Kesä 1952, kuusi vuosikymmentä sitten, oli minulle monessa suhteessa avartava kesä. Lähes koko kesäkuun olin erään naapuriperheen kanssa Ahvenanmaalla, Lemlandissa, missä sain osallistua turskan ja kampelan pyyntiin paikallisen kalastajan kanssa, metsästää Flakan niemellä erittäin harvinaista pikkuperhosta nimeltä Coleophora inulae – se oli varsin mitättömän näköinen, mutta sen tiedettiin Suomen alueella elävän vain tuon niemen rantapensaikoissa – ja jopa työskennellä joidenkin muiden nuorten kanssa kokonaisen päivän laajaa sipulipeltoa kitkemässä, oikeassa palkkatyössä siis. Samassa kesäkuussa täytin viisitoista vuotta.
Ehkä vielä avartavampi matka alkoi heinäkuun lopulla. Helsingissä oli juuri avattu olympialaiset, joiden jotakin alkuottelua olin veljeni kanssa päässyt katsomaan; isämme oli kansanedustaja, ja hän oli jostakin saanut pari ylimääräistä lippua. Jalkapallosta en niinkään välittänyt, mutta oli toki hienoa istua oikeassa olympiakatsomossa. Pian lähdimme, isä, kuusitoistavuotias veljeni ja minä, jo pitkään puhutulle Lapinmatkalle. En tullut koskaan myöhemminkään kysyneeksi, oliko matkan yhtenä tarkoituksena tutustuttaa pojat laajaan Suomenmaahan, mutta paljon me joka tapauksessa näimme. Käytiin aikoinaan kuohuneella Imatralla, upealla Punkaharjulla ja historialllisessa Olavinlinnassa, edelleen Kerimäen jättiläiskirkolla, ja vihdoin päädyttiin Paltaniemen Hövelöön, Eino Leinon syntymäkodille, jota isännöi isän entinen piirustuksen opettaja taiteilija Toivo Tuhkanen; sain etuoikeuden päästä valokuvaan tämän silloin jo 75 vuotta täyttäneen kunniavanhuksen kanssa. Tarkastettiin Kajaanin linnan rauniot, nähtiin Suomussalmen uusi, pari vuotta aikaisemmin valmistunut kirkko, ja vihdoin ylitettiin napapiiri ja päädyttiin Ivaloon. Sieltä jatkettiin moottorikyydillä kohti Inarinjärven Munuaissaarta, missä isän vanhalla tuttavalla, Ristijärven kunnanlääkäri Vesa Ollilaisella oli huvilansa; sitttemmin olen todennut, että hän oli lääkärimatrikkeliin merkinnyt erikoisharrastuksekseen mm. Inarinjärven ja sen ympäristöt. Pitkään emme siellä viipyneet, eteenpäin elävän mieli, ja niinpä jatkoimme Ivaloon palattuamme yhä kauemmas pohjoiseen ja länteen, Inariin ja aina Karigasniemen rajakylään asti. Saimme päähämme kiivetä tien pohjoispuolella kohoavalle loivarinteiselle mutta komealle Ailigastunturille ja tunsimme palatessamme tehneemme suurenkin urotyön; isäkin oli vasta vähän yli viidenkymmenen, samanikäinen kuin poikani nyt! Siinä olisi ollut käännyttävä takaisin, mutta saimme isän houkuteltua vielä Norjan puolelle, minne jo pääsi ilman passeja ja viisumeita, ja niin ajettiin aina Karasjoelle asti. Siellä oli silta poikki, olisiko ollut sodan ajoilta asti, ja vaikka jokiveneiden väliin kyhätyillä lautoilla näkyi kuljetettavan autojakin, meillä ei tarkkaan ottaen ollut sinne mitään asiaa, ja lauttapuuha näytti pelottavan huteralta, ainakin isolle amerikkalaiselle Chrysler New Yorkerille. Jätimme auton vähäksi aikaa rannalle, pistäydyimme kuitenkin jokiveneen kyydissä toisella rannalla ja palasimme sitten takaisin. Muistan vieläkin vuoropuhelun venemiehen kanssa: ”Kelpaako tässä Suomen raha?” – ”Ei kelpaa.” ”Mutta kun meillä ei ole Norjan rahaa eikä muutenkaan muuta kuin Suomen rahaa.” – ”No kyllä se Suomen rahakin kelpaa.”
Niin lähdimme paluumatkalle, ei enää Itä-Suomen vaan Pohjanmaan kautta, missä isällä oli lääkäri- ja apteekkarituttavia siellä täällä. Nivalassa saimme kunnian pistäytyä tapaamassa 74-vuotiasta presidentinrouva Kaisa Kalliota, joka vietti siellä eläkepäiviään pojantyttärensä kanssa, poikansa kuvanveistäjä Kalervo Kallion rakennuttamassa talossa. Eikä Pohjanmaalta ollut enää kovin pitkälti Keuruulle, kesäsaareemme, minne vain viikon kestänyt mutta sitä enemmän mieltä avartanut matka päättyi.
