Posts by: admin

Meillä täällä Lapissa

Meillä täällä Lapissa lunta on ikkunalautaan asti ja lisää tupruttaa. Yleisradion säätieteilijä aloittaa: Meillä täällä Suomessa kevät jo… Sodankylästä vastaavalla konseptilla luettu valtakunnallinen säätiedotus kuuluisi: meillä täällä Suomessa kireät pakkaset jatkuvat.

Lappilainen arkielämä eroaa muun maan arjesta monin tavoin. Vuodenaikojen erilaisuus ja välimatkojen pituus ovat asioita, joiden ymmärtäminen takkuaa. Minun piti hankkia matkakortti koululaiselle. Kävin Sodankylässä Matkahuollon asiointipisteessä, josta olin saanut sen aikaisemmin. Myynti oli sieltä lopetettu ja soitin Matkahuollon konttoriin Helsinkiin. Vastattiin, että kortin voi ostaa Matkahuollon lähimmästä toimipisteestä. Se sijaitsee 130 kilometrin päässä Rovaniemellä. Onneksi tilaus hoitui netin kautta. Joissakin harvoissa pankkiasioissa vaaditaan myös läsnäoloa. Silloin on ajettava Rovaniemelle, sillä vain yhdellä pankilla on Sodankylässä konttori, ja se on auki vain lyhyen aikaa kerran viikossa.

Kyse on siitä, että keskellä kaupunkia ja sen palveluja ei ymmärretä, miten toisenlaista muualla Suomessa saattaa olla. Suomen valtion useimmat virastot sijaitsevat pääosin Helsingissä. Kun niihin ottaa yhteyttä, tulee joskus suorastaan käsinkosketeltavaksi tunnelma, että olen kaukana, että elämänpiirini on toisenlainen ja etten tule ymmärretyksi. Se tunne saattaa tulla pienestä ja sinänsä jopa asiaan kuulumattomasta vivahteesta, mutta se riittää siihen, että joutuu selittämään.

Pohjois-Suomessa käy paljon matkailijoita etelästä. Näin kevättalvella he elävät lomatunnelmissa lumimaailmassa, johon on pyritty järjestämään saataville kaikki palvelut niin, että lomailusta tulee mahdollisimman miellyttävää. Se on hyvä asia ja osa lappilaista elinkeinotoimintaa. Mutta turistit eivät törmää tavallisen lappilaisen arkiongelmiin, ja siten kuva varsinkin syrjäseudulla asumisesta jää tuntemattomaksi.

Toisen nahkoihin ei voi mennä, eikä toisen elämää elää, mutta oikea tieto ja olosuhteiden tuntemus antaa meille ymmärrystä toisiamme kohtaan. Kaunokirjallisuus avaa erinomaisia ja kiinnostavia polkuja. Monista Aasian ja Afrikan maista on ilmestynyt loistavaa kirjallisuutta, joka paremmin kuin mitkään tilastot auttaa eläytymään kaukaisten maiden oloihin. Se on myös rauhantyötä, sillä tietämättömyys on rauhallisen rinnakkaiselon vihollinen.

Lappilainen kirjallisuus auttaa tutustumaan tähän pohjoiseen maakuntaan, jonka nykypäivä ja varsinkin historia ovat vasta viime vuosikymmeninä alkaneet avautua valtakunnallisesti. Juuri kaunokirjallisuus on tuonut historiaa esiin. Yhtä lailla kuin suomalaisille tekee hyvää lukea kirjallisuutta vieraista kulttuureista, myös lappilaiseen kirjallisuuteen tutustuminen voi avartaa maailmankuvaa. Lappilaisesta kirjallisuudesta voisi olla suosituksia niille, joita kiinnostaa tutustua Lappiin ruohonjuuritasolla. Ihan äkkipäätä ajatellen tähän sopivia kirjoja ovat muun muassa Seppo Saraspään Leiri maailman laidalla, Kari Kaulasen Kuuramäki-sarja, Oili Hannulan Salla-trilogia…

Lappilaisen kirjallisuuden suosituslistasta tulisi pitkä, monipuolinen ja laadukas.

Paula Alajärvi

Lapin kiipeilijästä lapin kiipeilijäksi

Pojannassikkana tajuntani räjäytti eräs vinyylilevyn kansi naapurissa. Siinä vaalea pitkätukkarokkari roikkui kalliolla. En tajunnut musiikista mitään, mutta kuva oli todellista rokkia aivoilleni. En ihastunut laulajan imagoon, koska olen enemmän gospelmiehiä, mutta tiesin siltä istumalta, mitä haluaisin tehdä. En vain tiennyt miten ja missä – täällä jängällä. (Nice to know: Van Halenin laulaja/kiipeilijä David Lee Roth on kiivennyt muun muassa Helsingin kiipeilykallioilla.)

Vartuin täysi-ikäiseksi ja ahmin tietoa Suomen Alppikiipeily-lehdistä, jotka löysin Sodankylän kirjastosta. Onneksi kiipeilypioneeri Esa Turuselta sain lainaan kiipeilytossut ja neuvot kalliit, kun harjoittelin itsekseni lajia Orajärven Hirviäkurun seinämillä. Köyhänä fysiikan opiskelijana uhrasin suuren osan metsänistutusrahoistani kiipeilyvälineisiin ja pian kotikallion reitit oli kiivetty. Piti suuntautua kotikunnan ja maan rajojen ulkopuolelle.

Halusin harrastaa kaikenmoista kiipeilyä eri alustoilla – kalliolla, jäällä ja lumella – sekä välillä laskea jyrkkiä kuruja lumilaudalla vuorten seinämillä. Erityisesti kapeat kivipaadet, -tornit ja pinaakkelit saivat sormenpääni hikoamaan. Noissa maasta pystyyn nousevissa fallosta muistuttavissa jormissa oli jotain kummallista viehätystä. Miten ne pysyvät pystyssä ja miten kummassa niiden päälle pystyy kiipeämään?

Suomen ehkä ainoa todellinen pinaakkeli nimeltään Sikari ( kauan ennen Monika Lewinski -tapausta Korouoman löytäjän Leo Määttälän nimeämä) sijaitsee Posion Korouomassa pirunkirkon kohdalla. Minulla on hyvin henkilökohtainen suhde tähän ainutlaatuiseen kivijormaan, koska olen saanut kunnian tehdä Sikarin harvat sporttikiipeilyreitit. Matalampia kivipaasia löytyykin Suomesta sitten useampia, kuten Tanhuantien Merkkipaalukivi, josta löytyy niin kutsuttuja highball-reittejä. Korkeilla boulder-kivillä olevat reitit ovat todella kuumottavia ja pelottavia. Ero soolokiipeilyreitin ja boulder-reitin välillä on kuin veteen piirretty viiva.

