Posts by: admin

Sompio-seura 50 vuotta

Kuoppaisen automatkan jälkeen metsä lopulta väistyy ja maiseman valtaavat juuri niitetty kumpu, Lokan altaan ulappa ja Nattastunturit. Kuuma loppukesän aurinko polttelee Keskitalon pihapiirissä, jonne ihmisiä valuu paikalle tasaisena virtana. Sompio-seuran puheenjohtaja Asta Valkonen tervehtii jokaista ja opastaa katsomaan vuosien varrelta kerättyjä valokuvia ja lehtileikkeitä. Olen Muteniassa ensimmäistä kertaa elämässäni.

Kotiseutuyhdistys Sompio-seura vietti 50-vuotisjuhlaansa Muteniassa elokuun alussa. Seura perustettiin vuonna 1970, mutta juhlintaa lykättiin vuodella koronapandemian takia. Jäseniä perheineen oli paikalla lähes 200, mikä on todella paljon syrjäiselle tapahtumalle. Sompio-seura kattaa Mutenian lisäksi muita alueen entisiä kyliä: Kurujärven, Rieston, Korvasen, Silmävaaran, Kuukkelinmaan ja vielä olemassa olevan Lokan.

Nykyisin Mutenia on Kemijoki Oy:n omistama ulkopuolisilta suljettu asumaton paikka. Yhtiö ylläpitää seutua perinnemaisemana Museoviraston avustuksella. Tällä hetkellä kunnostetaan Tapiota, 1800-luvulla rakennettua Mutenian vanhinta rakennusta. Kemijoki on muutenkin juhlissa näkyvästi läsnä: messumaisessa teltassa ständi kertoo, kuinka sähköä tarvitaan esimerkiksi kahvinkeittoon. Kontrasti on valtava muuhun tunnelmaan nähden, mutta nykyisten sompiolaisten elämään on tuskin vaikuttanut mikään muu niin radikaalisti kuin Kemijoki Oy:n rakentama Lokan tekojärvi.

Tekojärvien synty ja poismuutto

1960-luku oli Suomessa nopean kaupungistumisen aikaa. Väestörakenteen muutos oli Euroopan suurimpia ja jopa neljännes kansalaisista vaihtoi elinkeinoa: työvoimaa valui pois erityisesti maa- ja metsätaloudesta. Sähköntarve luonnollisesti kasvoi, ja kasvua lähdettiin tyydyttämään vesivoimalla, joka tarvitsi suuria altaita. Tulevia Lokan ja Porttipahdan tekojärviä alettiin suunnitella 1950-luvun vaihteessa: Porttipahta valmistui vuonna 1970 ja Lokka jo vuonna 1967. Kiireestä kertonee se, ettei edes puita ehditty kaataa nousevan veden tieltä.

Tekojärvien alta muutti yli 600 ihmistä. Muutto ja korvausten saanti menetetyistä maista herättivät ristiriitaisia ajatuksia: elämä jatkui, mutta kaipuu ja katkeruus olivat läsnä. Suurin osa asukkaista asettui Vuotsoon tai muualle lähialueille, mutta entiset yhteydet naapureihin ja tuttuihin olivat muuttuneet perusteellisesti. Sompio-seura syntyi ylläpitämään näitä vanhoja suhteita, mutta myös käsittelemään pakkomuuton tuomia tunteita.

Kotiseutuyhdistyksen voima

Kulttuuriperinnön tallentaminen on kotiseututyön syvin ydin. Sillä on kuitenkin toinen tehtävä vahvistaa paikallisten identiteettiä ja itsetuntoa. Se on ollut merkittävää syrjäisen Lapin kannalta. Suomen historia on pitkälti Etelä-Suomen historiaa ja Lapin alueiden historian tallentaminen lepäsi pitkään paikallisten harrastajien harteilla.

Sompion muiston vaalimisesta tuli yksi seuran tärkeimmistä tehtävistä. Töitä tehtiin muun muassa menetettyjen kylien muistomerkkien saamiseksi ja perinteisten kiiskimarkkinoiden jatkamiseksi. Vanhaa sompiolaista rakennusperinnettä on kunnioitettu muun muassa Akmeelinkummussa ja Kattukaisen kammeissa rakentamisella sekä seuran hallinnassa olevassa sodalta säästyneessä Uulalan pirtissä.

Muistot ohjaavat tulevaisuuttamme

Pitkä aurinkoinen päivä alkaa uuvuttaa, mutta haluan vielä kävellä talojen ja rantojen lomitse. Mutenia vaikuttaa museoalueelta ja tuo mieleeni muutaman kesän takaisen vierailuni Suomenlinnassa. Sompio-seuran jäsenillä on vielä henkilökohtainen kytkös menetettyyn kotiseutuun: juhlapuheissa käydään läpi lapsuusmuistoja Sompiossa. Monen vanhemmat vaikenivat vaikeista kokemuksista.

