Posts by: admin

LAPISSA KASVATETTU

Minulta on kysytty, olenko lappalainen. Ei, en ole. Olen lappilainen. En ole mahtipontisen ylpeä kertoessani kotikuntani olevan Sodankylä, mutta en missään nimessä häpeä sitä. Olen sodankyläläinen, se siitä.

Jänkä sai mielenkiintoisia kyselyvastauksia lappilaisilta nuorilta juttuun ”Tällainen ilmapiiri tekee nuoresta runoudellisen”. Kysyimme mm. aikooko nuori muuttaa pois ja miksi. Löytyi sävel, johon minunkin täytyy yhtyä: viimeistään lukion jälkeen muutetaan muualle opiskelemaan. Ollaan kyllä huolissaan kotikylän tulevaisuudesta, mutta sitä ei silti jäädä parantamaan. Vastaukset huolestuttivat, mutta kuka minä olin huokaamaan – sillä en usko asuvani Sodankylässä enempää kuin seuraavat kaksi vuotta.

Olen asunut samassa kylässä ja samassa talossa koko ikäni. Päiväkodissa olen pilkkinyt, lassonnut poronsarvia ja todennut haalareiden lämmityskyvyn mitättömäksi. Olen hiihtänyt oikealla lumella, en kertaakaan ulkoilmaputkessa. Muistan todistaneeni porolauman takapihallani. Tässä vaiheessa hymyilyttää: lapselle Lappi on vähintäänkin mielenkiintoinen kasvualusta. Minut on kasvatettu Lapissa, mutta 17 vuoden jälkeen veri vetää muualle. Mitä todennäköisimmin parinkymmenen vuoden kuluttua tilanne on toinen, kun yritän taistella loskan läpi metroon ja myöhästyn minuutilla. Siihen on kuitenkin vielä 20 eteläistä vuotta.

Olin viime kesänä kymmenestä lomaviikosta alle kaksi kotona. Ensimmäisen kolmen viikon poissaolon jälkeen palasin takaisin viikoksi. Kun linja-auton ikkunasta vihdoin näkyi Seo-huoltoasema, oli huojentunut olo – olin kotona. Ruisleipä ei ollut selvästikään ainoa asia, mitä lomallani olin ikävöinyt. Mikään ei ollut muuttunut. Viikon jälkeen olin jo enemmän kuin halukas lähtemään pois. Havainnosta syntyi yksi johtopäätös. Minulla on kaksi kotia: Sodankylässä ja siellä, missä ikinä itse olenkin.

Auroora Vihervalli

lukiolainen
toimituskunnan jäsen

Käsitys maantieteestä

Nettimaailman katottomasta ja seinättömästä aitasta avautui eteeni käsivaralla piirretty Suomen kartta otsakkeella Helsinkiläisen käsitys maantieteestä. Sivistys oli rajattu Helsingin lähialueiden ominaisuudeksi ja kehäkolmosen takaa alkoi Pohjoinen. Tuntemattomassa ja ilmeisen alkukantaisessa Pohjoisessa on Pönden lisäksi muutama kaupunki, mutta enimmäkseen poroja ja karhuja. Oulu sijaitsee keskellä Lappia ja Rovaniemi on nostettu Suomi-neidon nenän paikkeille.

Kuva haiskahtaa teinihuumorilta eikä tarkoitukseni ole niputtaa sen enempää helsinkiläisiä ja heidän käsityksiään yksioikoisesti yksi yhteen, mutta mieleen tulee: ei niin pientä pilaa, etteikö siinä olisi totta mukana. Kun kertaa mielessään viime kuukausien Lappia koskevia uutisia, on pakko toivoa päättäjille lisää maantieteellisen tiedon ja olojen ymmärrystä. Eriarvoinen kohtelu ja käsittämättömät määräykset ja vaatimukset kertovat tietämättömyydestä, ylimielisyydestä ja pakkovallan käytöstä. Valtapaikoilla pitäisi olla päättämässä myös niitä, joille Lappi, sen ihmiset, ympäristö, ongelmat ja vahvuudet olisivat kauttaaltaan tuttuja. Maisemien silmäily aurinkolasien läpi matkailukeskuksen terassilta ei tähän tietoon ihan riitä.

Esimerkkejä on pilvin pimein. Yhtiöitetyssä ja pörssiin pukatussa Suomessa näyttää aina löytyvän puu, jonka taakse piiloutua, kun vastuun kantajaa kysytään. EU -määräykset tulevat keskisen Euroopan väkipohjan ja rakenteiden mukaisesti luotujen suunnitelmien pohjalta. Yhteiskuntaa hallitsee alkeismatematiikka; todesta otetaan vain yhä isommat yksiköt. Miten esimerkiksi Pohjois-Lappiin voidaan luoda 20 000 hengen alueyksikkö? Siihen on laskettava mukaan porot ja pienpedot tai muutama kunta Norjasta.