Asuessani kiireen rajan huonommalla puolen kuulin Sodankylästä kummia. Tänne oltiin rakentamassa liikuntahallia. Lähdin lobbaamaan kiıpeilyseinää halliin. Olin tehnyt yhdessä Juha Juutilan kanssa liikuntatieteellisen gradutyönä: TIETOPAKETIN KIIPEILYSTÄ. Sen sivutuotteena syntyneen DVD:n vein kunnantalolle ja puhuin kuin Runeberg. Yritin saada matalaa boulder-seinää, mutta se ei suunnittelun siinä vaiheessa ollut enää mahdollinen. Pikkarainen köysiseinä saatiin sentään aikaiseksi. Siinä vaiheessa minulla ei ollut mitään aikomusta muuttaa takaisin jänkien keskelle pyssykylään. ”EN IKINÄ MUUTA TAKAISIN”, sanoin eläkkeelle siirtymistä suunnittelevalle liikunnanopettaja Veikko Väyryselle, jonka tapasin Polar Gymin punttisalilla. Vaimokin oli vissillä puheella lupautunut tulemaan vain Rovaniemelle asti, joka toki on all round -kiipeilijälle mielestäni paras asuinpaikka – Suomessa.

Asiat eivät mene elämässä ja varsinkaan seikkailukiipeilyelämässä niin kuin suunittelee. Tuli pari muuttujaa matkaan. Palomiehen virkoja ei Rovaniemellä ollut avoinna, joten hain Veikon vanhaa paikkaa ja ainoana pätevänä hakijana sain sen. ”Ehkä siellä kirkolla vähän aikaa voisi olla, koska nythän siellä olisi harjoittelupaikka intohimoiselle kiipeilijälle”, ajattelin. Kaikki eivät tule ajatelleeksi, että moni ihminen valitsee asuinpaikkansa joko omien tai lasten harrastusmahdollisuuksien mukaan.

Koin velvollisuudekseni saattaa harrastustoiminnan Sodankylässä turvallisesti käyntiin. Matalalla boulder-seinällä kiipeily olisi onnistunut kivuttomammin ja lapsiystävällisemmin. Köysiseinällä toiminta on aina jonkun puuhapeten kovan ponnistuksen takana. Voi sitä lippujen, lappujen ja säädön määrää, että homma saatiin alkuun. Avainasemassa oli kiipeilyseuran perustaminen ja turvallisen toimintakulttuurin luominen. Lapin Kiipeilijät -kiipeilyseura polkaistiin käyntiin 13.3.2013 ja ensi vuonna juhlitaankin 10-vuotista taivalta ja sitä, että sisäseinällä ei ole tapahtunut yhtään onnettomuutta – toivottavasti!

Aki Rautava

Jos kiipeily kiinnostaa, tietoa ja videoita löydät Lapin

Kiipeilijöiden nettisivuilta: https://laki2013.fi/

Syvempää tietämystä kiipeilystä: TIETOPAKETTI KIIPEILYSTÄ

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/9369/1/G0000574.pdf

Jännä kiipeilytarina ehkä yhdestä maailman hienoimmasta pinaakkelijormasta englanniksi.

http://rautapari.blogspot.com/p/turinoita.html

P.S.

Kovilla jätkillä on aina vähän kakkaa housussa. Mitä se tarkoittaa? Se on vanha jääkiipeilijän sanonta ja selviää jääkiipeilystä kertovassa seuraavassa osassa.

Kaamasen helmiä: luonto ja kulttuuri

Moni tietää Juha Watt Vainion ansiosta, mitä Kaamasentien varressa on kaupan, mutta kuinka moni tietää Kaamasen vireydestä kulttuurikylänä?

Kaamasen uudisasukkaana ihastelin 1990-luvulla sitä, miten helppo kylään oli tulla. Kylä ottaa tulijan avoimesti vastaan ehkä inarinsaamelaisen kulttuurin ansiosta, tai koska Kaamanen on aina ollut risteys, jonka kautta on kuljettu moneen suuntaan. Ja kuljetaan yhä, tietäkin myöten neljään suuntaan: Sevettijärven, Utsjoen tai Karigasniemen kautta Norjan rannikolle ja 30 km:n päässä sijaitsevan Inarin kautta etelään.

Asetuin Kaamasen kylään siihen aikaan, kun kylän ”kansallispuku” oli yhä hopeahaalari. Tällä hetkellä kahville kylän kuppiloihin osuu yhä harvempi kerralla, ja senioreiden määrä hupenee surullista vauhtia. Uusia tulijoita on kuitenkin niin paljon kuin asuntoja löytyy – vaikka ne ovatkin usein mökkimallia, joissa on kantovesi, huussi ja lämmitys kaminan tai vastaavan varassa.

Kulttuurin saralla Kaamasessa on 30 vuoden aikana tapahtunut yhtä jos toista. Kylästä on tehty lauluja, kylästä kertovia runoja on sävelletty ja esitetty ja kirjoja on julkaistu. Kesäisin kansaa on koonnut kaukaakin Gamas Blues ja talven kynnyksellä vuosittainen Kaamasen taiteiden yö. Kylässä on toiminut Kotitarveorkesteri, joka on kirvoittanut monet naurut ”kaamasmaisilla” kabareillaan ja jonka jäsenet yhä ilahduttavat kyläläisiä tapahtumissa. On ollut pääsiäiskokkoa, laskiaisriehaa, juhannuspäivänä kyläläisten hurja jalkapallo-ottelu ja viime kesänä Arja Kotirannan Kylägalleria kulttuuritapahtumineen.

Minun antejani kylälle ovat Tuuruharjun luontopolku ja kustantamoni Kieletär. Polku kertoo Kaamasen helmestä Tuuruharjusta ja elämästä sen tienoilla. Paitsi matkailijat, kyläläiset ja muutkin kuntalaiset retkeilevät mielellään polulla, kulkeehan se juuri siitä, missä Kaamasjoki on jylhimmillään. Jääkaudenaikaiset suppakuopat, upea vanha luppometsä ja polun alkupisteeseen rakennettu ”kuntosali” painuvat kaikenlaisten kulkijoiden mieleen.

