Posts by: admin

Orankiharjulla voi hengittää turvallisesti

Sodankylästä on matkaa Pellon Orangin kylään 212 kilometriä. Se ei ole lappilaisittain pitkä matka – välimatkat mitataan täällä pikemminkin sadoissa kuin kymmenissä kilometreissä. Silti en ole tullut käyneeksi Oranki Art -näyttelyssä ennen tätä kesää, vaikka näyttelystä on vuosittain tiedotettu aina, kun uudet teokset on tehty ja laitettu esille. On ollut kiinnostavia kuvia, ja mielessä on käynyt välähdys: tuolla pitäs käydä. Koronapandemian aikana riskiryhmäläisen kulttuurikäyntikohteet ovat vähissä, mutta Oranki Art on turvallinen käyntipaikka. Niinpä vihdoin ryhdyin tuumasta toimeen.

Nyt kun aikomus vihdoin toteutui, huomasin taas kerran, että paikan päällä käynti ja teosten katsominen on aivan muuta kuin kuvien katsominen ruudulta tai lehdistä. Samoin on kulttuuritilaisuuksiin osallistuminen läsnä olevana: ihmisten tapaaminen, äänet, tuoksut, ainutkertaisen tapahtuman vivahteet. Nyt kun olemme koronapandemian vuoksi joutuneet pysymään omien seinien sisällä, livenä tapahtuva ihmisten kohtaamisten merkitys on harvinaisuuttaan korostunut. On opittu paljon uusia konsteja käyttää tietotekniikkaa kulttuuripalvelujen tekemiseksi ja levittämiseksi, mutta ne eivät poista aidon ihmiskontaktin merkitystä. Nyt kun pelko ja määräykset ovat lientyneet, ihmisillä on kova halu kokoontua ja seurustella keskenään minkä tahansa syyn nojalla.

Suuri osa yhteisistä tapaamismahdollisuuksista toteutuu kansalaisten vapaaehtoistyöllä, joka lähtee omasta innostuksesta, halusta edistää itselle tärkeitä asioita. Oranki Art -näyttelyjen kokoamisessa ja vuosittaisessa hoitamisessa ei ole ollut kellokorttia eikä kuukausipalkkaa. Mutta eipä ole byrokratia päässyt kiipeämään soraharjulle. Pekka Syväniemi on antanut kotitilansa maan ja oman ateljeensa taiteen ja kulttuurin käyttöön korvauksetta. Hän määrää siellä, eikä taida olla kova määräilijä – uskon, että taiteen ja tekemisen vapaus on alueella korkeassa kurssissa.

Pekka Syväniemen ja Oranki Art ry:n ydinjoukon 20 vuoden aikana tekemä työ on iso panostus lappilaiseen kulttuuriin. Näyttelyjen suunnittelu, osallistujien valinta ja kontaktit heihin, apurahojen hankinta, teoksista huolehtiminen, esittelykierrokset, markkinointi – nämä tulevat etsimättä mieleen. Kuinka paljon tylsempi maailma olisikaan ilman tällaista toimintaa, ja miten vähillä kiitoksilla – aineellisilla tai aineettomilla – näitä töitä tehdään.

Tiedustelin Pekka Syväniemeltä Oranki-sanan alkuperää. Se on jäänyt salaisuudeksi, vaikka on Orankilaki, Orankitie ja Orangin kylä. Oranki Art on luonut yhteyksiä ympäri maailman. Yksi yhteistyökumppani on YATOO, a Korean Nature Artists´Association. Tuomas Korkalo osallistui yhdistyksen järjestämään ympäristötaidekuraattoreiden konferenssiin Koreassa vuonna 2013. Yhdistyksen nokkamiehet olivat jo vuosia seuranneet Oranki Artia. He ihmettelivät, mistä Oranki Art oli keksinyt niin mahtavan nimen tapahtumalle. Oranki – Orankee tarkoittaa muinaisten kiinalaisten keksimää nimitystä itsepäisistä syrjäseutujen ihmisistä, jotka haluavat elää kaukana muista.

Meistä lappilaisistako he puhuvat?

Paula Alajärvi

Taidetestaus tutkijoiden silmin

Tapasin tutkijat Nuori 2020 -päivillä Tampereella ja jalkoja lepuuttaessamme kuulin tutkijoilta lappilaisittain kiinnostavia havaintoja tutkimustuloksista.

Millaisia onnistumisia hankkeessa saavutettiin?

– Jokaiselle 8.-luokkalaiselle tarjotaan sama mahdollisuus asuinpaikasta riippumatta päästä kahteen taidekohteeseen: toiseen omassa maakunnassa, toiseen pääkaupunkiseudulla tai siellä asuville sen ulkopuolella. Tässä toki tutkimustulostemme perusteella kriittisesti suhtaudumme hankkeen tavoitteeseen voittaa kaikki osallistumisen esteet – onko mahdollisuus taiteen kokemiseen sama, jos perustarpeet kuten uni, lepo ja riittävä ravinto eivät täyty tasavertaisesti? Myös matkan pituus sekä pitkä päivä oman luokan kanssa on toisille oppilaille, mutta myös opettajille jopa kohtuuton rasite.
– Itse taidekokemuksista ilmeni, että nuoret ovat päässeet kokemaan uudenlaista taidetta ja sellaisia taidelajeja, joita eivät ole ennen kohdanneet. Noin puolelle nuorista heidän testaamansa taidelaji oli uusi kokemus. Osa nuorista koki ymmärryksensä taiteesta syventyneen tai kuvasi esityksen seuraamisen olleen koukuttavaa. Näin näytti käyvän etenkin, jos nuorella oli jo valmiiksi taidetaustaa tai vierailuun oli valmistauduttu ja se oli purettu hyvin. Tutkijoina tässä peräänkuulutammekin taidekasvatuksen tärkeyttä valmistaa nuoret uuden kohtaamiseen ja purkaa kokemus koululla matkan jälkeen.
– Lisäksi jotkut luokat olivat saaneet hetkellisen tunteen paremmasta yhteyden kokemisesta omaan luokkaan Taidetestaajat-matkan tai taiteen tekemisen myötä – etenkin kun esimerkiksi ennakkotehtävä oli mahdollistanut omaa taidetoimintaa oman luokan kanssa yleisötyöntekijän ohjaamana. Yleisötyöntekijän kanssa työskentely oli kuitenkin valitettavan harvinaista.

”Tämä vahvistaa tutkijoina hypoteesiamme siitä, kuinka pieni ja toiminnallinen kohde voi olla nuorille isoa merkityksellisempi.
Ja kuinka omasta maakunnasta löytyvä kohde voi vahvistaa nuoren paikallisidentiteettiä ja -ylpeyttä.”

Entä mitä asioita tulisi kehittää?

– Valtakunnallisesti tarvitsisimme laadukkaampaa taidekasvatusta, joka kiinnittyisi kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmiin. Kouluihin rantautuva taidelaitosten yleisötyö olisi tässä tärkeässä roolissa.
– Teosvalinnoissa olisi hyvä kiinnittää huomiota esimerkiksi sukupuolivinouman purkamiseen ja yhdenvertaisuuden sekä monimuotoisuuden toteutumiseen – tutkimuksessa oli mukana muutamia teoksia joissa näitä rakenteita purettiin.
– Jotta taidetestaus uppoaisi kohteeseensa eli kahdeksasluokkalaisiin, jotka ovat iältään pääsääntöisesti 14 – 15 -vuotiaita, kohteet olisi syytä tarkemmin räätälöidä sen ikäisille nuorille. Nuoret toivoisivat toiminnallisempia kohteita ja sitä, että heillä olisi mahdollisuus osallistua taidevierailujen suunnitteluun, toteuttamiseen ja kehittämiseen esimerkiksi äänestämällä kohteista. Nuorten vahvempi osallisuus taidetestaukseen edistäisi myös taidetestauksen toivottuja vaikutuksia eli sitä, että nuoret todella saisivat taiteesta erilaisia elämyksiä ja mahdollisesti kiinnostuisivat altistamaan itsensä taiteen kokemiselle tai jopa sen tekemiseen liittyville kokeiluille toistekin.