Työ- ja koulutuspaikkojen keskittäminen tyhjentää syrjäseudut ja jättää vanhemman väen selviytymään pahimmassa tapauksessa ilman aurattua tietä, postia, puhelinta, nettiyhteyksiä ja televisiolähetyksiä. Kuitenkin läntistä maailmaa rakennetaan sen oletuksen pohjalta, että mainitut tietoyhteiskunnan välineet ja palvelut ovat kaikkien kansalaisten ulottuvilla.

Helsinki on Suomen etuvartio Brysselin suuntaan. Maan pääkaupungin pitäisi ymmärtää pitää myös pohjoisimpien alueiden puolta. Joo-joo–linjasta ja kumartelusta täytyy luopua. Nöyrien metsäsuomalaisten jälkeläisinä päättäjämme kokevat, että kun asia sanotaan englanniksi tai ranskaksi, vastaan sanominen hävettää ja pelottaa. EU:n palkkalistoilla on tulkkeja ja konttoriväkeä

sellainen määrä, että siellä pitäisi pystyä toimittamaan asiansa suomeksi.

Yhä useammin tulee mieleen mahdollisuus toimia Lapissa poikittaissuunnassa. Tämänkertaisen Jängän artikkeleita tehdessä on käynyt ilmi, että pohjoiset alueet tekevät keskenään vilkasta kulttuuriyhteistyötä. Arktisten alueiden asukkaiden on helppo ymmärtää toisiaan, vaikka tietynlaisia jännitteitäkin on. Yhtäläisyyksiä on mentaliteetissa, on sama ilmasto ja toimintaympäristö, tunnetaan mahdollisuudet ja haasteet. Kun kerromme omasta kulttuuristamme, kerromme samalla myös naapurin asioista. Kulttuuritapahtumat eivät huku siihen paljouteen, mikä eteläisen Suomen pöytiin katetaan. Yhteistä on sekin, että pääkaupunki ja hallinto ovat vähintään tuhannen kilometrin päässä. Eikä meidän tarvitse tehdä kulttuuria tyhjästä. Tämän toteaa painokkaasti Savukosken kulttuurin grand old lady Marjatta Pulska artikkelissaan Kulttuurilla menestyy Lapissakin.

Pääkirjoitus Paula Alajärvi

Kysyntää ja tarjontaa

Matkailu on korkeiden työttömyysprosenttien ja muualle muuttavien nuorten maakunnassa pitkästä aikaa tähti, jonka nousua seurataan henkeä pidätellen. Tuntuu, ettei mikään investointi tai uhraus ole matkailun alttarille liian suuri. Taotaan, ja rauta hehkuu.

Tavoitteemme oli tehdä tämänkertaisesta Jängästä Lapin-matkailua monipuolisesti tarkasteleva lehti. Pyrimme tuomaan esille valtavirrasta poikkeavia kannanottoja, seuraamaan väylästä haarautuvia puroja. Löysimme lähtökohtaisesti erilaisia kirjoittajia: kirjailijan Ylä-Lapista, Jyväskylässä asuvan Lapin-samoajan, saamelaisen tohtorikoulutettavan, vuotsolaisen porotilan emännän, Lapin-matkailuun syventyneen toimittajan…

Isoihin matkailuyrityksiin ja matkailututkimukseen emme tarttuneet. Havaintomme mukaan ne saavat kylliksi julkisuutta valtakunnan mediaa myöten. Emme saaneet mahdutettua lehteen myöskään matkailullisestikin tärkeitä tapahtumia, joita lappilainen kulttuuri kukkii sekä kaamoksen hämärässä että kesäauringon valossa.

Lehteen saapunut materiaali yllätti toimituskunnan, sillä niin selvästi samaan hiileen kirjoittajat puhalsivat. Aivan kuin he olisivat olleet yhteisellä vaelluksella.

Mitäpä jos onkin niin, että turistin sisimmässä asuva tutkimusmatkailija haluaa löytää jotakin ennen näkemätöntä ja kokematonta? Pimeää, kylmää, öistä valoa, asumattomia metsiä, lunta, pieniä kyliä. Jospa hän haluaa kokea alueen ihmisten sisimmästä syntynyttä taidetta? Maistaa makuja, joita maaperä tuottaa ja joilla alueen ihmiset ruokkivat perheitään ?

Voiko nykypäivän ihmiselle hiljentyminen ja rauhoittuminen olla elämys? Kestääkö hän kuulla oman verenkiertonsa kohinan? Kuinka moni maksaa hiljaisuudesta, kun tähän asti on totuttu maksamaan mölystä? Kaikesta päättäen maailman meteliin kyllästyneiden määrä on nousussa – jonakin päivänä heidän lukumääränsä saattaa kohota yllättävän suureksi.

Vai onko niin, että muualta tullut ei halua kosketuksiin aidon Lapin kanssa, vaan matkustaa – mieluiten lentäen – mihin hyvänsä lumemaailmaan, missä on hyvät pehmusteet ja palvelu pelaa. Tarjoaako Lapin-matkailu aitouden sijasta valmiiksi pureskeltua mössöä, josta alkuperäinen väri ja maku on kadonnut? Ja haluaako matkailija juuri sitä? Silloinhan kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Leipä on tärkeää, jokainen työpaikka arvokas. Mutta keille täällä on työpaikkoja? Kelpaavatko ja haluavatko lappilaiset matkailualan töihin? Matkailukeskuksissa on työvoimapulaa ja maakunnassa työttömiä. Ovatko lappilaiset erityisen sopimattomia palvelualojen töihin? Työvoiman toivossa etelästä on jopa kuljetettu väkeä rekrytointijunilla tutustumaan yrityksiin.

