Posts by: admin

Asutko sie isän vai äitin tykönä?

Pienen koululaisen kaverilleen esittämä kysymys kertoo siitä, että eri osoitteissa asuvat vanhemmat ovat aivan jokapäiväinen asia. Perhekäsitys on mullistunut totaalisesti viime vuosikymmeninä. Meillä tavallisilla tallustajilla perheestä ilmiönä on kullakin oma mielikuva, mutta tilastojen mukaan niin sanottuja normaaliperheitä ei ole olemassa. Perhemuotojen variaatio on niin laaja, että perheen yksiselitteinen määrittely tuottaa jopa tilastotieteilijöille vaikeuksia. Äsken luin artikkelin itsevalitusta perheestä, joka tarkoittaa niin kiinteää ystävyyssuhteiden rengasta, että siinä samaistutaan perheeksi. Tässä Jänkä-lehden numerossa valotetaan perhe-elämää eri näkökulmista.

Kun henkilöhaastatteluissa kysytään, keitä perheeseen kuuluu, haastateltava saattaa sanoa itsensä lisäksi vaikkapa kaksi koiraa. Silloin ihmisen kanssa asuvat eläimet koetaan perheenjäseniksi. Mutta koskeeko perheenjäsenyys kaikkia lemmikkieläimiä? Sanotaanko, että perheeseeni kuuluu undulaatti tai tuhatjalkainen? Entisvanhaan eläinten ei katsottu kuuluvan perheeseen. Ei sanottu, että perheessämme on viisi lehmää, vasikoita, lampaita, kanoja ja possu, joka teurastetaan joulun alla. Perhe-eläimiksi ei katsottu myöskään talon pystykorvaa tai kisumirriä. Varsinaisia perheenjäseniä tuskin olivat niin sanotut kulkumiehetkään, vaikka he istuutuivat yhteiseen pöytään ja osallistuivat talon töihin. He olivat rintamailta savotoille lähteneitä emännättömiä miehiä, joilla ei ollut omaa kotia. Kulkumiehiä oli Lapissa paljon.

Vanhaan niin sanottuun hyvään aikaan perheeseen kuului isä, äiti, noin kymmenen eri-ikäistä lasta, perheettömiä tätejä, enoja, setiä ja muita lähisukulaisia. Ukit ja mummit hoidettiin hautaan asti kotona, samoin perheen vammaiset. Kun ehkäisyvälineet tulivat kaikkien saataville 70-luvulla ja naiset siirtyivät kokonaisvaltaisemmin työmarkkinoille, lapsiluku rajoittui pariin kolmeen. Silloin perhe oli isä, äiti ja lapset. Muutettiin työn ja elintason hamuamisen perässä kaupunkiin, kerrostalo-osakkeeseen. Se rikkoi perinteisen laajan perhekäsityksen.

Suomessa on sinkkuna asuvia yli miljoona. Useat ovat valinneet yksin asumisen, mutta monelle ikäihmiselle tilanne on tullut muuttoliikkeen ja luonnollisten poistumien seurauksena. Kaupungeissa asuu yksin vanhoja ihmisiä, joiden kotona asumista pyritään edesauttamaan kotipalvelun kautta. Maaseudulla asuvat vanhat ovat kaupunkilaiskollegojaan tyytyväisempiä elämiseensä. Johtuneeko mieluisasta asumisympäristöstä ja siitä, että maalla usein on kuitenkin joku käypäläinen.

Ihminen on sosiaalinen eläin ja useimmat kärsivät pitkän päälle yksin asumisesta. Entisajan perherakenne täytti hyvin ihmisen sosiaalisuuden tarpeen. Jonkinlaisia kimppa-asumismuotoja pyritään kehittämään, mutta yhdessä asuminen sinänsä ei tuo perheen tuntua.

Paula Alajärvi

Eikä monikaan pelastunut

Aloin kirjoittaa romaania isänisäni Eeliksen matkasta itään ja takaisin syksyllä 2019. Eri vaiheissa Eeliksen tarina oli tehnyt tuloaan elämääni, mutta työ ja muu hurlumhei olivat vieneet mukanaan. Nyt olin päättänyt tehdä pitkäaikaisesta unelmastani totta – kirjoittaa kirjan ukin uskomattomasta seikkailusta Stalinin Neuvostoliitossa.

Aloittaessa hirvitti: miten kuvittelen pääseväni Eeliksen nahkoihin? Miten minä hyvinvointi-Suomessa kasvanut korkeasti koulutettu hyväosainen, yli kolmekymmentä vuotta pääkaupungissa korkeissa viroissa uraa rakennellut voisin ymmärtää Eelistä, joka syntyi yli sata vuotta sitten köyhään lappilaiseen syrjäkylään, kävi vuoden kiertokoulua ja teki koko ikänsä raakaa ruumiillista työtä. Hän lähti passitta Neuvosto-Venäjälle, kitui Krestyssä ja Spalernajassa, raatoi metsäpunktilla ja tuli henkensä kaupalla viime hetkillä ennen Stalinin puhdistuksia talvipakkasilla kairojen kautta takaisin kotiin Sattaseen.

Mutta minusta tuntui, että haluan vihdoin tehdä jotain merkityksellistä, pysyvää ja aitoa. Tuntui, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi toisarvoisuuksiin, mutta liian pitkä pelkkään unelmointiin.

Fiktion kirjoittamisessa olin aloittelija. Osaisinko kirjoittaa muuta kuin paperinmakuista asiatekstiä? Siispä aloitin luovan kirjoittamisen opiskelun Helsingin työväenopistossa, jossa kolmen vuoden ajan opettelin upeiden kirjoittajien ja mainion vetäjän Päivi Hytösen kanssa kaunokirjallisen tekstin tuottamista.

Kai minussa sitten on jotain samaa kuin Eeliksessä, kun hyppäsin ukin pieksuihin ja lähdin hiihtelemään umpihankeen, kirjoittamaan romaania. Karttana minulla oli mieheni Sakarin pojan, historiantutkija Eliel Kilpelän Kansallisarkistosta kaivamat dokumentit: Eeliksen kansio, jossa oli Etsivän keskuspoliisin seurantaraportteja, kuulustelupöytäkirjoja, kopioita kirjeistä, toisten loikkareiden antamia lausuntoja ja mitä vielä. Laajempaa kontekstia olin kasvattanut lukemalla laidasta laitaan aikaa ja aihetta käsittelevää kauno- ja tietokirjallisuutta vuosien, vuosikymmenien ajan.

