Paula Alajärvi

Met asumma Lapissa

Uutisista päätellen miljardöörit, siniveriset, huippumallit ja muut megajulkkikset ovat löytäneet Lapin. Meitä tavallisia ihmisiä asia ei kosketa, sillä luksusmatkailijat kuskataan pois ihmisten ilmoilta olemaan itsensä ja palveluskuntansa kanssa omassa rauhassaan heitä varten aidatuilla ja vartioiduilla alueella.

Matkailija etsii elämyksiä – jotakin toisenlaista, mihin on tottunut. Ihmispaljouden ja saasteiden keskellä eläneelle matka Lapin korpeen on elämys vailla vertaa. Kynttiläkuuset kurkottavat kohti taivaan tummaa tähtikattoa. Pakkanen nipistää poskia ja ympärillä on puhdas ja rakentamaton lumimaailma. Kiireettömyys ja hiljaisuus antavat lepoa sielulle ja ruumiille.

Monet lappilaiset ovat lähteneet vastentahtoisesti ja haluaisivat palata, jos olisi koulutus- ja työpaikkoja. Sitä mukaa kun väki vähenee maakunnasta, pienenevät myös tänne jäävien mahdollisuudet. Valtion toimet kannustavat muuttamaan kasvukeskuksiin, mieluiten kehäkolmosen sisälle. Syrjäseutulisien tai jonkin vastaavan korvauksen maksaminen Lapissa työskenteleville saattaisi tasoittaa muuttotappiota, joka olisi koko maan kannalta hyvä asia.

Met asumma Lapissa, matkailumainoksien ympäristössä, luksusmaisemassa, johon rahakkaat hamuavat lomailemaan. Niinpä, mutta kun meillä on täällä tavallisen ihmisen arki. Pitää maksaa verot ja vakuutukset, televisiomaksut – näkyi televisiokuva tai ei -, tietoliikennemaksut – toimivat puhelimet tai eivät. Asunnon lämmitys maksaa ja vettäkin tarvitsemme. Ruokakaupassa ja apteekissa on käytävä silloin tällöin.

On absurdia lukea luksusmatkailijan vuodatusta.
Turistit näkevät ja kokevat Lapin ihanuuden, mutta he kokevat sen puolikkaana, jos sitä vertaa maakunnan asukkaiden elämään. Todellisuuden toinen puolikas on sitä, kun neljänkymmenen asteen pakkanen paukauttaa rintamamiestalon hirret halki ja tuisku pyyhkii vähäisen tieuran sileäksi. Hevoset on syöty, eikä jalkapelillä enää kerkiä, kun yhteiskunnan palvelulaitokset ovat auki kaksi tuntia viikossa. Elämäntahti kaikkineen on kinoksessa askeltavan vauhtia, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Silloin haaskaamme vähemmän maapallon luonnonvaroja.

Ja virastothan ovat taas ensi viikolla auki.
Lapissa auto on välttämättömyys, koska julkinen liikenne on poistettu turhuutena. Matkat ovat pitkät, joten haluaisimme ajaa edullisesti ja mahdollisimman vähän saastuttavalla polttoaineella. Mutta jos polttoaineiden tuottajat avaavat ekologisempien polttoaineiden jakelupisteen Lappiin vasta kun alueella on Exelin mukaan tarpeeksi kysyntää, niin odottelu voi viedä aikaa. Markkinatalous hyvässä ja pahassa ulottuu myös Lappiin.

Kaikesta huolimatta säälin miljardöörejä, siniverisiä, huippumalleja ja muita megajulkkiksia, koska heillä ilmeisesti ei ole varaa nauttia Lapista ympärivuotisesti.

Toissapäivänä aurinko kultasi kuusenlatvat ja maisema oli kuin matkailumainoksessa. Eilen satoi jalkarätin kokoisia lumiriekaleita ja pilvet olivat niin paksut, että metsä pimeni. Nyt luonto katuu: tuuli ravistaa lumikuormaa puista ja silittää niiden oksia.