Nuorten taidevierailukokemusten tutkijat Maaria Hartman ja Sofia Laine.
Kuva Sami Perttilä

Mikä sitten näyttää olleen nuorille testausreissuissa tärkeintä?

– Yleisellä tasolla tärkeintä oli pääsy koulun ulkopuolelle koulupäiväksi. Tämä on tervetullutta vaihtelua “koulunkäynnin tylsyyteen”. Seuraavaksi tärkeintä oli reissuihin liittyvä vapaa-aika, etenkin Helsingin reissuille toivottiin myös vapaata aikaa omaan kaupungilla liikkumiseen. Tärkeää oli myös uusissa paikoissa oleminen, vapaa tekeminen ja usein myös sitä kautta kehittyvä pärjäämisen tunne vieraassa paikassa.
– Taidevierailu nähtiin usein “koulunkäyntiin liittyvänä pakollisena osiona”, joka piti ”lusia läpi”, jotta päästiin nauttimaan vapaasta oleilusta kavereiden kanssa.
– Silti on sanottava, että varsinkin Särestöniemen museo teki siellä vierailleisiin oppilaisiin lähtemättömän vaikutuksen – eli on taidekin sykähdyttänyt!

Kuinka taidekasvatus-idea onnistui? Kokivatko nuoret suuria elämyksiä tai pieniä liikahduksia?

– Kokivat molempia. Enemmän pieniä liikahduksia. Särestöniemi oli tosiaan suuri elämys monelle siellä käyneelle. Tämä vahvistaa tutkijoina hypoteesiamme siitä, kuinka pieni ja toiminnallinen kohde voi olla nuorille isoa merkityksellisempi. Ja kuinka omasta maakunnasta löytyvä kohde voi vahvistaa nuoren paikallisidentiteettiä ja -ylpeyttä.
– On harmi, että hankkeessa voi käydä niin, että omassa maakunnassa nuoret näkevät helsinkiläisen kiertueteatterin ja lisäksi matkustavat pääkaupunkiseudulle näkemään toisen pääkaupunkiseudun taidekohteen. Pahimmillaan tällä mallilla nuorille opetetaan, että laadukas taide löytyy Helsingistä, mikä ei pidä paikkaansa. Tämä on vakava hankkeen sisään luultavasti vahingossa ja ajattelematta rakennettu taidekasvatuksellinen piiloopetusvirhe.
– Todella hämmästyttävää taidekasvatus-idean toteutumisen kannalta on, ettei hankkeen yhteydessä nuorille kerrota, missä ja miten he voivat itse harrastaa taidetta, jos innostuvat jostakin Taidetestaajat-matkan aikana: jatkoon ei anneta eväitä, mikäli koulut eivät sitä itse aktiivisesti tee. Tällöin paljon riippuu siitä, kuinka paneutuneita, innostuneita ja kulttuurisuuntautuneita nuorten kanssa taidetestaamaan lähtevät opettajat ovat – ja kuinka paljon heillä on resursseja asiaan panostaa.
– Kun hankkeen budjetista jopa 75 % menee matkoihin, on selvää, että hankkeen budjetti ei tue taidekasvatuksellisia elementtejä vaan pääpaino on hankkeessa laitettu kaikkien 60 000 nuoren kuljettamiselle pääkaupunkiseudulle lukuvuoden aikana. Kun pääkaupunkiseudun kohde voi olla myös muu kuin kansallinen taideinstituutio, on hyvin kyseenalaista, miksi matkat tehdään. Priorisoimalla lähikohteita matkakustannukset olisivat huokeammat ja samalla rahaa hankkeessa säästyisi laadukkaampaan taidekasvatukseen. Lisäksi voi käydä niin, että pääkaupunkiseudun taide-elämys jää muiden Helsingin-reissun elämysten varjoon. Nuori saattaa olla elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja suuressa kaupungissa ja samana päivänä pitäisi jaksaa vaikuttua vielä taiteestakin. Matkan muut elementit voivat syödä jaksamista kulttuurielämykseltä.

Tutkijat esittelevät tutkimustuloksia myös klovnerian keinoin.
Kuva Sarianne Karikko

Taidetestaukseen liittyy ennakko- ja jälkikäteistehtäviä. Mitä tutkimuksenne kertoi niiden roolista?

– Ennakkotehtävät eivät saisi olla ylikuormittavat vaan oppilaan lähtötasolle sopivat, niin että pohjatietoa uudesta tilanteesta ja taidelajista on tarpeeksi, mutta tilaa jää elämykselle ja yllätyksille. Haasteena on se, että luokan oppilailla on erilaiset lähtötasot: pitäisi miettiä, miten tämä voitaisiin jatkossa huomioida paremmin valmistautumisvaiheessa?
– Jälkitehtävistä oleellisin olisi kokemuksen purku yksin, ryhmissä ja taidekasvattajan kanssa. Tämä jää kuitenkin valitettavan usein kokonaan tekemättä, vaikka hankkeen alullepanijat ovat näiden tärkeyttä painottaneet ja taidelaitokset ovat luoneet sitä varten materiaalia. Yhdessä koulussa tosin jatkettiin kuvataiteen maalaamista Taidetestaajat-retken inspiroimana – tämä oli kymmenestä tutkimuskoulustamme ainoa, jossa nuoret purkivat kokemusta tehden itse vastaavaa taidetta.
– Ylipäätään kouluihin tarvittaisiin enemmän resursseja taidekasvatukseen, kuten myös taidelaitosten yleisötyöhön.
– Toivoisimme laadukkaampaa taidekasvatusta. Emme näe järkeväksi hankebudjetin käyttämiseksi kuljettaa 60 000 nuorta pääkaupunkiseudulle vain siksi, että niin on päätetty tehdä, silloin kun vastaava kohde löytyisi lähempää: lähikohde mahdollistaisi myös monipuolisemman yleisötyön ja nuorten omaehtoiset vierailut kohteessa jatkossa. Maantieteellisen tasa-arvon edistämiseksi löytyy malleja maailmalta, esimerkiksi Bell Shakespearen teatteri Sydneyssä on kehittänyt kiinnostavan konseptin teatterikasvatukseen. Näitä hyviksi havaittuja käytänteitä olisi hienoa kokeilla ja soveltaa myös Suomessa maantieteellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.
– Lähtökohtaisesti emme vastusta perusteltuja matkoja kansallisiin taideinstituutioihin. Ymmärrämme toki idean, että nuorille halutaan esitellä yhteistä kansallisomaisuuttamme, jonka pariin kaikilla ei ole maantieteellisesti tai taloudellisesti samanlaisia mahdollisuuksia muutoin päästä – haaste on siinä, kuinka sitä esitellään ja miten kokemusta puretaan. Olisi tärkeää esitellä myös paikallisia taideaarteita, muuten voidaan päätyä tahtomatta kulttuurikolonialistiseen asetelmaan.

”Todella hämmästyttävää taidekasvatus idean toteutumisen kannalta on, ettei hankkeen yhteydessä nuorille kerrota, missä ja miten he voivat itse harrastaa taidetta, jos innostuvat jostakin Taide testaajat-matkan aikana: jatkoon ei anneta eväitä, mikäli koulut eivät sitä itse aktiivisesti tee.”