Olin käynyt Lapissa, josta olin toki lukenut yhtä ja toista niin maantieteellisistä kuin seikkailukirjoistakin. Suomessahan monet seikkailut on sijoitettu juuri eksoottiseen Lappiin, joka tässä suhteessa vastaa hyvinkin Amerikan Villiä Länttä; vieläkin mielessäni ovat Kalle Raen eli Kaarlo Erhon Kuolan niemimaalle sijoitetut ”Kilpajuoksu kultajoelle” ja ”Taistelu kultajoesta” sekä sittemmin aivan muunlaista kirjallista kuuluisuutta saavuttaneen Martti Larnin esikoisteos, nimellä Aslak Nuorti julkaistu ”Seikkailuja Saamemaassa”. Luultavasti juuri viimeksi mainitusta opin ensimmäisen kerran nimityksen ”saame”, jota en muista muualla käytetyn vielä pitkään aikaan. Sittenhän tuo nimitys yleistyi suomen kielessäkin, niin että saamelaisten kutsumista lappalaisiksi pidetään moniaalla miltei yhtä halventavana kuin suomalaisten sanomista ”tšuhnoiksi”. Ajat muuttuvat, saamelaisista puhutaan normaalin luontevasti, eikä ystäväni Marjut Aikion 2003 julkaisema sympaattinnen kolumnikokoelma ”Kirjeitä Saamenmaasta” kuulosta lainkaan eksoottiselta. Merkillistä kyllä, eräät kielitieteilijät arvelevat sanan ”saame” johtuvan balttilaisesta sanasta zeme, maa, jonka toinen johdos olisi ”häme” ja kolmas ”suomi”, kun taas sanan ”Lappi” olen nähnyt alkuaan merkinneen isompaa tai pienempää maakaistaletta, ja siis olevan sukua sanoille ”lappu” ja ”lippu”.
Olin noihin aikoihin asti ollut kohtalaisen innokas partiopoika, vaikka johtotehtävät eivät minua houkutelleet, niin että en koskaan ylennyt vartion varajohtajaa korkeammalle. Olin kesäleireillä viitenä tai kuutena kesänä – yksi niistä oli Helsingin juhlavuotena 1950 vietetty kansainvälinen leiri Seurasaaressa – mutta en kasvanut erityisen erähenkiseksi. Lippukunnassamme Toimen Pojissa oli kuitenkin joukko vähän vanhempia ja erähenkisempiä poikia, sellaisia kuin vartionjohtajani ”Päkä” eli Pekka Malmi, sittemmin Helsingin poliisilaitoksen komisario, ja veljeni Matti, josta tuli metsänhoitaja ja vihdoin metsänhoitotieteen professori, ja he muodostivat keskenään epävirallisen Kirves-vartion, jolle oli leimallista Lapin ihailu ja tietyssä määrin lappalaisuuden jäljittely. Jokaisella oli enemmän tai vähemmän omatekoinen lapinpuku, vyöllä killui iso leuku ja selkään nostettiin tavallisen selkärepun sijasta katajankaarista taivutettu rinkka – tehdastekoisista rinkoista ei kukaan osannut uneksiakaan. Kahviakaan ei sopinut juoda tavallisesta emaljoidusta peltimukista, vaan sitä varten oli puusta koverrettu kuksa. Ernest Thomson Setonin kuuluisa kirja ”Kaksi partiopoikaa” kertoo kahdesta pojasta, ”jotka elivät kuin intiaanit”, ja jotain samaa – joskaan ei Setonilta omaksuttua, eiväthän hänen ”partiopoikansa” edes olleet mitään oikeita partiolaisia – olen ollut näkevinäni tuossa Lapin-innostuksessa. Vuosia myöhemmin veljeni harrasti metsäntutkimusta Lapissa useanakin kesänä, ja jollain tavoin sekin piti minua pohjoisen ilmansuunnan tuntumassa, vaikka en koskaan Kirves-vartion aatteille syttynytkään.
Uuden kirjallisen kosketuksen Lappiin sain kuitenkin jo tuona merkittävänä vuonna 1952, kun luin enoltani, WSOY:n silloiselta kirjalliselta johtajalta Eino E. Suolahdelta, joululahjaksi saamani Yrjö Kokon ”Laulujoutsenen”. Kirja oli ilmestynyt jo pari vuotta aikaisemmin, ja se oli tehnyt lukijoihinsa suuren vaikutuksen, kuten olen eräässä artikkelissani kuvannut. Luonnonsuojeluliikkeen historioissa on monesti esitetty, miten Kokko pelasti kirjallaan laulujoutsenen tuhoutumasta sukupuuttoon ainakaan Suomesta. Hänen lähtiessään paikallisen, joskaan ei saamelaisen, ystävänsä kanssa etsimään tuota myyttistä lintua Enontekiön autioilta kairoilta sitä sanottiin olevan jäljellä vain muutama pari, mutta paljolti hänen kirjansa vaikutuksesta sen vainoaminen loppui ja joutsen alkoi vallata takaisin entisiä eteläisempiä asuinsijojaan. Nyt yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin laulujoutsen on yleinen jokseenkin koko Suomessa, eikä kenellekään tulisi mieleen käyttää siitä Kokon tavoin runollista epiteettiä ”Ultima Thulen lintu”. Nimettiinhän se kolmisen vuosikymmentä sitten Suomen kansallislinnuksi.