Kotiseutuyhdistykset muuttuivat 1970-luvulla, kun historian lisäksi haluttiin katsoa myös tulevaisuuteen. Kotiseutujen viihtyisyyteen ja houkuttelevuuteen panostettiin joko turismin tai muuttovirran toivossa. Nopeutunut ja helpottunut yhteydenpito ei vaadi enää paikkasidonnaisuutta, vaan ihmisiä yhdistäviksi tekijöiksi ovat nousseet kiinnostuksen kohteet. Yksilön identiteettiin voi mahtua useampi kotiseutu ja juuret voivat ulottua maapallon eri kolkkiin.

Keskitalon ulkorakennuksen seinään on ripustettu Katri Alakorvan runo, jossa säkeet kuuluvat:

MUTTA LUOJA
SUURESSA VIISAUDESSAAN
JÄTTI IHMISILLE
MUISTOT
JOITA SUURIKAAN VESI
EI VOI HUKUTTAA.

Muistojen vaaliminen tulee aina olemaan kotiseutujen tärkein tehtävä. Muistot muuttuvat ja elävät jokaisen sukupolven myötä, mutta ne auttavat valaisemaan vähän paikkaamme maailmassa: missä olemme nyt ja mihin olemme matkalla.

Jenni Mutenia

Lähteet

Muuttuva Sompio. Yrjö Teeriaho. Ykin kartat Oy 2011.

Pohjoinen paikallishistoria – poikkeusko? Reija Satokangas. Teoksessa Kaikella on paikkansa — Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Pekka Ahtiainen, Jukka Tervonen, Kari Teräs (toim.). Vastapaino 2010.

Sompio-seuran historiikki. Asta Valkonen. Sompio-seuran 50-vuotisjuhlissa pidetty puhe, löytyy Sompio-seuran kotisivuilta sompioseura.net.

Suomalainen kotiseutuliike 1945—2000. Harri Turunen. SKS 2004.

Ajoin Sodankylästä Posiolle syyskuisessa tihkusateessa Kemijärven kautta. Kuusamoon johtavalta tieltä käännyin Maaninkavaarantielle. Muistin posiolaisen juoksijan Kaarlo Maaningan, joka voitti kaksi mitalia – hopeaa (10 000 m) ja pronssia (5 000 m) – Moskovan olympialaisissa vuonna 1980. Maaninkavaarantietä ajaessa tuli näkyviin Posion maaston luonne – tie oli suora, mutta jatkuvaa nousua ja laskua. Tutkimusten mukaan jääkauden aikainen mannerjäätikkö on tällä alueella uurtanut maaperään luode-kaakko-suuntaisia kuruja ja laaksoja, jotka näkyvät myös vesistöjen suunnassa ja muodossa. Maasto oli ilmeisesti Kaarlo Maaningan juoksuharjoitteluun riittävän haastavaa.

Olen edellisen kerran käynyt Posiolla yli kymmenen vuotta sitten, silloin teatterifestivaaleilla. Mietin ajaessani, mitä asioita Posiosta nousee mieleen. Pentikin juuri 50 vuotta täyttänyt yritys, Sirniön seppäkylä, Himmerki, yhä suositummaksi nousevat luontokohteet, kuten Korouoman rotkolaakso, Riisitunturin Kansallispuisto ja Livojärven hiekkarannat. Kirkonkylän keskustaan saapuessani huomion kiinnitti Pentikin valtava, harmaa logistiikkakeskus ja kohta sen jälkeen Pentik-mäen kulttuurikeskukseksi nimetty alue tehtaanmyymälöineen ja kahviloineen.

Posiolla vietetyn parin päivän jälkeen totesin taas kerran, että käynti paikan päällä antaa moninkertaisesti elävämmän ja runsaamman kuvan kuin tietojen hankinta vaikkapa netin kautta.

Olimme Jänkä-lehden kokouksessa sopineet, että teen juttua tavanomaisesta poikkeavista maan- ja metsänkäyttötavoista. Maata viljellään ruuan hankkimiseksi ja metsä antaa meille puuta – puutavaraa rakennusmateriaaleiksi, polttoaineeksi, joulukuusiksi, juhannuskoivuiksi – ja selluksi. Helsinkiläinen toimittaja Ilkka Malmberg halusi ostaa hehtaarin maata kokeakseen, millaista maan omistaminen on. Sopiva hehtaari löytyi Posiolta. Tämä hehtaari tuotti toista sataa kirjoitusta Helsingin Sanomiin, joiden pohjalta syntyi teos nimeltä Hehtaari. Antoisampaa maapalasta kirjallisessa mielessä on vaikea kuvitella. Halusin käydä tutustumassa siihen.