Myös yrittäjiä tulee muualta: Sallaan hollantilaisia, Luostolle ja Suomulle brittejä. Matkailu on kansainvälistä touhua ja ilman muuta on selvää, että ulkomainen yrittäjä saavuttaa helpommin oman maansa matkailijoiden luottamuksen ja tietää heidän toiveensa ja tarpeensa. Siinä on kyse kulttuurisesta osaamisesta. Mutta suomalainen matkailija saattaa tuntea olevansa vieras kotomaassaan, kun ohjeistukset hotellissa ovat vain vieraalla kielellä tai yrityksen kotisivut vain englanniksi.

Olisi hyvä nähdä julkisesti esillä tietoja siitä, kuinka paljon veroeuroja todellisuudessa jää Lapin köyhiin kuntiin ja kuinka monta lappilaista matkailu työllistää kokoaikaisesti. Kun verotulot ja työpaikat suhteutetaan koko Lapin-matkailun volyymiin, saamme käsityksen, mitä tästä ilotulituksesta Lappiin jää.

Paula Alajärvi

Pääkirjoitus

Istun linja-autossa ja katson ruutujen takana verkkaan vaihtuvaa panoraamaa. Matalaa metsikköä, mäntyjä, kuusia, koivuvitelikkoa…Raskas lumi painaa kuusenoksat lähelle runkoa, oksilta putoilee sohjoa. Moottorikelkan jälki kulkee pitkin ojanpohjaa, jokunen poro kuopii kesannolle jätettyä niittyä. Kinostuneita pihoja, kiinni naulattuja ikkunoita. Niihin pihoihin hurauttavat muuttolinnut kesäisin uusilla autoilla. Kansanedustajaehdokkaiden kuvia, jotka ohi ajaneista aura-autoista singonneet lumipaakut ovat pommittaneet tuntemattomiksi.

Hilja Mörsäri kertoo artikkelissaan, kuinka kirjoittajan kulttuuriympäristö muovaa kirjoittajaa ja hänen tapaansa ilmaista sanottavansa. Eikä vain kulttuuriympäristö – ihmisen koskema ja rakentama – vaan myös luonto. Ympäristö ei muovaa vain kirjoittajaa, vaan vaikuttaa kaikkeen taiteen tekemiseen: tanssiin, teatteriin, musiikkiin, kuvataiteeseen…Se antaa aiheet ja vaikuttaa muotoon, sananvalintoihin, liikkeisiin, säveliin ja siveltimen vetoihin. Taide ei synny tyhjiössä, vaan taiteilija siivilöi oman kokemisensa sammiosta. Teemme toisenlaista taidetta ja kirjallisuutta kuin suurkaupunkien väki, toisenlaista kuin lämpimien maiden asukkaat. Lapissa kukkii vähyys, köyhyys ja avaruus, kirjoittaa Hilja Mörsäri. Siinä on erilaisuutemme voima.

Tässä numerossa on useita lappilaiseen luontosuhteeseen liittyviä novelleja ja kertomuksia. Lappilaisille on kulttuuria tulenteko, luonnossa oleilu, marjastus, metsästys ja kalastus. Täällä tehdään taidetta omasta ympäristöstä. Siitä mitä aistimme meille syntymästämme saakka kertovat. Meidän pitää se ymmärtää ja uskoa siihen samoin kuin uskoi Annikki Kariniemi, Reidar Särestöniemi, Timo K. Mukka…Tai vaikkapa torniolainen Eetu Isto, joka maalasi Gallen-Kallelan ja muiden Suomen kulta-ajan taiteilijoiden aikakauden ehkä merkittävimmän teoksen Hyökkäyksen.

Viranomaisten kieltämässä taulussa Venäjän Romanovien kotka syöksyy lakikirjan kimppuun, jota Suomi-neito puolustaa.

Lappilaisen taiteilijan ei tarvitse eikä saa seurata valtakulttuurin polkuja. Meidän ei tarvitse matkia New Yorkissa tai Pariisissa tehtyä taidetta. Aito ja koskettava taide syntyy ihmisen oman identiteetin ja syvimmän olemuksen kautta. Sen osoittaa klassinen maailmankirjallisuus yhtä hyvin kuin Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen, poika pienestä lappilaisesta kylästä. Teos kiinnittyy paikkaan, siinä kuvataan oikeasti olemassa olevaa, jotain jonka tunnistamme todeksi. Kun me tiedämme sen todeksi, silloin se on totta myös kaikille niille, jotka tarinaa lukevat.