Kirjailija Yrjö Kokkoon olin toki tutustunut jo 1940-luvulla hänen viehättävän luonnontieteellisen satunsa ”Pessi ja Illusia” kautta, ja seuraavana vuorossa oli ”Neljän tuulen tie”, joka tosin oli ilmestynyt jo 1947, siis hyvinkin ennen ”Laulujoutsenta”. Hyllyssäni on kuudes painos, vuodelta 1954. Luultavasti luin sen silloin, samana vuonna kuin tulin ylioppilaaksi ja aloin opiskella luonnontieteitä. Huomaan nyt jälkeenpäin, että se on monessa mielessä opettavainen, siinä oli jopa harvennettu monenlaiset saamenkieliset ja lapinmurteiset sanat, ja monella muullakin tavalla se pyrki antamaan monipuolista kuvaa Tunturi-Lapin oloista ja elämästä. Nykyään, kun lapinkylät eivät enää pitkiin aikoihin ole olleet jutamassa tunturiin, näemme ehkä paremmin, miten tärkeä erään aikakauden ja elämäntavan kuvauksena tuo kirja on, enkä ihmettele, että se teki minuun syvän vaikutuksen. Suuri luonnonsuojelumies Reino Kalliola kirjoitti siitä ilmeikkäästi: ”Se on kaunis, runollinen epitafi Kota-Lapin romantiikan katoavalle aikakaudelle”, mutta hän lisäksi: ”Yrjö Kokko ei tyydy esittelemään lappalaisia vain mielenkiintoisena kansanheimona; hän haluaa kuvata heitä myös ihmisinä, yksilöinä ja tyyppeinä, joilla on omat luonteenpiirteensä, hyveensä ja paheensa.” Tässä suhteessa Kokko toteutti sen, minkä James Fenimore Cooper oli tehnyt pitkälti toistasataa vuotta aikaisemmin: intiaanitkin saattoivat olla ihmisiä ja yksilöitä.
Kokko julkaisi myöhemmin useitakin kirjoja Lapista, linnuista, koirista ja muista eläimistä, jopa Kanarian saarista, mutta samanlaisia suurmenestyksiä ne eivät enää olleet. ”Sudenhampainen kaulanauha” oli suorastaan häiritsevän opettavainen Seton-pastissi, ja kuten Kokon laajan elämäkerran (2003) kirjoittaja Jukka Parkkinen on huomauttanut: ”Muu Kokon tuotanto on jäänyt entusiastien harrastukseksi. Luonnonvalokuvaajat pitävät häntä alan pioneerina, luonnonsuojelijat tuntevat hänen joutsenkirjansa, koiraharrastajat Mollin ja lintumiehet Allin.” Ja Parkkinen arvioi terävästi Kokon asemaa Suomen sodanjälkeisessä kirjallisuudessa: ”Sodanjälkeinen Suomi haki erämaiden rauhasta ja kauneudesta kompensaatiota kärsimyksilleen ja menetyksilleen, ja Kokko onnistui sitä tarjoamaan. Lapista tuli hänen kirjojensa välityksellä monen suomalaisen toivemaa ja myös konkreettinen matkan kohde.” (s. 532) Mutta niin vaikuttavia kuin Kokon kirjat olivatkin, ei Lapista tullut minulle toivemaata, ja kun aikanani, 1970-luvun taitteessa, WSOY:llä työskennellessäni, tapasin Kokon itsensä, hän oli jo vanha ja väsynyt mies, lähes seitsemänkymmenen ikäinen, eikä hän tehnyt vaikutusta sillä tavoin kuin monet muut samoihin aikoihin ja myöhemminkin tapaamani kirjalliset kuuluisuudet.