Lisää mielenkiintoista tietoa tutkimuksesta:
Sofia Laine & Maaria Hartman: Nuorten taidevierailukokemukset ja kulttuurinen osallisuus Taidetestaajat-hankkeessa. Nuorisotutkimusseuran/Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 224, Tiede. 2020.
Kirjan voi ladata ilmaiseksi Nuorisotutkimusseuran verkkokaupasta. Tutkimushankkeen kotisivut: nuorisotutkimusseura.fi/hankkeet/taidetestaajat

Hertta Alajärvi
Kuvitus Jenni Mutenia

Taidestestausmatka Särestöniemeen

Me ja muut Tähtikunnan koulun kahdeksasluokkalaiset luokanvalvojineen sekä kuvaamataidon opettaja kävimme 28.11.2019 taidetestausretkellä Särestöniemi-museossa. Tutustuimme oppaiden ohjauksella Reidar Särestöniemeen, hänen elämäänsä, taiteeseensa ja asuinpaikkaansa.

Ennen reissuunlähtöä me katsoimme Yle Areenasta videoita Reidarista. Videoissa näkyi, kun Reidar maalasi, kertoi maalauksiensa taustoista ja inspiraatioista. Hän kertoi myös vähän lapsuudestaan, esimerkiksi siitä, kuinka melkeinpä hänen ainoat ystävänsä olivat hänen perheensä koira ja muut eläimet. Se sai Reidarin vaikuttamaan raukalta: hän on saattanut olla hiljainen muiden ihmisten seurassa.

Kuvaamataidon tunneilla kokeilimme yhtä Reidarin maalaustekniikoista eli maalasimme ainoastaan maalausveistä käyttäen. Maalasimme Reidarin tapaan eläimen tai maiseman, joka kuvaa meitä tai jotain meihin liittyvää. Me itse maalasimme karhun ja oravan, koska ne kuvasivat joitakin luonteenpiirteitämme hyvin: karhu nukkuu paljon ja orava on energinen.

Odotimme reissun olevan vain maalausten katsomista, mutta maalauksia katsottiin aika vähän. Maalaukset olivat aika värikkäitä ja sekalaisia, mutta omalla tavallaan hienoja, ja kun niitä katsoi kokonaisuutena, sai jotain selvää Reidarin ajattelutavasta. Odotimme alueen olevan myös vanhanaikaisempi, niin että talot olisivat olleet vain jotain pieniä ränsistyneitä hirsimökkejä, vaikka todellisuudessa niissä oli hienojakin juttuja.

Matkustimme Särestöniemeen, Kittilään kahdella linja-autolla. Saavuttuamme paikalle menimme kahvilarakennukseen ja meille kerrottiin hieman tulevasta päivästä. Lisäksi meidät jaettiin kolmeen ryhmään. Ryhmissä lähdimme kiertämään eri rakennuksia, joissa meille kerrottiin rakennuksen historiasta ja Reidarin elämästä ja perheestä. Lopussa saimme myös itse piirtää pastelliliiduilla.

Mieleenpainuvimmat asiat reissussa olivat se, että Reidarin vanha ateljee paloi ja että hänellä oli alkoholijuomia hyllyssä sekä hieno puulusikka uudemmassa ateljeessaan. Oli hienoa, että hänellä oli galleriassaan oma uima-allas, johon valitettavasti joku oli hukkunut, sekä sauna, jossa hän oli saunonut Urho Kekkosen kanssa. Myös se, että saimme vapaasti kierrellä Reidarin ateljeessa, oli hyvin ajateltu, vaikka emme saaneetkaan koskea tavaroihin. Parasta oli se, että saimme piirtää pastelliliiduilla kuvan eläimestä tai maisemasta mustalle tai valkoiselle paperille.

Mielestämme reissun idea oli hyvä. Kaikilla ei ole aikaa, varaa tai innostusta lähteä tällaisille reissuille, mutta nyt, kun koulu järjesti sen, pääsimme näkemään taidetta. Monilla varmaan on myös ennakkoluuloja museoita kohtaan, kuten että siellä pitää vain olla hiljaa ja katsella tauluja, mutta museokäynti oli oikeasti ihan kiinnostava.

Reissu oli mielenkiintoinen ja hieno kokemus, mutta emme menisi Särestöniemeen uudelleen, sillä se oli semmoinen “kerran elämässä” –juttu eikä sinne tule enää mitään uutta nähtävääkään. Suosittelemme kuitenkin kaikkia käymään tutustumassa Reidarin taiteeseen ja hänen elämäänsä.

Paluumatkalla olimme hieman väsyneitä ja juttelimme päivän tapahtumista. Suurelle osalle oli jäänyt joitakin päivän aikana kerrottuja asioita mieleen ja jaoimme mielipiteitämme taiteesta ja muistakin jutuista. Monet ajattelivat, että Reidarin taidetta oli mukava katsella ja miettiä sen merkitystä, vaikkakin se oli hiukan erikoista. Kaiken kaikkiaan reissu oli kiva ja idea oli hyvä. Museo oli käymisen arvoinen.

Essi Kaunisvaara ja Elisa Pelkonen 
Tähtikunnan koulu, Sodankylä 
8D-luokka 

Päivä nuoren miehen elämää Tanhuassa 50 vuotta sitten

Filmi- ja iskelmätähtien sekä bändien fanittaminen oli kova juttu. Tilattiin lehtiä ja kerättiin kiiltokuvia idoleista. Monet fanittivat Beatlesia ja Rollareita, koska ulkomainen musiikki oli muotia. Hieman vanhemmat pojat fanittivat Marilyn Monroeta, Brigitte Bardot’ta ja muita kiiltokuvien tähtiä. Eräs jopa itki Marilynin poismenoa elokuussa 62. Itkin myötätunnosta. Vinttikamarit tapetoitiin nuortenlehtien lakanan- kokoisilla kuvilla idoleista. Paristokäyttöisillä levysoittimilla ja radioilla saatiin idolit lähelle. Talon töitä oli tehtävä ja vapaa-aika oli tiukalla, mutta sovittelulla ja joskus kotitöitä urakoimalla pääsi yhteisiin rientoihin. Tärkeimmät olivat kesäisin lentopallo ja elokuvat. Tansseissa käytiin lähikunnissa ja kauempanakin, etenkin hyviä esiintyjiä ja bändejä katsomassa ja kuulemassa.

Fanitin Katri Helenaa salaa enkä pitänyt asian julkistamista tarpeellisena. Talvinen lauantai, pakkanen ja Katri Helena olivat tulossa Sodankylän Kansantalolle. Sinne oli päästävä! Kovalla pakkasella piti sauna lämmittää kahdesti, aamulla uunillinen tai kaksi. Iltapäivällä oli varsinainen lämmitys. Isä Paavo määräsi minut saunamajuriksi, ja olin heti valmis, koska tanssit Sodankylässä ja idolini Katri Helenan kuuleminen ja näkeminen paloi mielessäni. Pakkasilla oli kaivosta vesi vähissä, joten avannon tekoon! Jäätä oli Luirossa metrin verran, ja yritin läpi tuuralla, kirveellä ja moottorisahalla. Jäässä oli kuoppaa lähes metri, mutta vettä ei tullut. Aloin jo hermostua, että pääsenkö Katri Helenaa näkemään ja kuulemaan. Muistin isä Paavon uiton aikaiset dynamiitit saunan vintillä. Dynamiitteja oli kahdeksan yhteen liimautunutta pötköä. Kansalaiskouluaikanani kävin kevyen ”panostajakurssin” panssariesteellä Savukoskella, ja muistin isojen poikien neuvon, ettei yhteen liimautuneita dynamiittipötköjä saa repiä erilleen, voivat tulla näpeille. Dynamiitit pussiin nalleineen, tulilankoineen, pussi avantoon, tuli lankaan ja navetan taakse ulkohuoneeseen kuuntelemaan. Jysäys oli melkoinen. Lähdin katsomaan avantoa, mutta isä Paavo oli ulkona vastassa pakkasessa paitasillaan kirja kädessään. En muista, oliko kirja Tohtori Zivago vai Berijan tarhat, koska toiminta kotipihalla oli sen verran vilkasta.