Toinen antini on siis Kieletär Inari, joka kustantaa saamelaiskirjallisuutta suomeksi. Kustantaminen 400 km napapiirin pohjoispuolella onnistuu mainiosti, mitä nyt joskus joutuu huonojen nettiyhteyksien takia lataamaan koneelle valokuvia autossa, naapurin keittiön ikkunan vieressä (missä heidän reitittimensä on lähellä). Tänä talvena julkaisen viisi saamelaista lastenkirjaa suomeksi, mikä on historiallinen teko Suomessa. Kuuden vuoden toiminnan jälkeen Kaamanen voi nyt ylpeillä kustantamolla, joka on Suomen suurin saamelaiskirjallisuutta julkaiseva kustantamo.

Koronan vuoksi on moni muuallakin asuva viipynyt viime aikoina Kaamasessa. Mökeissä tehdään etätöitä ja seutu vetää. Eikähän se ihme ole, kun kylässä kukoistaa vielä spontaanin kylästelyn ja naapuriavun perinne. Usein esim. innokas kalastaja tuo ovelle syömäkalat meillekin, jotka emme syystä tai toisesta kalasta. Ja kuten sanottu, tässä metsän peittoon piiloutuvassa kylässä voi nauttia melkoisesta kulttuuritarjonnasta. Mutta yhtä hyvin voi nauttia hienosta luonnosta ja mm. inarinsaamelaisten, petsamolaisten ja ”Eskelisen tuoman” väestön leppoisasta arkielämästä yhdessä.

Kaija Anttonen

Höyhenpuvussa äitisuhteen algoritmit

Lintuäiti. Seija Luomaranta. Väyläkirjat 2021.

Seija Luomarannan runoteos Lintuäiti lennättää näkyville todellisen lintukavalkadin. Lukijana bongasin seitsemäntoista lajia. Entä sinä? Keräätkö runojen lintutornitaistossa enemmän? Tässä minun listani: kirjosieppo, kotka, kaakkuri, punajalkaviklo, pajulintu, pikkukuovi, telkkä, palokärki, varis, papukaija, pingviini, peippo, tikka, varpunen, käki, silkkiuikku ja kuikka.

Luomarannan runoissa lintuäiti hautoo, synnyttää, huolehtii, syöttää, vartioi, opettaa, kaakattaa, varoittaa, lohduttaa ja tietenkin rakastaa. Vai ovatko nuo kaikki edelliset juuri tätä viimeistä? Poikasten, jos ei ole omia, niin muiden, paras on ajatuksissa. Lintuäiti eroaa ihmisäidistä sikäli, että sillä ei ole nisiä ja tähänkin on hyvä syy. Poikanen voisi tukehtua nisää imiessä kurkkuun kulkeutuviin höyheniin. Muuten lintuäiti ja ihmisäiti ovat hyvinkin samaa äitilajia. Tehtävät, huolenaiheet ja ilonhetket eivät ole lajiriippuvaisia vaan äitiriippuvaisia. Ne ovat äitiyden osia.

Lintuäiti-runoissa esiintyy äitiyden koko kirjo ja moninaisuus. Äiti ei aina jaksaisi, hän väsyy, siipi on maassa. Siitä huolimatta hän yrittää parhaansa, kasvavat siivekkäät tai siivettömät poikaset tarvitsevat ruokaa ja lämpöä. Äidin höyhenet eivät ole koristeita, ne ovat käytännöllisiä ja suojaavia, niiden lämmössä poikasilla on turva. Jos stressaantunut äiti menettää höyheniään, hän ei enää pysty lämmittämään pieniään. Ne palelevat ja sairastuvat, kenties kuolevat. Jos perillisiä on monta, äidin huomiosta lähes tapellaan. Minä, minulle, minua! huutavat poikaset. Kuuleeko äiti, vai onko hänellä höyhenet korvissaan? Aina ei jaksa kuulla, nähdä, olla olemassa toiselle. Äitikään. Näin koskettavasti Luomaranta kuvaa hetkeä, joka aiheuttaa vakavan särön äidin ja poikasen suhteeseen:

linnunpoikanen
kiukuttelee
päästää karheita ääniä
harjoittelee tahtomista

emo katsoo ohi
katsoo näkymättömäksi
etsii viereiseltä oksalta
piipertävää peippoa
tottelevaa tikanpoikaa

poikasella kestää kauan
löytää se mikä ohikatsotusta katoaa

Äitisuhde on merkillinen ja merkityksellinen. Riippumatta siitä, onko äitiä vai ei, suhde kuitenkin on. Ja se suhde elää poikasessa koko elämän ajan. Tietysti myös toisin päin. Vahvoista siteistä ei pääse irti, vaikka haluaisi. Jos on onnea, saa kantaa höyhenten lämpöä ja rakentaa omaa höyhenpukuaan vahvaksi ja suojaavaksi. Sen keskeltä voi sitten katsella maailmaa ihmeellisyyksineen pää kallellaan ja nokalla koputellen. Mitään erityistä ei tarvita, kaikki on jo olemassa, mukana ja matkassa:

linnunpojilla ei ole reppuja
eikä emoilla matkakassaa
tarkat kartat
syvällä sydämissä

Seija Luomaranta on myös kuvittanut runoteoksensa. Hänet värikkäät kuivapastellityönsä ilahduttavat lukijaa. Runot eivät asetu kirjan sivuille ainoastaan kiltteihin riveihin, vaan muodostavat välillä oman jännittävän struktuurinsa, joka ilmentää runon ydintä. Leikillisyys yhdessä vakavan sisällön kanssa syventää lukijan hymykuoppia ja avaa hänen kyynelkanavansa.

Lintuäiti on pieni kokonaistaideteos, joka ruokkii esteettistä aistia monipuolisesti. Kirja on kaunis ja hyvin taitettu. Se houkuttelee lukijan luokseen ja pitää hänet otteessaan.

Tiina Heinänen

Saamelaispojan elämää Pulmankijärvellä

Jäämeren vuonosta syntynyt Pulmankijärvi sijaitsee Suomen ja Norjan rajalla Pohjois-Lapissa. Järven rannalla asui saamelaispoika Jávrri-Juhán Niillas eli Niilo Aikio kasvattivanhempiensa Juhani ja Elle-Maarit Aikion lapsena. Heidän kodissaan metsästys ja kalastus olivat tärkeimpiä toimeentulolähteitä, lisäsärvintä toivat muutamat kotieläimet. Metsän ja veden eläimet tulivat niin läheisesti tutuiksi, että äidin kanssa hillassa ollessaan Niilo olisi halunnut jäädä katsomaan, löysikö karhu kaikki keräämänsä hillat. Metsästäjä- ja kalastajasaamelainen elämäntapa tuli tutuksi pienestä pitäen. Áddjá, isoisä, siirsi tyttärenpojalleen porosaamelaisen perinteen taidot. Työtä piti tehdä, mutta kirjoista henkii huolehtivan ja rakastavan kodin ilmapiiri.