Minulla ei ole kovin monta muistoa ukista. Olin kahdeksan, kun Eelis kuoli. Muistikuvia ukista hyreksimässä aamulla partaa ajaessaan tai istumassa pirtin pöydässä pasianssia pelaamassa vilahtelee mielessä. Sukulaisilta, erityisesti isältäni Askolta ja sedältäni Artolta, ja sattaslaisilta olen kuullut monia muisteluksia Elkusta, kuinka hän avusti kyläläisiä ja tuttujaan käräjillä ja viranomaisasioinnissa. Isä on kertonut Elkun olleen hiljainen, mutta samalla avoin ja huumorintajuinen, hän keskusteli mielellään nuorten kanssa ja rohkaisi heitä opiskelemaan. Eelis ennakoi kuusikymmentäluvun alkupuolella peruskoulun tuloa enolleni Kallelle: jonakin päivänä vielä köyhienkin lapset pääsevät kouluun. Kalle muisteli myös, että Eelis auttoi tätiäni Pirjoa tekemään esitelmää lukioon suffrageteista, ensimmäisistä naisten äänioikeutta vaatineista aktivisteista. Muutamaa vuotta minua vanhempi Merja-serkku muistaa Eeliksen hyvin: ”Hieno mies. Puhu meille penikoille ku ihmisille.”

Alusta asti minulle oli selvää, että kirjasta tulee romaani, ei tietokirja. Halusin kirjoittaa seikkailutarinan, joka olisi jännittävä, uskottava ja viihdyttävä. Tekisin kirjan, joka tempaa mukaansa, tarjoaa tietoa ja saa lukijansa kiinnostumaan niistä tuhansista, jotka jäivät rajan taa.

Vaikka kirjani perustuu tositapahtumiin, se on kuitenkin kaunokirjallisuutta, ja fiktion kirjoittamisessahan on ihana vapaus luoda maailmoja, hahmoja ja tapahtumia.

Mutta välillä vapaus olikin vankila! Joskus kirjoittaminen tuntui siltä, kuin seisoisi nivusia myöten upottavassa hangessa keskellä pimeää, rannatonta aavaa. Maata ei näy, mutta jossain sen on oltava. Mihin suuntaan ottaa seuraava askel, valita seuraava sana? Ja joskus taas, useimmiten dialogia kirjoittaessani, minusta tuntui melkein siltä kuin Eelis olisi itse kertonut minulle tarinaa.

Kirjoittaessani mielessäni pyöri monenlaisia kysymyksiä esimerkiksi siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta. Mikä erottaa siirtolaisen pakolaisesta? Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisiksi lähteneitä on pääsääntöisesti kuvattu ennakkoluulottomina, rohkeina tai seikkailunhaluisina tienraivaajina, vaikka monet heistäkin pakenivat nälkää ja ahtaita elinoloja.

Joillekin tuntuu olevan vaikeaa käsittää vielä tänäkin päivänä, että monikaan Neuvosto-Venäjälle paenneista – loikanneista – ei lähtenyt Suomesta maanpetturuuttaan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että 1930-luvun Lapuan liikettä myötäkarvaan silittäneessä Suomessa heille ei ollut elinehtoja. Suomi oli sata vuotta sitten köyhä, poliittisesti ja taloudellisesti ankara maa työmiehille ja -naisille, varsinkin niille, jotka koettivat ammatillisen järjestäytymisen kautta parantaa työväen asemaa. Heitä odotti työnantajien musta lista, joka käytännössä tarkoitti työttömyyttä, nälkää, toivottomuutta.

Tosiasia on, että pakolaisuutta, siirtolaisuutta, maasta- ja maahanmuuttoa on ollut ja tulee aina olemaan niin kauan kuin ihmisellä on vähäisintäkään aloitekykyä, pienintäkään toivoa paremmasta elämästä.

Eelis lähti Neuvosto-Venäjälle samasta syystä kuin nuoret kaikkina aikoina ovat lähteneet kohti tuntematonta, toiveikkaissa mielissään parempaa tulevaisuutta. Voimmeko me oppia siitä jotain? Haluammeko me yleensä ottaen oppia mitään historiasta?

Suomessa elää sadoin tuhansin ihmisiä, joiden suvuista on lähdetty Venäjälle ja Neuvostoliittoon. On niin paljon puhumattomia, käsittelemättömiä kohtaloita, tarinoita! Kohtaan sen melkein joka kerta, kun kerron kirjastani eri yhteyksissä. Olen saanut todella paljon palautetta ihmisiltä, että tästä aiheesta on vaiettu liian kauan, että toisessa ja kolmannessakin polvessa on kannettu häpeätaakkaa ja surua maapetostuomioista tai punaiseen hämärään hävinneistä sukulaisista. Ylisukupolvisia traumoja.

Kansallisarkistossa on meneillään tutkimushanke suomalaisten kohtaloista Venäjällä 1917 – 1964, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa tutkitaan Stalinin vainojen muistoja.

Suomessa on kyetty purkamaan sisällissodan traumoja. Ehkä nyt saadaan tietoa myös niistä suomalaisista, jotka – kuka mistäkin syystä itärajan taa lähteneinä – eivät päässeet enää kertomaan tarinaansa meille.

Miia Apukka

En ole yksin

Lasken tikun lavuaarin reunalle ja kellotan puhelimestani viisi minuuttia. Katseeni kiertelee pitkin vessan seiniä ja niiden repsottavia kellastuneita tapetteja. Yksi lattialaatoista on haljennut, ja halkeamaan on kerääntynyt likaa vuosien ajalta. Käsipyyhkeetkin pitäisi vaihtaa puhtaisiin. Kun ajastin kilahtaa, nousen mekaanisesti vessan istuimelta ja otan tikun lavuaarin laidalta. Ilman laseja näen lähelle tarkemmin. Hypistelen tikkua sormissani, pyörittelen sitä valoa kohti ja sitä vasten. Hentoinen viiva hiipii tummemman viereen, leimautuu sisareensa värjötellen sen varjossa. Mutta hento viiva on kuitenkin ihan selvästi siinä, silmieni edessä.

Ensimmäinen viikko kuluu kuin hidastettuna. Selvitän kiellettyjen ruoka-aineiden listan: ei maksaa, ei pastöroimatonta juustoa, ei suomalaista järvikalaa. Ei alkoholia tai lääkityksiä. Täytyy muistaa urheilla nyt kun vielä voi, niin odotuskin sujuu sitten helpommin. Kehoni tuntuu toistaiseksi tutulta, omalta. Peilistäkin katsoo yhä sama minä, joka ei kuitenkaan koskaan enää ole samanlainen. Nostan paitaani ja käännyn sivuttain peiliä kohden. Sivelen turvotuksen pyöristämää vatsaani, joka näyttää vielä aivan normaalilta. Onko kohtu tässä? Ei, kyllä se on paljon alempana, ainakin alussa.