Vesikelkka iskuun ja avannolle. Kolmen neliömetrin avannon nähtyäni luottamukseni Alfred Nobeliin ja nitroglyseriiniin vahvistui. Avannon jäät olivat saunan, navetan ja tuvan katoilla. Vesi pataan, tuli padan alle ja jäin odottelemaan saunan lämpiämistä. Isä Paavo kehotti saunan lämmityksen välillä sontatunkiota madaltamaan, koska viihdyin navetan takana. Sontatunkio oli timanttia. Rautakanki ja kirves eivät tunkioon pystyneet. Idolini Katri Helenan näkeminen ja kuuleminen tuntui jälleen etäältä. Muistin isä Paavon moottorisahan, Pioneerin ja kahdeksantoista tuuman laipan. Pioneeri pystyi jäätyneeseen tunkioon mukavasti, kunnes tuli sula sonta vastaan. Pioneerin vein varovasti liiteriin odottamaan huomista hongan- hakureissua.

Saunoin ja jäi vielä aikaakin kimppakyytimme saapumiseen. Sodankylän Kansantalolla oli henki päällä ja levyt soi. Jäin ulos odottamaan Katri Helenaa ja hänen bändiään. Katri Helena oli puoli tuntia myöhässä ja kyseli Sodankylän matkustajakotia, jossa voisi valmistautua illan esitykseen ja yöpyä. Bändillä oli kova kiire kantamaan soittimet sisälle, eivätkä he joutaneet saattamaan Katri Helenaa matkustajakotiin. Katri Helena kyseli, josko tulisin neuvomaan matkustajakodin. Paikalla oli muutama kirkonkylän poikakin tyrkyllä, mutta Katri Helena valitsi minut.

Voiko fani toivoa idoliltaan enempää, kuin kulkea hänen rinnallaan pienen matkan? Voiko fani tehdä enemmän idolinsa nähdäkseen ja kuullakseen? Näitä oli mukava muistella Tampere-talossa marraskuussa vuonna 2014 Katri Helenan 50-vuotisjuhlakonsertissa.

Seuraava päivä, sunnuntai ja polttopuuhonkien haku meni mukavasti, vaikka moottorisahan puhtaudesta oli isä Paavolla hieman sanomista. Tätäkään päivää Tanhuassa en vaihtaisi pois.

Erkki Kammonen, 66 v.

Muistelma on julkaistu teoksessa Tanhua ennen ja nyt. Tarinoita Luirojoen ja Kiurujärven rannoilta. Toimittanut Raili Kangas. Julkaisija Tanhuan kylä, Tanhuan Kehittämisyhdistys ry 2015.

Jänkä-lehti teini-iässä

Lappilaisen kulttuurilehti Jängän ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 2005. Lehden perustamisen pontimena oli närkästys siitä, että Lapissa tehty taide ja kulttuuri eivät näy valtakunnan mittakaavassa, ellei tapahdu jotakin aivan poikkeuksellista.

Suomi on edelleen kahtia jakautunut, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti – monessa mielessä enemmän kuin viisitoista vuotta sitten. Isot keskukset, Etelä-Suomi ja pääkaupunkiseutu imaisevat nuoret ja työikäisen väestön. Ensin lähdetään opiskelemaan ja työpaikka tarjoutuu sitten jo tutuksi tulleelta seudulta. Ikääntyneet ihmiset jäävät maakuntaan, elleivät muuta lastensa perässä palvelujen pariin.

En tiedä, onko näköharhaa, mutta vaikuttaa siltä, että maailma on muuttunut viidessätoista vuodessa kiivaammin kuin koskaan. Ihmisten ajattelua muokkaa digitaalinen viestintä taukoamatta, eikä Lappi ole siitä mitenkään syrjässä. Maailman kaukaisimmilta kulmilta halutaan tulla kokemaan vähäväkistä seutua, jossa on metri lunta, pimeitä metsiä ja hiljaisuutta. Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että ihmiset haluavat muuttaa asumaankin Lappiin puhtaan ympäristön houkuttelemina? Pieniä merkkejä siitä jo on.

Perinteiset isoja ihmismääriä ruokkivat elinkeinot Lapissa ovat hiipuneet, mutta matkailun ohella ovat taide ja kulttuurityö nostaneet päätään ja niille annetaan myös arvostusta. Maakunnassa asuvien merkittävien taiteilijoiden lisäksi Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta valmistuu tekijöitä, joiden tuotanto ruokkii koko maakunnan kulttuurielämää. Luontoaktiviteettien lisäksi matkailijoille on tarjolla taide-elämyksiä, joiden merkityksen myös matkailuyrittäjät ovat huomanneet. Myös elokuva-ala on nousussa. Lappilaislähtöisiä elokuva-alan ihmisiä näkee nykyään usein menestyselokuvissa näyttelijöinä, ohjaajina ja käsikirjoittajina sekä televisiosarjojen tuotannoissa.

Myös nuorten elämä on kovasti muuttunut. Neljä eri puolilla Lappia elänyttä kirjoittajaa kertoo tässä Jänkä-lehden numerossa sen, millaista nuoruus oli muutama vuosikymmen sitten. Tilaa on annettu myös nykypäivän nuorille. Runoaukeamalla on sodankyläläislähtöisen Ville Aikion runo ja 15-vuotias Liisa kertoo, millaista on elää pienessä Orajärven kylässä. Kerromme myös valtakunnallisesta taidetestauksesta, jossa kahdeksannen luokan oppilaita kiidätetään tutustumaan kulttuurinähtävyyksiin. On aika ottaa esiin kaikki keinot nuorten ohjaamiseksi taidetta ja kulttuuria kokemaan ja tekemään.

Jänkä ilmestyy kaksi kertaa vuodessa. Vuodesta 2016 lähtien toinen numeroista on ollut kaksoisnumero. Lehdellä ei ole palkattua työvoimaa, eikä lehdellä ole tiheämpään ilmestymiseen resursseja. Suurimpia yksittäisiä kuluja ovat painatus ja postitus. Jänkä ry:n budjetista 1/3 tulee julkisista varoista: Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituesta ja Sodankylän kunnan järjestöavustuksesta. Jängän tilaus- ja irtomyynti tuovat kassaan osuutensa. Lehdellä on useita vakituisia ilmoittajia, joita ilman lehti tuskin ilmestyisi. Jänkä kiittää heitä lämpimästi!

Paula Alajärvi

Porukalla Meltosjärvelle

Meltosjärven kylä on napapiirillä Ylitornion kunnassa. Siis ei sillä Napapiirillä, josta on muodostunut matkailuväen pysäkki Rovaniemellä. Kylän keskusta sijaitsee kahden kauniin järven välisellä harjanteella. Kylässä järjestetään kesäisin tapahtuma, joka kerää kirjallisuuden ystäviä yhteen Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran voimin.