Lappi-entusiasteja ei varsinaisessa lähipiirissäni 1950-luvulla, veljeni lisäksi, juuri ollut. Sivuuttaa ei kuitenkaan voi Martti Linkolaa, jonka – samoin kuin hänen kuuluisamman veljensä Pentti Linkolan – tunsin sukulaispoikana jo lapsuudesta asti. Pentti ei koskaan suuntautunut Lappiin eikä edes Kuusamoon, hänen tutkimuskohteenaan ja asuinseutunaan on aina ollut eteläsuomalainen ja varsinkin hämäläinen luonto. Vajaa vuosi sitten edesmennyt Martti sen sijaan retkeili jo opiskeluaikoinaan Lapissa ja hänestä kehittyi sekä teoriassa että käytännössä pätevä ja monipuolinen Lapin ja saamelaisten tuntija. Hän oli loistava esseisti, jonka esikuvina olivat Samuli Paulaharju kansankuvaajana, I. K. Inha valokuvaajana sekä Reino Kalliola uupumattomana luonnon puolestapuhujana. Kun kustantamo Weilin + Göös 1960-luvulla kysyi minua toimittajaksi Suomen kansallis- ja luonnonpuistoja esittelevälle kirjalle, katsoin että aikani ja kykynikään ei siihen riittäisi, mutta ehdotin Martti Linkolaa tilalleni, ja hänen nimissään sitten 1966 ilmestyikin teos ”Viimeiset erämaat”. Samoihin aikoihin hän kokosi myös teoksen ”Entinen Kemijoki”. Linkolan keräämä laaja museoaineisto saamelaisten kulttuurimaisemasta on edelleen käytössä, ja tutkimuksellaan poropaimentolaisuuden synnystä hänen voi katsoa olleen tämän tutkimusaiheen pioneeri. Saamen kielen eri versioista hän hallitsi hyvin varsinkin pohjoissaamen, ja hän tuki lämpimästi Inarin saamelaismuseon ”Siidan” näyttely- ja julkaisutoimintaa. Päivätyönsä Linkola teki yli kahden vuosikymmenen aikana Museoviraston kansatieteen toimiston intendenttinä, mutta 1970-luvulla hän toimi myös Oulun yliopistossa saamelaiskulttuurin opettajana, ja 1990-luvun alussa hän hoiti jonkin aikaa kulttuuriantropologian professorin virkaa samassa yliopistossa. Väitöskirjan tekoon hän ei koskaan tullut paneutuneeksi, mutta ikään kuin kompensaationa Oulun yliopisto myönsi hänelle filosofian kunniatohtorin arvon. On vahinko, että hän ei koonnut esseistään yhtenäistä kokoelmaa, vaikka myöhäistä se ei toki olisi vieläkään.
Toinen hiljakkoin edesmennyt Lapintuntija-ystäväni oli taidegraafikko Urpo Huhtanen, suunnilleen ikätoverini hänkin. Tutustuin häneen WSOY:llä, missä hän työskenteli studio-osastolla, ja sitten myöhempinä vuosina, kun hän oli muuttanut Etelä-Savoon Haukivuorelle, melkein naapuristoomme, tapasimme useaankin kertaan. Huhtanen julkaisi jo 1963 yhdessä kahden muun Lapintuntija-kirjailijan, Mikko Kilven ja Martti Montosen, kanssa Itäkairaa, ”läntisen Euroopan viimeistä metsäerämaata”, kuten he sanoivat, kuvaavan kirjan ”Lapinkorpi”, jossa upeat valokuvat liittyivät kiehtovaan tekstiin, 1970 ilmestyi Huhtasen oma ”Porovuosi”, jossa runollista tekstiä lomittivat piirrokset ja valokuvat, ja 1988 oli vuorossa ”Tuuli kääntyy pohjoiseen”, alaotsikkonaan ”Merkintöjä ja impressioita eräältä ajanjaksolta Lapissa”, josta kansilieve kertoi: ”Tuuli kääntyy pohjoiseen on sanan kaikessa merkityksessä Urpo Huhtasen oma kirja: hänen ovat sanat ja kuvat ja erämaassa eletyt päivät.” En tässä yhteydessä voi olla mainitsematta myös Huhtasen monia kuvitustöitä, joista etenkin Samuli Paulaharjun ”Tunturien yöpuolta” teki minuun yli kolme vuosikymmentä sitten syvän vaikutuksen, ja kun nyt selailen ja lueskelen sitä, en ihmettele: Paulaharju on ollut mestari alallaan niin kuin Huhtanen omallaan.
