TALVIKALASTUKSESTA

Ote aloittelevan kalastajan päiväkirjasta. Kyllä, luvassa on myös saalis.

Ilma on kylmä, pakkasta yli 20 ja tuore lumi narskuu suksen alla. Olen menossa verkolle. Poskissa tuntuu viima. Katson suksen kärkiä, jotka uppoavat välillä ja pilkahtavat esille kimmeltävästä lumesta. Parasta mitä tiedän talvella, on tämä hiihtely umpisella, omia reittejä, omia ajatuksia kulkien. Vedän lakkia syvemmälle päähän. Mietin, tuleekohan tänään syötävää, paistettavaa pannulle.

Ensimmäisestä talvesta eli marraskuusta on aikaa. Vedimme silloin naapureiden kanssa verkot jään alle. Naapurit ne järjestävät kaikenlaista kivaa puuhaa ja tekemistä. Alkusyksystä juostiin jokisaaressa lampaita kiinni. Sitten myöhemmin sain nähdä läheltä kuinka ketterä luontokappale ja toinenkin, vapautettiin villoistaan, niin, ja lihoistaan. Verkolle takaisin. Tämän piti olla kalajuttu.

Mystistä hommaa, eikä sittenkään, verkon saaminen jään alle. Tarvitaan metrin mittainen lauta, jossa on kaarelle taivutettu teräsjousi. Tämä uittolauta, saukoksikin sanottu, asetetaan jään alle ja suunnataan haluttuun suuntaan. Sitten saukko saa alkuvauhdin ja se on valmis uimaan verkon pituisen matkan jään alla. Sen perässä on kiinni naru, jota vuoroin vedetään ja löysätään. Näin teräsjousi siis kiristyessään ja löystyessään vie saukkoa eteenpäin ja sen etenemisen voi kuulla, koska se ui juuri jääkannen alla, raapii sitä mennessään. Syksyn jäillä ei ollut juuri lumipeitettä; silloin sen kulun saattoi nähdä jään läpi. Kun saukko on perillä, jäähän tehdään reikä ja saukko naruineen nostetaan jäälle. Sen jälkeen vedetään verkko jään alle.

Jo vain on kätevää. Jo muinaiset kalastajat tekivät tietenki näin? Kalastikohan se esiäiti, joka napathin poron kyythin, vaimoksi viethin Koillis-Laphin…

Merkkikeppi on jäätynyt ja se pitää kaivaa ja koputella irti. Sitten alan sahata avantoa auki. Jääsaha on minusta jotenkin kaunis kapistus, puinen varsi ja pitkä isohampainen terä. Mutta se iskee nenän varteen, kun ote liukastaa, ihan kuin sanoakseen: älä ihmettele vaan sahaa siinä! Käy kipiää. Painan nenää lumella, ja kun helpottaa, lapioin vielä lumet avannosta. Naapuri pyörähtää kelkallaan rantaan ja kävelee auttamaan.

Verkon veto voi alkaa ja jännittää mitä sieltä tulee…särkiä, siikoja, haukia, mateita? Olen oppinut laittamaan kintaat takin sisään, että pysyisivät lämpimänä, vaikka onhan niitä vedenpitäviä hanskojakin olemassa. Mutta ko ei niillä muinaisilla Lapin asujilla ollu semmosia, niin en miekhän huoli.

Verkko tuntuu painavalta kädessä, sen kylmyyttä en niin huomaa. Yritän vetää verkkoa niin, etten nosta sitä kokonaan jäälle. Se pysyy sulempana vedessä. Muistan, miten hienolta verkon helma näyttää kuivana, siitä saisi vedenneito ihanan hameen. Yksi verkko olikin kerran kadonnut…

Vetelen verkkoa rauhassa ja jännittyneenä. Mitä siinä on? Reikiä ja söheröä…joen salaattia ja sitten näkyy SUU ja miten suuri PÄÄ! Lennän jäähän ihmetyksestä ja kauhusta. Naapuri tarttuu verkkoon ja on myös ihmeissään! Verkon otus on kala, se on HAUKI ja se on kuin Kalevalasta, KAUHIAN ISO!

