Posts by: admin

Ote aloittelevan kalastajan päiväkirjasta. Kyllä, luvassa on myös saalis.

Ilma on kylmä, pakkasta yli 20 ja tuore lumi narskuu suksen alla. Olen menossa verkolle. Poskissa tuntuu viima. Katson suksen kärkiä, jotka uppoavat välillä ja pilkahtavat esille kimmeltävästä lumesta. Parasta mitä tiedän talvella, on tämä hiihtely umpisella, omia reittejä, omia ajatuksia kulkien. Vedän lakkia syvemmälle päähän. Mietin, tuleekohan tänään syötävää, paistettavaa pannulle.

Ensimmäisestä talvesta eli marraskuusta on aikaa. Vedimme silloin naapureiden kanssa verkot jään alle. Naapurit ne järjestävät kaikenlaista kivaa puuhaa ja tekemistä. Alkusyksystä juostiin jokisaaressa lampaita kiinni. Sitten myöhemmin sain nähdä läheltä kuinka ketterä luontokappale ja toinenkin, vapautettiin villoistaan, niin, ja lihoistaan. Verkolle takaisin. Tämän piti olla kalajuttu.

Mystistä hommaa, eikä sittenkään, verkon saaminen jään alle. Tarvitaan metrin mittainen lauta, jossa on kaarelle taivutettu teräsjousi. Tämä uittolauta, saukoksikin sanottu, asetetaan jään alle ja suunnataan haluttuun suuntaan. Sitten saukko saa alkuvauhdin ja se on valmis uimaan verkon pituisen matkan jään alla. Sen perässä on kiinni naru, jota vuoroin vedetään ja löysätään. Näin teräsjousi siis kiristyessään ja löystyessään vie saukkoa eteenpäin ja sen etenemisen voi kuulla, koska se ui juuri jääkannen alla, raapii sitä mennessään. Syksyn jäillä ei ollut juuri lumipeitettä; silloin sen kulun saattoi nähdä jään läpi. Kun saukko on perillä, jäähän tehdään reikä ja saukko naruineen nostetaan jäälle. Sen jälkeen vedetään verkko jään alle.

Jo vain on kätevää. Jo muinaiset kalastajat tekivät tietenki näin? Kalastikohan se esiäiti, joka napathin poron kyythin, vaimoksi viethin Koillis-Laphin…

Merkkikeppi on jäätynyt ja se pitää kaivaa ja koputella irti. Sitten alan sahata avantoa auki. Jääsaha on minusta jotenkin kaunis kapistus, puinen varsi ja pitkä isohampainen terä. Mutta se iskee nenän varteen, kun ote liukastaa, ihan kuin sanoakseen: älä ihmettele vaan sahaa siinä! Käy kipiää. Painan nenää lumella, ja kun helpottaa, lapioin vielä lumet avannosta. Naapuri pyörähtää kelkallaan rantaan ja kävelee auttamaan.

Verkon veto voi alkaa ja jännittää mitä sieltä tulee…särkiä, siikoja, haukia, mateita? Olen oppinut laittamaan kintaat takin sisään, että pysyisivät lämpimänä, vaikka onhan niitä vedenpitäviä hanskojakin olemassa. Mutta ko ei niillä muinaisilla Lapin asujilla ollu semmosia, niin en miekhän huoli.

Verkko tuntuu painavalta kädessä, sen kylmyyttä en niin huomaa. Yritän vetää verkkoa niin, etten nosta sitä kokonaan jäälle. Se pysyy sulempana vedessä. Muistan, miten hienolta verkon helma näyttää kuivana, siitä saisi vedenneito ihanan hameen. Yksi verkko olikin kerran kadonnut…

Vetelen verkkoa rauhassa ja jännittyneenä. Mitä siinä on? Reikiä ja söheröä…joen salaattia ja sitten näkyy SUU ja miten suuri PÄÄ! Lennän jäähän ihmetyksestä ja kauhusta. Naapuri tarttuu verkkoon ja on myös ihmeissään! Verkon otus on kala, se on HAUKI ja se on kuin Kalevalasta, KAUHIAN ISO!

Naapuri kiittää saaliista. En voi uskoa näkemääni, siirryn kauemmaksi. On siis totta, että näinkin suuria kaloja on olemassa ja täällä, tässä lempeästi soljuvassa joessa. Tuohan on peto ja voisi napata varpaasta uintiretkellä! Tästä lähin uin kesällä kengät jalassa ja talvella menen mieluummin hankeen kuin avantoon. Olen järkyttynyt, enkä muista Lapin Kansan kalakisoja, joissa suuret ja vielä suuremmat kalasaaliit retkottavat pyytäjänsä kaksin käsin pitelemänä. – Kyllä, niitä on, näin isoja ,tämmösiä, hymyilee naapuri ja muistelee, miten kerran lapsuudessa oli veljensä ja isänsä kanssa kalassa. Saivat samanmoisen hauenleuan saalikseen. Näen sieluni silmillä miten pojat kuljettavat kalan kotiin, roikottavat sitä kepissä välillänsä. Kalan pyrstö laahaa maata. Pienten poikain hartiat tutisevat ja naamalla on varmasti mitä muikein ilme, kun äiti tulee porthailla vasthan kalastajiaan.

Hauki on komia. Sen värit aivan ihmeellisen kauniit, vihreää, tummaa ja vaaleampaa. Voisiko nahankin säilöä ja pään luut. Teen nahasta laukun ja kanteleen leukaluusta! Naapuria naurattaa.

Saan vetää hauen narunnokassa moottorikelkan rekeen. Kala on painava ja käännyn tämän tästä sitä ihailemaan. Perillä kala puntaroidaan ja mitataan. Kyllä se vain metrin mittainen on ja painoa 7 kg. Mietin, että ehkä vain kerran elämässä saa näin hienon suuren saaliin, ja alan tietenkin herkistellä. Naapurit hoksaavat ja kannustavat: kyllä sitä toistekin saa isoja kaloja!

Syötävää on moneksi päiväksi. Paistan kalaa ja laitan keittoon. Tuntuu jotenkin pyhäpäivältä syödä sitä. Sanotaan, että mitä suurempi kala, sen lahompi maku, mutta ei minusta, olen niin iloinen:

Itte pyyettyä kallaa, suurta saalista, harvinaista herkkua. Ja ko voissa paistaa, niin syöpihän sitä vaikka hongan oksaa!

Kalan päätä on keittämisen jälkeen tutkittava. Avuksi tulee Samuli Paulaharjun Sompio-kirja. Siinä on nimetty hauen pään luita. Löytyykö peuranjalka, korvaruoto, mela, haarukka, kuntsankopara? Löytyy ja lappalainenkin löytyy: luun muoto kuin lapin äijällä, jolla lakki päässä ja suolasäkki selässä, kainalossa kattila.

Luut ovat kauniita, hauraita, valkoisia. Ihastelen niitä kuin aarteita, kuin mieluisia koruja. Säilön ne kuivauksen jälkeen kenkälaatikkoon ja esittelen siskonpojalle, kunhan se vähän kasvaa ja osaa katsoa niitä, eikä tunge suuhunsa. Mennään sitten yhdessä kalastamaan, verkolle tai kesällä ongelle.

Niin, onhan sitä toisenlaistaki talvikalastusta. Tarvitaan porontalja, jolla istuthan kevätauringossa. Nautiskelhan sumpit, eikä ole hoppua mihinkhän. Voipihan se olla, ettei pilkkireikä ole läpi jään, eikä siimannokassa ole syöttiäkhän, mutta ei vishin väliksi saaliillakhan. Isot kalathan uipi kuitenki ohi.

PS. Suomen Haukiseura pitää listaa hauenystävistä, niistä jotka vapauttavat Suurhauet

eli vähintään 7-kiloiset ja 100-senttiset vonkaleet…Noo, sitten ensi kerralla.

Tansseja kaduille, sahalle, saunaan, vanhainkoteihin…

Teen tanssiteoksia, jotka ovat ainakin melkein läpikoreografioituja, sekä improvisaatioteoksia. Puhun nyt jälkimmäisistä, koska niiden selittely on niin vaikeaa.

Improvisaatio on minulle tapa työskennellä ja esiintyä spontaanisti suhteessa siihen, mitä tapahtuu. Se on työskentelyä huomioiden ja selvittäen sattumat, “ongelmat” hetki hetkeltä eikä niin, että yrittäisi päästä etukäteen päätettyyn tavoitteeseen. Lopputulos ei ole tiedossa ennen kuin se saapuu. Etukäteen päätetty tavoite kaventaa näkökantaa, improvisaatio taas laajentaa aistimusten, tuntemusten ja impulssien havaitsemista, se on tutkimusmatkaa nyt-hetkessä. Jopa täysin koreografioidussa teoksessa yritän löytää tilaa improvisaatiolle, koska se pitää minut tässä hetkessä ja antaa vahvan läsnäolon. Improvisaatiota käytetään paljon teoksien valmistumisvaiheessa, mutta myös esitysmuotona improvisaatio on yleistynyt kovasti.