Niilo Aikio siirtyi aikuistuttuaan vähitellen media-alalle. Hän teki juttuja saamelaislehtiin ja vuonna 1990 hänestä tuli Ylen Saamenradion toimittaja. Ajan mittaan alkoi syntyä omaa kirjallista tuotantoa. Turun kirjamessuilla vuonna 2015 ilmestyi omakustanteena alun perin saamenkielinen romaani Dansa Birui, suomenkielisenä Tanssi paholaiselle. Kirja kertoo poropiian kovasta elämästä ja sivuaa Niilon biologisen äidin kohtaloa.

Niga syntyy

Vuoden 2015 Turun kirjamessuilla julkaistiin myös Niilo Aikion teos Niga – novellikokoelma lapsille ja nuorille. Niilosta oli tullut Niga ja saamelaispojan elämä siirtyi kirjan sivuille meidän kaikkien iloksi ja ihmeteltäväksi. Lukija pääsee kertomusten kautta tutustumaan erämaatalon elämään 1940 – 50-luvuilla kirjailijan omien lapsuuskokemusten kautta. Sitä maailmaa ei enää ole. Niga oppi isä-Jounin opastuksella pyytämään riekkoja, ajamaan kaloja verkkoon ja varjelemaan porotokkaa susilaumalta. Rohkealla ja neuvokkaalla pojalla oli myös vilkas mielikuvitus, yhtenä iltana hän on silmäkkäin vesihiiden kanssa.

Saamelaisten kansallispäivänä 6.2. 2018 saamelaispoika Nigan seikkailut saivat jatkoa. Niga oli jo harjaantunut kalastaja ja hän pääsi kavereidensa kanssa pitkillekin pyyntireissuille. Myös ampuma-aseella metsästys alkoi kiinnostaa. Elämänpiiri laajeni monin tavoin, mutta kaikki kokemukset eivät olleet pelkästään mieluisia.

Kolmas Niga-kokoelma ilmestyi koronan pyörteissä lokakuussa 2020. Novellit ajoittuvat 1960 – 70-luvuille ja kertovat muutoksesta, joka on nopealla aikajänteellä kohdannut pohjoisen saamelaista elämäntapaa. Liikkuminen muuttui moottorivetoiseksi ja saamenpuku korvattiin haalareilla. Niga suoritti varusmiespalveluksen ja armeijasta palattuaan hän huomasi, miten elämä kotiseudulla oli muuttunut. Niga kävi pääkaupungissa tervehtimässä kotonaan usein majaillutta professoria. Professorilla ei kuitenkaan ollut aikaa pitää Saamenmaalta tullutta Nigaa vieraanaan.

Vaikka kirjojen viite kertoo niiden olevan lasten ja nuorten kirjallisuutta, eläytyvät kuvaukset riemastuttavat myös aikuista lukijaa.

Nigan elämästä kertovia novelleja on nyt kertynyt kaikkiaan 75 ja lisää on syntymässä. Ensi vuoden alkupuolelle on suunniteltu neljännen teoksen julkistaminen. Niilo Aikio on kustantanut suomenkieliset kirjansa itse. Hän toteaa:

  • Vaikeuteni löytää kustantajaa ja saada kirjojani julkaistuksi kuvastaa laajemmaltikin sitä ilmapiiriä, johon törmää varsinkin Suomessa saamelaiskirjailijana. Niinpä otin taloudellisen riskin, ja perustin oman kustantamo Neman.

Saamelaiskäräjät on kuitenkin ymmärtänyt Aikion kirjojen arvon ja julkaissut ne kaikilla kolmella saamen kielellä: pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja koltansaameksi. Niilo Aikio kirjoittaa itse kirjat yhtä aikaa pohjoissaameksi ja suomeksi.

Sekä saamen- että suomenkieliset kirjat ovat käytössä myös kouluopetuksessa. Ylisen Lapin kulttuuriperinteestä ollaan laajemmaltikin kiinnostuneita. Nigan ensimmäinen osa on jo ilmestynyt saksaksi. Helsinkiläisen nukketeatteri PikkuKulkurin ohjelmistossa on näytelmä Nigan 8 vuodenaikaa.

Taiteilija Marketta Nilsen kuvittaa Nigan maailmaa

Niilo Aikio kävi Marketta Nilsenin näyttelyssä Kilpisjärvellä ja kiinnostui Marketan töistä. Hän ehdotti, että Marketta alkaisi kuvittaa hänen novellejaan.

  • Oli tärkeää saada kuvittajaksi taiteilija, joka puhuu saamea, on elänyt saamelaisalueella ja tuntee historiamme ja meidän käytäntöjemme tavat.

Kirjojen jokaiseen novelliin liittyy sivun kokoinen kuva, joka jaksottaa mukavasti kirjan sisältöä. Marketta Nilsenin kuvat ja Niilo Aikion tekstit sujahtavat luonnikkaasti samojen kansien sisään. Marketan käsissä tarinat taipuvat kuviksi. Heidän vuonna 2014 alkanut yhteistyönsä on saumatonta ja molemmat vaikuttavat siihen tyytyväisiltä. Marketta tekee perusteellista taustatyötä ja ottaa tarkasti huomioon Niilon näkemykset. Hän asuu Enontekiöllä ja Niilo Utsjoella – perinteisissä elämäntavoissa on eroa riippuen siitä, kummalla seudulla asuu.

Niilon tekstit innostivat

Marketta on asunut pienestä pitäen Pikku-Petsamossa Ivalojokivarressa Inarissa. Hän ei ole saamelainen, mutta kun monet keskikoulukavereista olivat saamenkielisiä, kieli alkoi kiehtoa häntä. Oulun yliopistossa alkoi saamen opetus sivuaineopetuksena vuonna 1971 ja Marketta ilmoittautui opintoihin. Myöhemmin hän opetti saamenkielisiä lapsia Kilpisjärven koulussa.

Marketta kävi läpi Niilon tekstejä ja innostui:

  • Aikoinaan kaipasin opetustyössä oheismateriaalia, joka tuntuisi etenkin pohjoisen nuorista tutulta ja touhut olisivat sellaisia, että niihin olisi helppo samaistua. Tiesin, että useat oppilaistani suuntasivat koulun jälkeen kalalle, metsälle tai tunturiin. Tällaista lukumateriaalia ei juuri tuntunut löytyvän. Tuli mieleen, että tässäkö on yksi syy siihen, että nuoret niin helposti näkevät, että se oikea maailma on jossakin Saamenmaan ulkopuolella.