Annikki Kariniemi (1913 – 1984) oli ensimmäinen Lapissa syntynyt suomenkielinen naiskirjailija, kertoo kaunokirjallisuuden verkkopalvelu Kirjasampo. Puolet elämästään hän toimi kansakoulun opettajana, mutta kun hän rupesi kirjailijaksi, teoksia syntyi yli 30. Teosten aiheet liikkuivat Lapin luonnosta, myyteistä ja historiasta omaeläkerrallisiin motiiveihin. Hän avasi naiskirjailijoille uuden genren, eräkirjallisuuden. Värikäs, rohkea ja ympäristön mielipiteistä piittaamaton kirjailija eli elämäänsä niin kuin hyväksi näki. Materiaalia teoksiin antoi muun muassa avioliitto Lapin rajavartioston komentajan Oiva Willamon kanssa. Rosa Liksomin teos Everstinna on saanut puitteensa Kariniemen elämästä ja kirjallisuudesta. Topi Mikkolan 65-vuotisjuhlamonologi Lapin punaiset hanget on Liksomin luomus Kariniemen elämästä. Ensio Seppäsen veistämässä Kariniemen patsaassa Aavasaksalla on luonnehdinta: ”Tarunhohtoisen Lapinmaan väkevä kuvaaja”.

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseura tuo esiin ja laajentaa tietoisuutta ja tutkimusta Annikki Kariniemen kirjailijantyöstä. Seura vietti 20-vuotisjuhlaa kuluneena kesänä. Meltosjärveläinen Marja L. Tuominen on heiluttanut seuran puheenjohtajan nuijaa vuodesta 1999 lähtien. Hän on myös tehnyt väitöskirjan Annikki Kariniemen luontosuhteesta. Seuran vakiintuneeksi toiminnaksi on kehittynyt Kirja kylässä -tapahtuma, joka pidettiin tänä vuonna kolmannentoista kerran. Meltosjärven Teetuvalle kokoontui yli kolmekymmentä kuulijaa ja keskustelijaa lähtökohtana teos Lappi palaa sodasta. Alustajana oli kulttuurihistorian professori Marja Tuominen Lapin yliopistolta.

Kirja kylässä -tapahtumissa on vieraillut nimekkäitä kirjailijoita Heli Laaksosesta Pekka Jaatiseen ja Maria Peuraan. Kun Mikael Niemi oli vierailijana, tuli ilmi, että hänen journalistiäitinsä Sibylla oli käynyt Meltosjärvellä 90-luvulla. Mikael Niemi lähetti meille äitinsä kuoleman jälkeen nipun tämän ottamia kuvia jutuntekomatkalta Yrttitarhalle, kertoi Marja Tuominen.

Tapahtumaan oli tultu pitkienkin matkojen päästä: Sodankylästä, Rovaniemeltä, Kemijärveltä ja Pellosta. Ruotsin puolelta oli saapunut Gunnar Lassinantti. Gunnarilla lienee omatkin ansionsa, mutta mieleen nousee heti, että hän on legendaarisen Norrbottenin läänin maaherran Ragnar Lassinantin poika. Maaherra Lassinantti oli rajabyrokratian kova vastustaja ja puolusti Tornionlaakson yhtenäiskulttuuria ja suomen kieltä.

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran vuosittainen tapahtuma on esimerkki siitä, miten yksittäisten ihmisten ja yhdistysten innostus ja pitkäjänteisyys saa aikaan kiinnostavia tilaisuuksia, jotka tuovat ihmisiä yhteen kulttuurin nuotiolle. Paras kiitos, jonka voimme järjestäjille antaa, on osallistua tapahtumiin ja ottaa naapurit ja kaverit mukaan.

Paula Alajärvi

Lentokaloja Raanujärvelä!

Se se kampraati porisi viimi keyäänä mökilä ko olthiin, että hään son nähny lentokaloja niinki pohjosessa ko Raanujärvelä!

Mie se siihen, että kunkhaan se niin, että miien vain ole havanu, vaikka kohta jo kakskymmentä vuotta täythöön olen senki järven rannoila klonunu.

***

No se alko väärti porisehmaan, että ko se hään lähti käyhmään iltamyöhäsellä verkoila tuola Konttalahessa, se käviki melkonen tuuri! Katto, soli jo pikkusen myöhäsempi ilta, tietekki ko se töitten jälkhiin lähti verkoile. Moottorikelkala vielä oistotti, soma keliki sattu. Ollu paljon pakkastakhaan ja päivänvaloaki riitti.

No niin se sitte hään lappasi verkot jääle ja plokkasi kalat poies. Riethaan hyä tuuri vielä; riskisti oli ollu haukea ja vielä kuhhaaki. Se se hään kisko verkot takasin jään alle ja lähti posottahmaan kothiin.

***

Kotiakko sitte pääsi, soli väärti hunteeranu, että alkaapa se jo ollakki ilta, että hään ei taiakhaan kehata korjata niitä kaloja nytten. Perkaa net sitte aamula. Käsiäki vähän paleli ja vaimo vielä houkutteli sauhnaan.

Niin se sitte ittekki laisku ja hunteerasi, että se hään antaa niien kalojen olla ulkona hangessa. Sunkhaan net siittä miksikhään mene, ei veikkosten henki! Ja niin se jätti siihen hangele net kalat plastiikkipussiin, lappo vielä lapiolla pikkusen lunta pääle. Nuin, ettei hurtat elikkä se puolikesy kettu käy niitä hieromassa.

***

Mutta kortto soikhoon! Pukkasiki sitte yön aikana Muurmannin suunalta, tuolta Parentsin mereltä, riethaanmoisen matalapaineen. Märkää vitiä sato reilun kolmekkymmentä senttiä maahan.

No, se aamula ko väärti heräsi, se sihtasi klasista ulos ja havatti, että ryökäle, lumitöihin häätyy lähteä ja varsin. Se tärhäytti Voortin käynthiin ja alko vetehleen kartanoa puhtaaksi lingola. Välhiin vilkasi taappäin, niinko ruukathaan ja niin se sitte havatti, että o’ Jiesus senthään!

Ilma mustahnaan jotaki kummalista möykkyä! No se tieten ensin hunteerasi, että mitäh ryökähleen sutturoita sielä lentelee. Sitte se hoksasi; kaloja lenteli pitkin kartanoa aivanko riekkoja syksylä Isovaaran pusikoissa!

Soli väärti unheuttannu ne kalat sinne hankheen ja niin soli nähty Raanujärven ensimäiset lentokalat!

Yksi oli kuulemi ollu vielä oikhein akropaattiki! Soli kieppunu toistakymmentä kertaa pyykkinarun ympäri ennen ko oistotti vittikhoon!

Hannu Lantto

Pakina teoksesta Hunteeringit

Lapin luonto on täynnä lumousta – mutta kuinka kauan?

Lumottu Inarin Lappi – Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeopas. Vesa Luhta ja Martti Rikkonen. Metsähallitus 2019.

Hienoa, että Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeoppaasta on saatu uudistettu painos. Alkuperäinen julkaistiin vuonna 1997, joten se on jo pitkään ollut loppuunmyyty ja on tietenkin kaivannut päivitystä.

Vesa Luhta ja Martti Rikkonen ovat tehneet suuren työn kirjan ajanmukaistamisessa. Vaikka uusi teos mukailee vanhan sisältöä, siinä on paljon myös uusia kohteita. Kun vanhassa kirjassa esitellään 67 luonto-, maisema- ja kulttuurikohdetta, niin uudessa niitä on jo 107. Kirjassa liikutaan Inarin ja pohjoisen Sodankylän sekä Utsjoen alueella.