Paula Alajärvi

Aineen taidemuseo irrottelee ja osallistuu

Pitkän automatkan jälkeen oli pöllähtänyt olo, mutta paikka oli selvästikin oikea: Tornion Rajakartano, jonka katon alla sijaisevat Aineen taidemuseo ja Tornion kaupunginkirjasto. Ulkoseinustalla oli iloisen värikäs Kari Södön teos The Nostalgia of Innocence. Teos herättää jokaisessa näkijässä oman mielikuvan, mutta minulle siinä oli seinälle nostettuja suksia. Kun taloon hiihdetään, nostetaan sukset seinälle pystyyn ja asetutaan taloksi. Tuskinpa tällä pikatulkinnalla on mitään tekemistä tekijän ajatusten kanssa, mutta vaikuttavasta taideteoksesta jokainen katsoja löytää oman tulkintansa.

Vuosi 1986 oli lappilaisessa taidemaailmassa runsas: avattiin sekä Aineen taidemuseo että Rovaniemen taidemuseo. Aineen taidemuseo on Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä museo. Museon kokoelmat perustuvat Veli ja Eila Aineen elämänsä aikana keräämälle suomalaisen taiteen kokoelmalle. Kävijämäärät ovat suurin piirtein Tornion kaupungin asukkaiden lukumäärä eli noin 22 000 henkeä vuodessa.

Norrbottenin suurin taidemuseo 

Katriina Pietilä-Juntura on työskennellyt Aineen taidemuseossa eri tehtävissä sen perustamisesta lähtien, vuodesta 2000 museonjohtajana. Hän lähti opiskeluaikanaan katsomaan Elin Danielson-Gambogin maalaamaa omakuvaa museolle ja jäi sinne töihin.

– Kun museot ovat maanantaisin kiinni, Katriina naurahtaa selitykseksi.

Katriina Pietilä-Juntura valloittaa taiteellisesti naapurimaan pohjoisosan. Hän sanoo Aineen taidemuseota Norrbottenin suurimmaksi taidemuseoksi, vaikka se Suomen puolella onkin. Pohjois-Ruotsissa ei ole taidemuseoita, vasta nyt Kiirunaan ollaan sellaista perustamassa. Kuvataiteen harrastajia Ruotsissakin on, mutta ei ole syntynyt kuvataiteen Mikael Niemeä, joka olisi antanut herätteen laajamittaiseen kuvataiteen esittelyyn. Ruotsin puolelta käy yleisöä ja ruotsalaiset lehdet kirjoittavat. Haaparannan kanssa tehdään yhteistyötä taidekasvatuksessa.

Entä Etelä-Suomen mediahuomio, onko pohjoinen taidemuseo samalla viivalla?

– Valtamediat eivät huomioi, kyllä etäisyys tuntuu, henkilökohtaisella kohtaamisella on iso merkitys. Etäyhteyksien varassa jää kasvottomaksi. Verkostoituminen on vaikeampaa. Jos ajatellaan vaikka rahoitusta, opetusministeriössä on helppo pistäytyä, kun asuu pääkaupunkiseudulla. Hakemuksen voi viedä itse kädestä käteen. Ei voi tietää, onko postissa lähetetty hakemus määräaikaan perillä ja epävarmuustekijöitä on sähköisessä lähettämisessäkin.

Museoliiton erikoispalkinto

Aineen taidemuseo sai vuonna 2018 Suomen Museoliiton erikoispalkinnon, joka on ainoa laatuaan. Palkinnon perusteluissa sanotaan: Museo on ponnistanut pienistä resursseista huolimatta koko maassa keskustelua herättäväksi museoksi. Rohkea profiloituminen sekä yhteiskunnalliset ja poikkitaiteelliset avaukset ovat kasvattaneet museon vaikuttavuutta sen koko huomioiden valtavaksi.