Vaikka siis ystäväpiiriini kuului Lapin-retkeilijöitä ja Lapin tuntijoita, olivat enimmät vaikutelmani tuosta etäisestä maankolkasta kuitenkin pääosin kirjallisia. Jo Keskikoulun lukukirjassa, jonka neljättätoista painosta opiskelimme ennen lukioluokille siirtymistä, oli Juhani Ahon vaikuttava kuvaus ”Korven kosto” siitä miten erämaan metsämies raa’asti surmaa nukkuvan nuoren lappalaisen, ja sitä seurasi Eino Leinon runo ”Orjan poika”: ”Puhui Pirkka puuhkalakki: / ”Hoi miehet, ylös urohot, / satanut on uutta lunta, / läkkäme Lapin kylihin, / Lapin lasta velkomahan…” Runossa pirkkalaiset tappavat kaikki Lapin miehet ja raiskaavat naiset, ja vihdoin vuosien kuluttua, uudelta ryöstöretkeltä palattaessa, erään orjaksi vangitun naisen kylässä kasvanut poika sidotaan puuhun ja lopuksi surmataan. Samaan antologiaan kuului myös runoilijapiispa Frans Mikael Franzénin tunnettu ”Lappalaispojan laulu”, jonka ensimmäisen säkeistön kaikki yhä tuntevat ainakin laulukirjoista Olli Vuorisen suomennoksena: ”Juokse, porosein, / poikki vuoret, maat! / Seistä, syödä saat / majall’ impyein; / siellä verraton / jäkäl-aarre on!.” Tiedetäään, että tuo runo ”Spring min snälla ren” sisältyi Franzénin runoelmaan ”Emili eller en afton i Lappland”, johon runoilija sai innoituksen Utsjoella vaikuttaneen papinrouvan Maria Garvolian elämästä. Kirjallisuusprofessori Rafael Koskimies antoi puolen vuosisadan takaisessa suurteoksessa ”Suomen kirjallisuus” tästä runoelmasta melko murskaavan tuomion: ”Kuolleena syntynyt yritys muistetaan nykyään oikeastaan vain sen vuoksi, että runoilija sen erääseen myöhäiseen versioon liitti yleisesti tunnetun viehättävän laulunsa ’Juokse porosein’.” Vaikka oululainen Franzén koetti saada runoelmaansa aitoa paikallisväriä, se ei aivan onnistunut, eikä ihmekään: hän ei itse ollut koskaan käynyt Torniota pohjoisempana. Mutta Franzén kuului romantiikan airuisiin, ja romantiikan ilmansuunta Suomessa oli monin osin pohjoinen, niin kuin Uudessa maailmassa länsi. Pohjoisen tunnusmerkkejä olivat porojen lisäksi revontulet ja tunturit, jotka muun muassa esiintyivät oululaissyntyisen Kallion, oikealta nimeltään Samuel Gustaf Berg, tunnetussa runossa ”Oma maa”: ”Ei mun mielestän’, ei mee Pohjolan tunturit, joilla / lasna ma kuuntelin, kun sampo ja kantelo soi; / siell’ eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot, / poiat ja karhut puun juurella painia löit. / Raittihit talviset säät, revontult’ oli taivahat täynnä, / kaunihit katsella kuin aamun alkava koi.” Kirjallisia, ei omakohtaisesti koettuja kuvia, vaikka revontulia toki joskus näkyy etelämpänäkin. Myös tämä runo, samoin kuin Severi Nuormaan ”Revontulet”, sisältyi ”Keskikoulun lukukirjaan”.
Mutta tietenkin jo 1800-luvun alussa tunnettiin monia tutkimusmatkailijoiden ja muiden tutkijoiden kuvauksia Lapista, ja ne olivat vaikuttaneet mm. Franzéniin, joka oli monipuolisesti sivistynyt yliopistomies. Edellisen vuosisadan merkittäviä Lapin-kuvaajia olivat ranskalainen Maupertuis vuosisadan alkupuolella sekä italialainen Acerbi ja englantilainen Clarke vuosisadan lopussa. Sekä Maupertuisiin että Acerbiin jouduin itse tutustumaan verraten perusteellisesti, edelliseen 1970-luvulla ja jälkimmäiseen 1990-luvulla.
Oulun yliopiston tuoretta aate- ja oppihistorian professuuria hoiti 1970-luvun puolivälissä dosentti Erkka Maula, ja kesäkuussa 1977 hän järjesti Ouluun kansainvälisen kokouksen, jonka yhtenä teemana oli Pierre Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen fyysikko, joka maansa tiedeakatemian lähettämänä suoritti geodeettisia mittauksia Tornionjoella vuosina 1736 ja 1737. En puutu tähän retkikuntaan sen enempää; siitä on julkaistu suomeksikin yhtä ja toista, sekä Maupertuisin omia kirjoituksia että hänen matkatoverinsa abbé Outhierin matkakirja, ja 1986 Suomen ja Ranskan postilaitokset juhlistivat retkikunnan 350-vuotismuistoa yhteisellä postimerkillä. Kuten tunnettua, Maupertuisin mittausten ansiosta maapallon muoto saatiin määritetyksi oikealla tavalla litteäksi, joten Newtonin teoria tuli samalla todistetuksi, ja kuten myöskin muistetaan, retkikunta otti mukaansa kaksi ”lappalaistyttöä”, todellisuudessa torniolaista kauppiaantytärtä, joilla sitten oli Ranskassa vaihtelevat kohtalot. Maupertuisin niin sanoaksemme virkaveli La Condamine lähetettiin päiväntasaajan tasolle Etelä-Amerikkaan, mistä hän onnistui palaamaan vasta 1744, melkein kymmenen vuotta lähtönsä jälkeen, eikä hän luultavasti ollut saanut mukaansa intiaanityttöjä tai edes nuoria kreolittaria; Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa hänelle on kuitenkin pystytetty komea muistomerkki. Yleensä tosin sanotaan La Condaminen retkikunnan lähteneen Peruun, kun Ecuadorin valtiota ei vielä ollut olemassa, mutta eipä ollut Suomenkaan valtiota, vaan koko Tornionlaakso kuului Länsipohjan lääniin ja Härnösandin hiippakuntaan, niin että se oli suomalainen vain etnisessä mielessä. Jos Ruotsilla ja Suomella oli jokin raja, se kulki Tornionjoen ja Kemijoen välisissä suurissa metsissä!