Minua kiinnostavat myös tilat, jotka eivät ole perinteisiä esitystiloja, vai ovatko ne sittenkin perinteistäkin perinteisempiä, kun ei vielä ollut näyttämöitä? Olen tanssinut useissa julkisissa tiloissa kuten kaduilla, puistoissa, kaupoissa, sairaaloissa, vanhainkodeissa, sahalla, saunassa sekä muulle taiteelle pyhitetyissä tiloissa kuten gallerioissa, museoissa, konsertti- ja elokuvasaleissa. Haluan antaa tanssin ja taiteen kokemisen mahdollisuuden kaikille.

Jokainen tanssiteos synnyttää oman maailmansa, joka on tästä maailmasta, mutta peilaa sitä, hakeutuu syvemmälle, yrittää nähdä enemmän. Se vetää minut mukaansa ja alan huomioida ja ajatella sen maailman säännöillä. On kuin antennit olisi säädetty tietylle taajuudelle huomioimaan juuri se mitä teos kulloinkin tarvitsee.

Kun loin yhdessä Lily Kiaran (Amsterdam) ja Kirsi Heimosen (Helsinki) kanssa improvisaatioteosta ENG/AGE esitettäväksi vanhuksille Suensaaren vanhainkodissa Torniossa, oli kyse tanssimisesta yhdessä, joten meidän piti ensin opetella olemaan yhdessä, kuuntelemaan toisiamme ja vasta sitten tanssimaan yhdessä. Teimme pitkiä kävelyretkiä meren jäällä, puhuimme, vaihdoimme ideoita ja vain olimme yhtäaikaa harjoitusstudiossa. Tanssimme ensin toisillemme ja vasta sitten yhdessä.

Tanssissa on paljon kyse kuuntelusta. Myös musiikin, jos käyttää musiikkia, mutta ennen kaikkea itsensä kuuntelusta, oman painon, hengityksen, sisäisten impulssien, tilan, toisten tanssijoiden kuuntelusta. Käytän ”kuuntelu” sanaa kuvaamaan vastaanottavaista ja avointa huomiontasoa, jossa “kuunnellaan” kaikilla aisteilla. Ollaan läsnä ja avoimia sille, mitä hetkessä tapahtuu – ympärillä ja kehossa.

Lapissa kuuntelulle on tilaa ja aikaa. Niitä molempia tarvitsee taiteellisessa työskentelyssä kuin myös kurinalaisuutta. En tarkoita, että eläisin askeettisesti jatkuvassa nälässä, vaan että säännöllisesti kuin kuka tahansa työläinen menen harjoitusstudioon töihin. Tanssi ei voi tulla, ellen ole säännöllisesti ottamassa sitä vastaan. Harjoittelua, kokeiluja, erehdyksiä, onnistumisia, löytämisen iloa, turhautumisen tuskaa, odottamista. Kiire ei kestä olla. Improvisaatioteoksia varten en luo tiettyjä liikekuvioita vaan treenaan mm. kehon havainnointiherkkyyttä.

Olin sitten harjoitustudiossa tai esitystilassa yritän asettua kehooni. On kuin lähettäisin juuret syvälle tutkimaan joka kolkkaa, jokaista hermoimpulssia ja samanaikaisesti ulos tilaan, maailmaan. Kysyn, kuka minä olen, mikä tämä tila on, ketä nämä ihmiset ovat
(yleisö). Samalla kun arkihuolet hiljenevät kehoni muuttuu, pehmenee ja vapautuu havainnoimaan. Havainnointia tanssi on, kaikilla aisteilla.

Mielikuvitusta käytetään arkielämässä vastakohtana todelliselle. Näin käytettynä kuvitellessamme me yksinkertaisesti siirrymme todellisuudesta henkiseen fantasiamaailmaan. Minä ymmärrän mielikuvituksen elintärkeänä osana havainnointia – mahdollisuutena tietää enemmän, kuin on. Mielikuvitus on uuden ja ennenkokemattoman löytämistä.

Etukäteen mietin puvustuksen, äänimaailman, rekvisiitan ja raamit improvisaatiolle. Raameina voi olla kysymys, aika, tehtävä, tekstinpätkä… Puvut esityksiini löytyvät usein kirppareilta tai syntyvät erilaisista materiaaleista ompelemalla, liimaamalla… Luksusta on, jos saan elävän muusikon paikalle improvisoimaan ja useimmiten äänimaailma on jo valmiina tilassa, kuten kaduilla omat äänensä tai vanhainkodissa vanhukset lauloivat, puhuivat, taputtivat ja naputtivat juuri sopivan äänimaailman.

Kuvat ovat teoksista Hammerfestissa Dans Festival Barentsissa (2006), I Plankornas Värld, taiteellinen kierros Seittenkaaren sahalla, jonka taiteellinen johtaja oli Pia Suonvieri( 2006), Pica pica Yksin Sateessa soolotanssifestivaali Joensuussa (2005), Jäätyneet Reijo Kelan kanssa Kemissä (2004) ja Kukkolaforsenin saunaesitys (2003).

Tekstejä aloin tekemään joskus kauan aikaa sitten. En muista miksi, varmaan
jonku hiphop-levyn tai artistin innoittamana. Omaksi huviksi tuli tehtyä ja
edelleen itselleni kirjoitan, sillä minähän sen parissa viihdyn. Aiheet pomppii
laidasta laitaan mutta yleensä aihe, mistä riittää asiaa ja mikä tuntuu hyvältä,
niin siitä tulee kirjoitettua. Oma elämä tuntuu parhaalta, joten siitä kirjoitan
paljon. Keikkailun makuun pääsin ensimmäisen kerran joskus lukioaikoina
Sodankylän nuorisotalo Veikkolaan. Jännitti pirusti ja vessassa juoksi sitäki
enemmän. Nyttemmin olen keikkaillut paljon enemmän ja homma on piirun verran
totisempaa. Keikoillani käy paljon nuoria mutta muutama yli nelikymppinenki on
tullut kättelemään ja kehumaan keikkaa. Vanhemman ihmisen kunnioitus tuntuu
mukavalta. Esiintyminen on ihan mukavaa jos se onnistuu, silloin pitää onnistua
ekalla yrittämällä. Toisin kuin biisejä tehdessä, kun rec-nappia voi painaa tuhansia
kertoja. En tiiä kumpi on mukavampaa, molemmissa on omat hyvät ja huonot puolet.
Hyvä seura on hyvä puoli. Oon kyllä päässy homminn hyvien tyyppien kans, jotka
tajuaa, ettei suomiräppäreillä ole varaa tai edes tarvetta elvistellä tai esittää
mitään, mitä ne ei olis. Rehellisyys on kaiken aa ja oo ja kaikki siitä välistä.
Levy on tuloillaan ja nauhoitukset käynnissä. Päivämääriä en lyö lukkoon, koska
se ilmestyy sitten, kun olen enemmän tyytyväinen siihen. Miksi julkaista huonoa
levyä? Vain siksikö koska paska musiikki näyttää myyvän hyvin ja pääsevän
radioiden soittolistoille? Mie en siihen lähe! Mieluummin teen oman kuuloista
musiikkia, kuin sellaista, joka on ärsyttävän epäaitoa ja josta saa rahaa.
Homman nimi on musiikki, ei raha.

Stalingrad Cowgirls sai alkunsa kesällä 2005 Sallassa, soitti Rovaniemi Rockissa kesällä 2006 ja bändin ensimmäinen pitkäsoitto julkaistaan syyskuussa 2007. Kyseessä on nuorten naisten rock-yhtye, jonka internet-sivustolla siteerataan Kauppalehteä: ”Ehkä noin kerran sukupolvessa kellareiden uumenista pelmahtaa bändi, joka tuntuu keksineen rock`n rollin uudelleen.”
Kesällä 2006 tuttavani tulivat tohkeissaan selittämään minulle sallalaisesta tyttöbändistä, joka oli osallistunut Rovaniemi Rockin bändikisaan ja saanut sen myötä esiintymispaikan festivaaleille. -” Ne tytöt veivaa tosi hyvällä asenteella, semmosta punkhommaa. Älyttömän hyvä lavalla!” – ” Ja ne on ihan sairaan hyvän näkösiä! Eikä paljon minkään ikäsiä.” Kannustuksesta, suosituksista ja painostuksesta huolimatta tärväsin mahdollisuuteni nähdä orkesterin livenä sillä kertaa, mutta onneksi bändi ei ollut yhden kesän riemu. Kun bändi on hyvä ja onnen palikat osuvat kohdilleen, bändistä voi tulla yhdessä hetkessä levyttävä ja keikoistaan laajalti kiitosta keräävä orkesteri, vaikka soittajat ovat reilusti alle kaksikymmentä vuotta vanhoja ja kotoisin Sallasta. Ai niin, ja tyttöjä.