Kittilän Veitservasassa taas on perheyritys nimeltä HaliPuu. Yrityksen toimintaympäristö on komealla mäntykankaalla. Puut saavat humista rauhassa ilman vaaraa tulla kaadetuksi, sillä Riitta Raekallio-Wunderinkin yritys tarjoaa matkailijoille hyvinvointipalveluita: uinumista riippumatoissa ja puiden halaamista puhtaassa suomalaisessa metsässä.

Sitten kuulin vielä yhdestä tavasta hyödyntää metsämaata hakkuita tekemättä. Espoolainen Teemu Lehto osti Sallasta 12 hehtaaria metsämaata, jota hän myy netissä aarin (100 x 100 m²) kokoisina paloina. Yrityksen nimi on Unelmaa eli maa plus unelma. Ostaja saa maapalaan vain hallinto-oikeuden, joka kuitenkin antaa suuremmat mahdollisuudet kuin jokamiehenoikeus. Palstat rajataan gps-koordinaateilla, mitään virallista maanmyyntitoimitusta ei tehdä, linjoja ei raivata eikä pyykkejä laiteta.

Näille kaikille tavoille käyttää metsämaata on yhteistä se, että puustoa ei raivata pois ja alue pidettäneen paljolti luonnontilaisena.

Paula Alajärvi

Tarvittiinko maailmanlaajuinen tauti, että niin monella juolahti mieleen: muutanpa Lappiin? Alueelliset tiedotusvälineet ovat uutisoineet muuttoliikkeestä maltillisesti. Kuntien viranhaltijat laskevat yksitellen kuntiin muuttaneiden lukumääriä. Varsinaisesta ryntäyksestä ei vielä kannata puhua, enkä ole kuullut, että kunnat olisivat ryhtyneet isoihin investointeihin muuttoaallon odotuksessa. Katellaan sitten, kun on saatu tyhjillään oleviin taloihin asukkaat. Jos verokertymää alkaa syntyä, on mahdollisuus myös investointeihin.

Edellisen kerran, kun oli toiveita muuttotappion kääntämisestä Lapin kannalta positiiviseksi, markkinoitiin mahdollisuutta tehdä etätöitä kotoa käsin digitalisaation ansiosta. Muuttotappio ei kuitenkaan kääntynyt. Syitä oli varmasti sekä työnantajissa että työntekijöissä, kalustokin oli kehittymättömämpää – ja asia oli kerrassaan liian iso muutos. Sitä muutosta ei ehkä haluttukaan, koska oli helppoa mennä entistä rataa. Tarvittiin liikkeelle paneva voima, pandemian kokoinen töytäys. Pakko on paras konsultti melkein missä asiassa tahansa.

Toinen pohjoisen suuntaan liikuttava voima saattaa olla runsaasti mediassa tilaa saanut maapallon laajuinen asia: ilmastonmuutos. Vaikka se ei juuri nyt ole ollut päällimmäisenä uutisissa, se on jäänyt mielen pohjalle kytemään. Luonto ei pelkästään vihjaile, vaan ilmoittaa yhä painokkaammin, että tavanomaisesta poikkeavaa on meneillään ja varsinkin tulossa. Ja tiedemiehet – nuo aikamme eellusmiehet – maalaavat varsin puistattavia tulevaisuudennäkymiä.

Monet etelässäkin asuvat ovat suomalaisia – iso osa alkujaan jopa lappilaisia. Mihin suomalainen uskoo ja luottaa, jos ei luontoon ja varsinkin metsään? Muistetaanpa isot ja pikkuvihat ja muut tukalat tilanteet, jolloin on pitänyt lähteä pakopirtille. Kömmänä on rakennettu metsään ja siinä hyvällä onnella selvitty. Nyt ihan korkein valtionjohto ja terveysviranomainen suosittelevat muista eristäytymistä. Siis miksipä ei?

Kuinka totta muutetaan Lappiin -buumi sitten on? Olen ohimennen havainnoinut, että Lappiin muuttajista on tehty jo TV-sarja – siis täällä Sodankylässä voi sohvalla maaten katsoa, kun joku muuttaa Lappiin. En tiedä, millaiseen Lappiin muuttajat tulevat – tai uskovat tulevansa – minä tiedän vain oman Lappini. Lappiin muutosta kirjoitetaan blogeja ja monenlaiset julkaisut ovat ruvenneet ilmiötä tutkimaan. Tubettaja Inari Fernández muutti perheineen Helsingistä Sodankylän Vuojärvelle, eivätkä he ainakaan vielä lähteneet pois, vaikka ovat kärvistelleet Vuojärvellä kohta pari vuotta. Mutta saapa nähdä. Haihtuuko ilmiö kuin ketulta multa kynsiin, jos korona saadaan tainnutettua? Vai huomaavatko tulijat, että eipä mittään, täällähän voi oikeasti asua. Erityisen hyvin voi, jos on työpaikka mukana eli tietokone. Ja kirjasto on sentään joka kunnassa. Suosittelen lainattavaksi aiheeseen liittyvää Marcus Rosenlundin teosta Sää joka muutti maailmaa.