Itse olin Oulun kokouksessa lupautunut kertomaan Maupertuisista biologina, sillä tiesin hänen olleen sekä evoluutioajattelun että perinnöllisyysopin varhainen edeltäjä, ja esitelmääni varten tulin tutustuneeksi hänen vaiheisiinsa ja ajatuksiinsa melko perusteellisesti. Ikävä kyllä hanke Maupertuisin omien tekstien julkaisemisesta suomeksi yhtenä kirjana hautautui monien muiden hyvien hankkeiden alle, mutta mikään ei varmaan vieläkään estäisi toteuttamasta tätä projektia yhä.
Ranskassa Maupertuisin retki herätti aikanaan ansaittua huomiota, ja esimerkiksi Voltairen tarinassa ”Micromégas” sen nimihenkilö, Siriukselta tullut jättiläinen, poimii hyppysiinsä aluksen, joka on juuri Itämerellä kuljettamassa ranskalaista astemittausretkikuntaa Euroopan lauhkeampiin osiin. Seuraavalla vuosisadalla ranskalaisen Paul Gaimardin tutkimusretkikunnan jäsen Xavier Marmier totesi kulkevansa Maupertuisin jäljillä; hänen kuvauksensa ”Pohjoinen maa” ilmestyi suomeksi 1999 tohtori Marja Itkonen-Kailan, kuuluisan Lapin-tutkijan T. I. Itkosen veljentyttären, kääntämänä ja kommentoimana. Ja vielä 130 vuotta Maupertuisin retken jälkeen tunnettu ranskalainen runoilija Charles Baudelaire julkaisi proosarunon ”Any where out of the world” (otsikko oli nimenomaan englanniksi!), jossa hän huudahtaa: ”Sonnustautukaamme kohti Torniota, menkäämme vielä pitemmälle, Pohjanlahden perukoille asti; jos mahdollista, vielä kauemmas elämästä; pysähtykäämme pohjoisnavalle.” Runoilija ei ilmeisesti ollut tullut vilkaisseeksi karttaa todetakseen, että Tornio jo on Pohjanlahden perukassa. Joka tapauksessa tuo nimi jo sinänsä edusti jotakin äärimmäistä maailmankolkkaa, ja sen jälkeen olisi voinut huomauttaa samaan tapaan kuin roomalainen Tacitus kuvaillessaan ”fennejä”: Cetera iam fabulosa, muu on jo taruihin kuuluvaa. Lapista ei Tacitus kuitenkaan tiennyt mitään, joskin on arveltu, että hän olisi fennien uskomatonta köyhyyttä ja alkukantaisuutta kuvatessaan tarkoittanut saamelaisia.
Mantovalaisen Giuseppe Acerbin teos ”Matka halki Suomen v. 1799” oli suomennettu jo 1953, ja ”Matka Lapissa v. 1799” kymmenen vuotta myöhemmin. Voidaan kuitenkin syystä sanoa, että Acerbin koko persoona ja elämäntyö tuli suomalaisille tutuksi vasta maineikkaan radiopersoonan Eero Saarenheimon 1989 julkaisemasta kirjasta ”Retki Euroopan ääreen”, johon tekijä oli mm. suomentanut Acerbin alkuperäisen matkapäiväkirjan. Matkailijaa itseään Saarenheimo luonnehti seuraavasti: ”Hän ei ole kyntänyt syviä vakoja, luonnontutkijana, ajattelijana eikä journalistina, ei säveltäjänä, piirtäjänä eikä kirjallisena kulttuurivaikuttajana, ei hallintomiehenä eikä diplomaattina, ei egyptologina, eipä edes suomalaisen kansanperinteen kuvaajana. Mutta hän oli kuitenkin huomattava persoonallisuus, valistuksen polyhistoriallisen ihanteen todellinen ruumiillistuma, mailleen painuvan aikakauden viimeisiä huomionarvoisia edustajia.” Meille hän on tärkeä ehkä ennen kaikkea siksi, että hän ensimmäisenä italialaisena 1600-luvun Francesco Negrin jälkeen matkasi sananmukaisesti Lapin perukoille, aina Nordkapille asti.