Levytyssopimus maanläheisellä meiningillä

Simerockin mediateltassa istuu bändi suojassa heinäkuun hyiseltä tuulelta. Edellisen illan keikalla motoristien kokoontumisajoissa oli ollut hyvä meininki. Tytöt katsovat suoraan silmiin ja sievät kasvot syttyvät herkästi hymyyn. Eipä ihme, että jätkät ovat lääpällään. Vienot ja kohteliaat tytöt puhuvat musiikinteosta määrätietoisesti ja analysoivat tulevaisuuden kuvioita järjellä ja kokonaisvaltaisesti.

Viime kesän festivaalikeikan jälkeen bändi on solminut levytyssopimuksen Warner Music Finlandin kanssa ja keikkamyyntisopimuksen ohjelmatoimisto Welldonen kanssa. Ihmettelen, kuinka tytöt ovat nuorella iällä uskaltaneet tehdä noin isoja sopimuksia. Levytyssopimushan on toisaalta monien muusikoiden haave, joka vain harvoilla toteutuu, mutta toisaalta Kummeli-tv-sarjan sketsi ”artisti maksaa” ei ole aina pelkkä vitsi.
Yritän urkkia, kuinka pitkästä sopimuksesta on kyse.
– ”Mehän ei saada puhua sopimuksen sisällöstä, esimerkiksi sen pituudesta. Mutta täytyy sanoa, että sopimus on räätälöity juuri meitä varten”, Riina toteaa.
– ”Me päädyttiin Warneriin juuri siksi, että se tuntu heti ensitapaamisella hyvältä, siellä on semmonen turvallinen ja maanläheinen meininki”, Henna jatkaa.
Enni tarkentaa, että Warnerilla huomioidaan kaikessa tyttöjen elämäntilanne, ikä, koulunkäyntihommat ynnä muut, eikä painosteta mihinkään. – ”Vaikka eihän sitä silti voi sanoa, etteikö sopimuksen solmiminen olis hirvittäny. Kyllähän levytyssopimus sitoo, se on iso vastuu. Kyllä noita asioita mietti kovasti.”

Autotallisaundia ja kohtaamisia kamapätemisen kanssa

Yhteistyö Warnerin kanssa kantaa hedelmää ja Stalingrad Cowgirlsin ensisingle ilmestyy näillä näkymin 5.9. ja pitkäsoitto julkaistaan 19.9. Bändiin keikoilla ihastuneet ihmiset ovat saaneet odotellessa kuunnella demomateriaalia bändin kotisivuilta, ja kysyntää levylle tuntuu olevan.

– ”Pitkäsoitto tulee olemaan dokumentaarinen tallenne bändin nykyisestä tilasta”, soittajat kuvailevat.
– ”Me halutaan siihen semmosta keikkameininkiä, ei liikoja miksauksia, ennemminki autotallisaundia”

Vertailukohteina Stalingrad Cowgirlsille on pidetty bändejä kuten The Donnas, Girlschool ja Sahara Hotnights, naismuusikoiden rockbändejä kaikki. Enni toteaa, että hänen henkilökohtaiset esikuvansa eivät ole naisia, vaan miespuolisia rockin legendoja, kuten Whitesnaken David Coverdale tai Ramonesin jätkät. Rockpiireissä naiset ovat edelleen pääsääntöisesti fanipuolella, vaikka tilanne vaikkapa 1980-lukuun verrattuna on muuttunut ratkaisevasti. Silloinhan naisrokkareille ja heidän soittotaidoilleen lähinnä naureskeltiin, paitsi punk-piireissä, joissa miestenkään soittotaitoa ei pidetty mitenkään olennaisena asiana. Tiedustelen, miltä tilanne näyttää naismuusikon silmin nykyään?

Enni kuvailee tilannetta: – ”Kyllä semmoseen asenteellisuuteen törmää edelleen, mutta nykyään miehet peittää sen paremmin. Se tulee esiin lähinnä kamapätemisenä”.

– Kamapätemisenä?

– Niin, ne tulee kyselemään että ”mimmoset elementit sulla Enni on kaapissa?” Mihin minä, että ei mitään hajua, mutta soitto kulkee!

Rokkaritytöt ovat PR:ää Sallalle

Orkesterin seniori Riina muuttaa syksyllä Ouluun opintojen perässä, Henna ja Enni jatkavat Sallassa lukion loppuun. Bändi etsiskelee Oulusta treenikämppää, jotta treenaaminen onnistuu sekä Oulussa että Sallassa soittajien matkustusmahdollisuuksien mukaan. – Kyllähän monet muutkin bändit asuvat siten, että jäsenet asuvat eri kaupungeissa. Se on vain järjestelykysymys, Riina toteaa.

Bändin kotikunta Salla on saanut orkesterin ansiosta paljon mainosta eri medioissa, ja levyjulkaisujen myötä huomiota tulee arvatenkin lisää. Onko sallalaisten suhtautuminen teihin muuttunut jotenkin viimeisen vuoden aikana?
– Kyllä meidät otetaan enempi tosissaan nykyään, kun olihan se aluksi semmosta ”ai teillon bändi, hehheh”.
– Vanhempikin väki tietää meidät, ne sanoo meitä rokkaritytöiksi, ja opettajat on hyvillään menestyksestä.

– Olette keikkailleet reipasta tahtia viimeisen vuoden aikana, jännittääkö lavalle meno koskaan?
Henna: Ei mulla koskaan jännitä.
Enni: Mulla jännittää vain Sallan keikat.
Riina: Tämmöset isot keikat jännittää, niin kuin nyt tämä Simerockin keikka. Meille on hoettu, että nyt meitä tulee kattomaan kaikki. Mutta ko mie istun sinne rumpujen taakse ja katon yleisöä, niin jännitys häviää.

Ensimmäinen fanitatuointi

Stalingrad Cowgirlsin keikkaa odottelee melkoinen parvi väkeä Tivoli-lavan edessä. Simerockin juontaja saa helposti yllytettyä yleisön huutamaan bändiä lavalle. Stalingrad Cowgirlsiä on mainostettu monessa yhteydessä punkbändinä, ja odotan näkeväni tyttöjen hämmästyttävän muuntautumisen positiivisista nuorista naisista räävittömän vihaisiksi punk-ahdistus-olioiksi. Mutta eipä suinkaan, Stalingrad Cowgirlsistä on ahdistus kaukana! Tytöt soittavat reippaalla otteella parhaan rallattelupunkperinteen mukaista melodista rockia, joka menee jalan alle ja saa olon huolettomaksi. Riinan ja Ennin jutustelu yleisön kanssa tapaa olla yhtä rentoa kuin kaveriporukan kesken. Riina on havainnut edellisenä päivänä TikTakin keikalla ensimmäisen Stalingrad Cowgirls -tatuoinnin vakaan fanin kropassa, ja Enni vastaa Hennan puolesta yleisöstä kiiriviin kosintoihin: – Henna ei kyllä vielä vähhään aikaan ees PÄÄSE naimisiin!

Hertta Alajärvi

PS: Stalingrad Cowgirls soittaa 9.9. Helsingin Jäähallissa lämmittäen Iggy Pop & The Stoogesia!
Hurraa!

www.stalingradcowgirls.com

Kulttuuria tyhjästä

Vuonna 1990 pidettiin Lapin läänin taidetoimikunnan järjestämä kulttuurisihteerien työkokous Kiirunassa. Siellä oli mm. Helsingin Sanomien toimittaja juttua tekemässä. Kyseli minultakin, minkälaisia taidelaitoksia Savukoskella on ja onko siellä ammattitaiteilijoita? Vastasin, että ei meillä ole taidelaitoksia kirjastoa lukuun ottamatta, eikä varsinaisia ammattitaiteilijoitakaan. Meillä on vain harrastajateatteri Rösölänperän Ruppanat, kansalaisopiston kuoro ja maailman ainoat Kuivalihamarkkinat.

Kun juttu sitten oli Hesarissa, siinä oli siinä ”Kuinka tehdä kulttuuria tyhjästä?”. Miten asua kunnassa, jossa ei ole yhtään taidelaitosta tai ammattitaiteilijaa?

En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä vieläkään. Miten niin tyhjästä? Kulttuurihan laajasti ajateltuna käsittää koko inhimillisen elämän. Ja me olemme ajatelleet laajasti. Olin aina pitänyt, että meidän paikkakunnalla on erittäin rikas kulttuuri. Suurin rikkaus meillä on aidot, persoonalliset ja luovat ihmiset. Se alkaa nykyaikana olla jo katoava luonnonvara. Matkitaan toisia sen sijaan, kun pitäisi nostaa esiin erilaisuus.