Teos on erinomainen ja houkutteleva opas retkeilijälle ja Lapin luonnosta kiinnostuneelle. Vesa Luhta kirjoittaa selkeästi ja mukaansatempaavasti ja Martti Rikkosen kuvat ihastuttavat. Kirjassa pääsee tutustumaan niin erämaa-alueisiin kuin kylämiljöitä lähellä oleviin kohteisiin. Kirja tarjoaa monipuolista tietoa: mukana on historiaa, elinkeinoja, tarinoita ja tietoa eläin- ja lintulajeista.

Tekstiä elävöittävät mukaan otetut kaunokirjalliset lainaukset tunnetuilta Lapin lumon kokeneilta kirjailijoilta. Vätsärin erämaan kuvaus esimerkiksi päättyy lainaukseen E. N. Mannisen vuonna 1943 ilmestyneestä kirjasta Saattoi olla miehen onni: ”Saaret ja niemet piirtyivät tummina äärinä taivaan viimeisten kajojen alla. Tähtien sumut hohtivat sinenmustissa korkeuksissa. Tuuli, purjehtijan väärti, oli juuttunut ehtoolla hämärän seitteihin, huoahtanut ja hiljaa kuollut.” Luhta siteeraa myös suurta Lapin ystävää mikkeliläistä Saara Harviaista, joka puolestaan todisti tunturimittarin nopeaa tuhotyötä pohjoisissa tunturikoivikoissa 1960-luvulla. Vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Pohjastunturit hän kirjoittaa: ”Melkein kauhistuneina katsoimme kuinka koko laakson vihreät lehdet hävisivät. Tunturikoivut menivät ensin, sitten seurasivat vaivaiskoivut, mustikat, pihlajat. Vain raita säästyi, surullisen näköisenä se yksinään riiputteli lehtiään.”

Ilmasto muuttuu

Ilmastonmuutoksen seurauksia arktisessa luonnossa Vesa Luhta luettelee useita: puulajien kasvu on lisääntynyt, tundran raja on siirtymässä, moni tunturin laki on kasvamassa umpeen, mittarituhot leviävät tunturikoivualueilla, palsasoiden ikivanhat palsat sulavat, pysyvä lumi tulee myöhemmin ja se näkyy riekkokannoissa, järvet jäätyvät entistä myöhemmin ja säätilat vaihtelevat nopeasti. Luhta peräänkuuluttaa elämäntapamuutoksia niin yksityisten ihmisten elämässä kuin erityisesti teollisuudessa. Jos etenemme tällä vauhdilla ilmaston lämpeneminen tietää maailmanlaajuisesti neljän asteen nousua ja Inarin Lapissa se saattaa merkitä jopa 6 – 8 asteen lämpenemistä. Ja tämä tietää katastrofia koko nykyiselle eliöstölle herkällä arktisella alueella. Häviämässä ovat jo tunturikiuru, kiljuhanhi ja naali.

Lumoava Lappi

Vesa Luhdan ja Martti Rikkosen luontokirja kutsuu ja innostaa pakkaamaan repun ja askeltamaan niin uusiin kuin vanhoihinkin luontokohteisiin ammentamaan voimaa ja mielenrauhaa lumoavista maisemista. Samalla kirja herättää ison kysymyksen siitä minkälainen Lappi on seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä, kun ollaan jälleen tekemässä uudistettua laitosta!

Tiina Heinänen

Pelastetaan pala maailmaa ja kulttuuria

– Valsan näyttelysarjassa Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia taiteilijat tarttuvat vaikeaan aiheeseen

Menen taidenäyttelyyn. Kokemus ei tule kuitenkaan olemaan perinteistä taulusta toiseen siirtymistä. Ennen näyttelytilaan menoa minulle ojennetaan kuulokkeet ja astun mustan verhon taakse pimeään huoneeseen. Ääni kuulokkeissa alkaa puhua ja käskee ottamaan mukavan asennon ennen kuin alkaa kertoa ympäristökatastrofin partaalla olevasta planeetastamme. Äänen käskystä etsimme muiden näyttelyvieraiden kanssa avainta, jolla saamme kaapissa olevan projektorin esille. Musiikki alkaa soida, kun huoneen täyttää punainen aurinko.

Kyseessä on Okko Pöyliön Escape Room – The Climate Change. Toiminnallinen kokonaisuus parodioi viime vuosina suosioon nousseita pakopelihuoneita, joista pelaajat pyrkivät pääsemään pois vihjeitä keräämällä ja arvoituksia ratkaisemalla. Pöyliön teoksessa ei haeta ratkaisua keksittyihin ongelmiin vaan todelliseen – ilmastonmuutokseen. Ja aikaa on käytettävissä 20 minuuttia.

Escape Room – The Climate Change on järjestyksessä neljäs teemanäyttely rovaniemeläisen Kulttuuriyhdistys Valsa ry:n sarjasta Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia. Kuukausittain vaihtuvia näyttelyitä järjestetään Galleria Värinässä, joka sijaitsee Valsan toimiston ja työtilojen kanssa Metsätalossa. Näyttelysarjaan valittiin vuoden vaihteessa kymmenen taiteilijaa tai taiteilijaryhmää, jotka ovat käsitelleet aihetta muun muassa muovijätteen, energianlähteiden ja ilmastoahdistuksen kautta. Ensi vuoden helmikuussa pidetään viimeinen sarjan näyttely, jossa Rovaniemen kuvataidekoulun koululaiset lähestyvät aihetta. Jurytettu näyttelysarja on Valsan historian pisin.

Idea ilmastonmuutosaiheiseen näyttelysarjaan tuli Eveliina Paksuniemeltä, joka toimii Valsan galleriavaltuutettuna ja on ollut mukana Valsan perustamisesta asti. Hän oli neljän muun valsalaisen kanssa kuratointikomiteassa, joka valitsi näyttelysarjan taiteilijat hakemusten perusteella. Mukana oli lisäksi Mikko Laitila, joka soittaa usein avajaisissa esiintyvässä ÄLÄRM!-yhtyeessä. Visuaalisen suunnittelun näyttelysarjalle on tehnyt Valsan tuore jäsen Antti Huhtala. Istumme pöydän ääreen puhumaan niin ilmastonmuutoksesta kuin kulttuurin roolista.
Ilmastonmuutos nousi näyttelysarjan aiheeksi sen tärkeyden vuoksi.

Kulttuuri tekee ilmastotyötä

  • Kun tapaa ihmisiä, niin enemmän ja enemmän puheenaiheet koskee ilmastonmuutosta. Varsinkin edellisvuoden tappohelteillä kommentit oli sitä, että ei helvetti taas on niin kuuma, Paksuniemi kertoo.

Ilmastonmuutos vaikuttaa näillä leveyksillä niin paljon ja nopeasti.

Paksuniemi jatkaa:

  • Siitä nousi tarve tehdä jotain. Haluttiin valjastaa oma osaamisalueemme galleriatoiminta ilmastotyöhön.

Laitila lisää:

  • Ja haluttiin välittää se viesti, että tästä aiheesta on tosi tärkeä puhua.

Näkökulma aiheeseen haluttiin pitää rakentavana ja sentimentaalista syyllistämistä.

  • Se myös sopi valsalaiseen ideologiaan: kritiikkiä positiivisen kautta, Laitila täsmentää.

Ilmastonmuutos koskettaa jokaista ihmistä, mutta keskustelun kärki painottuu tieteeseen ja politiikkaan, joten kulttuurin merkitys voi unohtua.

  • Kulttuurikenttä tekee ihan hirveän määrän ilmastotyötä, Paksuniemi kertoo.

Mikä on lopulta kulttuurin tehtävä ilmastonmuutoskeskustelussa? Miten vaikea ja monisyinen asia taipuu taiteen keinoin?