Paula Alajärvi

Sanakirjan mukaan ilmansuuntana nimitys pohjoinen tulee siitä, että asumuksen pohja eli perimmäinen osa pyrittiin sijoittamaan kylmimpään suuntaan. Lönnrotin mukaan pohjoinen olisi edustanut ilmansuuntaa, jossa aurinko vajoaa ikään kuin maan pohjaan. 

Minulle pohjoinen ei ole vain paikka tai ilmansuunta. Se ei ole Lappi tai tundra. Minulle pohjoinen on se mielenlaatu, jossa etäisyydet ovat suuria. Eivätkä vain fyysiset vaan myös pään sisäiset etäisyydet. Pohjoisessa on ollut tilaa kasvaa hieman kieroon ja itseensä käpertyen. Sellaiseksi suolla kasvavaksi käppyräksi, jonka ei oikein siellä pitäisi olla, mutta siihen se on vain kasvanut vinoon ja komeaksi. Pohjoisen mielenlaadun ihmiset eivät pystytä muureja tilan saamiseksi, vaan ovat vain hieman loitolla muista. Eivät ihan syrjässä, mutta ottavat omaa tilaa. Etäällä, mutta eivät suinkaan etäisiä. 

Muutettuani Perämeren rannanpohjalta sisämaan soraharjuille aloin ihmettelemään, mikä minut oikein erottaa muista. Piirteitä, jotka olin kokenut jotenkin yleissuomalaisiksi, en enää löytänytkään etelämpää. Ihmiset alkoivat määrittämään minua juuri pohjoisuuden perusteella, vaikka synnyinsijoillani en edes ollut tarpeeksi pohjoisesta. Oululaisena usein kokee kuuluvansa ei oikein mihinkään, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä pohjoisuuden kanssa. Pohjoisuus on paljon laajempaa. Kenties joka maalla on oma pohjoisensa. En vielä silloin tiennyt, mitä pohjoisuus muille merkitsi, ja vielä vähemmän, miten sen itse koin. Mutta tiesin, että minulla oli orpo olo ilman sitä ympärilläni. Englanniksihan asiat menevät etelään, go south, kun asiat menevät pieleen. Alun perin sanonta on kaiketi tarkoittanut Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille kuolemista. Etelään mentiin siis kuolemaan. Sekö minua etelässä odotti?

Sielunmaisemaani tulee aina kuulumaan kova pohjoistuuli, jossa kehoni rajat eivät jää huomaamatta. Vastatuulta, tietenkin. Tunnen siinä itseni juuri niin pieneksi kuin on tarpeellista. Eteenpäin siinä tuulessa on kuljettava, ja kuljettava tie ei lopu koskaan. Se on sekä raadollista että lohdullista. Pohjoisuudessa tarpominen ei lakkaa koskaan. Se on samalla sekä äärimmäisyyksissä sinnittelyä että elämän jatkuvuuden ymmärtämistä. Niinpä siis kuljin takki auki tuulessa ikävöidessäni sitä jotain. No, siinähän sairastuu.

Evakkojen lapsenlapsena olen jo verenperintönä saanut kaipuun. Sinne jonnekin. Ehkä se on asia, joka on lopulta värittänyt ymmärrystäni juurista ja kotipaikasta. On kuitenkin aina pois jostain. Vaarillani oli seinällä kivenpala, joka oli tuotu taaksejääneiltä mailta Tavajärveltä. Kivi oli pala uunia, jonka päälle vaari oli lapsena kiivennyt varpaitaan lämmittämään. Aikuisena ymmärsin, että kaikilla meillä on mukanamme tuo kivenpala, joka joskus meitä lapsena lämmitti. Pohjoisuus on se koti, joka kulkee mukanani. Piti mennä etelään, jotta kompassille oli käyttöä. Ja se kompassi osoittaa napaani.

Kun menetän kosketuksen kotiini, katoan. Katoan syvään mustaan aavaan, johon niin monet ovat eksyneet. Nyt osaan jo tarpoa itseni jonnekin noin melankolian leveydelle. Siellä ei pääse täysin katoamaan, mutta huutelemaan sentään pimeyteen. Ja pimeydessähän ei vastaa kuin oma kaiku. Siellä revitään itseä auki, jotta tuntee taas elävänsä. Kunnes aurinko nousee taas maan pohjasta. 

