Saamelaisen mytologian, kertomusperinteen ja muinaisuskon mukaan elämää säätelee kaksi haltiaa. Naavisemo on Valon haltia, jonka valta-aikaa on vuoden valoisa puoli. Saameksi häntä kutsutaan Njávešeaniksi. Näemme hänet auringon valossa ja tunnemme hänet lämpönä. Háhtešeani on Varjon haltia eli Syöjätär, joka hallitsee pimeyttä, yötä, lepoa, varjoa, talvea ja kylmyyttä. Molemmat haltiat ovat tarpeen, jotta maailma olisi täydellinen. Nämä haltiat ovat luoneet meidät ja siksi meissä asuvat valo ja varjo.
Koti Tarinoiden laaksossa
Kirjailija Kerttu Vuolab kuvaa omaa kirjailijanuraansa Valon ja Varjon haltioiden tai suojelijoiden kautta. Kerttu syntyi kevään lapsena toukokuussa 1951 ja lapsuus Utsjoen Outakoskella oli Naavisemon valtakautta. Tenonlaakso maisemineen ja oman perheen rakkaus ja lämpö loivat vankan pohjan elämälle. Isovanhempien talossa asui iso perhe, parhaimmillaan neljätoista ihmistä yhtä aikaa. Luontaiselinkeinot karjanhoito, marjastus, kalastus ja poronhoito toivat elannon perheelle. Isä oli sodassa saanut keuhkovamman ja sairasti eikä voinut osallistua elannon hankkimiseen. Päivittäinen työ vei äidin ajan ja huomion ja siitä kasvoi Kertulle iso äidin ikävä.
Koti ja koko laakso oli täynnä tarinoita, niitä kerrottiin ja luettiin. Kotona oli kirjoja ja sinne tuli sanomalehtiä. Tarinankerronta ja lukeminen kulkivat käsi kädessä. Kieli oli tärkeä, oma äidinkieli, pohjoissaame, joka eli rikkaana ja monimuotoisena tarinoissa. Saamelaisessa muinaisuskossa elämästä ja maailmankaikkeudesta vallitsi kokonaiskäsitys ja tästä juontuivat moninaiset tarinat. Isoäiti oli tarkka saamen kielen ilmaisuista ja opetti tyttärentytärtään. Kerttu oli tiedonhaluinen lapsi eikä jättänyt vanhempiaan ja isovanhempiaan rauhaan ennen kuin sai vastauksen kysymyksiinsä. ”Taisin olla aika rasittava”, Kerttu toteaa pieni hymy äänessään.
Lasten aika kului ulkosalla leikeissä ja apuna arkisissa töissä. Kertulla oli jo lapsena piilopaikka, jossa hän sai olla itsekseen ja keskittyä lukemiseen. Suuren kiviröykkiön alla oli luola, johon valo siivilöityi niin, että siellä näki hyvin. Pieni Kerttu vetäytyi luolaan lukemaan. Outakosken koulussa Hans Aslak Guttorm opetti oppilaansa lukemaan ja kirjoittamaan saamea, suomen opiskelu alkoi ensimmäisellä luokalla. Siellä olivat oppinsa saaneet jo Kertun isovanhemmat.
Varjon haltia ottaa vallan
Ikkuna on irrotettu paikoiltaan ja viety pois, asuntolahuoneeseen vyöryy pakkanen ja viima. Sängystä on viety kaikki peitteet ja vuodevaatteet, kaapista vaatteet. Ovi on lukittu. Pienellä koulutytöllä ei ole ketään, ei mitään minkä puoleen kääntyä.
Takapuoleen on tungettu kuusen- ja männynhavuja koulun pihalla. Ne pistelevät ja iho verestää. Pieni koulutyttö suuntaa kohti vessaa, jossa yrittää selvitä taas yhdestä uudesta nöyryytyksestä.
Kerttu Vuolab siirtyi käymään keskikoulua Ivaloon ainoana entisistä luokkatovereistaan. Se tiesi asuntolaelämää ja koti-ikävää. Oli mukava oppia uutta, mutta väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, vei voimia. Lisäksi läheisen pikkusisaren kuolema toi elämään suuren surun ja kaipauksen.
Kerttu löysi koulussa oman luolansa, johon hän pakeni kiusaajia. Vessan lukitun oven takana hän sai lukea ja kirjoittaa rauhassa ja usein hän myös nukkui siellä. Toinen turvapaikka oli kirjasto, josta hän lainasi luettavaa ja jossa kukaan ei käynyt kimppuun.