Edellä kirjoitettu ei tarkoita sitä, että meidän pitää kääntää selkämme muulle maailmalle ja tuijottaa vain omaan nuotioomme. Matkailijat ja tänne muuttavat muovaavat meitä: näyttävät miten muualla eletään. Muun Suomen ja maailman taiteeseen pitää tutustua, sillä vasta se kertoo, mitä tai keitä olemme ja mikä meissä on erityistä. Kukin ottakoon siitä mieleisensä sielunravinnon. Sitä mukaa kuin oikealta ja tarpeelliselta tuntuu, voi muualta saatujen vaikutteiden antaa näkyä myös omassa tekemisessä.

Mutta keisarin pukemisessa kannattaa olla huolellinen.

Paula Alajärvi

Erotuksia

Olen monesti miettinyt pohjoisessa ja etelässä asuvien ihmisten välisiä eroja. Suomi on pikkuinen maa ja luulisi, että täällä ei kovin suuria eroavaisuuksia ajattelumaailmassa olisi. Mutta kävi taannoin ilmi, että jopa omassa kotikunnassa esimerkiksi murresanojan välillä on huomattavia eroja, vaikka välimatkaa on alle sata kilometriä. Monesti minulta on joku turisti kysäissyt esimerkiksi sitä, että onko meillä täällä pohjoisessa telkkiä. Ja joka kerta muistan vastata, että ei meillä semmoisia ole, mutta sotkia on aika paljon. Heillä päin se taas tarkoittaa kokonaan eri lintua. Murre tuottaa monesti hauskoja hetkiä puolin ja toisin.

Työni puolesta olen jatkuvasti tekemisessä erilaisten ihmisten ja kansallisuuksien kanssa. Jokaisella maalla on omia piirteitä ja ihmisen ulkonäöstä oppii sanomaan, minkä maan kansalainen hän on. Tämä voi kuulostaa utopistiselta, mutta silmä harjaantuu siihen. Kysykää vaikka joltain hotellivirkailijalta. Vastaus on melko varmasti sama. Keskieurooppalaiselle kaikki on täällä eksotiikkaa. Kesällä on sääskiä, talvella pimeää ja kylmää. Kauempaa tulevat ovat parhaissa tapauksissa kuvitelleet näkevänsä jääkarhuja.

Mutta eniten minua on mietityttänyt suomalainen mielenlaatu. Kaupunkilaiset ovat innoissaan, kun saadaan jokin metsäpilkka rauhoitettua. Pohjoisen asukkaat taas ovat vihaisia, kun heiltä viedään taas jokin ammoinen nautintaoikeus tai –paikka. Monen pienen kunnan tuhoksi on koitunut tai koituu tämä säälimätön suojeluinto. Tuntuu kuin pohjoinen olisi tarkoitus tyhjentää asukkaista kokonaan. Mutta täällä asuu kansa, joka haluaa pysyä täällä metsä- ja tunturialueella. Vaikka työtä ei ole ja niukka toimeentulo hankitaan vaikka hillajängiltä, periksi ei silti haluta antaa. Moni on lähtenyt etelään työn perässä, mutta useat tulevat takaisin. Kotiseuturakkaus on iskostunut niin syvälle selkärankaan, että väkisin pitää Lapin rauhaan pyrkiä.

Etelän asukkaat haukkuvat meitä lappilaisia ja me haukumme heitä. Kulttuurien välinen ero on monesti melkoinen. Mutta silti he haluavat tulla tänne pohjoiseen vuodesta toiseen ja me jaksamme ottaa heidät vastaan aina vain uudestaan. Palvelu on välillä mitä on ja palveltavat ovat mitä ovat, mutta enimmäkseen kaikki ovat tyytyväisiä. Ilman meitä he eivät jaksaisi tehdä työtänsä savun ja metelin keskellä. Ilman heitä me taas emme pystyisi elättämään itseämme ja perheitämme täällä Jumalan selän takan. Kaukaisuus on jokaisen ihmisen oma näkemys. Kerran eräs tuttuni Lahdesta sanoi: ”Kyllä sinä asut kaukana Jumalan selän takana.” En voinut siihen muuta tuumata kuin: ”Mieluummin selän takana, kuin perseen alla.”

Siberian-Jay

Epäonnistumisen tarpeellisuudesta

Nykyajan valinnanvapauden paljoudessa ihmisyksilö nähdään oman elämänsä hallitsijana. Jokainen voi olla oman maailmansa osa-alueet työstä vapaa-aikaan hallitseva super-ihminen, joka porskuttaa eteenpäin silkalla tahdonvoimalla. Olenko siis ainut, joka kompuroi, kun muut tuntuvat kiitävän vaivattomasti eteenpäin onnistumisesta toiseen? Onko koko elämänsä hallitseminen edes mahdollista?

Roolimalliksemme on hivuttautunut parempi minämme. Se muistuttaa herkeämättä, millaisia meidän pitää olla syyllistäen hillomunkin ahmimisesta ja turhan roskasarjan töllöttämisestä. Sen mielestä töyssyt eivät kuulu elämään, vaan omasta polusta voi tehdä suoran ja selkeän. Parempi minämme riehuu, kun epäonnistuminen on häivytetty ympäriltämme näkymättömiin.