Pohjoisuudessa on raaka tarve repiä itsensä aina uudestaan ja uudestaan auki. Todistetaan, että täällä mekin olemme olemassa pimeyden keskellä. Ehkä tarve on osa pohjoisen luovuutta ja taidetta. Halua antaa jotain hyvin rehellisesti ja peittelemättä, mutta kuitenkin niin laveasti, että jätetään tilaa myös vastaanottajan päähän. Sama pätee myös pohjoisen puheeseen, murteesta riippumatta. Pohjoisen puheessa annetaan tilaa, eikä asioita aina sanota tarkasti. Pohjoisessa ihmiset ymmärtävät asiat aina kuitenkin omalla tavallaan, joten mitä sitä turhia asioita liikaa selittelemään. Pohjoisen taiteessa ja puheessa on ilmavuutta. Ehkä siinä on sitä kuuluisaa pohjoisen mystiikkaa, kun jätetään tilaa mielikuvituksellekin.

Pohjoisuus ei ole vain meidän suomalaisten tai edes Pohjoismaiden juttu. Japanissa on jo tuhat vuotta sitten kirjoitettu runoutta, jossa kuvataan hyvin samankaltaista mielenmaisemaa. Maailmaa kuvataan esimerkiksi vaihtuvien vuodenaikojen läpi, kun hetket luonnossa ovat katoavaisia. Yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä saatettiin kuvata syrjäisen vuoriston kirsikkana, joka oli saavuttamattomissa, eikä sen kukkaloistosta kukaan päässyt nauttimaan. Meillä kielikuva olisi hillasuo, josta kukaan ei tiennyt. Etenkin japanin kielen käsite wabi kuvastaa hyvin pohjoisuutta. Sillä tarkoitetaan muun muassa karua ja vaatimatonta, tuskaa ja melankolisuutta. Toisaalta wabi kuvaa myös mielentilaa, jossa karuus muuttuu ihmisen sydämessä hyväksynnäksi eikä häneltä puutu enää mitään. Pohjoisuus ei ole aina kovin kaunista, se on karua ja vaatimatonta, mutta meissä ihmisissä se muuttuu pehmeydeksi, jonka läpi katsomme elämää.

Pohjoisuus on minulle etäisyyksiä, kylmässä tarpomista, kaipuuta ehkä sinne jonnekin, itsensä auki repimistä, karuutta, ilmaa ja koti. Pohjoisuus on ennen kaikkea tapa, miten näen itseni suhteessa muihin ihmisiin. Minä olen se talon perimmäinen seinä. Sillä seinällä ei ole ikkunoita tai ovea, mutta siellä ollaan turvassa.

Essi Ryynänen
Tamperelainen pohdiskelija, jonka juuret ja sydän on pohjoisessa

Suomessa saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Utsjoki, Enontekiö, Inari ja Sodankylän kunnan pohjoisosat, ja niillä alueilla saamenkielinen opetus on turvattu perusopetuslaissa. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Kaikki saamen kielet ovat uhanalaisia, mutta erityisesti inarinsaame ja koltansaame. Pohjoissaamea äidinkielenään puhuvia on Suomessa noin 2000 henkeä, yhteensä pohjoissaamen puhujia on noin 20 000, sillä sitä puhutaan myös Norjassa ja Ruotsissa. Inarinsaamea ja koltansaamea puhutaan vain Suomessa, inarinsaamea puhuu noin 400 ja koltansaamea noin 300 henkilöä.

Suurin osa saamelaislapsista ja -nuorista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella, missä saamen opetusta on ollut tarjolla vain suurimmissa saamelaiskeskittymissä, kuten Rovaniemellä, Helsingissä ja Oulussa. Vuonna 2018 Utsjoen kunta ja Saamelaiskäräjät käynnistävät Saamen kielten etävälitteisenopetuksen pilottihankkeen, jonka tarkoituksena on helpottaa saamen opetukseen pääsyä. Hanke järjestää perusopetusta ja lukiokoulutusta täydentävää saamen opetusta saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Opiskelumahdollisuus on otettu innostuneesti vastaan: tällä hetkellä projektissa opiskelee 90 oppilasta ja opiskelijaa 67 koulusta.

Viime vuonna Opetushallitus myönsi hankkeelle Cygnaeus-palkinnon tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta edistävistä opetusmahdollisuuksista. Palkinnon myötä hanke on saanut hyvin huomiota.

Haastattelen hankkeen projektipäällikkönä toimivaa Hanna Helanderia.

• Onko opetukseen osallistuville jotakin ikähaarukkaa? Voivatko opetukseen osallistua yhtä hyvin suomenkieliset kuin saamea puhuvat?

Täydentävä saamen opetus on tarkoitettu oppilaille, joiden perheen tai suvun kieli on saame. Tarjoamme opetusta eskareille, perusopetuksen oppilaille ja lukio-opiskelijoille. Oppilaiden ei tarvitse osata saamea ennestään.

Leikkiä, tarinankerrontaa ja luontopedagogiikkaa

–          Miten etäopetuksessa voidaan toteuttaa saamen kulttuurille tärkeitä asioita, kuten luonnonyhteyttä ja saamelaiselinkeinoja?