Aineen taidemuseon kohdalla luutuneet käsitykset museosta heittävät kuperkeikkaa. Lähtökohtana on se, että museo kuuluu kaikille, koska sitä pidetään yllä yhteiskunnan varoin.

– Etusijalla ovat lapset ja nuoret, tulevaisuuden museokävijät. Kurajäljet lattialla eivät haittaa.
Kun syksyllä 2015 rupesi virtaamaan pakolaisia rajan yli Ruotsin puolelta, museolla oli juuri alkamassa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama projekti Aine tulee kylään. Katriina sai ministeriöltä luvan tulkita vastaanottokeskus yhdeksi kyläksi, jolloin maahanmuuttajien kanssa päästiin yhteistyöhön. Katriina onnistui saamaan myös yhden turvapaikanhakijoista töihin Aineelle, vaikka byrokratia yritti kampittaa.

”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta”

Kun Torniossa pannaan alulle jotakin harmaasta arjesta poikkeavaa, päättäjät huokaisevat: ”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta.” Museon ennakkoluuloton ja rajoja kaatava toiminta ei aina päättäjiä miellytä. Rajoja paukutellaan.

– Tänne saa jokainen tulla ja olla oma itsensä, sanoo museonjohtaja.

Museo on yhteiskunnallinen keskustelija. Museo oli ensimmäisen Meri-Lapin Pride-kulkueen kiintopisteenä, sitä tarjottiin turvapaikanhakijoiden suojapaikaksi, museossa esiteltiin Suohpanterror-jäsenen Jenni Laitin modernia saamenpukua. On ollut myös Muistipolku muistin avaamiseksi ja keskustelun herättämiseksi. Museon kekseliäs henkilökunta on panostanut myös Sinkkusuunnistukseen ja kakkupäiviin sekä rakentanut kulttuurikierroksen Tornion kuvapatsaille.

Museo on kaikenlaisia ihmisiä varten. Kun miehiä on vaikea saada käymään museossa, Aine järjesti pop-up –näyttelyn autoliikkeisin. Katriina painottaa, että museot eivät ole vain keski-ikäisille, koulutetuille naisille. Mutta Aineella on yllin kyllin tarjottavaa myös näille museoiden vakikävijöiksi luokitetuille vieraille.

Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmissa on häikäisevä kokoelma suomalaista taidetta 1800-luvulta lähtien. Sellaiset nimet kuin Juho Rissanen, Werner Holmberg, Vilho Lampi, Rafael Wardi tai Helene Scherfbeck – ihan muutamia mainitakseni – saavat myös korkeakulttuurisen taiteen ystävän avaamaan museon oven. Teoksia on myös Lapin taiteilijoilta, kuten Reidar Särestöniemeltä, Helena Junttilalta ja Kaija Kiurulta. Nykytaiteen nimet näkyvät vahvasti vaihtuvissa näyttelyissä. Syyskuun loppuun asti on esillä Mari Oikarisen, Tom Engblomin ja Esa Meltauksen teoksia.

Mitä taide tekee ihmiselle?

Katriina Pietilä-Juntura on tavallaan kahden maan kansalainen, sillä vapaa-ajan koti on pienessä kylässä Ruotsin puolella. Siellä Katriina hektisen työnsä vastapainoksi hoitaa kasvimaata, laittaa ruokaa, lukee ja erityisesti mankeloi, joka on hänen mieliharrastuksensa.

Tekisitkö itse kuvataidetta, jos ehtisit, kysyn.

– Ei, mutta kirjoittaisin, ehkä pieniä novelleja tai kertomuksia isoäidistäni Vieno Kronqvististä.

Kysymme Katariinalta taiteen merkityksestä, mitä se antaa ihmiselle.

