Aloin kirjoittaa romaania isänisäni Eeliksen matkasta itään ja takaisin syksyllä 2019. Eri vaiheissa Eeliksen tarina oli tehnyt tuloaan elämääni, mutta työ ja muu hurlumhei olivat vieneet mukanaan. Nyt olin päättänyt tehdä pitkäaikaisesta unelmastani totta – kirjoittaa kirjan ukin uskomattomasta seikkailusta Stalinin Neuvostoliitossa.
Aloittaessa hirvitti: miten kuvittelen pääseväni Eeliksen nahkoihin? Miten minä hyvinvointi-Suomessa kasvanut korkeasti koulutettu hyväosainen, yli kolmekymmentä vuotta pääkaupungissa korkeissa viroissa uraa rakennellut voisin ymmärtää Eelistä, joka syntyi yli sata vuotta sitten köyhään lappilaiseen syrjäkylään, kävi vuoden kiertokoulua ja teki koko ikänsä raakaa ruumiillista työtä. Hän lähti passitta Neuvosto-Venäjälle, kitui Krestyssä ja Spalernajassa, raatoi metsäpunktilla ja tuli henkensä kaupalla viime hetkillä ennen Stalinin puhdistuksia talvipakkasilla kairojen kautta takaisin kotiin Sattaseen.
Mutta minusta tuntui, että haluan vihdoin tehdä jotain merkityksellistä, pysyvää ja aitoa. Tuntui, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi toisarvoisuuksiin, mutta liian pitkä pelkkään unelmointiin.
Fiktion kirjoittamisessa olin aloittelija. Osaisinko kirjoittaa muuta kuin paperinmakuista asiatekstiä? Siispä aloitin luovan kirjoittamisen opiskelun Helsingin työväenopistossa, jossa kolmen vuoden ajan opettelin upeiden kirjoittajien ja mainion vetäjän Päivi Hytösen kanssa kaunokirjallisen tekstin tuottamista.
Kai minussa sitten on jotain samaa kuin Eeliksessä, kun hyppäsin ukin pieksuihin ja lähdin hiihtelemään umpihankeen, kirjoittamaan romaania. Karttana minulla oli mieheni Sakarin pojan, historiantutkija Eliel Kilpelän Kansallisarkistosta kaivamat dokumentit: Eeliksen kansio, jossa oli Etsivän keskuspoliisin seurantaraportteja, kuulustelupöytäkirjoja, kopioita kirjeistä, toisten loikkareiden antamia lausuntoja ja mitä vielä. Laajempaa kontekstia olin kasvattanut lukemalla laidasta laitaan aikaa ja aihetta käsittelevää kauno- ja tietokirjallisuutta vuosien, vuosikymmenien ajan.
Minulla ei ole kovin monta muistoa ukista. Olin kahdeksan, kun Eelis kuoli. Muistikuvia ukista hyreksimässä aamulla partaa ajaessaan tai istumassa pirtin pöydässä pasianssia pelaamassa vilahtelee mielessä. Sukulaisilta, erityisesti isältäni Askolta ja sedältäni Artolta, ja sattaslaisilta olen kuullut monia muisteluksia Elkusta, kuinka hän avusti kyläläisiä ja tuttujaan käräjillä ja viranomaisasioinnissa. Isä on kertonut Elkun olleen hiljainen, mutta samalla avoin ja huumorintajuinen, hän keskusteli mielellään nuorten kanssa ja rohkaisi heitä opiskelemaan. Eelis ennakoi kuusikymmentäluvun alkupuolella peruskoulun tuloa enolleni Kallelle: jonakin päivänä vielä köyhienkin lapset pääsevät kouluun. Kalle muisteli myös, että Eelis auttoi tätiäni Pirjoa tekemään esitelmää lukioon suffrageteista, ensimmäisistä naisten äänioikeutta vaatineista aktivisteista. Muutamaa vuotta minua vanhempi Merja-serkku muistaa Eeliksen hyvin: ”Hieno mies. Puhu meille penikoille ku ihmisille.”