Marketan teosten pohjana on puupiirros, joka on yhdeltä tai useammalta vanerilaatalta vedostettu grafiikan vedos, jossa tarvittaessa on vielä käytetty siveltimiä tai kyniä. Puulaatan elävällä pinnalla värikerrokset luovat luonnonmateriaalien kaltaista rosoisuutta. Alkuperäistaulut ovat lähes metrin korkuisia värikylläisiä teoksia. Näyttely kuvitustauluista pystytetään kirjojen julkistamistilaisuuksiin ja ne ovat olleet esillä pitempiä aikoja eri tiloissa ympäri Lappia.

Punakukko puuttui peliin

Ensimmäisen Nigan kuvien tekeminen oli puolivälissä, kun Kilpisjärven koulu paloi toukokuussa 2015. Samassa talossa ollut Marketta Nilsenin koti ja työhuone tuhoutuivat työvälineineen ja keskeneräisine töineen, siinä meni myös arvokas grafiikanprässi. Marketta pääsi kuitenkin työskentelemään vanhaan opinahjoonsa Limingan taidekouluun ja työt ensimmäiseen Nigaan valmistuivat ajoissa.

Marketta ja Niilo ovat kiertäneet kirjastoissa ja kouluissa. Marketta toteaa:

  • On käynyt selkeästi ilmi, että oikeaa, asiallista tietoa saamelaisista on liian vähän. Oppikirjojenkin tiedot ovat suppeita ja monesti vanhentuneita; arvot, tavat ja historia ovat monille nykynuorille aivan tuntemattomia. Kun nuoret oppivat arvostamaan omaa vähemmistöään, heidän on helpompi kohdata vieraampiakin kulttuureja. – Niilo Aikio avaa novelleissaan sellaisen kokemusmaailman ja tunteiden kirjon, että toivoisi nykynuorten rikastuttavan niillä ajatusmaailmaansa, Marketta painottaa.

Paula Alajärvi

Väinö kummittelee Puistolassa

Savukoskella sijaitseva kotiseututalo Puistola on kunnanmies ja maanviljelijä Väinö Halosen vuonna 1947 perheelleen rakennuttama talo, jonka pihapiiristä löytyvät myös navetta ja sauna.

Väinö oli kunnan esimies, sillä vielä siihen aikaan ei ollut kunnanjohtajia eikä kunnantoimistoja, vaan monet kunnan asiat hoidettiin Väinön kotoa käsin. Väinö Halonen kuoli vuonna 1972 ja hänen vaimonsa Hilda o.s. Hihnavaara kuoli jo 1950-luvulla. Heillä oli viisi lasta. Puistola oli vuodesta 1972 tyhjillään aina 1990-luvulle saakka.

Ympäri Suomea on kerrottu monista erilaisista kummituksista, jotka ovat palanneet pitämään huolta kodeistaan ja työpaikoistaan. Tamminiemen museossa liikkuu entinen presidentinrouva Sylvi Kekkonen, joka pitää huolen, ettei hänen tavaroihinsa kosketa.

Myös Puistolasta Savukoskella ovat monet kertoneet kummitustarinoita ja Puistolaa on jo pitkään pidetty kummitustalona. Haastattelin Savukosken kulttuuri- ja matkailusihteeri Susanna Schwartz-Materoa ja pyysin häntä kertomaan omista kummituskokemuksistaan Puistolassa.

Hän kertoo ensimmäisen kokemuksensa tapahtuneen joulunaikaan. Susanna kertoo päivän olleen lauantai, kun Puistolassa oli ollut lapsia koristelemassa pipareita Joulumuorin kanssa ja tunnelma oli ollut jouluinen. Yhtäkkiä pirtissä oleva kaappikello, jota oli yritetty jo pitkään saada toimimaan, oli lyönyt kaksi kertaa. “Se löi doing, doing, kaks kertaa. Kello oli oikeasti kaksi”, Susanna kertoo. Siitä lähtien kello on toiminut. Susanna epäilee asialla olleen Väinö, joka oli syntynyt jouluna ja oli muutenkin jouluihminen. 

Erään itsenäisyyspäivän tienoilla Susanna oli ollut Puistolassa valmistelemassa itsenäisyyspäivän juhlaa. Väinön kamarista oli kuulunut kolahdus. Susanna oli mennyt katsomaan ja huomannut taulun tippuneen seinältä. Taulussa oli teksti, joka oli pitkä isänmaallinen aikalaiskirjoitus sota-ajalta. Susanna kertoo juuri miettineensä, mitä itsenäisyyspäivänä pitäisi laittaa esille ja uskookin Väinön halunneen hänen huomaavan taulun ja lukevan sen tekstin. 

Myös monet kesätyöntekijät ovat kertoneet Susannalle kuulleensa askelten ääniä yläkerrasta. Puistola on ollut kotiseututalona 20 vuotta. Sinä aikana on säännöllisesti tapahtunut kaikenlaista ja monet nyt jo aikuiset entiset työntekijät ovat kertoneet Susannalle omista kokemuksistaan. 

Susanna kertoo, että myös Hilda saattaa joskus käydä tervehtimässä ja on todella vaikeaa tietää, onko aina asialla Väinö vai Hilda, mutta Susannan mukaan kumpikaan heistä ei ole pahantahtoinen. He vain haluavat pitää asiat järjestyksessä. Aina Puistolaan mentäessä täytyisikin muistaa koputtaa oveen ja tervehtiä Väinöä. “Talon isäntä tykkää, että tervehditään”, Susanna sanoo. 

Oona Ollila
14-vuotias outolintu Savukoskelta

Lähteet: https://www.savukoski.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/kulttuuri/

Savukosken kulttuuri- ja matkailusihteeri Susanna Schwartz-Materon haastattelu Korvatunturin koululla 18.3.2021.

Kuollut kulkee-Tarinoita kalman majoilta, 2008, toimittanut Anneli Kanto

Yhdistys ilman kotia

Sompio-seura 50 vuotta

Kuoppaisen automatkan jälkeen metsä lopulta väistyy ja maiseman valtaavat juuri niitetty kumpu, Lokan altaan ulappa ja Nattastunturit. Kuuma loppukesän aurinko polttelee Keskitalon pihapiirissä, jonne ihmisiä valuu paikalle tasaisena virtana. Sompio-seuran puheenjohtaja Asta Valkonen tervehtii jokaista ja opastaa katsomaan vuosien varrelta kerättyjä valokuvia ja lehtileikkeitä. Olen Muteniassa ensimmäistä kertaa elämässäni.