Facebook tarjoaa loistavan keinon luoda muille itsestään paranneltu versio. Tilapäivityksien perusteella ihmisten elämä tuntuu olevan aina täynnä seikkailua ja saavutuksia. Mitäpä siitä syyttämään, sillä kaikkihan me haluamme näyttää hyviltä toisten silmissä. Se on tosin harmillista, että epäonnistuminen näkyy nyt korkeintaan Seiskan b-julkkiksien toilailujen synnyttämänä myötähäpeänä.

Epäonnistumisten näkymättömyys on vaarallista, sillä siitä tulee vierasta, outoa ja lopulta pelottavaa. Epäonnistuminen demonisoituu mielissämme katastrofiksi ja lopulta lamaannuttaa meidät paikoillemme. Haaveet ja seikkailut jäävät tavoittelematta, koska suorituksen täytyy onnistua pilkulleen. Jos yrittää hallita kaiken, ei lopulta tule tekemään mitään. Viimeistään aika, asioista kaikista demokraattisin, tulee vastaan, eikä hetki enää palaa takaisin.

Tiedän, että liki jokainen elämänhallintateollisuuden pilipaliguru opettaa epäonnistumisen hyväksymistä, mutta se ei riitä. Mielestäni epäonnistuminen silloin tällöin on jopa välttämätöntä kahdesta syystä.

Ensinnäkin epäonnistuminen kirkastaa meille elämän realiteetit. Elämän irrationaalisuus kun on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Emme voi ottaa kaikkia tekijöitä huomioon, sillä jo aivojemme rajallisuus tekee käsityksemme maailmasta yksinkertaiseksi. Epäonnistumisen pelko saa meidät ajattelemaan asioita epärealistisissa mitoissa. Epäonnistuminen taas näyttää rajamme ja on harvoin lopullinen katastrofi. Suurin osa epäonnistumisen peloistamme ovat ylimitoiteltuja.

Toiseksi epäonnistuminen ei johda elämän pysähtymiseen. Se pikemminkin pyyhkii pöydän tai tarjoaa toisen oven, kun vanha keino osoittautuu epäpäteväksi. Epäonnistuminen paikantaa virheet, joille olimme sokeita. Parhaimmillaan se jopa tarjoaa uuden, mieluisemman suunnan elämällemme. Joskus taas huomaamme, ettei se järisytä arkeamme juuri millään lailla.

Tavoitteiden asettaminen elämälle on välttämätöntä jo elämisen mielekkyyden kannalta, mutta jos teemme elämästä pelkkää käsikirjoitettua näytöstä, ajaudumme ahdinkoon. Onnistumisen tunnekin saa sitten täyden arvonsa, kun annamme itsellemme luvan epäonnistua. Minä epäonnistun aika ajoin siinä, että hyväksyisin epäonnistumiseni. Sallittakoon epätäydellisyys myös tässä asiassa.

Jenni Mutenia

OTHEITA PÄIVÄKIRJASTA, JOKA AJOTTAIN ON

Lokakuun viiminen 2010. Lunta sattaa. Yölä siirryimä talviaikhaan. Kello oon kolme aamuyölä. Ulon satumaisema hymmyilee, minun kurkku irvistää kivusta. Feldenkreis-sessio pientää sölkää ja muutoinki selvittää oloa. On ihana olla itteksheen, lukea. Pikkuhiljaa joku syntyy, Yö-festivaalin avajaismorsian herrää elhoon. Huomena keitän linssiä, syön hiutalepuuroa ja marjoja! Maanantaina menen uuelheen lääkähriin, haen neljänen kerran sairaslomale jatkoa. Tätäkö son elämä yli nelikymppisenä?

Marraskuun 2.-3. Kuuma ja inhottava ressi. Nälkänen piisi, paholaisen suu, joka nielee mielenrauhan. Kuivun ko rusina. Putoan ulos vaatheista. En mahu itheeni. Son ko hiiva – turvottaa ja nostaa humalakuuhmeen pienimästäki syystä. Syäkki on hankala, ko nälkä tuntuu vain illala. Rusinuesta mie pällyilen ressimerta minun ympärillä. Meressä kelluu irralisia korkkia, epäkelpoja pet-pulloja, limmaa, sappea, pölköä. Ens kesänä, ko Jokinainen laitethaan pysthöön Karesuanthoon, tullee täythöön kuus vuotta. Mie haluan jo erhoon siittä rosessista.

Maaliskuun 3. 2011. Molen lähössä Rovaniemele kohtaahmaan pianisti Annaa. Matkat 7 tuntia siivu, perilä muutama tiima reeniä ja vähän luppoaikaa. Mennäkö yöksi sukulaisile vai kaverile vai hostelhiin? Linkkarissa on aikaa hunteerata. Jokinaisen videot oon vihonki painossa, moni asia silti tekemättä. Palkka lakkas juoksemasta kaks kuukautta sitte eikä meilä ollu hankheessa talkoo-ossuutta.

