Opettajan piiat

Asuntolan tyttöjä odotti lauantaisin apulaishuki. Opettajalla oli tapana ottaa piiakseen oppilaita, se katkaisi mukavasti asuntola rutiinit. Palkaksi hän keitti sumppuvettä.

Hän tiesi, että meille se on parasta, mitä saatoimme toivoa. Pari tyttöä hyöri keittiössä. He saivat myös leipoa pullaa ja pikkuleipiä. Opettaja valmisti itselleen kahvia aivan eri tavalla, kuin meidän kotona oli tapana. Hän keitti veden ja kaatoi pannuun kahvinmurujen päälle. Haudutti siinä hetken, jonka jälkeen hän siivilöi kahvin vesihauteessa kuumennettuun posliiniseen pannuun. Kahvinsakat pantiin hellankulmassa olevaan sumppupannuun.

Tuon sumppuveden valmistus tuli sen jälkeen, kun työt oli tehty. Keittiövuorolaiset valmistivat siitä piioille korviketta, jota me kutsuimme sumppuvedeksi. Ihanan korvikkeen kanssa sai tuoretta pullaa ja pikkuleipiä, joita keittiötytöt olivat leiponeet.

Minulle ja Ristiinalle oli annettu ullakon siivoushuki. Isossa tilassa oli paljon kaikenlaisia vaatteita, joita oli vietävä raikkaaseen ilmaan. Ensi alkuun kannoimme opettajan hienot vaatteet ulos ihan asiallisesti, sylillisen jos toisenkin.

Meille tuli mieli sovittaa ja arvioida, sopisivatko vaatteet meille. Ullakko oli kylmä tila, mutta se ei meitä haitannut. Puimme omiemme päälle opettajan hienot vaatteet ja keikuttelimme itseämme kuin hienot rouvat.

Hatut ja muut olemattomat päänsuojat olivat meidän mielestä kummallisia. Ne suojasivat vain päälakea ja tuulenpuuskat olivat ahneet lierihatuille. Entä ne tummat kapeat hameet, joilla ei umpisessa oteta askeltakaan. Ja ne korkeakorkoiset kengät! Tosin nykyisiin verrattuna ne eivät olleet korkeat, mutta omiimme nähden niillä seisoessa olo oli kuin varren päässä keikkumista.

Aika kului mukavasti siihen saakka, kunnes veimme erään mustan talvitakin ulos. Riepotimme takkia lumessa kuin rättiä, ainakin opettajan mielestä. Hän piti kovan läksytyksen, jota emme aluksi ymmärtäneet todeksi, vaan nauroimme koko asialle. Mutta kun sumppuvesi uhkasi jäädä väliin, meille valkeni, mistä oli kysymys.

Se oli opettajan paras ja kallein päällysvaate. Meistä se ei ollut minkään arvoinen jo sen mustan värin vuoksi. Musta ei meissä herättänyt minkäänlaista kunnioitusta.

Opettajan puhuttelu oli sen verran vakavaa laatua, että kauniit vaatteet ja kummalliset hienot hatut tuntuivat nyt raskailta rääsyiltä raahatessamme niitä takaisin ullakolle.

Sitä kokemusta en kyllä halua unohtaa, vaikka nolottihan se silloin. Vai jäikö se sittenkin mieleen vain sen takia, kun olimme vaarassa jäädä ilman sumppuvettä?

Se päivä opetti ottamaan todesta myös mustan värin ja suomalaisen tumman värimaailman. Silloin en sitä tiedostanut, mutta jälkeenpäin, aikuisena, varmistin opettajalta, oliko takki todella niin hieno, kuin hän antoi ymmärtää.

– Vieläkin minua harmittaa, sanoi opettaja. Se oli paras kappani, jota te riepotitte kuin rättiä.

Tämän hän sanoi jo hymyssä suin.

Samainen opettaja tuli eräänä kesänä käymään meidän kodalla, joka silloin oli Kivijoen suussa. Olin leipomassa lapinkakkoja. Siirapilla maustettua nisutaikinaa saattoi kesällä nostattaa hiivalla. Siitä leivottiin ohuita rieskoja, jotka paistettiin laattakiven päällä. Kivi kuumennettiin polttamalla tulta alla.

Opettaja innostui, että näitä me leivomme syksyllä myös koululla. Sitä ei toteutettu koskaan, sillä hiivataikina ei nouse kylmässä ilmanalassa.

Lea Magga

Ivalolainen kirjoittaja