Teemme yhteistyötä Lasten sananvalta ja toimijuus -tutkimushankkeen kanssa, jonka tavoitteena on kehittää saamen kielen etäopetuksesta kieli- ja kulttuuritietoista yhteistyössä opettajien kanssa. Viime syksynä opettajat suunnittelivat yhteistyössä tutkijoiden kanssa opetusinnovaatioita, joissa testattiin, miten leikki, tarinankerronta ja luontopedagogiikka toimivat etäopetuksessa. Inarinsaamen opettaja Henna Aikio lähti toteuttamaan luontopedagogiikka luontobingon avulla. Hän lähetti oppilaat kesken tunnin havainnoimaan luontoa ja kuvaamaan pyydettyjä asioita, esimerkiksi jotain keltaista. Kuvissa opettaja ja oppilaat työstävät yhdessä oppimateriaalia. Kuvat ovat esillä myös etäopetushankkeen nettisivuilla. Myös leikki- ja tarinankerrontainnovaatiot onnistuivat hyvin ja innostivat oppilaita!

Tänä lukuvuonna projektin opettajina ovat toimineet Henna Aikio, Satu Pieski, Joni Saijets, Sirkka Sanila ja Sonja Moshnikoff.

–          Onko pätevien opettajien saaminen saamenkieliseen opetukseen vaikeaa? Onko opettajia koulutettu riittävä määrä?

Pätevien opettajien löytäminen etäopetukseen ei ole ollut hankalaa, sillä etäopetuksessa opettajan asuinpaikalla ei ole väliä, kunhan nettiyhteys toimii. Opettajamme asuvat ympäri Suomea ja maailmaa, yksi opettajista asuu Kolumbiassa. Inarin- ja pohjoissaamessa on pätevät opettajat ja koltansaamen opettaja viimeistelee opettajaopintojaan.

–          Onko etäyhteyden päässä saamentaitoinen ohjaaja? Onko projektin tunnit kytketty koulujärjestelmään esimerkiksi niin, että saame olisi siinä valinnaisaineena?

Täydentävä saamenopetus on oppilaille ylimääräistä opetusta, mutta opetus järjestetään osana koulupäivää. Oppilaiden lukujärjestysten yhteensovittaminen on valtava työ, joka aloitetaan huhtikuussa ja jota jatketaan koulujen alkuun asti.

Etäoppitunneilla kouluissa oppilaiden tukena on koulunkäynninohjaaja, joka auttaa esimerkiksi teknisten pulmien ratkaisussa. Tunneille osallistuessaan ohjaavat saattavat oppia itsekin saamea.

Kieli on tärkeä osa identiteettiä

Saamelaisia asuu nykyään jo noin 60 % muualla kuin saamelaisalueella. Saamelaiskulttuuri on käsitykseni mukaan vahvasti luontosidonnainen. Mietin, miten saamelaiskulttuuria ja saamelaista elintapaa voi toteuttaa kaupunkiympäristössä vai saako se siellä uusia muotoja.

–          Onko vaarana, että kaupunkiympäristössä pienen vähemmistön kulttuuri jauhautuu kadoksiin? Onko tällaisesta kieliprojektista hyötyä saamelaiskulttuurin elvyttämiseen ja vahvistamiseen missä ympäristössä tahansa?

Kieli on tärkeä osa identiteettiä ja kielen kautta oppilaat kiinnostuvat myös kulttuurista. Olen itse asunut pitkään Helsingissä. Saamelaiskulttuuri löytää kaupungissa uusia muotoja, ei se saamelaisuus mihinkään katoa, jos suhde kulttuuriin on vahva. On kuitenkin tärkeää, että perusopetus tukee oppilaan saamelaista identiteettiä ja tarjoaa mahdollisuuden saamen kielen opiskeluun. Monet oppilaistamme eivät puhu saamea ennestään, mutta heillä on yhteys kieleen, kyse on menetetystä äidinkielestä. Kielen menetykseen ovat vaikuttaneet yhteiskunnan asenteet, joten on tärkeää, että yhteiskunta myös tukee kielen ottamista takaisin.

Paula Alajärvi

Kuvat Ville-Riiko Fofanoff / Saamelaiskäräjät

Piirroskuvat Sunna Kitti

Piirrokset kuvaavat tekstin mainitsemia opetusinnovaatioita

Deadline on kustannusalan termi, joka konkretisoitui kohdallani syksyllä 2018. Minulla diagnosoitiin harvinainen lihasrappeumatauti, ALS.