Nuorten ohjaus kummittellee mielessä: puvustukset, harjotusajat, toiminasta puohneitten nuorten tavottaminen. Katoan pariksi tiimaksi salhiin kierihmään, otan aamun ittele. Inarissa Armas tuopii lissää lankaa; šearfa ˡ eistyy ja matka sujjuu lepposammin puikkoja kilkutellen. Kerkeän Rovaniemele illaksi. Annasta tullee kiitolinen olo. Muutaman reenitunnin jälkhiin plakkarissa on Kohtaamisia-raamit, liikheen ja musiikin vuoropuhelu. Ilarin sävelys ja koreografiset ehotukset alot tuntuhmaan sopevilta totteuttaa. Kalenterhiin tullee lissää harjotuspäiviä, uusia Petsikon ylityksiä.

Keskiviikkona 9. maaliskuuta. Alistun flunssale. Ulko kuttuu hangile, itkevät ikävää tyhjät tunturinmuotkat. Molen alituisheen kipeä, mie hoksaan. Tämä sampetin lutikkatyömoraali! Tehen saamen läksyjä sängyssä. Lassa´goahti – Ailuhas – Iso Siika – Nuorten leirit – Heidi Kenttälä – Anne Hiekkaranta – Litti – Reijo – armas – kalastus – hillat – Muodoslompolo – puuhella – leivinuuni – juurileipä – sauna – koira – Kirnu – nutukas – Berliini – hiihto – suokävely. Alotan uuen romaanin, irtoan omista aatoksista. Ootan kotia pääsyä!

Maaliskuun 14. Takana transistoriviikonvaihe Kaamasmukasta Stuorraávziin. Perjantai-iltapäivästä sunnuntai-ilthaan kuuskymmentä kilometriä vuoroin umpihiihtoa, puolikantavia joitten pohjia tai laihneile jäätyhneitä tunturin rintheitä. Unet oon makeamat loutheela, pehmeälä taljala hangen päälä ko Ávzin kämpän laverila. Revontuliyötä seurasi selkeä pyhä. Sinitaivas paljasti Muotkien muo´ot ja kerthaalheen hankheen puhkastun reitin. Rapsakka pakkanen kiri meitä autole ja Kaamasheen, josta yö-Eskelinen saatto minut kotia. Jos minua joskus oli ahistanu, niin ennää en muistanu sitä.

ˡ saamelaismallinen miehen kaulaliina

Maaliskuun 15. Postitussavotta alkaa. Ostan kaikki S- ja M-kokoset kuplamuovipussit Uulalta. Kierrätän vapaa-aikatoimen ja kirjaston lähetyskuoret. Iltapäivälä valmenan 10 -12-vuotihaita saamelaisnuorten taietapahtumhaan – intoa ilmassa ja jotaki hankalaa. Niin pieniä ja niin ristiriitaisia – ainoa poika jääpii poies, ei tohi tulla tanssihmaan. Yritämä puhua yli, muttei se vaikuta. Annukka tullee iltateele, osalistuu pakkamisheen, purama mieliä. Syntyy 87 lähetystä.

Huhtikuun 7. Vappaapäivä. Taistelen pari tuntia Tuiskun Facebook-profiilin kans. En ossaa laata kuvia enkä jakkaa niitä. Hans soittaa iltapäivälä. Puhkuu intoa ja haluaa perustaa companyn minun ja Anskun kans. Villiä! Ja samala mie haluan vain olla rauhassa, erakoitua ja juurtua, kerätä voimia hiljasuuessa. On ollu pakko olla niin himskatin sosiaalinen viimisen vuen, pari. Hötkyily ei nyt sovi mulle. Molen tutisematon kivijalka. Nuorisohankheen saatan lophuun – sitte heittäy´yn tyhjyytheen.

Huhtikuun 13. Annan ensikonsertti lähelä. Hotelin vessassa rapsin tukkaa pienemäksi. Yritän herätellä kehoa huohneen puolitoistaneliöisessä tilassa. Olo on tiukka ja kömpelö, matkustamisen jäykistämä. Huomiselle sain konservatoriolta salivuoron. Kotonahan mullon avvaimet salhiin – menen vain jos on tyhjä. Tamperheen konsala ei ole koskhaan tyhjää!

16. huhtikuuta. Keikan jälkiin jään Tampehreele Tanssin virtaa –nykytanssifestivaalile. Virkistyn ja tieostun äärimäisen erilaisista esityksistä. Koen kuuluvani. Ja riemuitten, ko saan lähteä kotia, Petsikon taka tekehmään sitä, mitä minun pittääki tehä. Net on piirtyhneet minhuun ja mie heihin, nuohriin. Niinkhään mie tulen aina ohjaahmaan nuoria? Tai enhän mie niitä ohjaa, met vain elämä yhessä auki luovia prosessia, elämää, kultaisia kahvoja.

Kesäkuun 5. Mie istun ilta-auringossa tulevan oman talon porthaila Muodoslompolossa. Armas on opintomatkala Venäjällä. Maailma on tässä. Molen tullu kotia!

Katariina Angeria

Tanssitaiteilija, esitystaiteen ohjaaja
Jokinainen-taietapahtuman tuottaja 2008-2010
Tuisku-nuorisohankheen ohjaaja 2010-2011

Keksi sie, minä otan rahat!