Kun suomen kielellä kirjoitetut päiväkirjat vietiin ja luettiin ääneen muille oppilaille, Kerttu jatkoi kirjoittamista saameksi, mutta poltti aina kaiken, jotta kirjoitukset eivät joutuisi vääriin käsiin. Yksi lohduttava kirja noina aikoina oli Pikku prinssi, jonka Kerttu Vuolab on myöhemmin kääntänyt saamen kielelle. Kerttu kutsuu kirjoittamista ”sielun ulospääsytieksi”. Kirjoittaminen helpotti ahdistunutta oloa ja kirjat olivat ainoita ystäviä.
Koulussa ei saanut puhua omaa äidinkieltä, saamea. Se oli kiellettyä, koska oli epäkohteliasta puhua kieltä, jota muut eivät ymmärtäneet. Kertulle kasvoi vahva vakaumus äidinkielen merkityksestä: ”Äidinkieli on osa ihmisyyttä ja meillä kaikilla on oikeus omaan äidinkieleemme.”
Kielen ja kulttuurin monityöläinen
Kerttu Vuolabista kasvoi äidinkielensä voimakas puolustaja. Njávešeani ja Háhtešeani olivat antaneet Kertulle omat lahjansa, jotka hän hyödynsi työssään kielen ja kulttuurin hyväksi. Kirjailijan työ ei tuonut elantoa, vaan sen lisäksi piti tehdä monia muita asioita esimerkiksi kääntää kirjoja saameksi, opettaa kirjoittamista, huoltaa kieltä ja tulkata. Hän on myös toiminut Lapissa läänintaiteilijana vuosina 1994 – 1998. Lisäksi Kerttu on luennoinut ympäri maailmaa kieliasioista ja ihmisoikeuksista. Aviomies onkin todennut, että heillä hän hoitaa pienet asiat kuten lainan lyhennykset, sähkölaskut ja ruokaostokset ja vaimon harteilla lepäävät suuret asiat kuten ihmisoikeudet, luonnonsuojelu ja maailman rauha!
Kielellisen ilmaisun ohella Kerttu on myös taiteilija, joka on kuvittanut omia teoksiaan ja pitänyt taidenäyttelyitä. Innostus taiteisiin sai sytykkeen lapsuudenkodista, jossa Kerttu oppi käyttämään saksia taitavasti, kun lapset saivat itse leikata nutukkaisiin sahalaitaiset koristeet kankaasta. Kerttu kehitti tältä pohjalta myöhemmin oman kuvitustyylin.
Naavisemon lahja
Tarinoiden Teno kutsui kirjailijan takaisin kotiin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tärkeimmäksi tehtäväksi muotoutui oman äidin hoitaminen. Omaishoitajuus on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta ja äiti on nyt 93-vuotias. Kerttu kokee yhteisen ajan äidin kanssa Naavisemon suureksi lahjaksi. Yhdessäolo, keskustelut ja tarinointi ovat elvyttäneet hänen tarinavarastoaan ja kielitaitoaan ja hoitaneet äidin ikävää, joka jo lapsena asettui häneen. Kerttu Vuolab perää valtiolta omaishoitajien parempaa kohtelua. Työ on sitovaa ja monesti hyvin kuluttavaa ja rankkaa. Valtion varoja omaishoitajat kuitenkin säästävät pitkän pennin.
Unelma
Nuoren polven aktiivinen ote omaan kieleen ja kulttuuriin ja niiden aseman kehittämiseen on Kerttu Vuolabille suuri ilon lähde. Siinä toteutuu hänen nuoruutensa unelma. Kerttu taisteli oikeudesta omaan äidinkieleen, kirjoitti ja käänsi, puhui ja vaati. Nyt soihdunkantajia on paljon ja paljon on saavutettu vaikeuksista huolimatta. Viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat elvyttäneet oman kielensä, vaikka monta sukupolvea 50-luvulta 70-luvulle jäi ilman oman kielen oikeutta ja opetusta. Kerttu Vuolab unelmoi kuitenkin edelleen: ”Toivon, että kaikilla maailman vähemmistöillä toteutuu oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin ja että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti.”
Tiina Heinänen
Kirjastonjohtaja
Sompion kirjasto