Useita vuosia Saarenheimon kirjan jälkeen, 1996, Turun yliopiston italian kielen laitos, lähinnä professorit Luigi de Anna ja Lauri Lindgren, järjesti Seilin saarella, entisen leprasairaalan ja hullujenhuoneen tiloissa, kansainvälisen kongressin Acerbin kunniaksi, ja juuri ennen kongressia he olivat myös julkaisseet huolella kommentoidun alkukielisen laitoksen Acerbin päiväkirjasta, siis lähes kaksi vuosisataa hänen retkensä jälkeen. Jouduin kongressiin mukaan, lähinnä ehkä Italian kielen ja kulttuurin harrastajana, ja pidin siellä esitelmän Oulussa 1700-luvun lopulla vaikuttaneesta apteekkari Johan Julinista, johon olin tutustunut opettaessani 1980-luvun alussa aate- ja oppihistoriaa Oulun yliopistossa. Esitykseni olin otsikoinut provosoivasti: ”Johan Julin, yhteys Acerbin ja Mannerheimin välillä”. Acerbi oli tutustunut Juliniin pian Ouluun saavuttuaan, olihan apteekkari kaupungin merkkihenkilöitä, ja Acerbin jatkaessa kesäkuussa matkaansa kohti pohjoista Julin liittyi retkikuntaan, etenkin keräilläkseen kasveja ja hyönteisiä ja tehdäkseen meteorologisia muistiinpanoja. Köngäsestä hän palasi takaisin Tornioon, missä hänellä oli sivuapteekki, ja sitten Ouluun, missä kasvitieteellinen koepuutarha ”Julinia” nykyään muistuttaa tästä luonnontutkijana kunnostautuneesta apteekkarista. Entä Mannerheim? Yhteyttä lienee riittävästi siinä, että Julin oli Suomen Marsalkka Mannerheimin äidin isoisä!
Acerbista en kuitenkaan pääsyt niin pian eroon. Kun professori Saarenheimo, joka yli kuusi vuosikymmentä sitten oli toiminut yhden lukuvuoden historian opettajanani, vuonna 1999 täytti 80 vuotta, hänen kunniakseen koottiin juhlakirja, joka sai asianmukaisen nimen ”Kulttuurin aaltopituudella”. Osallistuin siihen kirjoittamalla esseen ”Euroopan äären vaeltaja” – kenestäpä muusta kuin Giuseppe Acerbista! Ja vaikka Saarenheimon mukaan historia on koulun tärkein aine, ovat toki historian lisäksi tulleet tutuikseni myös eräät nykyisemmät kuvaukset ja historiat, jos sana sallitaan. Kuvataiteelle ja runoudelle Lappi on aina ollut suosittua maata.
Urpo Huhtasen jo mainitsinkin; toinen vaikuttava kuvataiteilija oli edellispolven Anton Lindforss, marraskuun ryhmän jäsen, jonka tietosanakirjakin sanoo löytäneen ”läheisimmän aihepiirinsä Lapin maisemasta, jota hän kuvasi miehekkään karuin, selkein ja suurpiirteisin muodoin korostaen värien kirkkautta ja voimaa”: Kaksi Lindforssin maalausta riippui lapsuudenkotini seinällä, toinen kirkkaan värikäs, toinen valkeasävyinen talvikuva; en tullut koskaan isältäni kysyneeksi, miksi hän oli ne aikoinaan hankkinut. Lapista aiheitaan saaneista uudemmista runoilijoista muistan ainakin Mikko Kilven ja Aila Meriluodon, molemmat syntyään sisä- tai eteläsuomalaisia niin kuin Lindforss ja Huhtanenkin. Edes Samuli Paulaharju ei ollut kasvanut Kurikkaa pohjoisempana. Tuntuu siltä, että hyvinkin monet Lapista innoitusta hakeneet taiteilijat ovat olleet kotoisin etelämpää; mutta Paasilinnan veljekset ovat tietenkin erikseen, samoin nuoremmista vaikkapa alkuaan rovaniemeläinen kirjailija Paula Havaste. Veikko Huovinen miellettiin paljolti Kainuun mieheksi, mutta hän oli syntynyt Simossa, ei siis varsinaisessa Lapissa mutta ei Kainuussakaan. Häneen ”Lampaansyöjänsä”, joka ilmestyi 1970, kertoi kuitenkin varsin pohjoisista seuduista, joskaan ei poroista ja tuntureista. En malta tässä olla mainitsematta, että kun professorit Walter Hackman ja Seppo Lakovaara melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen retkeilivät Lapissa ja löysivät sieltä tieteelle uuden mahlakärpäslajin, he kunnioittivat kirjailijaa antamalla kärpäsen nimeksi Drosophila ovivororum eli ”Lampaansyöjien mahlakärpänen”, olihan itikoita löytämässä ollut sekä Sepe että Valtteri aivan niin kuin kirjassakin. Tietämäni mukaan Huovinen antoi teolle suuren arvon – näin saatiin tieto ”Lampaansyöjistä” leviämään kansainvälisiin hyönteistutkijapiireihin!