– Taide kertoo, mitä on olla ihminen. Se saa ihmisen tuntemaan omia tunteitaan, auttaa rakentamaan omaa itseään. Toisin katsominen antaa näkökulmaa. Taide myös pysäyttää katsomisen tässä vilisevässä ajassa. Itselleni taide on ollut monisyisesti koskettava, se on auttanut menemään syvemmälle. Taiteen myötä olen löytänyt itsestäni uusia puolia, se on elämää rikastuttavaa. On tullut monenlaista kokemusta ja ymmärrystä.

 

Paula Alajärvi
Hertta Alajärvi

Mitä vielä voidaan lakkauttaa?

Sanomalehti Lapin Kansan Menoinfo-palstalla huomiotani kiinnitti ilmoitus: Törmängin kirjasto on avoinna joka päivä. Törmängin kylä on noin 70 kilometrin päässä Rovaniemeltä, Meltaus – Pello-tien varressa. Lähdin tutustumaan kirjastoon. Maitolaiturille perustettu omatoimikirjasto sijaitsee kylätien risteyksessä. ”Tämä kirjasto on näpäys yhteiskunnallemme, kun kirjastoauto lopetti kulkemisen”, sanoo törmänkiläinen kyläaktivisti. Se on erinomainen esimerkki kylien omaehtoisista luovista ratkaisuista.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän selvityksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta on sitä mieltä, että koko Suomi on pidettävä asuttuna. Mitä sillä tarkoitetaan? Miten lakataan pitämästä asuttuna? Ei ole vaikea arvata, että asutuksen alasajo aloitetaan harvimmin asutuilta seuduilta eli pikkukylistä. Koulut, kaupat, posti, julkinen liikenne ja teiden kunnossapito on jo lakkautettu. Teiden korjaamisen tarve kuitataan varoituskylteillä: routavaurioita, kuoppia, päällystevaurioita – jos tie sattuu olemaan päällystetty. Varoitukset kattavat esimerkiksi Meltosjärvi – Aavasaksa-välisen taipaleen kokonaan.

Kesällä Inarin pohjoisosan asukkaat olivat ilman puhelin- ja nettiyhteyksiä yli kaksi vuorokautta. Ei ollut mahdollista saada yhteyttä edes hätänumeroon. Asian tutkimiseen perustettaneen monihenkinen komitea. Onhan tapahtunut selkeä lakisääteisten peruspalvelujen laiminlyönti.

Monilla Lapin kylillä on nousun, kukoistuksen ja laskun kaari samanlainen kuin Törmängillä. Perustettiin pientiloja raakaan korpeen, kuokittiin käsipelillä pellot, kitkutettiin eteenpäin parin lehmän ja tilapäistöiden avulla. Leivänjatketta sai kalastuksesta, tervanpoltosta, metsästyksestä ja marjastuksesta. Kun valtio tarvitsi käteistä, kaadettiin ikimetsät kylän ympäriltä nurin. Muutama vuosikymmen meni kylässä kovalla tohinalla, kaikille oli työtä, nurkat pullistelivat savottaväkeä. Kylään tuli kauppoja, posti kulki, maan antimille oli ostajia. Mutta kun arvopuu oli korjattu, jäätiin tyhjän päälle. Tarvittiin työtä, edes jonkinlaista elinmahdollisuutta. Ruotsi ja Etelä-Suomi kaipasivat työvoimaa ja kylä jätettiin, kuka karvain mielin ja kaihoten, kuka täynnä intoa tai jopa seikkailunhalua. Pelto pakettiin ja menoksi.

Kun kysyn kylien ikäihmisiltä, missä heidän jälkikasvunsa asuu, niin vastauksiksi tulee usein Suomen kasvukeskuksia tai Etelä-Ruotsi. He ovat kasvattaneet tämän päivän työvoiman niukoissa olosuhteissa, joiden todellisuudesta nykyajan mukavuuksiin tottuneilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä. Olisi oikeus ja kohtuus, että nämä ikääntyneet raatajat saisivat asua kotikylissään hyvin hoidettuina ja nauttien kaikista lakisääteisistä palveluista niin kauan kuin haluavat ja pystyvät.