Meidän tulisi miettiä sitä, mitä meillä on, eikä sitä, mikä meiltä puuttuu. Jokaisessa kylässä on omat Riemukaarensa ja Eiffeltorninsa, ne pitää vain löytää ja alkaa kiikkua ylöspäin, mutta kannattaa rakentaa useampi matalampi torni, sillä jos rakentaa vain yhtä tornia, sen tietää, miten siinä lopussa käy, sehän kaatuu.

Pitää osata arvostaa omaa kulttuuria. Se vaatii hyvää itsetuntoa – aina ei kannusteta, ollaan epäluuloisia. Sellaiset lauseet kuin ”ei se kannata”, ”kyllä se välttää” ja ”mitäpä se meikäläinen” pitää unohtaa. Pitää vain uskoa itseensä, ja kun nousee tyvestä puuhun, sitä ei ”tipaha ku luuan päältä lattialle”. Ja jos kaikkensa on yrittänyt ja epäonnistuu, ei siinä ole mitään häpeämistä.

Jokaisella paikkakunnalla on oma erilainen kulttuurinsa; on tapakulttuuri, murre ja omat tarinat. Siellä on pohjaa, miltä ponnistaa.

Jos ajatellaan, mitä meillä Savukoskella on? Korvatunturi on ja tietenkin Joulupukki ja tontut, mutta Muori puuttui. Se ideoitiin Savukoskella, samoin ideoitiin myös Korvatunturin Joulupukin liikkeellelähtötapahtuma 20 vuotta sitten. Nyt se lähtee liikkeelle minkä mistäkin.

Savukoskella on erittäin vahvat savotta- ja tukkilaisperinteet. Aikoinaan on ollut metsissä tuhansia miehiä ja satoja hevosia. Puu on huilannut Kemijoen latvavesiltä kohti Kemiä. Tulppion kairassa on ollut Suomen ensimmäinen konesavotta, ns. Samperin Savotta. Iso-Samperi, myös Leivän isäksi sanottu, hankki veturit Amerikasta, ne tulivat osina laivalla Ouluun, ja Rovaniemeltä ne kuljetettiin porolla Tulppioon. Voi sanoa, että Savukoski on ollut aikaansa edellä kaupankäynnissä, sillä Samperi toi veturit Amerikasta, Sau-Herra naulat Roomasta ja Mosku porot rajan takaa.

Museoviraston toimesta on entisöity savottakämppäkartanot. On entisöity myös poromiesten kämppiä ja poroaita sekä palovartijan torni. Perinteeseen liittyen on entisöity myös Suttikämppä, Jänisojan pumppuhuone sekä Tulppion veturi. Toinen Tulppion vetureista on siirretty Rovaniemelle Metsämuseoon.

Savukoskella on järjestetty perinteeseen liittyen tukkilaiskisoja Suomen mestaruustasolla, samoin moottorisahauskilpailuja.

Jos siirrytään poroelinkeinoon, Savukoski kuuluu Suomen suurimpaan poropalkiseen Kemin-Sompion paliskuntaan. Se, mikä muille on eksotiikkaa, on meille vielä nykypäivää, täällä syödään koparakeittoa, kävellään karvakengät jalassa ja huntalot leikkivät puikkoporoilla.

Tältä pohjalta syntyivät myös Kuivalihamarkkinat. Voi sanoa, että pääsiäislauantaina pidettävä tapahtuma on Lapin suurin perinneruokatapahtuma. Viime vuonna tuli 20 vuotta täyteen ja tapahtuma elää. Parhaimpina vuosina markkinoilla on käynyt päivän aikana jopa 3000 kävijää. Se on tapahtuma, joka maksaa itte ittensä, siihen ei ole koskaan saatu minkäänlaisia avustuksia tai projektirahoja. Alkuvuosina tapahtuma oli kävijöille ja myyjillekin ilmainen. Nykyään niistä on pieni maksu. Tämä osoittaa mielestäni sen, että kannattaa toteuttaa sellaisia ideoita, jotka lähtevät omalta pohjalta, ne on helpompi toteuttaa, ne ovat aitoja, ne kestävät kauemmin ja tulevat halvemmiksi. Kuivalihamarkkinat on tapahtuma, jossa yhtyy kulttuuri, matkailu ja elinkeino.

Juha Hurme: Kaikki suuri on yksinkertaista

Savukosken harrastajateatteriryhmä Rösölänperän Ruppanat täytti kaksikymmentä vuotta vuonna 2006. Juhlavuoden kunniaksi Ruppanat esittivät Puikkoporot-näytelmän, jonka ohjasi arvostettu ohjaaja ja näytelmäkirjailija Juha Hurme. Hän kävi harjoitusten lomassa pokkaamassa Hesassa Eino Leino –palkinnon.

Juha Hurme opetti meille, että kaikki suuri on yksinkertaista. Meidän ei kannata yrittää matkia ammattiteattereita, ja sehän on sula mahottomuus jo tekniikan puolesta. Ammattiteattereissa leikitään valoilla, katkaistaan kohtaukset sammuttamalla valot, ja pyöräytetään näyttämö toiseen asentoon ja uudet lavasteet on näkösällä. Kun me sammutamme valot kohtausten välissä ja alamme pimeässä, pienissä tiloissa kauhealla tohinalla muuttamaan lavasteita, siellä syntyy sellainen kohtaus, jota yleisö ei onneksi näe. Kun valot sitten syttyvät, yritetään olla ku ei mitään olis tapahtunu.

Hurme opetti, miten tehdään teatteria mahdollisimman yksinkertaisesti ja missä ihminen on tärkein. Hänen mielestään teatteri on tekniikasta vapaa intiimi tapahtuma. Sellainen sopii parhaiten ainakin harrastajille. Hänen mielestään tulevaisuuden teatteri on paikallistaidetta.

Teatteri kertoo paikkakunnan todellisuudesta

Kai Norberg teki suomalaisista harrastajateattereista ohjelman Ylen Teema

-kanavalle vuonna 2003. Savukosken harrastajateatteri pääsi mukaan. Näin sanoo ohjelman tekijä:

Savukoskea voidaan pitää todellisena syrjäalueena, sillä siellä ei ole enää muita elinkeinoja kuin poronhoito ja luontaistilat. Kunta kamppailee ylipääsemättömien ongelmien keskellä, mutta vaikeuksien käsittelylle on löytynyt kanava- harrastajateatteriryhmä. Näyttelijät ovat poromiehiä, emäntiä, eläkeläisiä ja nuoria. Huumorin ja farssin keinoin heidän näytelmänsä seuraavat nykyaikaa savukoskelaisesta näkökulmasta.

Työtä tehdään usein paljon suuremmalla sydämellä kuin monissa ammattiteattereissa konsanaan. Teattereiden taloudelliset resurssit ovat usein olemattomat ja kaikki toimii talkoohengen ja vahvan vakaumuksen varassa. Mikä saa ihmiset valitsemaan näinkin ”hyvän” harrastuksen, ja kateellisina ja erakkoina tunnetut suomalaiset puhaltamaan yhteen hiileen? Teatterin kautta kerrotaan paikkakunnasta ja sen todellisuudesta – useinhan harrastajateatteri on ikään kuin läpileikkaus paikkakuntansa asukkaista ja elinolosuhteista.

Vahva itsetunto, vaikka bensan hinnalla!

Rösölänperän Ruppanat ovat tehneet näytelmiä tavallisille ihmisille ja näyttää, että niille on ollut sosiaalinen tilaus. Kun salintäyteinen yleisö nauraa kuollakseen, on yksi tavoite saavutettu, ilon tuottaminen ihmisille.

Harrastajateatterilla on myös yhteiskunnallista merkitystä, se vireyttää kylää ja pitää vireänä niitä, jotka ryhmässä toimivat. Teatteri vahvistaa itsetuntoa, sillä kyllä itsetunto välillä horjuu, aina ei kannusteta, ollaan epäluuloisia ja vähätellään.

Meillä Ruppanoilla on ollut onnea, sillä meillä on ollut aina omat kannustajaryhmät – tavalliset ihmiset, jotka ovat hakeneet iloa, jotka osaavat ja uskaltavat nauraa itselleen, sanotaan, että sellaisilla ihmisillä on vahva itsetunto ja sitä ominaisuutta tarvitaan tosissaan tässä touhussa ja elämässä yleensä.

Mitä taas menestymiseen tulee, jos sitä rahalla mitataan, ei se juuri hääviä ole. Harrastus tulee kalliiksi, kun matkat ovat pitkät, joillakin harjoitusmatka on sata kilometriä. Puikkoporot-harjoituksista jo kertyi joillekin kilometrejä yli 2000, ja kun tiedämme, mitä bensa maksaa, se on pitkä penni!