Huomaan miltei yllätyksekseni, että olen lukenut kohtalaisen paljon Lappiin liittyvää kirjallisuutta, ja niinpä, jos kysytään, mitä Lappi on minulle merkinnyt, vastaus on melko lailla kirjallinen. Aivan tuohon aluksi kuvaamaani kuudenkymmenen vuoden takaiseen retkeen ei henkilökohtainen kokemukseni Lapista sentään jäänyt. Heinäkuussa 1970 olin veljeni ja vaimoni kanssa muutaman päivän Rovaniemen liepeillä Kivalon metsäntutkimusasemalla, missä asustimme ”Siperian kämpällä” ja lueskelin venäläisen Andrei Amalrikin saksaksi ilmestynyttä kirjaa ”Pakkomatka Siperiaan”; suomeksi sitä ei koskaan julkaistu, ei luullakseni myöskään venäjäksi, vaikka arvelinkin, että Neuvostoliiton johtomiehet, itseään Brežneviä myöten, olisivat voineet olla kiitollisia, kun joku olisi näyttänyt heille, millaisia typeryyksiin heidän komentonsa johtaa. Toinen metsätieteellinen retki suuntautui kymmenkunta vuotta myöhemmin huomattavasti kauemmas, Värriötunturien pohjoispuolella lähellä itärajaamme sijaitsevalle biologiselle tutkimusasemalle. Asema, jonka tunnettu Lapin faunan tutkija Erkki Pulliainen, ns. ”Susi-Pulliainen”, oli perustanut, kuului Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle. Kun Pulliaisesta oli tullut Oulun yliopiston professori, hän pysyi edelleen asemanhoitajana, mutta veljeni joutui tiedekunnan professorina aseman esimieheksi. Nyt ei kysymyksessä ollut tutkimusmatka vaan pikemminkin tarkastusmatka, jonka yhteydessä pidettiin aseman hoitokunnan kokous – hoitokuntaan kuului tiedekunnan edustajan lisäksi rajavartioston edustaja, ja kummallakin oli apumiehensä, rajavartioston everstiluutnantilla muistaakseni majuri ja tiedekunan professorilla dosentti (dosentuurini oli tosin toisessa tiedekunnassa, mutta pikku muodollisuuksista ei syvällä erämaassa ollut niin väliä). Retki oli mielenkiintoinen, kilometrien vaellus kinttupolkua halki metsien ja pitkospuita yli soiden, sillä Pulliainen ei ollut halunnut asemalle autotietä, vaikka kuulemma Sallan kunta oli sitä hänelle miltei hopeatarjottimella ojentanut. Mutta olinhan toki ennenkin metsissä vaellellut ja soita tarponut, niin että erityistä uutta retkellä ei kuitenkaan ollut tarjottavana, ei edes paljon puhuttua Lapin lumoa, eikä Korvatunturin läheisyyskään antanut elokuiseen maisemaan jouluista tuntua.
Sitä paitsi, pohjoisinkaan Lappi ei ollut minulle enää tuntematonta maata. Kesäkuussa 1980 päätimme vaimoni kanssa vihdoinkin tehdä retken Kilpisjärvelle; minulla oli jokin kokous Oulussa, missä tuolloin hoidin professuuria, ja sieltä oli hyvä vuokrata auto ja lähteä matkaan. Itse asiassa koko retki ei kestänyt kolmea päivää pitempää, mutta paljon ehdimme nähdä, kiivetä Saanatunturin laelle, yöpyä teltassa Kilpisjärven biologisen aseman pihalla, kastella varpaamme Skibotnissa Jäämereen, taistella hyttysiä vastaan Kaaresuvannossa, eli tehdä kaiken sen mitä turistien oletetaankin ylisessä Lapissa tekevän. Edellisestä Tunturi-Lapin retkestäni oli kulunut kolmisen vuosikymmentä, nyt on Kilpisjärven käynnistä saman verran – olisiko siis kohta edessä uusi yritys perehtyä Lappiin, varsinkin kun ystäväni runoilija Pekka Suhosen kanssa 1980-luvulla suunnittelemamme melonta pitkin Ounasjokea ei koskaan toteutunut, ja Suhonenkin on jo poistunut tästä maailmasta.
Ja kuitenkin, Lappi on tavallaan ollut lähelläni jo vuosikymmenet – sisareni sukunimi on näet ollut 1960-luvulta lähtien Lappi. Kun kuulen runonsäkeen ”laulavat Lapinkin lapset”, ajattelen ehkä ensimmäiseksi sisareni ja lankoni lapsenlapsia. Jos taas kysytään, olenko käynyt Lapinperällä, vastaus kuuluu, aika usein, sillä he ovat nimenneet kesämökkipalstansa Keuruulla Lapinperäksi. Ja varmemmaksi vakuudeksi, jotta myyttinen Saamenmaa ei pääsisi mielestäni unohtumaan, jotkut korkeammat voimat ovat pari vuotta sitten, hajasijoituksen pyhän periaatteen mukaisesti, siirtäneet verotukseni tapahtumaan Ivalon verotoimistossa.
Anto Leikola
Kemi 29.1.12