Kotiseutuyhdistys Sompio-seura vietti 50-vuotisjuhlaansa Muteniassa elokuun alussa. Seura perustettiin vuonna 1970, mutta juhlintaa lykättiin vuodella koronapandemian takia. Jäseniä perheineen oli paikalla lähes 200, mikä on todella paljon syrjäiselle tapahtumalle. Sompio-seura kattaa Mutenian lisäksi muita alueen entisiä kyliä: Kurujärven, Rieston, Korvasen, Silmävaaran, Kuukkelinmaan ja vielä olemassa olevan Lokan.

Nykyisin Mutenia on Kemijoki Oy:n omistama ulkopuolisilta suljettu asumaton paikka. Yhtiö ylläpitää seutua perinnemaisemana Museoviraston avustuksella. Tällä hetkellä kunnostetaan Tapiota, 1800-luvulla rakennettua Mutenian vanhinta rakennusta. Kemijoki on muutenkin juhlissa näkyvästi läsnä: messumaisessa teltassa ständi kertoo, kuinka sähköä tarvitaan esimerkiksi kahvinkeittoon. Kontrasti on valtava muuhun tunnelmaan nähden, mutta nykyisten sompiolaisten elämään on tuskin vaikuttanut mikään muu niin radikaalisti kuin Kemijoki Oy:n rakentama Lokan tekojärvi.

Tekojärvien synty ja poismuutto

1960-luku oli Suomessa nopean kaupungistumisen aikaa. Väestörakenteen muutos oli Euroopan suurimpia ja jopa neljännes kansalaisista vaihtoi elinkeinoa: työvoimaa valui pois erityisesti maa- ja metsätaloudesta. Sähköntarve luonnollisesti kasvoi, ja kasvua lähdettiin tyydyttämään vesivoimalla, joka tarvitsi suuria altaita. Tulevia Lokan ja Porttipahdan tekojärviä alettiin suunnitella 1950-luvun vaihteessa: Porttipahta valmistui vuonna 1970 ja Lokka jo vuonna 1967. Kiireestä kertonee se, ettei edes puita ehditty kaataa nousevan veden tieltä.

Tekojärvien alta muutti yli 600 ihmistä. Muutto ja korvausten saanti menetetyistä maista herättivät ristiriitaisia ajatuksia: elämä jatkui, mutta kaipuu ja katkeruus olivat läsnä. Suurin osa asukkaista asettui Vuotsoon tai muualle lähialueille, mutta entiset yhteydet naapureihin ja tuttuihin olivat muuttuneet perusteellisesti. Sompio-seura syntyi ylläpitämään näitä vanhoja suhteita, mutta myös käsittelemään pakkomuuton tuomia tunteita.

Kotiseutuyhdistyksen voima

Kulttuuriperinnön tallentaminen on kotiseututyön syvin ydin. Sillä on kuitenkin toinen tehtävä vahvistaa paikallisten identiteettiä ja itsetuntoa. Se on ollut merkittävää syrjäisen Lapin kannalta. Suomen historia on pitkälti Etelä-Suomen historiaa ja Lapin alueiden historian tallentaminen lepäsi pitkään paikallisten harrastajien harteilla.

Sompion muiston vaalimisesta tuli yksi seuran tärkeimmistä tehtävistä. Töitä tehtiin muun muassa menetettyjen kylien muistomerkkien saamiseksi ja perinteisten kiiskimarkkinoiden jatkamiseksi. Vanhaa sompiolaista rakennusperinnettä on kunnioitettu muun muassa Akmeelinkummussa ja Kattukaisen kammeissa rakentamisella sekä seuran hallinnassa olevassa sodalta säästyneessä Uulalan pirtissä.

Muistot ohjaavat tulevaisuuttamme

Pitkä aurinkoinen päivä alkaa uuvuttaa, mutta haluan vielä kävellä talojen ja rantojen lomitse. Mutenia vaikuttaa museoalueelta ja tuo mieleeni muutaman kesän takaisen vierailuni Suomenlinnassa. Sompio-seuran jäsenillä on vielä henkilökohtainen kytkös menetettyyn kotiseutuun: juhlapuheissa käydään läpi lapsuusmuistoja Sompiossa. Monen vanhemmat vaikenivat vaikeista kokemuksista.

Kotiseutuyhdistykset muuttuivat 1970-luvulla, kun historian lisäksi haluttiin katsoa myös tulevaisuuteen. Kotiseutujen viihtyisyyteen ja houkuttelevuuteen panostettiin joko turismin tai muuttovirran toivossa. Nopeutunut ja helpottunut yhteydenpito ei vaadi enää paikkasidonnaisuutta, vaan ihmisiä yhdistäviksi tekijöiksi ovat nousseet kiinnostuksen kohteet. Yksilön identiteettiin voi mahtua useampi kotiseutu ja juuret voivat ulottua maapallon eri kolkkiin.

Keskitalon ulkorakennuksen seinään on ripustettu Katri Alakorvan runo, jossa säkeet kuuluvat:

MUTTA LUOJA
SUURESSA VIISAUDESSAAN
JÄTTI IHMISILLE
MUISTOT
JOITA SUURIKAAN VESI
EI VOI HUKUTTAA.

Muistojen vaaliminen tulee aina olemaan kotiseutujen tärkein tehtävä. Muistot muuttuvat ja elävät jokaisen sukupolven myötä, mutta ne auttavat valaisemaan vähän paikkaamme maailmassa: missä olemme nyt ja mihin olemme matkalla.

Jenni Mutenia

Lähteet

Muuttuva Sompio. Yrjö Teeriaho. Ykin kartat Oy 2011.

Pohjoinen paikallishistoria – poikkeusko? Reija Satokangas. Teoksessa Kaikella on paikkansa — Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Pekka Ahtiainen, Jukka Tervonen, Kari Teräs (toim.). Vastapaino 2010.

Sompio-seuran historiikki. Asta Valkonen. Sompio-seuran 50-vuotisjuhlissa pidetty puhe, löytyy Sompio-seuran kotisivuilta sompioseura.net.

Suomalainen kotiseutuliike 1945—2000. Harri Turunen. SKS 2004.

Metsä meille kuiskailee

Ajoin Sodankylästä Posiolle syyskuisessa tihkusateessa Kemijärven kautta. Kuusamoon johtavalta tieltä käännyin Maaninkavaarantielle. Muistin posiolaisen juoksijan Kaarlo Maaningan, joka voitti kaksi mitalia – hopeaa (10 000 m) ja pronssia (5 000 m) – Moskovan olympialaisissa vuonna 1980. Maaninkavaarantietä ajaessa tuli näkyviin Posion maaston luonne – tie oli suora, mutta jatkuvaa nousua ja laskua. Tutkimusten mukaan jääkauden aikainen mannerjäätikkö on tällä alueella uurtanut maaperään luode-kaakko-suuntaisia kuruja ja laaksoja, jotka näkyvät myös vesistöjen suunnassa ja muodossa. Maasto oli ilmeisesti Kaarlo Maaningan juoksuharjoitteluun riittävän haastavaa.