Pahoinvointi ei iske yllättäen, vaan se luikertelee hienovaraisesti sisäelimieni ympärille muistuttaen tulevasta muodonmuutoksesta. Huono olo alkaa jäytävänä ja pohjattomana nälkänä, jota en saa yhdeksään kuukauteen tyydytettyä. Ruoka alkaa maistua homeiselta ja myrkylliseltä, ja hajut saavat vähätkin ravinnonrippeet nousemaan ylös. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se helpottaa, he lohduttavat. Mielihaluja ei ole, mutta vastenmielisyyksiä sitäkin enemmän. Syön ainoastaan maitoon keitettyä mannapuuroa, Saarioisten porkkanalettuja sekä vadelmanmakuista Kefir-piimää. Piparminttutee rauhoittaa vatsaa.

Toisella kolmanneksella odotan sitä paljon puhuttua hehkua, joka lienee kuitenkin vain kuumuuden tuomaa poskien punoitusta. Se käy järkeen, toimiihan sisälläni kahden ihmisen verenkierto. Odotan myös pahoinvoinnin väistymistä, turhaan. Puen kotona päälleni enää vain resuisia t-paitoja, alushousutkin saavat jo jäädä. Vatsani on alkanut kasvaa, mutta sen saa vielä helposti piiloon korkeavyötäröisten vaatteiden alle. Lähipiirini saa kuulla ilouutiset, enkä oikein jaksa pysyä mukana heidän innostuksessaan – on vaikea keskittyä henkiseen muutokseen, kun kehoni taistelee itseään vastaan. Vaikeimpina aikoina, kun mikään asento ei helpota eikä mikään ruoka pysy alhaalla, ajattelen kaiken tämän kärsimyksen johtavan hyvään lopputulokseen.

Käynnit synnytyslääkärillä alkavat niskaturvotuksen seulontaultrasta. Makoilen kaltevalla sairaalasängyllä ja tuijotan kattoon, kun lääkäri levittää geeliä vatsalleni. Olen huoneessa yksin ilman miestäni ja pelkään ultrasta paljastuvan jotain kamalaa. Lääkäri laskee anturin vatsalleni ja etsii oikeaa kuvakulmaa. Katseeni hakeutuu sängyn päädyssä seinällä sijaitsevaan ruutuun, joka näyttää ultrakuvaa reaaliajassa. Siitä löytyy kädet, jalat ja reippaasti sykkivä sydän. Päästän pelon ja helpotuksen sekaisen huokauksen ja silmäni vettyvät nähdessäni tuon pienenpienen olennon siluetin. Hän ei ole vielä voipaketinkaan kokoinen, mutta näyttää jo ihmiseltä. Lääkäri kirjaa tietoja koneelle ja napsauttaa äänet päälle kuunnellakseen sykettä. Nieleskelen itkua, kun lepattava, rytmikäs tikitys valtaa huoneen.

Tunnustelen sanoja suussani. Äiti. Äitiys. Ne tuntuvat vierailta, jotenkin etäisiltä, vaikka mikään ei koskaan ole ollut minua näin lähellä. Myös kehoni tuntuu lainatulta. Kun ensimmäiset potkut väräjävät sisälläni perhosen siiveniskuina, palaan hetkeksi kehooni ja lämmin tunne tulvahtaa ylitseni. Istumme sohvalla mieheni kanssa ja vedän hänen kätensä alavatsalleni. Hän ei tunne mitään, mutta jään vielä yksin kuplaani odottamaan viestejä olennolta, jonka olemassaoloa edusti vielä äsken vain pahoinvointi sekä hormonimyrsky. Kuluu vielä viikko ennen kuin tunnen seuraavat liikkeet, ja silloin tulen aidosti vakuuttuneeksi sisälläni versovasta taimesta, joka tarvitsee kasvaakseen kehoni hellää maaperää.
Synnytyslääkärille tulen jo tutuksi. Mielessäni pyörivät ajatukset pysähtyneestä synnytyksestä, sikiön hapenpuutteesta, pysyvästä vammautumisesta tai lantion murtumisesta. Tietoihini kirjataan O99.80 Synnytyspelko ja saan sektioluvan. Annan myös itselleni luvan kiintyä tuohon pieneen olentoon, jonka siron nenän sekä hentoiset hiukset tunnistan ultrassa minulta perityiksi. Lääkäri tulostaa minulle pitkän liuskan paperisia ultrakuvia kotiin viemisiksi ja lupaa suorittaa leikkauksen sektiopäivänä.

Kevät kääntyy kesäksi ja kesä syksyksi, kun sovittelen itseäni äidin rooliin päivä päivältä suurenevan vatsan myötä. Kävelen kauppakeskuksessa käsi vatsan alla tukena ja pienokaisen potkaistessa kylkiluihini tönäisen häntä mahanpeitteiden läpi kevyesti takaisin. Hän kertoo minulle, että täällä ollaan, äiti. Istun penkille lepäämään keskelle vilkasta katua eikä kukaan kiireisistä ohikulkijoista tiedä, että elämäni on pian kääntymässä päälaelleen.

Leikkauspäivän aamuna sataa. Herään aikaisin, käyn suihkussa ja rasvaan kehoni perusvoiteella. Huuruisesta peilistä katsoo taas se sama suttuinen minä, joka ei kuitenkaan ole sama kuin kahdeksan kuukautta aikaisemmin, kun tikkuun ilmestyi yhden viivan sijaan kaksi. Meitäkin on kohta kahden sijaan kolme. Sairaalan papereihin on kirjattu saapumisajaksi puoli yhdeksän aamulla, mutta saamme soiton jo tuntia aikaisemmin. Leikkaussali on valmiina. Kyyti saapuu onneksi pihaan nopeasti, ja juoksemme sateessa taksiin ehtimättä oikeastaan miettiä, mitä tämä kaikki merkitsee. Katselen taksin ikkunasta sadepisaroiden läpi siroavia punaisia ja keltaisia valoja, kun mieheni laskee kätensä kädelleni ja puristaa hellästi.

