodostui jopa humoristiseksi anekdootiksi: viimeisin oli aina paras ja ehdottomasti kovin biisi.

Alun kaikkivoipaisen työskentelyprosessin aikana en miettinyt suhdetta tekstieni, runojen ja laululyriikan välillä. Tietämättömyyteni mahdollisti vilpittömän innon. Olin kirjoittanut sen, mitä olin halunnut, ja suurempia muutoksia tekemättä isäni oli säveltänyt kaiken. Isäni taidokkuus säveltää vapaamuotoista, musiikkiin vaikeasti taipuvaa runoa, oli tarjonnut minulle rajattomat mahdollisuudet. Kehittyminen kuitenkin edellytti aiheeseen perehtymistä. Palattuani Tampereelle Sodankylästä pääsin työstämään teksteistäni runokokoelmaa turkulaisen runoyhdistyksen Nihil Interit ry:n sparrausryhmään. Runoilija Tommi Parkon ohjaamassa ryhmässä tarkastelin tekstien olemusta uudella tavalla. Tietämättömyyden tuoma helppous oli ohi. Perehdyin myös Heikki Salon laululyriikkaa käsitteleviin teoksiin. Kokemus oli vielä tyrmäävämpi kuin runouden osalta: lukemani perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä kirjoittamaan yhtään laulutekstiä. Ymmärsin kyllä, että laululyriikka on rakennekeskeistä, mutta esimerkiksi painollisten tavujen sijoittaminen painollisille sävelille oli neuvo, jonka vaikutus oli pelkästään lannistava.

Suon nykyään ajatukseni myös laulutekstin rakenteelle, vaikka päähuomioni on yhä muualla. Tärkein kuulemani oppi on, että yksi idea ja ajatus lauluun riittävät. Lauluteksteissäni pyrin puhtaampaan ilmaisuun, tosin aina en onnistu karsimaan rönsyjä. Keskeneräisyys on jatkuva tila. Sanoisin, että isäni ja minä olemme kokeilijoita ja tekijöitä. Koska olemme nopeita, ehdimme kokeilla monenlaista. Yhteisiä biisejä on valmiina jo useamman levyn verran. Tällä hetkellä isäni säveltää Viiankiaavasta kertovia lauluja sodankyläläisten teksteihin. Laulutekstit ja yhteistyö isän kanssa ovat olleet käännekohta luovassa työskentelyssäni. Isäni pyynnöstä aloin kirjoittaa runoja, ja esikoisrunokokoelmani on pian valmis. Uusia biisejä syntyy jatkuvasti. Parasta on tietää, että kovin biisi on aina se seuraava.

Uni Ojuva