Samaan aikaan Karisto julkaisi esikoisteokseni, novellikokoelman Pyhävaara. Tunteet olivat ristiriitaiset; tauti on etenevä ja johtaa lopulta kuolemaan, toisaalta olin liittynyt proosakirjallisuuden ajattomaan virtaan.
Karisto on julkaissut novellejani vuosittaisessa Erämaailma-antologiassaan vuodesta 2015. Ensimmäinen tarina Karhu kertoo kolttamiehestä nimeltä Matti Gerasimoff, joka lohenpyynnin aloituksessa Näätämöjoella muuttuu karhuksi.
Vanhempi kirjailijakonna Inarijärven Kenkäniemestä Seppo Saraspää ehdotti, että lähettäisin jutun kustantajalle. Hän toimi näin kätilönä kirjailijan uralleni. Tarinassa Matti tekaisee jopa pennut naaraskarhulle. Loput saatte lukea itse.
Kirjoitan fiktiivistä proosaa, olen siis perinteinen sadunkertoja. Tarinani perustuvat kuitenkin aina todellisiin tapahtumiin pohjoisessa. Tämä elämänpiiri on ominta aluettani. Voisin kutsua itseäni jo ”Lapin elinkautiseksi”, vaikka en kultaa olekaan huuhtonut. Sekin vain siksi, että en arvosta mitään kiiltävää.
Suomenkielinen kirjallisuus kovien kansien välissä on hitaan ajatteluprosessin tulos. Teksti on kulkenut ammattimaisten käsien läpi ja muovautunut matkalla. Lopputuote edustaa ajan hitauselementtiä toisin kuin nopeasti vaihtuva uutisseinä.
Huomasin, että suurin osa pohjoiseen sijoittuvaa proosaa on kirjoitettu etelässä. Harva kirjailija on työskennellyt poroteurastamoilla tai Jäämeren paateilla. Siksi myös Lappi-kirjallisuutta vaivaa tietynlainen ammattitaidottomuus. Se ärsyttää paikallisia lukijoita.
Itselleni on tärkeää, että asiat kirjoitetaan oikein, vaikka tarinat ovat keksittyjä. Yleensä annan käsikirjoitukseni luettavaksi pohjoisen ihmisille lisäarvon saavuttamiseksi. Tässä asiassa kustannustoimittaja ei voi auttaa, mutta osaltaan hän määrittää kirjan valmistumisprosessia.
Kirjoittaessani romaania Myrskyn koti, jonka Karisto julkaisi syksyllä 2020, lihasrappeumatauti alkoi jo haitata työtäni. Saatoin asua kotona pientilallamme Inarin Turvejärvellä, mutta tarvitsin apuvälineitä. Irtonäppäimistön ja hiiren tilalle tulivat vähitellen päähiiri ja näyttönäppäimistö.
Merkittävä etappi kirjoittajan urallani oli ensimmäinen apurahani keväällä 2019, Taiken myöntämä 6000 euron palkkakuitti 4 kuukauden työskentelylle. Pienen sairaseläkkeen päälle se on iso raha perheelliselle luontaiselinkeinotilalliselle.
Kirjailijan ansaintalogiikka poikkeaa normiyhteiskunnan mediaanista, mutta ei juurikaan ammattikalastajan tulonmuodostuksesta. Siksi pidän kirjoittamista yhtenä luontaiselinkeinon osana, kuten teurastajan tai lihanleikkaajankin tointa.
Minulle yrittäjyys on sitä, että tilille tulee rahaa, lapsilla on kengät pienissä jaloissa ja leipäpala kourassa. Eikä vaimo motkota kovin pahoin!
Tätä kirjoittaessani asun Ivalossa palvelutalossa, koska joudun käyttämään jo sähköpyörätuolia. Kirjoittamisen tekniset apuvälineet ovat monipuolistuneet entisestään. Kolmas käsikirjoitukseni novellikokoelma Poltettu maa alkaa olla hyvällä mallilla.
Sain Otavan kirjasäätiöltä 1000 euron apurahan 19 tarinan viimeistelyyn. Tapani mukaan ne kertovat pohjoisen ilmiöistä Ruijassa, Lapissa, Turjassa ja Jäämerellä. Etelästä en usko haastajia itselleni löytyvän, mutta pohjoisessa varmasti on asiantuntemusta tähänkin aihepiiriin!
Kotona Turvejärvellä elämä jatkuu luonnon syklissä. Tytöt käyvät koulua Sevettijärvellä ja vaimo hoitaa tilan askareita. Itse keskityn kirjoittamiseen Ivalossa. Helmikuussa aion jatkaa kesken jäänyttä romaania työnimeltä Äpärä. Se perustuu vanhaan saamelaiseen eahparas-myyttiin siunaamatta kuolleista lapsivainajista.
Romaanissa seikkailee Myrskyn kodista tuttu antisankari Marko Portti. Markon hahmon olen rakentanut tarkoituksella ivalolaiseksi. Häneen saan yhdistettyä asioita, joita itse pohjoisessa olen nähnyt ja kokenut. Marko on minun alter egoni, kaksoisolento, jonka kautta saan sadun elämään.
Kirjoittajan työ on ensisijaisesti ajatustyötä. Sitä sairauteni ei estä. Päinvastoin, lauseeni muuttuu ehkä harkitummaksi, tiivistyy. Elinikäinen lukuharrastukseni jatkuu myös äänikirjoja kuuntelemalla. Luen paljon kaikenlaista kirjallisuutta.
Tämä työ palkittiin juuri ennen joulua, kun hakemukseni Suomen kirjailijaliittoon hyväksyttiin kahden proosateoksen ansiosta.
Rakastan suomen kieltä sen ilmaisuvoiman vuoksi. Äidinkieleni on juuri oikea työkalu kuvaamaan pohjoista luontoa ja mielenlaatua!
Lukeminen, ajattelu ja kirjoittaminen ovat kirjailijan tukijalat. Ne ovat kuin laavun tukipuut, joiden ympärille voi tarinan rakentaa. Lukeminen antaa työkalut kirjoittamiseen, ajattelu tuo siihen sisällön ja kirjoittaminen vaaditun rutiinin.