Olen vieläkin sitä mieltä, että meidän ei ole tarvinnut tehdä kulttuuria tyhjästä, meillä on pohjaa, miltä ponnistaa. Olen myös sitä mieltä, että kulttuuri on raakaa työtä ja hurmaavaa hulluutta!

Marjatta Pulska

Savukosken kunnan eläkkeelle jäänyt kulttuurisihteeri

Rösölänperän Ruppanoiden pitkäaikainen dramaturgi, ohjaaja

ja näytelmien kirjoittaja

Pirjo Maunu: Riivikonneva. Rajalla 2007.

Paikallisessa räkälässä ohramallaksen ja kahvipavun aromien tuoksussa (uusi lakimme antoi porttikiellon sätkän vastaavalle) on liuta tuttuja naamoja. Joukon skeptikko tai suuren luokan realisti ennustaa kotikuntansa saavan pian nukutuspiikin, sillä ”semmoista se on köyhällä”: työpaikat eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Klassinen sisukas suomalainen uskoo kuitenkin tunturibisneksen nimeen, vaikka kelpo jurottaja näkee sen vain väylänä brittien imperialismille. Joukossa olisi potentiaalista rakkaustarinaakin, mutta harmiksi suusta tulee vain oksennusta: kuka helvetin hullu tunteistansa puhuisi? Istujaiset saavat julman ironisen päätöksen, kun entinen tukkijätkä jää pöllin alle. Oi, te etelän vieraat, joille aurinko on lempeämpi ja säännöllisempi kuin pohjoisille veljillenne, tämä on sitä lappilaista eksotiikkaa aidoimillaan. Itse olen nähnyt kunnon leimuavat revontulet vain kerran elämässäni.

Pirjo Maunun Riivikonneva kätkee sisäänsä novelleja, joiden yhdistävä tekijä on kotikunta Salla ja erityisesti Riivikonnevan kylä. Osa novellin henkilöistä on ehtinyt karata maailmalle, mutta kotipaikan leima pysyy silti sitkeästi heidän identiteeteissään. Muuten novellit liikkuvat hyvin laajalla alueella: ajallisesti ne voivat kestää yhden junamatkan tai useita vuosia. Aihe voi käsittää perheväkivaltaa tai ukkojen kapakkatappelua kinoksessa samaan aikaan, kun akat hakkaavat häiriöttä pokeripeliä. Realismissakaan ei säilytä, sillä muutama novelli vääntyy absurdin huumorin kiemuroihin. Harva meistä lähtee pitsalle sellaisen ihmisen kanssa, joka pari sekuntia sitten ampui haulikolla kaveria kasvoihin. Minäkerrontaa ei novelleissa esiinny, mutta kertoja lukee tarkoin henkilöiden ajatustenkulkua tai vaihtoehtoisesti tyyntyy kuuntelemaan niukkaa dialogia sivusta.

Henkilökirjo on runsas ja värikäs. Kepeämmissä tarinoissa hahmot ovat tosin melko karrikoituja: löytyy vihaista ja hiljaista aviomiestä ja itsekseen puhuvaa ja moralisoivaa mummoa. Ongelmia henkilöt kohtaavat parisuhteessa ja työelämässä, mutta yhteisö ei ole kokoelman kirosana: esimerkiksi Kristiina-mummo saa talon kyläläisten ansiosta. Ihmiset eivät aina ole kaurismäkeläisiä masentuneita ja toivottomia reppanoita, vaan osaavat tarttua hetkeen: Marjo nousee kuolemanpelosta päättäväisenä sanoin ”En minä vielä jouda!” Läheisistä välitetään, vaikka välillä kyseiset iskevät hermoon pienen armeijan voimin. Junamatkalla Juissi kyllästyy kissojensa ahdistuneeseen mouruamiseen ja vie ne tavaravaunuun, mutta kantaa hetken päästä niistä huolta: ”Paleleeko niitä miukuparkoja siellä kylmässä vaunussa?”  Etelän ja pohjoisen hyvä-paha-akselin vastakkainasettelua ei ole, mutta muutamat etelään eksyneet hahmot ovat uponneet Maunua lainatakseni kuin ”kusi lumeen”. Jartsa, ”Pöheikköjen kuningas”, saa vasta klubin ylätasanteelle virtsaamisesta huomiota osakseen. Henkilöiden tietoisuus ja huoli ajankohtaisista asioista ilahduttavat: esiin tulevat sekä ilmastonmuutos että yöjunaliikenne.

Henkilöhahmojen kirjon vastapainona on melko staattisena pysyvä ympäristö. On metsää, kantakapakkaa, lunta ja tunturia laskettelukeskuksineen. Rahapelit ja metsästys ovat suosittuja harrastuksia. Sellaistahan Lapissa juuri on: sekalainen kirjo erilaista sukankuluttajaa merkillisessä ympäristössä. Kliseistä mielikuvaa ei yritetä luoda, vaan ympäristö on pirullisen kotoisa. Olisi mielenkiintoista luetuttaa Riivikonnevaa pääkaupunkiseudun asujille, sillä miljöönsä puolesta se voisi erottua edukseen: ”Ammutteko te todella toisianne haulikoilla?” – ”No ei ne poliisitkaan näin perämetälle tule.”

Jenni Mutenia

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne (Minerva Kustannus, 2008)

Jumala ei ole absoluuttinen hyvä, anteeksiantava, eikä kämmenenkään koko ole rajaton. Jumalan lempeys on fysiikan lakien armoilla aivan kuin auringonsäteet: maapallon napa-alueet saavat vähiten lämpöä ja valoa. Missä on se kaikkivoipaisuus, joka korjaa vääryyden? Missä on sitä ehdotonta rakkautta, jota meille luvattiin? Jumalakaan ei jaksa kuunnella kännisiä horinoitasi, eivät hänen hermonsa loputtomiin veny, eikä hänellä ole mielenkiintoa vahdata luuria mahdollisen soittosi vuoksi. Valta, voima ja kunnia ovat edelleen hänen majesteettinsa valtteja, mutta inhimillisessä itsekkyydessä hän on laskeutunut meidän tasollemme, sillä jumala osaa suuttua ja vaatia uskollisuutta kuin kumppani parisuhteessa. Raamatunlausetta siteerataan osuvasti, muistuttamaan kansan alttiudesta pahaan. Meidät, sairaiden geenien kantajat, on heitetty sopeutumisvaikeuksien keskelle tehtävänä kulkea pisteestä A pisteeseen B. Ehkä matkalla saattaisi joskus olla kivaakin.

Heli Slungan esikoisrunoteoksen Jumala ei soita enää tänne runot jaetaan viiteen jaksoon löyhästi aiheittain. Ensimmäisessä pohjoisen ympäristön karuus ja kylmyys heijastuvat suoraan sen asukkaisiin, sillä elämä Jumalan selän takana on kovaa. Pitää keskittyä omaan selviytymiseensä, jolloin kaikki muu on toissijaista. Tosielämästä vieraantuneet saarnapuheet tavoittavat enää vain vanhukset, nuoret dokaavat siltojen alla. Toinen jakso luo kitkaa lasten ja vanhempien, erityisesti äitien ja tyttärien välille. Lapset ennustavat vanhemmille menetettyjä unelmia, rumia ja huonotapaisia pikkutyttöjä, jotka kasvavat ilman rakkautta, jota on sitten etsittävä teini-iässä vanhemmista herroista. Kolmas jakso jatkaa siitä, mihin edellinen jäi: ongelmat seuraavat parinmuodostukseen asti. Tapoja on monenlaisia, kuten himoa rakkauden kera tai ilman, ja pettäjälle kostetaan tai sitten ikävöidään jätettynä osapuolena. Neljännessä jaksossa vakiinnutaan, mutta kanssaeläminen ei ole sen helpompaa. Vieraissa käydään usein. Viimeinen jakso on jopa yllättävän lohdullinen. Lapsenmieltä ihaillaan ja varjellaan, ja vaikka pojasta varttuu aikuinen mies, äidille jää kuitenkin muistot pikkuisen kasvoista leikkimökin ikkunassa.

Runojen rakenne on hyvin tyypillinen nykyrunoudelle: irrallisia sanoja tai sanapareja vailla loppusointuja heitellään yksinään riveille, mutta muutama runo lähenee jo novellia pitkien kappaleiden ja lauseiden osalta. Runon keinoja käytetään muutenkin hyväksi, esimerkiksi pitkät kappalevälit painottavat ja antavat tehoa muutamille sanoille. Tuttuja arkipäivän sanontoja, esimerkiksi lastenloruja, siteerataan paljon henkilöiden puheena. Kellojen tikitykset ja hiekkasangon hakkaukset kuuluvat konkreettisesti riveillä ja tuovat runon lähelle, juuri elettävään hetkeen. Yhdessä runossa lause katkeaa kesken, mutta jäisen ja pimeän moottoritien tapahtumat eivät kuitenkaan jää lukijalle epäselväksi.