  • Tietoa aiheesta kyllä löytyy, mutta taide käsittelee nimenomaan tunteita, Laitila painottaa.
  • Nykyään tiedetään, että päätöksenteko perustuu paljon tunteisiin, niin taidehan on jo sinällään aika vahvaa vaikuttamista. Ennemmin sie tartut aiheeseen muoviroskasta, kun näet siitä taidetta kuin luet tilastoja, Paksuniemi päättelee.

Taide luo subjektiivisen kokemuksen ja lisää empatiaa.

Paksuniemi toteaa:

– Me ei voida Valsassa pelastaa maailmaa, vaan siihen vaikuttaa suuret poliittiset päätökset, mutta päätöspaine lähtee yksilöistä.

Nälkätaiteilijan loppu


Näyttelyhakuun tuli 80 hakemusta, joista valittiin kymmenen. Eri tekniikoita ja näkökulmia aiheeseen oli paljon, maalauksista multimediaan. Hakemuksia lähettivät niin ammatti- kuin amatööritason taiteilijat.

  • Hakemusten tasokkuus ja kunnianhimo miellytti. CV:tä katsottiin siinä vaiheessa, kun tarvittiin taiteilijan puhelinnumero, Paksuniemi naurahtaa.

Taiteilijan ansioluettelolla ei ollut tälläkään kertaa Valsan näyttelyhaussa merkitystä, vaan taide sai puhua puolestaan.

  • Pari hakemusta otettiin silleen, ettei oltu ihan varmoja, mitä tää taiteilija aikoo tehdä, mutta hän oli osannut kertoa sen jännittävällä tavalla. Otetaan mieluummin riskillä kokeellisempaa, joka ei välttämättä menisi isossa hienossa galleriassa läpi, Laitila täsmentää.

Taiteilijahaku levisi nopeasti somessa. Yksi iso syy suosioon oli luvattu näyttelypalkkio, joka on harvinainen käytäntö Suomessa. Näyttelypalkkio on rahallinen korvaus taiteilijalle näyttelyn pitämisestä.

  • Palkkio ja siitä seurannut hakemusten kasvu auttoi meitäkin, sillä se loi töihin korkean tason. Rahoitus mahdollisti sen, ettei tarvitse näyttelynvalinnassa mennä taloudelliset syyt edellä, että saadaan vuokra maksetuksi. Näin päästiin keskittymään itse taiteeseen, mitä me haluttais ihmisten täällä galleriassa näkevän, Paksuniemi kertoo.

Apuraha hankkeeseen tuli Koneen Säätiöltä. Rahaa ei haettu teeman perusteella vaan nimenomaan toteutusta varten, että pystyttiin maksamaan taiteilijoille näyttelypalkkio. Norjassa ja Ruotsissa näyttelypalkkio on jo tavallinen käytäntö. Suomessa helsinkiläinen Sorbus-galleria on ollut asiassa näkyvä edelläkävijä, mutta on muitakin yksittäisiä tahoja, jotka esimerkiksi rahoituksen turvin ovat maksaneet palkkioita. Suomessa tehtiin näyttelypalkkion maksuun liittyvä kokeilu pari vuotta sitten, mutta harva museo lähti mukaan, koska kokeiluaika oli liian lyhyt resursseihin nähden. Suomen museoissa määrärahat ovat pienet.

  • Suomi on sarvikuonojen maa. Me tulemme jäljessä muuhun Eurooppaan nähden, Paksuniemi sanoo. – Siksi yritämme Valsalla pyrkiä siihen, että taiteilijan työ voisi olla inhimillistä ja mukavaa.

Marraskuun näyttely on Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia -sarjan seitsemäs ja taiteilijana toimii Outi Piiroinen.
Näyttelyaika ti – la klo 13 – 17
29.10. – 19.11.
Hallituskatu 22, 2. krs

Jenni Mutenia

Elävä kulttuuri tarvitsee tiloja

– Valsa ry perustettiin vuonna 2012 Rovaniemellä, historiallisessa Valistustalossa, josta yhdistys sai myös nimensä.

– Valsa ry on vapaaehtoisvoimin pyörivä yhdistys, jonka tarkoitus on tarjota työtilaa taiteilijoille ja luovien alojen ammattilaisille, edistää jäsentensä taiteellista verkostoitumista ja elävöittää kaupungin taide- ja kulttuurielämää.

– Värinässä on järjestetty kymmeniä yksityis- ja yhteisnäyttelyitä, sekä jurytetut yhteisnäyttelyt erotiikka-aiheinen Paljastus, sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta käsittelevä Queer – Vinoja kuvia.

– Valistustalon purkamisen jälkeen vuonna 2016 Galleria Värinä suljettiin ja Valsa muutti evakkoon Rovakadulle Värinä Kellariin. Uudet tilat löytyivät Metsätalosta kesällä 2018 ja Galleria Värinä avattiin uudelleen.

– valsa.be / kulttuuriyhdistys.valsa@gmail.com

Elävä kulttuuri tarvitsee tiloja

Valistustalon historia ulottuu 1950-luvulle asti. Talo purettiin muutama vuosi sitten ja tilalle nousi kerrostaloasuntoja, vaikka päätöstä vastustivat Museovirasto ja Pelastakaa Valsa -kansalaisliike. Valistustalon omistaneella ylioppilaskunnalla ei ollut varoja talon kunnostuskorjaukseen. Valsan työtilat menetettiin ja lisäksi toimintansa lopetti opiskelijabaarina tunnettu Tivoli.

Vanhojen rakennusten purku ja kulttuuritilojen kato niiden mukana on Suomessa tavallinen ilmiö. Tilojen puute näkyy kulttuurialalla työskentelyn vaikeutumisena ja elävän kaupunkikulttuurin vähenemisenä. Esimerkiksi Rovaniemellä ei ole enää yhtään isoa keikkalavaa Tivoli-baarin purkamisen jälkeen, mikä rajoittaa bändien ja artistien esiintymismahdollisuuksia.

  • Koko Suomi tuntuu kärsivän semmoisesta traumasta, jossa vanha nähdään huonona ja tilalle halutaan uutta ja kiiltävää. Muissa Euroopan kaupungeissa hyödynnetään vanhaa ja ehkä rakennetaan uutta siihen ympärille. Suomessa ei myöskään ole korjausrakentamista kuten vaikka Virossa, Paksuniemi kertoo.

Taide on eriarvoistunut. Poliittinen ilmapiiri suosii korkeakulttuuria minimirahalla, mutta elävään kulttuuriin kuten urheiluun ei panosteta.

  • Tilojen käytössä mennään rahallinen hyöty edellä. Ne menevät vaikka majoituskäyttöön, Laitila toteaa. – Elävä kulttuuri ei näy suoraan paperilla voittona. Se näkyy siinä, että ihmisillä on parempi olla. Päättäjät eivät ehkä ymmärrä elävän kulttuurin tarvetta ihmisten arjessa.

Kulttuuriala on iso työllistäjä ja oikea työpaikka veroineen ja palkkoineen, mutta työllistyminen tehdään vaikeaksi. Paksuniemi uskoo kuitenkin positiiviseen vaikuttamiseen:

  • Valsa pyrkii antamaan tilaa ja tukiverkostoa, jotta työllistyminen kulttuurin kentällä kokonaan tai osittain olisi mahdollista. Sen sijaan että mennään valittaan päättäjille, niin kutsutaan ne katsomaan toimintaa ja näyttämään, että hei, sitten kun niitä tiloja on, niin tämmöstä tapahtuu.

Rovaniemi on pieni kaupunki. Pienempi paikkakunta tuo eri alan kulttuurityyppejä yhteen, sillä pienempiin piireihin ei porukka riitä, mikä nähdään hyvänä asiana.