Mitä vielä voidaan lakkauttaa? Suomen helmasta kumarrellaan Keski-Euroopan metropoleille ja samalla pyllistetään koko maan syrjäseuduille. Pääkaupunkiseudun investoinneille ei ole ylärajaa, mutta muualla asuvien on elettävä sitäkin kitsaammin.

 

Paula Alajärvi

 

 

Posti-Pekka

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa.

Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia löytöjä köyhempiä? Postitetaanko enää paperikirjeitä vai haihtuuko ihmisten välinen viestintä taivaan avaruuteen?

Postilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, satojen vuosien traditio ja kansan kunnioitus – tai ainakin oli. Ne ovat etuja, joita ei monella yrityksellä ole. Asenne asiakkaiden suuntaan on kuitenkin jäänyt etäiseksi, byrokraattiseksi ja ylimieliseksi. Omat virheet pyritään selittämään asiakkaiden syyksi.

Mikä liikeyritys pysyy pystyssä toiminnalla, jossa hinnat nousevat ja palvelut heikkenevät? Postin hinnat nousevat sellaista vauhtia, että joskus miettii, tuleeko halvemmaksi toimittaa tavara omalla autolla kuin vaivata postia. Keltaiset lähtevän postin laatikot on suljettu mustalla teipillä, vaikka ne ovat aivan saapuvan postin vieressä. Se vaikuttaa vihjeeltä: älä lähetä postia. Voisi kuvitella, että postinkuljettaja ottaa lähtevän postin mukaansa samalla, kun tuo postin.

Postin asiakkaista on tullut postin juoksupoikia. Postilähetyksen lähettäjä ja vastaanottaja tekevät yhä enemmän perinteisestä postin työstä, sama koskee tosin muitakin yrityksiä. Posti jakaa määräyksiä, miten on toimittava. Lähetys on haettava seitsemän päivän kuluessa, muutoin se lähtee takaisin lähettäjälle. Se on tiukka vaatimus, jos postitoimipaikkaan on yli sata kilometriä, kuten Lapissa tilanne paikoin on. Perustelua on kahdenlaista: suurin osa lähetyksistä haetaan joka tapauksessa viikon sisällä, toisaalta säilytystilat käyvät ahtaiksi. Myös postilähetysten katoamisista kuulee turhan usein. Jokohan siitä on tutkimus, kuinka monta prosenttia postilähetyksistä saapuu vastaanottajalle? Kyllä periaate pitää olla se, että kaikki lähetykset tulevat perille.

***

Arvoisa Jänkä-lehden lukija! Jos olet tilannut Jängän, mutta sitä ei kuulu, lehteä kannattaa tiedustella toimituksesta. Kevättalven Jänkä pitäisi olla tilaajilla viimeistään huhtikuun loppuun mennessä ja syystalven lehti joulukuuhun mennessä. On tullut ilmoituksia, että tilaaja ei ole saanut lehteä, vaikka nimi ja osoite ovat lehtipainoon lähetetyssä listassa. Lasku lähetetään sähköpostilla, jos sellainen on tiedossamme. Asioita sujuvoittaa, jos muistat osoitteen vaihtuessa ilmoittaa siitä meille.

 

Paula Alajärvi

Muualle muuttaneita

Kevättalven Jänkään on kirjoittanut kolme Lapista muuttanutta: Erika Espanjasta, Marianna Norjasta ja Matti Joensuusta. Itä-Karjalaan muuttaneet lappilaiset ovat koti-ikävissään perustaneet oman yhdistyksen, jossa nautitaan tuttuja herkkuja ja käytetään h-kirjainta puheessa oikein.