Epiduraalin pistäminen ei mene ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä kohdilleen, mutta lasken leikkaussalin turkooseja seinälaattoja viedäkseni ajatukset pois epämukavasta toimenpiteestä. Yksi laatta on haljennut ja halkeama on tilkitty saumamassalla. Kun puudute alkaa vihdoin toimia, minut asetellaan sairaalasänkyyn mukavaan asentoon. Sänky on ihanan pehmeä, mutta tunnelma on painostava, odottava. Mieheni tärisee tuolissa vierelläni ja meinaa vaipua omiin maailmoihinsa, vaikka minä olen aivan rento. Hoitohenkilökunnan ja meidän välillemme vedetään seinälaattojen värinen verho ja tuttu lääkäri käy tervehtimässä minua pikaisesti ennen kuin käy toimeen. Äiti. Äitiys. Sana maistuu suussani vihdoin turvalliselta. Kun ensimmäinen rääkäisy kajahtaa salissa, taustalla soi Beatlesin Blackbird. Tyttäreni nostetaan rinnalleni, enkä näe tai kuule mitään muuta. En ole enää yksin.

Irja Korhonen

Meillä täällä Lapissa

Meillä täällä Lapissa lunta on ikkunalautaan asti ja lisää tupruttaa. Yleisradion säätieteilijä aloittaa: Meillä täällä Suomessa kevät jo… Sodankylästä vastaavalla konseptilla luettu valtakunnallinen säätiedotus kuuluisi: meillä täällä Suomessa kireät pakkaset jatkuvat.

Lappilainen arkielämä eroaa muun maan arjesta monin tavoin. Vuodenaikojen erilaisuus ja välimatkojen pituus ovat asioita, joiden ymmärtäminen takkuaa. Minun piti hankkia matkakortti koululaiselle. Kävin Sodankylässä Matkahuollon asiointipisteessä, josta olin saanut sen aikaisemmin. Myynti oli sieltä lopetettu ja soitin Matkahuollon konttoriin Helsinkiin. Vastattiin, että kortin voi ostaa Matkahuollon lähimmästä toimipisteestä. Se sijaitsee 130 kilometrin päässä Rovaniemellä. Onneksi tilaus hoitui netin kautta. Joissakin harvoissa pankkiasioissa vaaditaan myös läsnäoloa. Silloin on ajettava Rovaniemelle, sillä vain yhdellä pankilla on Sodankylässä konttori, ja se on auki vain lyhyen aikaa kerran viikossa.

Kyse on siitä, että keskellä kaupunkia ja sen palveluja ei ymmärretä, miten toisenlaista muualla Suomessa saattaa olla. Suomen valtion useimmat virastot sijaitsevat pääosin Helsingissä. Kun niihin ottaa yhteyttä, tulee joskus suorastaan käsinkosketeltavaksi tunnelma, että olen kaukana, että elämänpiirini on toisenlainen ja etten tule ymmärretyksi. Se tunne saattaa tulla pienestä ja sinänsä jopa asiaan kuulumattomasta vivahteesta, mutta se riittää siihen, että joutuu selittämään.

Pohjois-Suomessa käy paljon matkailijoita etelästä. Näin kevättalvella he elävät lomatunnelmissa lumimaailmassa, johon on pyritty järjestämään saataville kaikki palvelut niin, että lomailusta tulee mahdollisimman miellyttävää. Se on hyvä asia ja osa lappilaista elinkeinotoimintaa. Mutta turistit eivät törmää tavallisen lappilaisen arkiongelmiin, ja siten kuva varsinkin syrjäseudulla asumisesta jää tuntemattomaksi.

Toisen nahkoihin ei voi mennä, eikä toisen elämää elää, mutta oikea tieto ja olosuhteiden tuntemus antaa meille ymmärrystä toisiamme kohtaan. Kaunokirjallisuus avaa erinomaisia ja kiinnostavia polkuja. Monista Aasian ja Afrikan maista on ilmestynyt loistavaa kirjallisuutta, joka paremmin kuin mitkään tilastot auttaa eläytymään kaukaisten maiden oloihin. Se on myös rauhantyötä, sillä tietämättömyys on rauhallisen rinnakkaiselon vihollinen.

Lappilainen kirjallisuus auttaa tutustumaan tähän pohjoiseen maakuntaan, jonka nykypäivä ja varsinkin historia ovat vasta viime vuosikymmeninä alkaneet avautua valtakunnallisesti. Juuri kaunokirjallisuus on tuonut historiaa esiin. Yhtä lailla kuin suomalaisille tekee hyvää lukea kirjallisuutta vieraista kulttuureista, myös lappilaiseen kirjallisuuteen tutustuminen voi avartaa maailmankuvaa. Lappilaisesta kirjallisuudesta voisi olla suosituksia niille, joita kiinnostaa tutustua Lappiin ruohonjuuritasolla. Ihan äkkipäätä ajatellen tähän sopivia kirjoja ovat muun muassa Seppo Saraspään Leiri maailman laidalla, Kari Kaulasen Kuuramäki-sarja, Oili Hannulan Salla-trilogia…

Lappilaisen kirjallisuuden suosituslistasta tulisi pitkä, monipuolinen ja laadukas.

Paula Alajärvi

Lapin kiipeilijästä lapin kiipeilijäksi

Pojannassikkana tajuntani räjäytti eräs vinyylilevyn kansi naapurissa. Siinä vaalea pitkätukkarokkari roikkui kalliolla. En tajunnut musiikista mitään, mutta kuva oli todellista rokkia aivoilleni. En ihastunut laulajan imagoon, koska olen enemmän gospelmiehiä, mutta tiesin siltä istumalta, mitä haluaisin tehdä. En vain tiennyt miten ja missä – täällä jängällä. (Nice to know: Van Halenin laulaja/kiipeilijä David Lee Roth on kiivennyt muun muassa Helsingin kiipeilykallioilla.)

Vartuin täysi-ikäiseksi ja ahmin tietoa Suomen Alppikiipeily-lehdistä, jotka löysin Sodankylän kirjastosta. Onneksi kiipeilypioneeri Esa Turuselta sain lainaan kiipeilytossut ja neuvot kalliit, kun harjoittelin itsekseni lajia Orajärven Hirviäkurun seinämillä. Köyhänä fysiikan opiskelijana uhrasin suuren osan metsänistutusrahoistani kiipeilyvälineisiin ja pian kotikallion reitit oli kiivetty. Piti suuntautua kotikunnan ja maan rajojen ulkopuolelle.

Halusin harrastaa kaikenmoista kiipeilyä eri alustoilla – kalliolla, jäällä ja lumella – sekä välillä laskea jyrkkiä kuruja lumilaudalla vuorten seinämillä. Erityisesti kapeat kivipaadet, -tornit ja pinaakkelit saivat sormenpääni hikoamaan. Noissa maasta pystyyn nousevissa fallosta muistuttavissa jormissa oli jotain kummallista viehätystä. Miten ne pysyvät pystyssä ja miten kummassa niiden päälle pystyy kiipeämään?