  • Rovaniemen hyviä puolia on aina ollut se, että täällä tutustutaan ihmiseen, ei skeneen, Paksuniemi toteaa. – Myös Lapin yliopistossa proffat ja opiskelijat hengaa keskenään ja porukka on silleen, että tää on niin siistiä.
  • Poikkitieteellisyyttä on myös paljon eri tiedekuntien välillä, Laitila lisää. – Sitä pitää tukea, että päässään yhessä tekeen siistejä juttuja.

Jenni Mutenia

Elokuvaura Lapissa

Olin kesäkuun alussa Luostolla opettamassa Lapin Kirjallisuusseuran järjestämällä kurssilla elokuvan käsikirjoittamista. Sen kurssin jälkipuheissa ja yhteydenotoissa minua pyydettiin kirjoittamaan Jänkä-lehteen kirjoitelma, joka käsittelisi omaa ammatinharjoittamistani, siis elokuvakäsikirjoittajan ja ohjaajan työtä ja sitä, kuinka se luonnistuu täältä pohjoisesta käsin. Asun Rovaniemellä ja olen 35-vuotias medianomi. Toimeentuloni saan käsikirjoittamalla ja ohjaamalla elokuvia ja TV-sarjoja.

Opiskelin aikanaan Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa viestinnän koulutusohjelmassa. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että kyseinen koulutusohjelma ei niinkään suuntaudu elokuvaopintoihin, vaan painopiste on radion, television ja journalistiikan opinnoissa. Koulu oli kuitenkin lähinnä asuinkuntaani ja halusin pysyä Lapissa. En ole koskaan asunut, opiskellut tai hakenut työtä Helsingissä. Yleinen käsitys on se, että elokuva-ala keskittyy juuri sinne. Käsitys pitää paikkansa, sillä esimerkiksi Rovaniemellä ei toimi yhtäkään elokuvia tuottavaa yritystä ja minun lisäkseni täällä asuu ainoastaan yksi ammatikseen työtään tekevä fiktiopuolen elokuvaohjaaja. Mutta kuinka siis työskenteleminen onnistuu täältä käsin?

Olen tehnyt lyhyen urani aikana toistakymmentä lyhytelokuvaa harjoitusmielessä ja noustakseni alalle, sittemmin ammattiurani aikana muutaman lyhytelokuvan televisiolle, yhden pitkän näytelmäelokuvan ja toiminut menestyneimmän suomalaisen TV-sarjan Sorjosen ohjaajana. Olen elokuvillani voittanut isojakin palkintoja ympäri maailmaa ja ollut tärkeimpien elokuvafestivaalien kilpasarjoissa. Saisin tämän kaiken halutessani kuulostamaan varsin glamourikkaalta – että juoksen alituiseen ympäri Suomea ja maailmaa erilaissa tapahtumissa ja ihmisiä tapaamassa, mutta todellisuudessa olen melkoinen kotihiiri enkä juuri lähde esimerkiksi elokuvajuhlille muuta kuin siinä tapauksessa, että minulla on oma elokuva sen ohjelmistossa. Arkeni, siis työroolini puolesta, on melkoista yksinpuurtamista, stressaamista rahan riittävyydestä ja sen odottamista, että joku jutuistani menisi tuotantoon. En tiedä, kuinka erilaista eläminen – tämän ammatin harjoittaminen – olisi Helsingissä, koska minulla ei ole kokemusta siellä asumisesta, mutta minua ei ole koskaan riittävästi kiehtonut edes ottaa selvää. En edes usko, että asuinpaikalla on väliä.

Kerron tästä esimerkin. Eräs käsikirjoittakollegani, joka on opiskellut Salfordin yliopistossa käsikirjoittamisen maisteriksi, asuu Helsingin keskustassa ja on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja viihtyy ”minglaamassa” tapahtumissa, joissa voi luoda kontakteja elokuvatuottajiin, ohjaajiin ja muihin mahdollisiin työntarjoajiin ja on käsikirjoittanut vain yhden ”läpi menneen” TV-elokuvan, jonka ohjasin vuonna 2014. Minulla on siis enemmän käsikirjoitusmeriittejä, vaikka asun pohjoisessa, olen huonommin koulutettu enkä edes pyöri piireissä. Tarkoitukseni ei ole vertailla, kumpi on menestyneempi, vaan kertoa käytännön kokemus siitä, että elokuva-alalla pärjäämiseen ei välttämättä tarvita yksiötä Helsingin keskustasta taikka läsnäoloa jokaisissa mahdollisissa kokkareissa.

Kotisohvalta Sorjoseen

Sorjosen ohjaajanpestin sain kotisohvalta. Olin viettämässä vapaapäivää elokuvaa katsellen, kun puhelin soi. Langan toisessa päässä oli sarjan luonut Miikko Oikkonen, joka tiedusteli, kiinnostaisiko minua tulla ohjaajaksi Sorjoseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksi hän soittaa juuri minulle Rovaniemelle, kun Helsingissä olisi pilvin pimein työn haluavia ohjaajia. Lopullinen valinta itse tehtävään meni tietysti muutaman palaverin kautta, mutta lähtökohtaisesti hän halusi minut, koska piti edellisestä elokuvastani. Jo tehdyillä töillä oli siis suurin merkitys. Asiaa auttoi, että tulen hyvin toimeen Ville Virtasen kanssa, joka näyttelee Sorjosessa pääosaa, ja että Ville oli puhunut minusta hyvää Miikolle.
Ensimmäisen pitkän elokuvani puskin läpi vuosien itsepintaisella käsikirjoittamisella. Puskemisella tarkoitan sitä, että minun asemassani ohjaajana & käsikirjoittajana on oltava hyvin aktiivinen, koska jos en itse usko juttuuni, ei kukaan muukaan usko. Lopulta saimme yli kahden miljoonan euron budjetin ja kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Elokuva kuvattiin Pohjois-Norjassa keväällä 2016.

Matkalle mahtuu myös kaatumisia. Tänä kesänä Suomen elokuvasäätiö kaatoi yllättäen yhden pitkän näytelmäelokuvani etenemisen ”tuosta vain”. Olin kirjoittanut sitä kolmisen vuotta ja saanut siihen kaikki mahdolliset tuet, myös elokuvasäätiön. Silti he kaatoivat hankkeen vaiheessa, jolloin käsikirjoitusta pidettiin jo valmiina tuotantoon – poliisiaiheisista tarinoista on ylitarjontaa, kuului heidän perustelunsa. Järkytys oli niin suuri – ja ainahan tällä alalla oleminen on tuntunut epävarmalta – että pyörittelin ajatusta lopettaa elokuvien käsikirjoittamisen ainakin joksikin aikaa ja hakea oikeita arkitöitä vaikkapa kelkkatehtaan kokoonpanijana.
Sen sijaan että olisin keskittynyt niiden oikeiden töiden hakemiseen, sain kirjoitusinspiraation ja pari kuukautta myöhemmin minulla olikin pari uutta hakemusta sisällä Suomen elokuvasäätiössä, yksi ulkopuolelta tarjottu kirja-adaptaatio ja muutama tunnusteleva yhteistyönaloitus kahden muun kirjoittajan kanssa, ja nyt taas odotellaan…

Jussi Hiltunen
Elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja

• lyhytelokuva Hiljainen viikko (2011)
• novellielokuva Perintö (2014)
• lyhytelokuva Talvisydän (2016)
• ensimmäinen pitkä elokuva Armoton maa (2017)
• TV-sarja Sorjosen 3. kauden 4. – 6. osien ohjaaja
• lukuisia palkintoja kotimaisilta ja ulkomaisilta elokuvajuhlilta 
3 of 14
1234567