Olen edellisen kerran käynyt Posiolla yli kymmenen vuotta sitten, silloin teatterifestivaaleilla. Mietin ajaessani, mitä asioita Posiosta nousee mieleen. Pentikin juuri 50 vuotta täyttänyt yritys, Sirniön seppäkylä, Himmerki, yhä suositummaksi nousevat luontokohteet, kuten Korouoman rotkolaakso, Riisitunturin Kansallispuisto ja Livojärven hiekkarannat. Kirkonkylän keskustaan saapuessani huomion kiinnitti Pentikin valtava, harmaa logistiikkakeskus ja kohta sen jälkeen Pentik-mäen kulttuurikeskukseksi nimetty alue tehtaanmyymälöineen ja kahviloineen.

Posiolla vietetyn parin päivän jälkeen totesin taas kerran, että käynti paikan päällä antaa moninkertaisesti elävämmän ja runsaamman kuvan kuin tietojen hankinta vaikkapa netin kautta.

Olimme Jänkä-lehden kokouksessa sopineet, että teen juttua tavanomaisesta poikkeavista maan- ja metsänkäyttötavoista. Maata viljellään ruuan hankkimiseksi ja metsä antaa meille puuta – puutavaraa rakennusmateriaaleiksi, polttoaineeksi, joulukuusiksi, juhannuskoivuiksi – ja selluksi. Helsinkiläinen toimittaja Ilkka Malmberg halusi ostaa hehtaarin maata kokeakseen, millaista maan omistaminen on. Sopiva hehtaari löytyi Posiolta. Tämä hehtaari tuotti toista sataa kirjoitusta Helsingin Sanomiin, joiden pohjalta syntyi teos nimeltä Hehtaari. Antoisampaa maapalasta kirjallisessa mielessä on vaikea kuvitella. Halusin käydä tutustumassa siihen.

Kittilän Veitservasassa taas on perheyritys nimeltä HaliPuu. Yrityksen toimintaympäristö on komealla mäntykankaalla. Puut saavat humista rauhassa ilman vaaraa tulla kaadetuksi, sillä Riitta Raekallio-Wunderinkin yritys tarjoaa matkailijoille hyvinvointipalveluita: uinumista riippumatoissa ja puiden halaamista puhtaassa suomalaisessa metsässä.

Sitten kuulin vielä yhdestä tavasta hyödyntää metsämaata hakkuita tekemättä. Espoolainen Teemu Lehto osti Sallasta 12 hehtaaria metsämaata, jota hän myy netissä aarin (100 x 100 m²) kokoisina paloina. Yrityksen nimi on Unelmaa eli maa plus unelma. Ostaja saa maapalaan vain hallinto-oikeuden, joka kuitenkin antaa suuremmat mahdollisuudet kuin jokamiehenoikeus. Palstat rajataan gps-koordinaateilla, mitään virallista maanmyyntitoimitusta ei tehdä, linjoja ei raivata eikä pyykkejä laiteta.

Näille kaikille tavoille käyttää metsämaata on yhteistä se, että puustoa ei raivata pois ja alue pidettäneen paljolti luonnontilaisena.

Paula Alajärvi

Maan omistamisen riemua ja luonnon lumoa

Kun luin Ilkka Malmbergin vuonna 2012 ilmestyneen teoksen Hehtaari, mieleeni jäi kipenöimään tunne, että haluan käydä paikalla omin silmin katsomassa, haistelemassa ja kokemassa paikan tuntua.

Helsingin Sanomien toimittaja Malmberg sai idean hankkia itselleen oman maapalan. Hän selvitti, mistä maata saisi halvimpaan hintaan. Kuten arvata saattaa, Suomen halvimmat hehtaarit löytyivät Lapista. Posiolainen Kauko Ahola oli ostanut Muikkuahon tilan 11,5 hehtaaria 4000 markalla. Siinä oli pari hehtaaria metsämaata, loput joutomaata. Hän oli ostanut maan kapakassa näkemättä aluetta. Kaukolla ei ollut mitään edelleenmyyntiä vastaan, mutta hän olisi mieluiten luopunut koko alueesta. Tinkaamisen jälkeen hän suostui myymään Malmbergin haluaman hehtaarin. Hinnaksi tuli 1500 markkaa, joka on noin 252 euroa. Omistajanvaihdokseen liittyvät hallinnolliset toimet maksoivat moninkertaisesti maapalan hinnan.

Satunnainen otos olisi voinut olla tasaisen ankeaa jänkää, mutta Malmberg sai valita eteläpäästä palan, jossa oli vähän kuivaakin maata, kallioita ja Muikkulamminpuro – enimmäkseen maa oli kuitenkin rämettä eli kituliaasti puuta kasvavaa suota.

Mutta miksi ostaa maata, jos siihen ei edes halua rakentaa? Malmberg kirjoittaa: ”Minulle, kaupunkilaiselle, maan omistaminen oli uusi ja huimaava ajatus. Se oli minun maatani. Minä sen isäntä.” Tärkeää oli myös päästä Helsingin hälinästä rauhaan ja hiljaisuuteen, seurata vuodenaikojen vaihtumista ja vaipua omien ajatusten tutkisteluun.

Pieni talo kalliolla

Hehtaari on Posiolla reilun puolen kilometrin päässä Maaninkavaarantiestä. Helsingistä asti matkaa tulee kuitenkin 850 kilometriä. Hesarin lähettämänä kiireinen toimittaja lensi ympäri maapalloa tärkeitä uutisointeja seuraten. Malmberg ei ehtinyt käymään palstallaan aina edes vuosittain, mutta joinakin vuosina hän kävi useammankin kerran. Hän ehti tutustua Hehtaarin naapureihin ja moniin muihin posiolaisiin. Malmbergillä oli kyky lähestyä posiolaisia sillä tavoin luontevasti ja avoimesti, että hän pääsi heidän joukkoonsa ikään kuin tasaveroisena posiolaisena. Hänet valittiin vuoden posiolaiseksi 2010.

Erityisen läheiseksi hän tuli lähinaapurinsa Betty Ruokamon kanssa. Kun Betty kuoli, perikunta halusi antaa Malmbergille perheen ensi asunnon, jota he kutsuivat Pikkukämpäksi. Se on 25 neliön hirsirakennus, joka oli rakennettu 1940-luvulla tai sodan jälkeen. Runsaan talkooavun voimin talo siirrettiin ja pystytettiin Hehtaarille.