Taiteilija on perinteisesti se, joka ei ensimmäisenä ajattele työnsä taloudellista hyötyä, kunhan saa sanomisensa sanottua. Mutta jos taiteeksi mielletään myös ideointi ja se, mitä luomme omilla käsillämme, työn hinta on yhä veteen piirretty viiva. Kuvataide on kylläkin konkreettista, ja taitelija voi määritellä hinnan taululleen. Muun luovan työn arvo on edelleen suuri mysteerio.

Lukaseppa tuo ja sano mielipiteesi! Keksippä nä kun olet annettu siihen! Jos annat sen vitosella niin saatan ostaa. Lukaiset siellä juhlassa runojasi. Ei me mitään pystytä maksamaan, mutta kahavit saat ja pullaa. Lähettäkää meille käsikirjoituksianne nimettöminä, niin me saatamme esittää niitä.” Nimettöminä!? Oi ja voi, niin tuttuja puheita aitovieriltä ja kylien pinnoista.

Tosi harvoin kuulee sellaisia helmiä kuin ”Luetko ja kommentoitko minun tekstiä, saat pari euroa sivulta? Teet minusta muotokuvan, niin maksan kyllä kunnolla. Neulo parit kunnon villasukat ja kerro hinta.”

Luovat tekijät väheksyvät usein myös itse omia töitään.

Ei kai tuosta mitään ilkeä pyytää. Ei se mitään maksa, no anna kymppi.” Tuttuja lauseita ovat nämäkin, kovin tuttuja.

Mutta mitä tehdä, kun arvostusta on, mutta arvoa ei? Mikä on luovan työn arvo yksittäiselle ideanikkarille? Juuri sellaisen työn arvo, mitä virkamiespiireissä kutsutaan ”projektiksi”. Mikä on sellaisen kokonaisvaltaisen ideoinnin arvo, josta hyötyy koko kunta, kenties seutukunta, jopa maakunta? Minkä korvauksen ideasta ja sen kehittelystä saa henkilö, joka keksii vuosi vuodelta toistuvan kulttuuritapahtuman? Mitä saa ideanikkari, joka ei istu päällikkönä miljoonaprojektissa?

Kysyä sopinee, kuinka monet kokonaisvaltaisesti kehitellyt ideat karkaavat käsistämme parempiin suihin, rahan äärelle, projektien kruunuiksi? Ja väkisin mieleen pyrkii ajatus: Keksi sie, minä otan rahat! En erittele nyt yksittäisen ihmisen keksimiä tapahtumia, mutta niitä on Lapissakin hyvin paljon ja minusta nähen tietty Kemijärvellä ja Savukoskella.

Kulttuurimatkailu on meillä nyt kova sana, ja mikäpä se siinä. Nyt jos koskaan kuukausipalkkaiset virkamiehet ja kohtuullisen palkkion saavat päättäjät miettivät nupit punaisina ideoita kulttuurimatkailun kehittämiseksi. Ja hyvä kaikki tämäkin ja etenkin se, että oman kulttuurin arvostus on lopulta nostamassa tiukkaa pipoaan. Mutta eivätkö kunnat voisi ostaa kehityskelpoisia tapahtuma- ja ohjelmaideoita myös vapailta taiteilijoilta, aivan kun lehti ostaa juttuja vapailta kirjoittajilta? Kuntien pitää järjestää säännöllisesti myös kilpailuja luovista kehittämisideoista, sillä hiljaisissa vesissä ne isot kalat tykkäävät edelleen uida.

Tässä kohdin joku huomaa, että onhan teillä ne lakisääteiset tekijän-oikeudet. Niistä tuleekin pitää kiinni, entistä tiukemmin! Valitettavasti joissakin piireissä ei edes tiedetä, että esimerkiksi käsikirjoittajalla on työhönsä tekijän oikeudet, joissa hän on oikeutettu korvauksiin. Sille riittää, kunhan saa sepustuksensa estradille!

Olen kantapään kautta oppinut, että yritän pitää mölyt mahassani ainakin siihen saakka, kun saan ideani paperille ja tekijänoikeuteni merkattua. Mainitsin taannoin eräässä vapaiden taiteilijoiden puolesta puhuvassa yleiskirjeessä seuraavaa: ”Olemme ehkä niittäneet mainetta ja kunniaa, mutta mitä teemme kruunulla, jos varpaat on jäässä.”

Pirjo Maununtytär

Jängän kolumnisti Kemijärveltä

Marjakarhu

Tie nousi vaaranrinnettä. Koetin varoa veden syövyttämiä halkeamia ja arvaamattomasti esiin pistäviä kivenmuhkuroita. Jätin auton tien päässä olevalle levikkeelle. Otin ämpärin ja painelin polulle puiden sekaan.

Vanhalla hakkuuaukealla lainehti kultainen pilliheinä. Aukion reunassa seisoi vaaleanvihreällä jäkäläpitsillä kirjailtu metsänemännän nojatuoli. Mielikki vahti kiveltä, että männynpoikaset muistivat lopettaa telmimisen, kun ihminen astui metsän sisästä aukiolle. Puuntaimien pitää oppia puun olemus niin kuin lapsen pitää oppia ihmisen olemus.