Slungan ehdottomin vahvuus on kieli. On ihan kuin rumimmat ja kauneimmat sanamme olisi punottu yhdeksi, vahvaksi ja erottamattomaksi kudokseksi, jota lukija tahtoo hivellä ja tutkia tarkemmin. Vaatii kovaa sanataituruutta, että pillun ja nussimisen viljelystä huolimatta jää runoista rehellisen kaunis maku. Spermat reisillä vastaa kauneudeltaan morsiamen onnenkyyneleitä poskilla. Osa teemoista tuntui jo hiukan kuluneilta, mutta niitä on käsitelty monipuolisesti erilaisten puhujien kautta: milloin sinutellaan, puhutaan itsestä, miehen, naisen tai lapsen näkökulmasta tai seurataan sivusta. Runot olivat yllättävän helposti lähestyttäviä, mutta tarjosivat toisellakin lukukerralla uusia, hiukan positiivisempia kuvia. Suosikkirunoni lopussa kehotetaan olemaan uskomatta väitettä, ettei taivas ole heijastuvassa kuralätäkössä. Kyynikko sisälläni naurahtaa ja kysyy, pitäisikö ämpärillistä paskavettä pitää jotenkin hienona. Lapsenmieleni kuunteli ensin nöyränä, mutta henkäisi, että kyllä lätäkön on pakko olla hieno asia, jos siihen kerran mahtuu kokonainen taivas. Moneen asiaan ei sovi edes pilveä.

Jenni Mutenia

Matkustaminen avaraan paikkaan avartaa. Matkustaminen rauhalliseen paikkaan rauhoittaa. Matkustaminen puhtaaseen kohteeseen puhdistaa.

Asiallinen matkaaja liikkuu kevein varustein ja jättää mahdollisimman vähän jälkiä itsestään.

Matkustaminen on vaihtoa. Turisti tulee hakemaan ja saamaan hänelle vieraan seudun ja kulttuurin tarjoamia kokemuksia, näkyjä ja raaka-aineita tulevan vuoden uniinsa. Mutta hän ei ole pelkällä saamapuolella; hän tuo matkakohteeseensa tuulahduksen omasta elämänpiiristään, kielestään, tavoistaan ja historiastaan.

Paras vaihto on aineetonta. Se ei ole keneltäkään pois, ja siitä hyötyvät kaikki.

Me matkustamme, koska haluamme nähdä uutta, kokea ennenkokematonta, yllättyä. Homma on käynyt hankalaksi, sillä maapallo kutistuu joka päivä. Jengiä on nyt 6,7 miljardia, huomenna 7 miljardia, ylihuomenna 8. Tontti, avaruudessa pyörivä pallo, käy ahtaaksi. Tietotekniikka luo yhtenäiskulttuuria, vyöryttää ylikansallisia muotoja ja vesuroi paikallisia rönsyjä.

Suomen Lappi on kaikesta kaukana sijaitseva kummallinen paikka. Sitä on vaikeaa, kallista ja hidasta muuttaa ja kehittää. Tässä, ja vain tässä piilee Lapin matkailuvaltti.

Viisikymmentä prosenttia maapallon asukkaista on keskimääräistä typerämpää. Valitettavasti matkailualan yrittäjät tuntuvat lähes poikkeuksetta lukeutuvan tähän joukkoon. Myös Lapissa. Näin sen täytyy olla, koska muuten on mahdotonta ymmärtää pohjoisen groteskeja turistikohteita, joita vaivaa ns. ruotsinlaivatauti.

Suomen ja Ruotsin välillä risteilevät kelluvat ostoskeskukset, juottolat ja bordellit ovat klassikkoesimerkki aidon matkailun typerästä ja öykkärimäisestä tuhoamisesta. ”Stig ombord – astu laivaan!” kehottaa kapteeniksi naamioitu pelle. Mihin laivaan? Koko säälittävä megalotja on pelkkä risteytys Helsingin ja Tukholman steriileistä kauppakeskuksista. On luotu lattea jatkumo terminaalista toiseen, ikään kuin ei matkustettaisikaan mihinkään, kuin pysyttäisiin paikoillaan shoppaillen, ahmien, humaltuen. Meri on pelkistetty kokemuksesta pois. Poissa jännitys, liikkumisen riemu, tuoreet elämykset.

Tämä on aidon matkailun irvikuva.

Lapissa paiskitaan myös hartiavoimin töitä aidon matkailun tuhoamiseksi kehittelemällä kohteita, joissa turisti voi olla kuin kotonaan. Emme me Lapin vierailijat halua olla kotonamme, me hingumme vieraaseen, outoon ja erilaiseen.

Maailma täyttyy, Lapissa on väljää. Maailma metelöi, Lapissa on hiljaisuus ja rauha. Teillä, hyvät matkailualan yrittäjät, on huipputuote käsissänne. Älkää tärvelkö sitä hölmöillä investoinneillanne.

Tulevaisuuden, myös lähitulevaisuuden, turisti haluaa matkustaa Lappiin maailman ilmoja ja kehiä tuhoamattomin keinoin. Perille päästyään hän mielii kierrellä erämaita ja kyliä pohjoisen luonnon ainutlaatuisuuksia ihmetellen, opiskellen ja varjellen. Tästä hyvästä hän on valmis maksamaan käypäisen hinnan. Tässä karrelle poltetussa, miltei loppuunkulutetussa maailmassa Lapin markkina-arvo arktisena keitaana on jyrkässä nousussa.

Juha Hurme
Jyväskylässä asuva teatteriohjaaja ja Lapin vaeltaja

Myrskyä köyhiin kuntiin

Kuka muistaa artikkelin Pieni ääni Äkäslompolossa Jänkä-lehdessä syksyllä 2007?

Vihreänä läänintaiteilijana pohdin siinä mahdollisuuksia saada kiertävä teatteri-ilmaisunohjaaja pahimmille katvealueille, missä kuntien kirstut ovat rupisia ja nuorille ei ole tarjolla mitään itsensä ilmaisuun liittyvää taiteellista toimintaa. Tohdin asiaa pohdiskella pieneen ääneen, koskapa se tuntui hieman suurelliselta ajatukselta – että miten sellainen voisi onnistua? Rahaa kun ei ole siellä, missä puhutaan kulttuurista, varsinkaan nuorten kulttuurista. Kylistä löytyy talkoohenkeä ja aitoa innostusta, mikä on kolikon toinen puoli: köyhyys nostaa inhimillisiä arvoja ja kekseliäisyyttä esiin.

Nyt vuoden 2009 alussa kunnat ovat vieläkin köyhempiä ja kirstut rupisempia, vaikka hallitus lupasikin kuntiin lisää rahaa (riihikuivaa rahaa, painotti pääministeri Vanhanen, siis ennen vaaleja) ja Suomi on vajoamassa syvään taantumaan (vaikka Katainen vakuutteli, ettei Suomella ole mitään hätää, siis ennen vaaleja). Köyhtyminen tarkoittaa meikäläisittäin myös sitä, että kun ruvetaan säästämään, niin ensiksi otetaan ”sieltä kulttuurista” pois se olematon, mikä sinne on saattanut entisistä höyläyksistä jäädä.

Kun talous roikkuu yleisesti ottaen löysässä hirressä, niin Myrsky on aikamoinen ihme: Lappiin luodaan muutama kulttuurityöntekijän paikka! Kuvitelkaapa ihan tosissaan: Kulttuuri-ihmisille laman aikana töitä, ja vielä Lappiin, karuille kuruille ja sen hiljaisille laitakylille. Kaikista ihmeellisintä on, että rahaa jaetaan avokätisen oloisesti vielä nuorten kanssa tehtävään kulttuurityöhön.

Suomen kulttuurirahasto on luonut Myrsky-hankkeen, missä vuosien 2008 – 2011 aikana jaetaan 3 miljoonaa euroa ympäri Suomea ammattitaiteilijoiden vetämiin nuorison taideprojekteihin.

Myrskyssä painotetaan enemmänkin prosessia, lopputulos ei ole niin tärkeä. Nuorille tarjotaan mahdollisuus taiteen keinoin oivaltaa itsestään jotain.

Outoguru tarkoittaa nuoren sisällä olevaa tuntematonta aluetta, matkaa minuuteen.

Muoniossa keväällä 2007 näkemieni lasten ja nuorten loistavat silmät ja toukokuun säästä punaiset posket ovat luoneet Outogurun. Tuolloin Muonion kirjastoon tuli 40 lasta tekemään teatteri-ilmaisuharjoituksia. Kipeä kysymys jäi takaraivooni soimaan: ”Koska sä tuut takaisin?” Tuo kysymys kiteytyi Outoguruksi.