Janne Simonpoika Utriainen
Kirjailija Inarin Turvejärveltä

Olen saanut vapauden rakastua hillasuohon ihan omasta aloitteestani. Muut marjastamisen eri alalajit on pakkosyötetty minulle vauvasta lähtien, koska kuulemma “mustikan poiminta on mukavaa toimintaa, saa ajatella useita asioita kerrankin kunnolla”. Kotiväki ei koskaan vienyt suolle väkisin. Vasta orastava teini-ikä pakahduttavan vapauden- ja seikkailunkaipuun myötä pakotti minut sinne. Ensimmäinen kertani hillajängällä osui sielussani johonkin tarpeelliseen kohtaan, ja siitä lähtien suo on ollut koti ja turvapaikka.

Hillastus oli kuulostanut vanhojen huruakkojen touhulta. Minkä vuoksi kukaan vapaaehtoisesti lähtee sääskensyötiksi nihkeäkulkuiseen maastoon etsimään marjoja, joita legendojen mukaan vain harvat ja valitut ylipäätään löysivät? Onneksi nuoren mieli on arvaamaton, ja jossain mieleni melankolian perukoilla tunsin juuri tuolla hetkellä tarvetta kokea jotain suurta, uutta ja yksinäistä. Aika on ehkä ripistellyt kultahippuja banaalimpien muistojeni päälle, mutta se sallittakoon. Todellisuudessa saatoin olla vain pitkästynyt ja isä sattui kysymään mukaan.

Otin mukaan kupin. Mummi ämpärin. Isä jotain realistista siltä väliltä. Tuolloin elimme vielä aikaa, jolloin televisiosta ei valunut tauotonta virtaa häämekkoja, tissejä ja lähisuhdeväkivaltaa. Sentään Sinkkuelämää tuli. Kahden tunnin päästä. Kuka hullu suolla jaksaisi niin kauan ollakaan?

Ensimmäinen askel suon laidassa upotti isän reittä myöten silmäkkeeseen. Sen kerran jälkeen en ole edes kuullut muiden humpsahdelleen silmäkkeisiin, lukuun ottamatta kulunutta kesää, jolloin isäpuoleni oli ulahtanut kunnolla suohon, kainaloita myöten. Kuulemma. Todistajat tosin puuttuvat. Isät suossa piristävät mieltä kyllä kummasti.

Löysin muutaman hillan. Se oli helppoa, mukavaa ja mukaansatempaavaa. Miksi ja miten? Sen piti olla tylsää ja kaikin puolin hanurista. Mutta suon verkkainen tenho keinutti mukaansa. Kävelyn sietämätön raskaus tuntui sopivan vankoille kintuilleni ja lyhykäinen varteni ei harmistu marjojen perään kumartelusta hetikään niin paljon kuin pitkänhuiskeat selät. Jängällä oli rauha ja jotakin alkukantaisen kotoisaa. Välillä joku roukuu ja kahisee, mutta eläimet eivät pelota. Ihmisiä soilla ei juuri kohtaakaan. Ehkä siellä juuri siksi on niin turvaisa olo.

Lähtiessä isä näytti lähteen. Söin hillat mukista pois ja täytin sen lähdevedellä. Halusin viedä äidille mukillisen maagista vettä, koska äiti ei itse halua kulkea suolla eikä pääsisi tuota lähdettä kokemaan. Suon moninaista kasvikuntaa ja outouksia piti hämmästellä niin tarmokkaasti, että Sinkkuelämän asettama kahden tunnin aikaraja oli lähestymässä. Piti lähteä kipittämään. Saman tien metsikön puolelle päästyäni kaaduin ja lähdevesi valui takaisin kotiinsa. Perkele. Ole siinä sitten hurja luonnon ihmeitä tarkasteleva seikkailijatar, kun itkua tihrustaen aikuisuuden partaalla joutuu äidille selventämään mistä tämä dramaattinen itkustus johtuu.

Seuraavalla kerralla minullakin oli mukana ämpäri ja sitä lähdettä etsin vieläkin.

Kerttu Korhonen