Suomen ehkä ainoa todellinen pinaakkeli nimeltään Sikari ( kauan ennen Monika Lewinski -tapausta Korouoman löytäjän Leo Määttälän nimeämä) sijaitsee Posion Korouomassa pirunkirkon kohdalla. Minulla on hyvin henkilökohtainen suhde tähän ainutlaatuiseen kivijormaan, koska olen saanut kunnian tehdä Sikarin harvat sporttikiipeilyreitit. Matalampia kivipaasia löytyykin Suomesta sitten useampia, kuten Tanhuantien Merkkipaalukivi, josta löytyy niin kutsuttuja highball-reittejä. Korkeilla boulder-kivillä olevat reitit ovat todella kuumottavia ja pelottavia. Ero soolokiipeilyreitin ja boulder-reitin välillä on kuin veteen piirretty viiva.

Asuessani kiireen rajan huonommalla puolen kuulin Sodankylästä kummia. Tänne oltiin rakentamassa liikuntahallia. Lähdin lobbaamaan kiıpeilyseinää halliin. Olin tehnyt yhdessä Juha Juutilan kanssa liikuntatieteellisen gradutyönä: TIETOPAKETIN KIIPEILYSTÄ. Sen sivutuotteena syntyneen DVD:n vein kunnantalolle ja puhuin kuin Runeberg. Yritin saada matalaa boulder-seinää, mutta se ei suunnittelun siinä vaiheessa ollut enää mahdollinen. Pikkarainen köysiseinä saatiin sentään aikaiseksi. Siinä vaiheessa minulla ei ollut mitään aikomusta muuttaa takaisin jänkien keskelle pyssykylään. ”EN IKINÄ MUUTA TAKAISIN”, sanoin eläkkeelle siirtymistä suunnittelevalle liikunnanopettaja Veikko Väyryselle, jonka tapasin Polar Gymin punttisalilla. Vaimokin oli vissillä puheella lupautunut tulemaan vain Rovaniemelle asti, joka toki on all round -kiipeilijälle mielestäni paras asuinpaikka – Suomessa.

Asiat eivät mene elämässä ja varsinkaan seikkailukiipeilyelämässä niin kuin suunittelee. Tuli pari muuttujaa matkaan. Palomiehen virkoja ei Rovaniemellä ollut avoinna, joten hain Veikon vanhaa paikkaa ja ainoana pätevänä hakijana sain sen. ”Ehkä siellä kirkolla vähän aikaa voisi olla, koska nythän siellä olisi harjoittelupaikka intohimoiselle kiipeilijälle”, ajattelin. Kaikki eivät tule ajatelleeksi, että moni ihminen valitsee asuinpaikkansa joko omien tai lasten harrastusmahdollisuuksien mukaan.

Koin velvollisuudekseni saattaa harrastustoiminnan Sodankylässä turvallisesti käyntiin. Matalalla boulder-seinällä kiipeily olisi onnistunut kivuttomammin ja lapsiystävällisemmin. Köysiseinällä toiminta on aina jonkun puuhapeten kovan ponnistuksen takana. Voi sitä lippujen, lappujen ja säädön määrää, että homma saatiin alkuun. Avainasemassa oli kiipeilyseuran perustaminen ja turvallisen toimintakulttuurin luominen. Lapin Kiipeilijät -kiipeilyseura polkaistiin käyntiin 13.3.2013 ja ensi vuonna juhlitaankin 10-vuotista taivalta ja sitä, että sisäseinällä ei ole tapahtunut yhtään onnettomuutta – toivottavasti!

Aki Rautava

Jos kiipeily kiinnostaa, tietoa ja videoita löydät Lapin

Kiipeilijöiden nettisivuilta: https://laki2013.fi/

Syvempää tietämystä kiipeilystä: TIETOPAKETTI KIIPEILYSTÄ

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/9369/1/G0000574.pdf

Jännä kiipeilytarina ehkä yhdestä maailman hienoimmasta pinaakkelijormasta englanniksi.

http://rautapari.blogspot.com/p/turinoita.html

P.S.

Kovilla jätkillä on aina vähän kakkaa housussa. Mitä se tarkoittaa? Se on vanha jääkiipeilijän sanonta ja selviää jääkiipeilystä kertovassa seuraavassa osassa.

Kaamasen helmiä: luonto ja kulttuuri

Moni tietää Juha Watt Vainion ansiosta, mitä Kaamasentien varressa on kaupan, mutta kuinka moni tietää Kaamasen vireydestä kulttuurikylänä?

Kaamasen uudisasukkaana ihastelin 1990-luvulla sitä, miten helppo kylään oli tulla. Kylä ottaa tulijan avoimesti vastaan ehkä inarinsaamelaisen kulttuurin ansiosta, tai koska Kaamanen on aina ollut risteys, jonka kautta on kuljettu moneen suuntaan. Ja kuljetaan yhä, tietäkin myöten neljään suuntaan: Sevettijärven, Utsjoen tai Karigasniemen kautta Norjan rannikolle ja 30 km:n päässä sijaitsevan Inarin kautta etelään.

Asetuin Kaamasen kylään siihen aikaan, kun kylän ”kansallispuku” oli yhä hopeahaalari. Tällä hetkellä kahville kylän kuppiloihin osuu yhä harvempi kerralla, ja senioreiden määrä hupenee surullista vauhtia. Uusia tulijoita on kuitenkin niin paljon kuin asuntoja löytyy – vaikka ne ovatkin usein mökkimallia, joissa on kantovesi, huussi ja lämmitys kaminan tai vastaavan varassa.

Kulttuurin saralla Kaamasessa on 30 vuoden aikana tapahtunut yhtä jos toista. Kylästä on tehty lauluja, kylästä kertovia runoja on sävelletty ja esitetty ja kirjoja on julkaistu. Kesäisin kansaa on koonnut kaukaakin Gamas Blues ja talven kynnyksellä vuosittainen Kaamasen taiteiden yö. Kylässä on toiminut Kotitarveorkesteri, joka on kirvoittanut monet naurut ”kaamasmaisilla” kabareillaan ja jonka jäsenet yhä ilahduttavat kyläläisiä tapahtumissa. On ollut pääsiäiskokkoa, laskiaisriehaa, juhannuspäivänä kyläläisten hurja jalkapallo-ottelu ja viime kesänä Arja Kotirannan Kylägalleria kulttuuritapahtumineen.