Outoguru sai Myrsky-rahoitusta 200 000 euroa 13 – 17 -vuotiaille suunnattuun taidetoimintaan. Outoguru tulee toteutumaan vuosien 2009 – 2010 aikana Lapin läänissä yhdellätoista paikkakunnalla viiden pääohjaajan ja useiden ammattitaiteilijoiden lyhyemmillä työpanoksilla. Pääohjaajat sijoittuvat alueittain ja työskentelevät alueidensa nuorten kanssa yhtäjaksoisesti 10 – 13 kuukautta. Vaikka prosessien vetäjät ovat koulutukseltaan teatteri-ilmaisunohjaajia, kysymys ei ole pelkästään itsensä ilmaisemisesta teatterin keinoin. Outoguru on sitä, että nuoret saavat itse valita taiteen välineet, sen mikä heitä kiinnostaa. Teatteri-ilmaisunohjaajakoulutus kouluttaa ammattilaisia, jotka hallitsevat myös perinteisen teatterin keinoja, mutta ovat erikoistuneet prosessoiviin työskentelytapoihin sekä eri taiteiden välisyyteen.

Kolarin nuorisoteatteri perustettiin paikallisten taiteilijoiden voimin syksyllä 2007, ja 11 nyt lukio-ikäistä nuorta ovat olleet alusta lähtien mukana. Nuoret ovat kirjoittaneet itse Milla Ollikaisen johdolla nuorisomusikaalia ja säveltäneet sanoittamansa kappaleet Katri Purasen musatyöpajoissa. Kolarin ja Muonion alueelle palkattu outoguru Anna-Leena Nordberg ohjaa nuorisomusikaalin, jonka ensi-ilta on keväällä 2009.

Anna-Leena aloitti työnsä kertomalla kouluissa Outogurusta. Hän sai innostettua lisää nuoria mukaan teatterin toimintaan, myös sellaisia, joita ei kiinnosta esiintyminen, vaan jokin muu taiteenala teatteriin liittyen.

Tällä hetkellä nuorisoteatterilaisilla on menossa kuvataiteilija Riikka Jokiahon vetämä visualisointityöpaja, missä nuoret miettivät mm. musikaalin lavastusta ja puvustusta.

Kolarin nuorisoteatterin mallissa on parhaimmillaan Outogurun ydin: Nuoret tekevät itse kaiken alusta loppuun. Samalla se on muutakin kuin teatterintekemistä: jotkut haluavat esiintyä, mutta joku toinen haluaakin kirjoittaa, kolmas on kiinnostunut säveltämisestä, neljäs näkee esityksen visuaalisen puolen, viides haluaa tehdä esitykseen tanssinumeron, kuudes haluaa tehdä esityksen oheen kuvataide- tai valokuvanäyttelyn jne. Nuorisoteatterimalli yhdistää kaikki eri elementit, toimii samalla yhteisönä, henkisenä tilana sekä mahdollistaa myös esittävän toiminnan. Tehdään luovaa vaellusdraamaa yksin ja yhdessä toisten kanssa. Mutta nuorisoteatteri ei ole ainoa tapa toimia, vaan Outogurun suosima avoin taideprosessi voi muotoutua millaiseksi toiminnaksi tahansa. Ainut, mikä on tärkeää, on se, että nuoret saavat mahdollisuuden taiteen keinoin löytää ja toteuttaa itseään.

Salla- Savukoski- Pelkosenniemi alueella työskentelevä Aino Eskelinen on valmistunut Stadiasta teatteri-ilmaisunohjaajaksi. Aino muutti puoleksitoista vuodeksi Helsingistä Savukoskelle Outoguruun töihin. Hänellä oli mahtavia uutisia: Pelkosenniemellä ryhmään oli tullut 15 lasta ja nuorta, siis miltei kaikki 10 -17-vuotiaat paikkakunnalta. Aino luo nuorille yhteyksiä nuoriin muualla Suomessa, mm. Tikkurilan teatterin nuoret ovat yhteydessä itä-kairan nuoriin vaikkapa videokirjeiden välityksellä. Nuoret Tikkurilasta ovat tulossa toukokuussa pidettäville Outoguru-festivaaleille Sallaan.

Outoguru kerää itä- ja länsikairan nuoret Sallaan toukokuussa

Outoguru korostaa yhteisöllisyyttä ja sitä, että nuoret ovat osa isompaa kokonaisuutta. Eri alueiden prosesseja pannaan kohtaamaan toisiaan. Kevään mittaan itäkairan ja Sodankylän nuoret viettävät yhdessä mm. viikonlopun suolla. He hakevat tarinoiden aiheita suolta ja tekevät tulitaidetta. Suolta löydetyistä tarinoista sävelletään musiikkia yhteisissä työpajoissa.

Toukokuun puolivälissä on Sallassa ensimmäinen iso yhteistapahtuma, johon kerääntyy nuoria Kolarin, Muonion, Sodankylän, Pelkosenniemen, Savukosken, Sallan ja Kemijärven alueelta. Nuoret esittävät toisilleen, mitä ovat tehneet kevään mittaan. Viikonlopun mittaan pidetään Minusta sinuun -taiteiden välisiä työpajoja.

Nyt kun kirjoitan tätä artikkelia, helmikuun alussa, Outoguru on juuri aloittelemassa toimintaansa. Outoguru ohjaajat ilmestyvät paikkakuntien kouluihin ja nuorten pariin.

Siitä se sitten alkaa, ja katsotaan, millainen myrsky on käynyt, kun olemme kesäkuussa 2010, jolloin meillä on jossain päin Lappia suuri nuortentapahtuma, joka päättää Outogurun.

Jos päättää. Koko Outogurun ilmestymisen suurin merkitys on tehdä nuorten kanssa tehtävä kulttuurityö niin arvokkaaksi ja tärkeäksi, että sille halutaan kuntien puolesta luoda mahdollisuus jatkua.

Esittävien taiteiden läänintaiteilija

Tuula Väisänen

———————————

Sodankylään sattuman kautta sijoitetusta tilapäisestä mittausasemasta kehkeytyi maailmanluokan tutkimuslaitos. Sodankylän geofysiikan observatorio on nykyisin Oulun yliopiston erillislaitos, joka työllistää Sodankylässä ja Oulussa lähes 50 henkilöä. Näistä suurin osa työskentelee Sodankylän Tähtelässä, jonne Suomalainen Tiedeakatemia perusti observatorion jo liki sata vuotta sitten.

Tilapäinen mittausasema 1882 – 1884

Ensimmäinen polaarivuosi järjestettiin vuosina 1882 – 1883. Se oli ensimmäinen kansainvälisesti koordinoitu polaarialueiden tutkimusta edistävä hanke. Suomeen perustettiin Sodankylän tilapäinen tutkimusasema ja aloitettiin mm. revontuli- ja magneettikentän tutkimukset. Asema sai vuoden jatkoajan hyvien tulostensa vuoksi.

Asema sijaitsi Pappilanniemen alueella Jeesiöjoen ylittävän sillan vieressä. Aseman johtajana toimi professori Selim Lemström Helsingin yliopistosta apunaan ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoita, jotka tekivät varsinaisen rutiinityön. Sodankyläläiset eivät oikein tienneet, mitä mittausasemalla tehtiin, joten sitä varten pidettiin kyläkokous. Kokous päätteli asemalla tutkittavan tähtiä ja tästä syystä aseman työntekijöitä alettiin kutsua tähtiherroiksi. Tämä nimi siirtyi myöhemmin nykyisen observatorioalueen nimeksi – Tähtelä on paikka, jossa tähtiherrat työskentelevät.

Geofysiikan observatorio perustetaan Liki 30 vuotta myöhemmin aloittanut Suomalainen Tiedeakatemia päätti perustaa pysyvän aseman maapallon magneettikentän mittaamista varten. Sitä varten vuonna 1912 nuori maisteri Jaakko Keränen lähetettiin Sodankylään etsimään sopiva paikka mittausasemalle. Sellainen löytyikin Kitisen itärannalta Halssinkankaalta, jonne poromiehet yrittivät estää Keräsen pääsyn. Keränen oli kuitenkin päättänyt tutkia alueen, joten hän ui mittalaitteiden kanssa syyskuisena yönä Kitisen yli nykyisen Tähtelän kohdalta, teki mittauksia ja palasi ennen aamun valkenemista Sodankylään. Analysoidut tulokset osoittivat kiistatta, että Halssinkangas oli paras paikka magneettiselle asemalle Sodankylässä. Suomen Senaatin määrättyä 400 hehtaarin maa-alueen magneettisen aseman käyttöön alkoi geofysiikan observatorion rakentaminen kesällä 1913. Ensimmäiset viralliset magneettikentän mittaukset alkoivat 1.1.1914 ja ne ovat jatkuneet Lapin sodan aiheuttamaa puolen vuoden katkosta lukuun ottamatta tähän päivään. Myös meteorologisia mittauksia ja säähavaintoja tehtiin observatoriossa sen perustamisesta saakka. Vasta vuonna 1949 ne siirrettiin perustettavalle ilmatieteen observatoriolle. Maisteri Jaakko Keränen oli itseoikeutetusti observatorion ensimmäinen johtaja, jonka ura jatkui myöhemmin nykyisen Ilmatieteen laitoksen edeltäjän Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajana. Ensimmäisinä vuosikymmeninä johtajat vaihtuivat usein. 1920-luvulla observatoriolla oli käytössään revontulien kuvaamiseen soveltuva kamera, joka tuotti noin A4-kokoisia valokuvia lasilevyille.