Lapista on jouduttu lähtemään mihin milloinkin. 1960-luvulla alkoi vuosikymmeniä kestänyt muutto Ruotsiin työttömyyttä pakoon. Paljon sitä ennen suuntana oli Norja, Pohjoisen Jäämeren rikkaat kalavedet. Monet jatkoivat sitä kautta Amerikkaan asti.

Ruijanreittiä on kuljettu ainakin 1400 – 1500-luvuilta lähtien. Se on Suomen Lapin ja Norjan Ruijan yhdistänyt tie, joka kulki Perämereltä yli Saariselän tunturialueen Jäämerelle asti. Monella matkaajalla oli koko perhe mukana. Nykypäivän mukavuuksia ei ollut, yövyttiin ulkosalla. Katovuosien ja riistan loppumisen aiheuttamat nälkävuodet ja sodat voimistivat muuttoaaltoja kohti Jäämerta.

Osa Ruijanreitistä on entisöity retkeilypoluksi. Polku on maastoon merkitty 35 kilometrin mittainen kesäreitti pitkospuineen ja tulipaikkoineen. Infrastruktuuri ei ollut yhtä kattavaa siihen aikaan, kun reitti oli ainoa tie pois nälkäkuolemasta. Mutta kulkijat olivat tämän päivän keskivertotaaplaajaa neuvokkaampia.

Kulku Ruijanreitillä loppui sata vuotta sitten, mutta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin moni lappilainen nuori ansaitsi ensimmäiset palkkarahansa Norjassa, kun kalatehtaat tarvitsivat näppäräsormisia turskanpakkaajia.

Vieras vie aina mukanaan jotakin omaa: oman kielensä ja kulttuurinsa. Riippuu monista asioista, kuinka kauan kieli säilyy. Suomalaisia muutti Savon ja Pohjois-Hämeen seudulta joukoittain Värmlannin metsiin 1500-luvun lopulta lähtien. Näitä alueita ruvettiin kutsumaan suomalaismetsiksi ja asukkaita metsäsuomalaisiksi. Suomalaiset asustivat omissa oloissaan metsien uumenissa, joten ruotsalaisuus ei päässyt heitä turmelemaan. Toisin kuin ruotsalaiset maanviljelijät, suomalaiset polttivat kaskea, joten heitä kutsuttiin myös svedjefinneiksi eli kaskisuomalaisiksi. Metsäsuomalaisista sukujuurista on tullut jopa ylpeilyn aihe. Viimeiset suomalaismetsien suomea puhuneet Johannes Oinonen ja Karl Persson kuolivat 1960-luvulla. Nykyään maastamuuttaja saattaa kadottaa äidinkielensä parissa sukupolvessa.

Työ ja sen puute kuljettaa. Suomesta ja Lapista on perinteisesti muutettu pois. Mutta sopivilla suhdanteilla muuttajia on myös tullut pohjoiseen. 1800-luvun loppukymmeniltä lähtien suuret savotat vetivät väkeä Lapin kyliin. Moni mies lakkasi olemasta kulkujätkä, kun hän asettui talosille paikallisen tyttären kanssa. Tuli tarpeellista vierasta verta suljettuihin kyliin. Aatteet ja lama kuljettivat 1920 – 30-luvuilla idän suuntaan. Pettyneet tulivat takaisin, jos pääsivät.

Maapallon ilma ja vedet saastuvat tiheään asutuilla seuduilla ja päästöjä estottomasti ympäristöön purkavan teollisuuden maissa. Meillä on vielä jäljellä kallis aarre: puhdas luonto. Halutaanko pohjoiseen vielä joskus muuttaa hengen ja terveyden säilyttämiseksi?