Minun antejani kylälle ovat Tuuruharjun luontopolku ja kustantamoni Kieletär. Polku kertoo Kaamasen helmestä Tuuruharjusta ja elämästä sen tienoilla. Paitsi matkailijat, kyläläiset ja muutkin kuntalaiset retkeilevät mielellään polulla, kulkeehan se juuri siitä, missä Kaamasjoki on jylhimmillään. Jääkaudenaikaiset suppakuopat, upea vanha luppometsä ja polun alkupisteeseen rakennettu ”kuntosali” painuvat kaikenlaisten kulkijoiden mieleen.

Toinen antini on siis Kieletär Inari, joka kustantaa saamelaiskirjallisuutta suomeksi. Kustantaminen 400 km napapiirin pohjoispuolella onnistuu mainiosti, mitä nyt joskus joutuu huonojen nettiyhteyksien takia lataamaan koneelle valokuvia autossa, naapurin keittiön ikkunan vieressä (missä heidän reitittimensä on lähellä). Tänä talvena julkaisen viisi saamelaista lastenkirjaa suomeksi, mikä on historiallinen teko Suomessa. Kuuden vuoden toiminnan jälkeen Kaamanen voi nyt ylpeillä kustantamolla, joka on Suomen suurin saamelaiskirjallisuutta julkaiseva kustantamo.

Koronan vuoksi on moni muuallakin asuva viipynyt viime aikoina Kaamasessa. Mökeissä tehdään etätöitä ja seutu vetää. Eikähän se ihme ole, kun kylässä kukoistaa vielä spontaanin kylästelyn ja naapuriavun perinne. Usein esim. innokas kalastaja tuo ovelle syömäkalat meillekin, jotka emme syystä tai toisesta kalasta. Ja kuten sanottu, tässä metsän peittoon piiloutuvassa kylässä voi nauttia melkoisesta kulttuuritarjonnasta. Mutta yhtä hyvin voi nauttia hienosta luonnosta ja mm. inarinsaamelaisten, petsamolaisten ja ”Eskelisen tuoman” väestön leppoisasta arkielämästä yhdessä.

Kaija Anttonen

Höyhenpuvussa äitisuhteen algoritmit

Lintuäiti. Seija Luomaranta. Väyläkirjat 2021.

Seija Luomarannan runoteos Lintuäiti lennättää näkyville todellisen lintukavalkadin. Lukijana bongasin seitsemäntoista lajia. Entä sinä? Keräätkö runojen lintutornitaistossa enemmän? Tässä minun listani: kirjosieppo, kotka, kaakkuri, punajalkaviklo, pajulintu, pikkukuovi, telkkä, palokärki, varis, papukaija, pingviini, peippo, tikka, varpunen, käki, silkkiuikku ja kuikka.

Luomarannan runoissa lintuäiti hautoo, synnyttää, huolehtii, syöttää, vartioi, opettaa, kaakattaa, varoittaa, lohduttaa ja tietenkin rakastaa. Vai ovatko nuo kaikki edelliset juuri tätä viimeistä? Poikasten, jos ei ole omia, niin muiden, paras on ajatuksissa. Lintuäiti eroaa ihmisäidistä sikäli, että sillä ei ole nisiä ja tähänkin on hyvä syy. Poikanen voisi tukehtua nisää imiessä kurkkuun kulkeutuviin höyheniin. Muuten lintuäiti ja ihmisäiti ovat hyvinkin samaa äitilajia. Tehtävät, huolenaiheet ja ilonhetket eivät ole lajiriippuvaisia vaan äitiriippuvaisia. Ne ovat äitiyden osia.

Lintuäiti-runoissa esiintyy äitiyden koko kirjo ja moninaisuus. Äiti ei aina jaksaisi, hän väsyy, siipi on maassa. Siitä huolimatta hän yrittää parhaansa, kasvavat siivekkäät tai siivettömät poikaset tarvitsevat ruokaa ja lämpöä. Äidin höyhenet eivät ole koristeita, ne ovat käytännöllisiä ja suojaavia, niiden lämmössä poikasilla on turva. Jos stressaantunut äiti menettää höyheniään, hän ei enää pysty lämmittämään pieniään. Ne palelevat ja sairastuvat, kenties kuolevat. Jos perillisiä on monta, äidin huomiosta lähes tapellaan. Minä, minulle, minua! huutavat poikaset. Kuuleeko äiti, vai onko hänellä höyhenet korvissaan? Aina ei jaksa kuulla, nähdä, olla olemassa toiselle. Äitikään. Näin koskettavasti Luomaranta kuvaa hetkeä, joka aiheuttaa vakavan särön äidin ja poikasen suhteeseen:

linnunpoikanen
kiukuttelee
päästää karheita ääniä
harjoittelee tahtomista

emo katsoo ohi
katsoo näkymättömäksi
etsii viereiseltä oksalta
piipertävää peippoa
tottelevaa tikanpoikaa

poikasella kestää kauan
löytää se mikä ohikatsotusta katoaa

Äitisuhde on merkillinen ja merkityksellinen. Riippumatta siitä, onko äitiä vai ei, suhde kuitenkin on. Ja se suhde elää poikasessa koko elämän ajan. Tietysti myös toisin päin. Vahvoista siteistä ei pääse irti, vaikka haluaisi. Jos on onnea, saa kantaa höyhenten lämpöä ja rakentaa omaa höyhenpukuaan vahvaksi ja suojaavaksi. Sen keskeltä voi sitten katsella maailmaa ihmeellisyyksineen pää kallellaan ja nokalla koputellen. Mitään erityistä ei tarvita, kaikki on jo olemassa, mukana ja matkassa:

linnunpojilla ei ole reppuja
eikä emoilla matkakassaa
tarkat kartat
syvällä sydämissä

Seija Luomaranta on myös kuvittanut runoteoksensa. Hänet värikkäät kuivapastellityönsä ilahduttavat lukijaa. Runot eivät asetu kirjan sivuille ainoastaan kiltteihin riveihin, vaan muodostavat välillä oman jännittävän struktuurinsa, joka ilmentää runon ydintä. Leikillisyys yhdessä vakavan sisällön kanssa syventää lukijan hymykuoppia ja avaa hänen kyynelkanavansa.

Lintuäiti on pieni kokonaistaideteos, joka ruokkii esteettistä aistia monipuolisesti. Kirja on kaunis ja hyvin taitettu. Se houkuttelee lukijan luokseen ja pitää hänet otteessaan.