Alusta asti minulle oli selvää, että kirjasta tulee romaani, ei tietokirja. Halusin kirjoittaa seikkailutarinan, joka olisi jännittävä, uskottava ja viihdyttävä. Tekisin kirjan, joka tempaa mukaansa, tarjoaa tietoa ja saa lukijansa kiinnostumaan niistä tuhansista, jotka jäivät rajan taa.
Vaikka kirjani perustuu tositapahtumiin, se on kuitenkin kaunokirjallisuutta, ja fiktion kirjoittamisessahan on ihana vapaus luoda maailmoja, hahmoja ja tapahtumia.
Mutta välillä vapaus olikin vankila! Joskus kirjoittaminen tuntui siltä, kuin seisoisi nivusia myöten upottavassa hangessa keskellä pimeää, rannatonta aavaa. Maata ei näy, mutta jossain sen on oltava. Mihin suuntaan ottaa seuraava askel, valita seuraava sana? Ja joskus taas, useimmiten dialogia kirjoittaessani, minusta tuntui melkein siltä kuin Eelis olisi itse kertonut minulle tarinaa.
Kirjoittaessani mielessäni pyöri monenlaisia kysymyksiä esimerkiksi siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta. Mikä erottaa siirtolaisen pakolaisesta? Amerikkaan 1800-luvulla siirtolaisiksi lähteneitä on pääsääntöisesti kuvattu ennakkoluulottomina, rohkeina tai seikkailunhaluisina tienraivaajina, vaikka monet heistäkin pakenivat nälkää ja ahtaita elinoloja.
Joillekin tuntuu olevan vaikeaa käsittää vielä tänäkin päivänä, että monikaan Neuvosto-Venäjälle paenneista – loikanneista – ei lähtenyt Suomesta maanpetturuuttaan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että 1930-luvun Lapuan liikettä myötäkarvaan silittäneessä Suomessa heille ei ollut elinehtoja. Suomi oli sata vuotta sitten köyhä, poliittisesti ja taloudellisesti ankara maa työmiehille ja -naisille, varsinkin niille, jotka koettivat ammatillisen järjestäytymisen kautta parantaa työväen asemaa. Heitä odotti työnantajien musta lista, joka käytännössä tarkoitti työttömyyttä, nälkää, toivottomuutta.
Tosiasia on, että pakolaisuutta, siirtolaisuutta, maasta- ja maahanmuuttoa on ollut ja tulee aina olemaan niin kauan kuin ihmisellä on vähäisintäkään aloitekykyä, pienintäkään toivoa paremmasta elämästä.
Eelis lähti Neuvosto-Venäjälle samasta syystä kuin nuoret kaikkina aikoina ovat lähteneet kohti tuntematonta, toiveikkaissa mielissään parempaa tulevaisuutta. Voimmeko me oppia siitä jotain? Haluammeko me yleensä ottaen oppia mitään historiasta?
Suomessa elää sadoin tuhansin ihmisiä, joiden suvuista on lähdetty Venäjälle ja Neuvostoliittoon. On niin paljon puhumattomia, käsittelemättömiä kohtaloita, tarinoita! Kohtaan sen melkein joka kerta, kun kerron kirjastani eri yhteyksissä. Olen saanut todella paljon palautetta ihmisiltä, että tästä aiheesta on vaiettu liian kauan, että toisessa ja kolmannessakin polvessa on kannettu häpeätaakkaa ja surua maapetostuomioista tai punaiseen hämärään hävinneistä sukulaisista. Ylisukupolvisia traumoja.
Kansallisarkistossa on meneillään tutkimushanke suomalaisten kohtaloista Venäjällä 1917 – 1964, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa tutkitaan Stalinin vainojen muistoja.
Suomessa on kyetty purkamaan sisällissodan traumoja. Ehkä nyt saadaan tietoa myös niistä suomalaisista, jotka – kuka mistäkin syystä itärajan taa lähteneinä – eivät päässeet enää kertomaan tarinaansa meille.
Miia Apukka