Toinen maailmansotakin vaikutti observatorioon

Arkistoon kertyi parin vuosikymmenen aikana yli 2000 revontulikuvaa. 1930-luvulla observatorion silloinen johtaja Eyvind Suckdorff teki mullistavan löydön magneettikentän mittaamisessa. Hän löysi magneettiset helmiäispulsaatiot, jotka värähtelevät noin kerran sekunnissa. Täsmälleen saman ilmiön oli löytänyt myös norjalainen L. Harang ja sattumalta molempien herrojen tutkimustulokset julkaistiin kansainvälisessä tiedelehdessä peräkkäisinä artikkeleina.

Toinen maailmansota ei juuri vaikuttanut observatorioon, paitsi Lapin sodan lopussa, jolloin perääntyvät saksalaiset tuhosivat observatorion ja samalla tuhoutui mittaamattoman arvokas revontulikuvakokoelma. Onneksi magneettikentän rekisteröinnit oli talletettu valokuvauspapereille, jotka ehdittiin viedä erääseen maakellariin suojaan ennen kuin saksalaiset tulivat observatorioalueelle.

Kohti kansainvälistä tutkimusta

Muutama vuosi Lapin sodan jälkeen vuonna 1949 geofysiikan observatoriosta eriytettiin säähavaintoja tekevä osa omaksi ilmatieteelliseksi observatorioksi. Seuraavana vuonna observatorio sai uuden, oikein arkkitehdin suunnitteleman päärakennuksen. Ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti Viivi Lönn sattui olemaan observatorionjohtaja Eyvind Sucksdorffin täti, joka auliisti hahmotteli tupakka-askin kanteen ensimmäisen luonnoksen päärakennuksesta. Siitä tuli edullinen ja toimiva yhdistetty toimisto- ja asuinrakennus. Toukokuussa 1950 observatorio siis sai uuden päärakennuksen ja samalla myös johtaja vaihtui. Johtaja Hilpeläinen jätti observatorion nuoren maisteri Eero Katajan hoiviin. Kataja pitikin laitoksesta hyvää huolta koko työelämänsä ajan vuoteen 1992, jolloin hän jäi eläkkeelle Oulun yliopiston kunniatohtorina. Seismologiset mittaukset aloitettiin vuonna 1956. Lapissa tapahtuu edelleenkin vuosittain useita pieniä maanjäristyksiä, jotka rekisteröityvät herkillä laitteilla. Vuosi 1957 oli kansainvälinen geofysiikan vuosi, jolloin ensimmäinen satelliitti Sputnik lensi avaruudessa. Tästä alkoi huima avaruustutkimuksen kehitys, johon myös observatorio omalta osaltaan osallistui. Saksasta lahjoituksena saatu ionosfääritutka – ionosondi – asennettiin Tähtelään ja samalla rakennettiin ns. Ionosfääriasema, josta myöhemmin tuli EISCAT-tutka-asema.

Tähtitiede tulee observatorioon

Seuraava vuosikymmen vierähti uusien mittausten parissa. Aineistoa kertyi ja siitä tehtiin uusia tutkimuksia. Uutena mittalaitteena observatorioon tuli vuonna 1965 riometri, jolla mitataan ilmakehän aiheuttamaa radioaaltojen vaimenemista. Riometrejä hankittiin observatorioon useita ja ne sijoitettiin vuoteen 1970 mennessä Nurmijärven ja Kevon väliin ketjuksi. Maan magneettikentän nopeita vaihteluita mitataan pulsaatiomagnetometrillä, jollainen observatorioon saatiin vuonna 1971. Vuosituhannen vaihteessa Oulun yliopiston operoima pulsaatiomagnetometriketju siirtyi observatorion hoidettavaksi. Observatorion laitekannan kasvaessa tuli tarpeelliseksi perustaa oma tekninen yksikkö, jonka vastuulle tuli erilaisten mittauslaitteiden huolto ja korjaaminen. Yksikön päälliköksi tuli DI Aarne Ranta, joka jäi vasta viime vuonna eläkkeelle. Observatorion perustamisesta saakka Suomalainen Tiedeakatemia oli halunnut sijoittaa Sodankylään myös tähtitieteellisen aseman, mutta useista vastoinkäymisistä johtuen sellainen saatiin vasta vuonna 1973. Aseman hoitajaksi kutsuttiin tähtitieteilijä Johannes Kultima, joka tekikin ansiokkaasti napakorkeuksien mittauksia zeniittikaukoputkella aina epäviralliseen maailman ennätykseen saakka. Tällä tavalla saatiin mitattua maapallon pyörimisakselin prekessioliike, joka liikuttaa mm. Napapiiriä – tosin hyvin hitaasti. Mittauksia jatkettiin aina 1980-luvulle saakka, jonka jälkeen niistä ovat huolehtineet satelliitit.

EISCAT-järjestö perustetaan

Eurooppalainen sirontatutkajärjestö perustettiin vuonna 1975. Alkuperäisiksi jäsenvaltioiksi tulivat Englanti, Saksa, Ranska, Norja, Ruotsi ja Suomi. Suomen suurin antenni rakennettiin Tähtelään vuonna 1980 ja ensimmäiset mittaukset tehtiin seuraavana vuonna. Alun perin kymmeneksi vuodeksi suunniteltu tutka on nyt toiminut jo 28 vuotta ja tuottanut huikean määrän tieteellisiä julkaisuja, joista suomalaiset ovat kirjoittaneen paljon suuremman määrän kuin omistusosuus edellyttäisi. Suomi ja Sodankylä ovat kehittäneen EISCAT-tutkaa ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Sodankylän merkitystä tutkajärjestölle kuvastaa myös observatorion nykyisen johtajan professori Tauno Turusen toimiminen EISCAT:in teknisenä apulaisjohtajana 1980-luvulla ja johtajana 1998 -2002 sekä aeronomian toimintayksikön hoitajan FT Esa Turusen tämän vuoden alusta aloittama ainakin kolmivuotinen johtajakausi. Lisäksi pitää muistaa tutkimusprofessori Markku Lehtisen uraauurtavat keksinnöt tutkatekniikan saralla. Ilman niitä EISCAT-tutka olisi ilmeisesti jo siirretty eläkkeelle.

Observatoriosta kansainväliseksi tutkimuslaitokseksi

Elokuussa 1997 observatorio liitettiin Oulun yliopistoon erillislaitokseksi, mikä tarkoittaa sitä, että observatorio on suoraan yliopiston hallituksen alainen eikä kuulu mihinkään tiedekuntaan. Tämä hallinnollinen muutos on tuonut vakautta observatorion talouteen ja samalla laitos on kehittynyt vääjäämättä kohti maailman johtavimpia observatorioita. Tähtelässä harjoitettu tutkimustoiminta on selvästi kansainvälistä huipputasoa, mistä on osoituksena esimerkiksi observatorion kuuluminen valtakunnalliseen Inversiotutkimuksen huippuyksikköön.

Oulun yliopiston rehtori totesi viime vuoden lopulla, että observatorion julkaisutoiminta päihittää ainakin vuoden 2007 osalta koko Lapin yliopiston kansainvälisen julkaisutoiminnan. Lisäksi observatorio menestyi hyvin Oulun yliopiston kansainvälisessä kokonaisarvioinnissa vuonna 2007.

Observatorio ohjaa myös opinnäytetöitä, joista viimeisin oli Antti Keron väitöskirja joulukuulta 2008. Useat tohtorit, lisensiaatit, maisterit, kandidaatit ja insinöörit ovat saaneet tukevan pohjan työelämälleen Tähtelästä. Vaikka Sodankylä onkin kaukana pohjoisessa erillään emoyliopistosta ja kaikesta muusta kansainvälisestä tutkimuksesta, täällä tehdään maailman parasta avaruustutkimusta maailman parhaimmilla laitteilla, joihin käydään tutustumassa maapallon toiselta puoleltakin. Sodankylän kannattaa syystä olla ylpeä Tähtelän alueesta.

Jyrki Manninen, FT geofyysikko, elinkeinojohtaja