Tiina Heinänen

Saamelaispojan elämää Pulmankijärvellä

Jäämeren vuonosta syntynyt Pulmankijärvi sijaitsee Suomen ja Norjan rajalla Pohjois-Lapissa. Järven rannalla asui saamelaispoika Jávrri-Juhán Niillas eli Niilo Aikio kasvattivanhempiensa Juhani ja Elle-Maarit Aikion lapsena. Heidän kodissaan metsästys ja kalastus olivat tärkeimpiä toimeentulolähteitä, lisäsärvintä toivat muutamat kotieläimet. Metsän ja veden eläimet tulivat niin läheisesti tutuiksi, että äidin kanssa hillassa ollessaan Niilo olisi halunnut jäädä katsomaan, löysikö karhu kaikki keräämänsä hillat. Metsästäjä- ja kalastajasaamelainen elämäntapa tuli tutuksi pienestä pitäen. Áddjá, isoisä, siirsi tyttärenpojalleen porosaamelaisen perinteen taidot. Työtä piti tehdä, mutta kirjoista henkii huolehtivan ja rakastavan kodin ilmapiiri.

Niilo Aikio siirtyi aikuistuttuaan vähitellen media-alalle. Hän teki juttuja saamelaislehtiin ja vuonna 1990 hänestä tuli Ylen Saamenradion toimittaja. Ajan mittaan alkoi syntyä omaa kirjallista tuotantoa. Turun kirjamessuilla vuonna 2015 ilmestyi omakustanteena alun perin saamenkielinen romaani Dansa Birui, suomenkielisenä Tanssi paholaiselle. Kirja kertoo poropiian kovasta elämästä ja sivuaa Niilon biologisen äidin kohtaloa.

Niga syntyy

Vuoden 2015 Turun kirjamessuilla julkaistiin myös Niilo Aikion teos Niga – novellikokoelma lapsille ja nuorille. Niilosta oli tullut Niga ja saamelaispojan elämä siirtyi kirjan sivuille meidän kaikkien iloksi ja ihmeteltäväksi. Lukija pääsee kertomusten kautta tutustumaan erämaatalon elämään 1940 – 50-luvuilla kirjailijan omien lapsuuskokemusten kautta. Sitä maailmaa ei enää ole. Niga oppi isä-Jounin opastuksella pyytämään riekkoja, ajamaan kaloja verkkoon ja varjelemaan porotokkaa susilaumalta. Rohkealla ja neuvokkaalla pojalla oli myös vilkas mielikuvitus, yhtenä iltana hän on silmäkkäin vesihiiden kanssa.

Saamelaisten kansallispäivänä 6.2. 2018 saamelaispoika Nigan seikkailut saivat jatkoa. Niga oli jo harjaantunut kalastaja ja hän pääsi kavereidensa kanssa pitkillekin pyyntireissuille. Myös ampuma-aseella metsästys alkoi kiinnostaa. Elämänpiiri laajeni monin tavoin, mutta kaikki kokemukset eivät olleet pelkästään mieluisia.

Kolmas Niga-kokoelma ilmestyi koronan pyörteissä lokakuussa 2020. Novellit ajoittuvat 1960 – 70-luvuille ja kertovat muutoksesta, joka on nopealla aikajänteellä kohdannut pohjoisen saamelaista elämäntapaa. Liikkuminen muuttui moottorivetoiseksi ja saamenpuku korvattiin haalareilla. Niga suoritti varusmiespalveluksen ja armeijasta palattuaan hän huomasi, miten elämä kotiseudulla oli muuttunut. Niga kävi pääkaupungissa tervehtimässä kotonaan usein majaillutta professoria. Professorilla ei kuitenkaan ollut aikaa pitää Saamenmaalta tullutta Nigaa vieraanaan.

Vaikka kirjojen viite kertoo niiden olevan lasten ja nuorten kirjallisuutta, eläytyvät kuvaukset riemastuttavat myös aikuista lukijaa.

Nigan elämästä kertovia novelleja on nyt kertynyt kaikkiaan 75 ja lisää on syntymässä. Ensi vuoden alkupuolelle on suunniteltu neljännen teoksen julkistaminen. Niilo Aikio on kustantanut suomenkieliset kirjansa itse. Hän toteaa:

  • Vaikeuteni löytää kustantajaa ja saada kirjojani julkaistuksi kuvastaa laajemmaltikin sitä ilmapiiriä, johon törmää varsinkin Suomessa saamelaiskirjailijana. Niinpä otin taloudellisen riskin, ja perustin oman kustantamo Neman.

Saamelaiskäräjät on kuitenkin ymmärtänyt Aikion kirjojen arvon ja julkaissut ne kaikilla kolmella saamen kielellä: pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja koltansaameksi. Niilo Aikio kirjoittaa itse kirjat yhtä aikaa pohjoissaameksi ja suomeksi.

Sekä saamen- että suomenkieliset kirjat ovat käytössä myös kouluopetuksessa. Ylisen Lapin kulttuuriperinteestä ollaan laajemmaltikin kiinnostuneita. Nigan ensimmäinen osa on jo ilmestynyt saksaksi. Helsinkiläisen nukketeatteri PikkuKulkurin ohjelmistossa on näytelmä Nigan 8 vuodenaikaa.

Taiteilija Marketta Nilsen kuvittaa Nigan maailmaa

Niilo Aikio kävi Marketta Nilsenin näyttelyssä Kilpisjärvellä ja kiinnostui Marketan töistä. Hän ehdotti, että Marketta alkaisi kuvittaa hänen novellejaan.

  • Oli tärkeää saada kuvittajaksi taiteilija, joka puhuu saamea, on elänyt saamelaisalueella ja tuntee historiamme ja meidän käytäntöjemme tavat.

Kirjojen jokaiseen novelliin liittyy sivun kokoinen kuva, joka jaksottaa mukavasti kirjan sisältöä. Marketta Nilsenin kuvat ja Niilo Aikion tekstit sujahtavat luonnikkaasti samojen kansien sisään. Marketan käsissä tarinat taipuvat kuviksi. Heidän vuonna 2014 alkanut yhteistyönsä on saumatonta ja molemmat vaikuttavat siihen tyytyväisiltä. Marketta tekee perusteellista taustatyötä ja ottaa tarkasti huomioon Niilon näkemykset. Hän asuu Enontekiöllä ja Niilo Utsjoella – perinteisissä elämäntavoissa on eroa riippuen siitä, kummalla seudulla asuu.

Niilon tekstit innostivat

Marketta on asunut pienestä pitäen Pikku-Petsamossa Ivalojokivarressa Inarissa. Hän ei ole saamelainen, mutta kun monet keskikoulukavereista olivat saamenkielisiä, kieli alkoi kiehtoa häntä. Oulun yliopistossa alkoi saamen opetus sivuaineopetuksena vuonna 1971 ja Marketta ilmoittautui opintoihin. Myöhemmin hän opetti saamenkielisiä lapsia Kilpisjärven koulussa.