Hehtaari-kirjassa on 121 Helsingin Sanomissa ilmestynyttä kirjoitusta viidentoista vuoden ajalta. Malmberg raportoi oman elämänsä ja Hehtaarin tapahtumia, mutta myös Suomen ja koko maailman tapahtumia. Niistä voi lukea, miten huikeasti maailma muuttui 15 vuoden aikana. Vuonna 1997 elettiin markka-aikaa ja valtiontalous oli toipumassa lamavuosista. Lankapuhelimet olivat vielä arkipäivää, uuden viestintäteknologian käyttö oli vasta alkutaipaleella. Suurvaltojen hallitsijat olivat Clinton ja Jeltsin, Suomen presidenttinä oli Martti Ahtisaari.

Erittäin kiinnostavaa oli lukea, miten kaupunkilainen maanomistaja selviytyi kovilla pakkasilla, sateessa sekä sääskien ja mäkärien armoilla makuupussissa ja teltassa. Joskus oleilu meni kärvistelyksi, mutta ihailtavan sitkeästi hän sinne aina palasi, olipa sää millainen hyvänsä. Myös Malmbergin perhe lisääntyvine lapsiväkineen tuli Hehtaarille. Heille käynnit Hehtaarilla ovat ikimuistoisia.

Vieraana Hehtaarilla

Pyysin oppaakseni posiolaista Koillissanomien toimittajaa Reino Hämeenniemeä, etten eksyisi oudossa metsässä. Hilla-aika oli jo ohi, mutta mustikoita ja kypsymässä olevaa puolukkaa oli runsaasti. Samoin sieniä aina viinihaperoa myöten.

Muikkulamminpuron yli on rakennettu silta tukevista kelleksistä. Puron läheisyydessä kalliolla oli vesitynnyri, pata ja kiuas telttasaunassa kylpemistä varten. Vieressä oli iso kasa ilmeisesti rakennustarkoituksiin varattua puutavaraa, joka oli peitetty pressulla. Se oli kiinnitetty huolella puihin, ja jopa puiden juuriin, mutta pressu oli haljennut, joten sahatavara oli säiden armoilla. Ankara luonto käsittelee suojaamattoman puuaineksen nopeasti käyttökelvottomaksi.

Pihassa oli myös kellari ja huussi sekä saharenkku ja parkkuupukki – entisvanhaan tärkeä apu metsätöissä. Sen päälle nostetaan puunrunko, kun sitä ruvetaan parkkaamaan. Katarina Malmberg kertoi, että parkkuupukkia tarvittiin, kun Hehtaarille rakennettiin keittokatos hänen pyynnöstään. Puut oli kaadettu omasta metsästä ja kuorittu parkkuupukin päällä. Keittokatos oli rakennettu vanhoilla rakennusmenetelmillä – kuten mökkikin – ilman nauloja muualla kuin lautaosissa. Polttopuuta oli isoja pinoja ja ne oli hyvin suojattu.

Harmaan mökin ympärillä oli hiljaista, linnut olivat jo muuttomatkalla. Pihalla leijui hienoinen tervan tuoksu. Katarina Malmberg kertoi, että hän oli käynyt tervaamassa mökin katon viime heinäkuussa 16-vuotiaan Vilho-pojan kanssa. Kallioilla näkyi ihmisen paikalle asettumisen historiaa. Kauniisti aseteltu kiviympyrä oli ollut nuotiopaikkana ja sen vieressä istuimeksi asetettu parimetrinen harmaantunut puunrunko. Nuotiopaikan keskeltä oli karhunsammal löytänyt asumapesän. Ympärille kasvaneet terhakat männyntaimet olivat jo muutaman vuoden ikäisiä. Tuuli oli keikauttanut kalliolta nurin männyn, jonka juuret olivat repäisseet ison riekaleen ohutta kunttakerrosta mukaansa. Luonto tekee mitä lystää.

Muistot ja muistokivi Hehtaarilla

Olimme jo lähdössä, kun huomasin mökin vieressä pienen kivipaaden. Kiveen oli kiinnitetty laatta, jossa oli teksti: Ilkka Malmberg 14.03.1954 – 03.12.2016. Vieressä honkiintumista tekevä mänty kurkotteli kohti matalalla riippuvia pilviä.

Katarina Malmberg kertoi:

  • Se on Ilkan muistokivi, tuhkat on ripoteltu pitkin Hehtaaria. Kävimme lasten kanssa yhdessä ripottelemassa Ilkan tuhkan sinne.

Kysyin Katarinalta, miten Hehtaari on vaikuttanut hänen suhtautumiseensa Lappiin ja lappilaisiin.

  • Hehtaari on lähentänyt suhdettamme Lappiin, jossa olemme liikkuneet hehtaarin ansiosta nyt monena vuodenaikana ja joutuneet säiden armoille kovilla pakkasilla, räkkäkausina ja umpihangessa kevättalvella. Ihmiset, joihin olemme siellä tutustuneet ovat poikkeuksetta olleet leppoisia ja ystävällisiä. Hehtaari on meille nykyään paikka, jossa voi olla kaukana kaupungin melskeestä ja keskittyä vain olennaiseen: ruuan laittoon, veden lämmittämiseen, nukkumiseen, lukemiseen, olemiseen hiljaisuudessa. Siellä myös vuodenaikojen vaihtelun näkee kaikkein konkreettisimmillaan. Hehtaari on meille hyvin muistorikas paikka, koska Ilkka oli siellä niin paljon ja kirjoitti ja selvitti maanomistukseen, rakentamiseen, alueen luontoon ja historiaan liittyviä asioita. Erityisesti se on Ilkan neljälle lapselle tärkeä konkreettinen muisto isästä.

Nautimme lämmintä teetä mökin rappusilla. Vaikuttavuudessaan merkittävä ja merkillinen posiolainen Hehtaari oli käymisen arvoinen. Mietin Hehtaarin merkitystä. Miten tärkeitä olivatkaan kirjoitukset, joissa Hesarin etelässä asuva lukijakunta sai tietoa Lapin olosuhteista ja historiasta Malmbergin henkilökohtaisten kokemusten ja näkemysten kautta.

Lähdimme Reinon kanssa talsimaan varvikossa kohti Maaninkavaarantietä. Sateiden jälkeen vuolaassa Muikkulamminpurossa vesi musisoi pajunvarvulla.

Paula Alajärvi

Hehtaari. 160 x 62,5 metrin tirkistysaukko maailmaan. Ilkka Malmberg. Helsingin Sanomat / HS Kirjat. Kariston Kirjapaino Oy 2012.

2 of 14
123456