Naapuri kiittää saaliista. En voi uskoa näkemääni, siirryn kauemmaksi. On siis totta, että näinkin suuria kaloja on olemassa ja täällä, tässä lempeästi soljuvassa joessa. Tuohan on peto ja voisi napata varpaasta uintiretkellä! Tästä lähin uin kesällä kengät jalassa ja talvella menen mieluummin hankeen kuin avantoon. Olen järkyttynyt, enkä muista Lapin Kansan kalakisoja, joissa suuret ja vielä suuremmat kalasaaliit retkottavat pyytäjänsä kaksin käsin pitelemänä. – Kyllä, niitä on, näin isoja ,tämmösiä, hymyilee naapuri ja muistelee, miten kerran lapsuudessa oli veljensä ja isänsä kanssa kalassa. Saivat samanmoisen hauenleuan saalikseen. Näen sieluni silmillä miten pojat kuljettavat kalan kotiin, roikottavat sitä kepissä välillänsä. Kalan pyrstö laahaa maata. Pienten poikain hartiat tutisevat ja naamalla on varmasti mitä muikein ilme, kun äiti tulee porthailla vasthan kalastajiaan.

Hauki on komia. Sen värit aivan ihmeellisen kauniit, vihreää, tummaa ja vaaleampaa. Voisiko nahankin säilöä ja pään luut. Teen nahasta laukun ja kanteleen leukaluusta! Naapuria naurattaa.

Saan vetää hauen narunnokassa moottorikelkan rekeen. Kala on painava ja käännyn tämän tästä sitä ihailemaan. Perillä kala puntaroidaan ja mitataan. Kyllä se vain metrin mittainen on ja painoa 7 kg. Mietin, että ehkä vain kerran elämässä saa näin hienon suuren saaliin, ja alan tietenkin herkistellä. Naapurit hoksaavat ja kannustavat: kyllä sitä toistekin saa isoja kaloja!

Syötävää on moneksi päiväksi. Paistan kalaa ja laitan keittoon. Tuntuu jotenkin pyhäpäivältä syödä sitä. Sanotaan, että mitä suurempi kala, sen lahompi maku, mutta ei minusta, olen niin iloinen:

Itte pyyettyä kallaa, suurta saalista, harvinaista herkkua. Ja ko voissa paistaa, niin syöpihän sitä vaikka hongan oksaa!

Kalan päätä on keittämisen jälkeen tutkittava. Avuksi tulee Samuli Paulaharjun Sompio-kirja. Siinä on nimetty hauen pään luita. Löytyykö peuranjalka, korvaruoto, mela, haarukka, kuntsankopara? Löytyy ja lappalainenkin löytyy: luun muoto kuin lapin äijällä, jolla lakki päässä ja suolasäkki selässä, kainalossa kattila.

Luut ovat kauniita, hauraita, valkoisia. Ihastelen niitä kuin aarteita, kuin mieluisia koruja. Säilön ne kuivauksen jälkeen kenkälaatikkoon ja esittelen siskonpojalle, kunhan se vähän kasvaa ja osaa katsoa niitä, eikä tunge suuhunsa. Mennään sitten yhdessä kalastamaan, verkolle tai kesällä ongelle.

Niin, onhan sitä toisenlaistaki talvikalastusta. Tarvitaan porontalja, jolla istuthan kevätauringossa. Nautiskelhan sumpit, eikä ole hoppua mihinkhän. Voipihan se olla, ettei pilkkireikä ole läpi jään, eikä siimannokassa ole syöttiäkhän, mutta ei vishin väliksi saaliillakhan. Isot kalathan uipi kuitenki ohi.

PS. Suomen Haukiseura pitää listaa hauenystävistä, niistä jotka vapauttavat Suurhauet

eli vähintään 7-kiloiset ja 100-senttiset vonkaleet…Noo, sitten ensi kerralla.