Marketta kävi läpi Niilon tekstejä ja innostui:

  • Aikoinaan kaipasin opetustyössä oheismateriaalia, joka tuntuisi etenkin pohjoisen nuorista tutulta ja touhut olisivat sellaisia, että niihin olisi helppo samaistua. Tiesin, että useat oppilaistani suuntasivat koulun jälkeen kalalle, metsälle tai tunturiin. Tällaista lukumateriaalia ei juuri tuntunut löytyvän. Tuli mieleen, että tässäkö on yksi syy siihen, että nuoret niin helposti näkevät, että se oikea maailma on jossakin Saamenmaan ulkopuolella.

Marketan teosten pohjana on puupiirros, joka on yhdeltä tai useammalta vanerilaatalta vedostettu grafiikan vedos, jossa tarvittaessa on vielä käytetty siveltimiä tai kyniä. Puulaatan elävällä pinnalla värikerrokset luovat luonnonmateriaalien kaltaista rosoisuutta. Alkuperäistaulut ovat lähes metrin korkuisia värikylläisiä teoksia. Näyttely kuvitustauluista pystytetään kirjojen julkistamistilaisuuksiin ja ne ovat olleet esillä pitempiä aikoja eri tiloissa ympäri Lappia.

Punakukko puuttui peliin

Ensimmäisen Nigan kuvien tekeminen oli puolivälissä, kun Kilpisjärven koulu paloi toukokuussa 2015. Samassa talossa ollut Marketta Nilsenin koti ja työhuone tuhoutuivat työvälineineen ja keskeneräisine töineen, siinä meni myös arvokas grafiikanprässi. Marketta pääsi kuitenkin työskentelemään vanhaan opinahjoonsa Limingan taidekouluun ja työt ensimmäiseen Nigaan valmistuivat ajoissa.

Marketta ja Niilo ovat kiertäneet kirjastoissa ja kouluissa. Marketta toteaa:

  • On käynyt selkeästi ilmi, että oikeaa, asiallista tietoa saamelaisista on liian vähän. Oppikirjojenkin tiedot ovat suppeita ja monesti vanhentuneita; arvot, tavat ja historia ovat monille nykynuorille aivan tuntemattomia. Kun nuoret oppivat arvostamaan omaa vähemmistöään, heidän on helpompi kohdata vieraampiakin kulttuureja. – Niilo Aikio avaa novelleissaan sellaisen kokemusmaailman ja tunteiden kirjon, että toivoisi nykynuorten rikastuttavan niillä ajatusmaailmaansa, Marketta painottaa.

Paula Alajärvi

Väinö kummittelee Puistolassa

Savukoskella sijaitseva kotiseututalo Puistola on kunnanmies ja maanviljelijä Väinö Halosen vuonna 1947 perheelleen rakennuttama talo, jonka pihapiiristä löytyvät myös navetta ja sauna.

Väinö oli kunnan esimies, sillä vielä siihen aikaan ei ollut kunnanjohtajia eikä kunnantoimistoja, vaan monet kunnan asiat hoidettiin Väinön kotoa käsin. Väinö Halonen kuoli vuonna 1972 ja hänen vaimonsa Hilda o.s. Hihnavaara kuoli jo 1950-luvulla. Heillä oli viisi lasta. Puistola oli vuodesta 1972 tyhjillään aina 1990-luvulle saakka.

Ympäri Suomea on kerrottu monista erilaisista kummituksista, jotka ovat palanneet pitämään huolta kodeistaan ja työpaikoistaan. Tamminiemen museossa liikkuu entinen presidentinrouva Sylvi Kekkonen, joka pitää huolen, ettei hänen tavaroihinsa kosketa.

Myös Puistolasta Savukoskella ovat monet kertoneet kummitustarinoita ja Puistolaa on jo pitkään pidetty kummitustalona. Haastattelin Savukosken kulttuuri- ja matkailusihteeri Susanna Schwartz-Materoa ja pyysin häntä kertomaan omista kummituskokemuksistaan Puistolassa.

Hän kertoo ensimmäisen kokemuksensa tapahtuneen joulunaikaan. Susanna kertoo päivän olleen lauantai, kun Puistolassa oli ollut lapsia koristelemassa pipareita Joulumuorin kanssa ja tunnelma oli ollut jouluinen. Yhtäkkiä pirtissä oleva kaappikello, jota oli yritetty jo pitkään saada toimimaan, oli lyönyt kaksi kertaa. “Se löi doing, doing, kaks kertaa. Kello oli oikeasti kaksi”, Susanna kertoo. Siitä lähtien kello on toiminut. Susanna epäilee asialla olleen Väinö, joka oli syntynyt jouluna ja oli muutenkin jouluihminen. 

Erään itsenäisyyspäivän tienoilla Susanna oli ollut Puistolassa valmistelemassa itsenäisyyspäivän juhlaa. Väinön kamarista oli kuulunut kolahdus. Susanna oli mennyt katsomaan ja huomannut taulun tippuneen seinältä. Taulussa oli teksti, joka oli pitkä isänmaallinen aikalaiskirjoitus sota-ajalta. Susanna kertoo juuri miettineensä, mitä itsenäisyyspäivänä pitäisi laittaa esille ja uskookin Väinön halunneen hänen huomaavan taulun ja lukevan sen tekstin. 

Myös monet kesätyöntekijät ovat kertoneet Susannalle kuulleensa askelten ääniä yläkerrasta. Puistola on ollut kotiseututalona 20 vuotta. Sinä aikana on säännöllisesti tapahtunut kaikenlaista ja monet nyt jo aikuiset entiset työntekijät ovat kertoneet Susannalle omista kokemuksistaan. 

Susanna kertoo, että myös Hilda saattaa joskus käydä tervehtimässä ja on todella vaikeaa tietää, onko aina asialla Väinö vai Hilda, mutta Susannan mukaan kumpikaan heistä ei ole pahantahtoinen. He vain haluavat pitää asiat järjestyksessä. Aina Puistolaan mentäessä täytyisikin muistaa koputtaa oveen ja tervehtiä Väinöä. “Talon isäntä tykkää, että tervehditään”, Susanna sanoo. 

Oona Ollila
14-vuotias outolintu Savukoskelta

Lähteet: https://www.savukoski.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/kulttuuri/

Savukosken kulttuuri- ja matkailusihteeri Susanna Schwartz-Materon haastattelu Korvatunturin koululla 18.3.2021.

Kuollut kulkee-Tarinoita kalman majoilta, 2008, toimittanut Anneli Kanto

1 of 14
12345