Paula Alajärvi

Itärajan tuntumassa

Kävin viikonlopun reissulla Suomen harvimpaan asutussa kunnassa Savukoskella, Korvatunturin ja Joulupukin maassa. Suomen pisimmän joen Kemijoen rannalle rakentuneessa kirkonkylässä on pari kauppaa, apteekki, lääkärin- ja eläinlääkärin vastaanotto, kouluja ja kirjasto. Mutta siinä ei ole kaikki. Laajat erämaat tarjoavat erinomaiset kalastus-, metsästys- ja retkeilymahdollisuudet. Suomen suurin poropaliskunta Kemin-Sompio sijaitsee Savukoskella. Kuivalihamarkkinat ja teatteriryhmä Rösölänperän Ruppanat ovat savukoskelaista kulttuuria makeimmillaan.

Savukoski on rajaseutua, jota sota ei ole säästellyt. On elossa ihmisiä, jotka olivat lapsia silloin, kun oli juostava vainoojan luoteja pakoon avojaloin jääkohmeisessa maassa. ”Kuoskun kylä poltettiin kolme kertaa”, kertoo kirjailija ja kymmeniä vuosia Savukosken kunnan kulttuurisihteerin virkaa hoitanut Marjatta Pulska. Itää kohti ajaessani pysähdyn Kuoskun partisaaniuhrien riipaisevalla muistomerkillä: liekkien keskeltä nousevat hätää kärsivien isot ja pienet kädet apua anoen.

Ajan Kuoskusta eteenpäin kohti Sallaa. Raskaassa lumikuormassa lepäävien metsien katveessa havaitsen pieniä kyläryppäitä. Sallan kunnassa sijaitsee Kelloselän rajanylityspaikka, jonka dramatiikka on viime aikoina ollut toistuvasti uutisissa. Välkkyvalot pysäyttävät hyvissä ajoin. Käännyn parkkipaikalle. Autoja liikkuu harvakseltaan, on sunnuntai-iltapäivä. Venäjän puolelta tuleva autokunta pysähtyy syömään parkkipaikalle. Sallassa poikkean kahvilaan. Työntekijä on ilmeisesti lähtöisin jostakin Lähi-idän maasta, venäläisiä asiakkaita tulee sisään. Kansallisuuksien kirjo Sallassa on tällä hetkellä vielä paljon suurempi.

Lumista tietä ajaessa mieli askartelee. Ymmärsivätkö päättäjät aikanaan, mitä Lapin asukkaille merkitsi Lapin tuho: rakennusten polttaminen ja koko silloisen infrastruktuurin tuhoaminen ja ihmishenkien menetys miina- ja ampumatarvikevahingoissa vielä sodan jälkeen? Miltä kuoskulaisista tuntui ruveta rakentamaan kyläänsä kolmannen tuhon jälkeen? Ymmärtävätkö päättäjät, että vaikka sodan loppumisesta on kulunut 70 vuotta, sen mainingit tuntuvat vielä? Mitä merkitsi tuhon aiheuttama isku itsetuntoon, vaikka parkkiintunutta porukkaa olemmekin?

Saatat arvella, hyvä lukija, että kannattaako noita vanhoja tapahtumia kaivella esiin. Turvapaikanhakijoiden kertomukset muistuttavat omasta historiastamme. Se mikä tapahtui kauan sitten meille, tapahtuu nyt muille: pommi tuhoaa kodin, joku kantaa kuolevaa lasta, epätoivoiset pakenevat henkensä uhalla. Ehkä on niin, että tulijoita on voimillemme liikaa, mutta polttopulloillako me otamme heidät vastaan?

Muutama yö Savukoskella saa minut huomaamaan, miten eri lailla paikkakuntaan tutustuu silloin, kun siellä viettää muutaman päivän, keskustelee ihmisten kanssa ja tunnustelee paikan henkeä. Pelkkä ohiajaminen ei riitä. Savukoski on minulle nyt ihan eri paikka kuin ennen.

Jänkä tarjoaa tässä numerossa lukijoilleen väläyksen työstä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, maastamuuttajan kertomuksen ja Tarinoiden Inari -projektin esittelyn. Nämä ja muut lehden tekstit kertovat Lapin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Paula Alajärvi