Peukalonpään kokoiset mustikat taipuivat terttuina maatuvien kelojen ylle. Sain yhdellä raapaisulla puoli poimurillista auringon kuumentamia marjoja. Lintujen lounasaikaan asti oli täysin hiljaista. Sitten alkoi siritys, viheltely, naputus, huikkailu, naksahtelu ja laverrus. Se oli minun marjapaikkani.

Seuraavana päivänä huomasin järkytyksekseni, että levikkeellä oli kolme autoa ennen minua.

Thaimaalaisia?! Tallustin äreänä työmaalleni; siltä se minusta nyt tuntui. Suomalaisia sittenkin. Lähin pariskunta oli lähtenyt tositoimin liikkeelle täyttämään velvollisuutensa marjamätästä kohtaan. Molemmilla oli kaksi ämpäriä ja repun sisältä puunsi saavin ääriviivat.

  • Vähän piirakkamarjoja emännälle, mies totesi.

Keskiviikkona oli parkkipaikka tyhjä. Lapin lennoston hävittäjät räjäyttivät taivaan halki, etuvasemmalta kuului pari kiväärinlaukausta. Sitten oli taas hiljaista. Metsä huokaili, napsahteli, suhahteli, puhui metsän keskinäisiä asioita, jotka eivät ole ihmisten maailmasta. Marjapaikka oli yksin minun.

Rupesin nolona miettimään, miten vasta löytämäni mustikkapaikka tuntui minusta jo omalta. Kesän kuluessa vierasmaalaisten marjanpoimintaa metsissämme oli arvosteltu yhä kärkevämmin. Mitä metsä ja marjapaikat ovat meille lappilaisille? Tietysti ovat aineelliset syyt, marjojen poiminta on tärkeää tuloa monelle, eikä omakaan pakastin saa olla tyhjänä. Mutta syyt saattavat olla syvemmällä. Metsä on lappilaisille paikka, johon tullaan kuin toiseen kotiin, hiljentymään, miettimään murheita ja iloja. Ei sinne odoteta vieraita – ei varsinkaan muusta kulttuurista tulevaa väkeä porukalla huutelemaan ja haravoimaan marjoja mielin määrin. Siis jättämään jälkiään porstuaamme ellei ihan pirttiimme. Ehkäpä presidentti Tarja Halonen oivalsi tästä jotain epäillessään, ettei Lapin marjakiistoissa ole kyse pelkästä kateudesta. Lapissa asuvat ovat tottuneet laajaan reviiriin, joka on välttämätön metsästyksestä ja kalastuksesta elantonsa saavilla. Ominaisuus on kulkenut geeneissä, eikä vuosisatainen käytäntö voi kovin nopeasti muuttua. Myös marjapaikat ovat osa ikimuistoista nautintaoikeutta.

Näillä selkosilla ei juuri ole ollut marjamättäistä kilpailua ennen viime vuosia. Vaikka järki mitä sanoisi, tarvitaan monen talven miettimisaika, ennen kuin muut marjastajat mukisematta hyväksytään Lapin metsiin.

Paluumatkalla, auringon viistossa valossa näin, miten etäisemmän vaaran rinnettä kapusi viisi pientä hahmoa ämpärit käsissään. Heidän perässään asteli valtava tummanruskea koira. Suurin koskaan näkemäni koira. Vai oliko se koira? Ja oliko se marjastajien mukana?

Paula Alajärvi

Niemivaaran keijukaiset ja Tengeliön ruusut

Tänä vuonna on kulunut 250 vuotta ranskalaisen tutkimusmatkailijan Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n kuolemasta. Maupertuis oli syntynyt vuonna 1698 Bretagnen Saint-Malossa. Hän kuoli vieraillessaan matemaatikkokollegansa Johann Bernoullin luona 1759 Sveitsin Baselissa. Hänet on haudattu Solothurnin kantoniin, Dornachin kyläkirkkoon. Maupertuis on jäänyt tutkimusmatkailun maailmanhistoriaan Tornionlaaksoon vuosina 1736–37 tekemänsä tutkimusretken ansiosta. Hän johti Ranskan Kuninkaallisen Tiedeakatemian retkikuntaa, johon kuuluivat hänen lisäkseen ranskalaiset akateemikot Charles Étienne Louis Camus, Alexis Claude Clairaut, Pierre-Charles Le Monnier ja Réginald Outhier sekä ruotsalaisen tieteen edustajana tähtitieteilijä ja lämpömittarin kehittäjä Anders Celsius.
Retkikunnan tieteellisenä tehtävänä oli maapallon tarkan muodon määrittäminen. Sen ajan tieteen suureksi ongelmaksi oli näet muodostunut kysymys siitä, onko planeettamme pyörimisliikkeensä vaikutuksesta navoiltaan litistynyt – kuten mandariini – vaiko päinvastoin suippeneva – kuten sitruuna. Litistyneen maapallon kannalle oli asettunut painovoimateorian isä englantilainen Isaac Newton, mutta Ranskassa pidettiin itsepintaisesti kiinni René Descartes’n eetteripyörreteoriaan nojautuvasta päinvastaisesta tuloksesta, jota Cassini-sukuisten astronomien Ranskan sisällä tekemät geodeettiset mittaukset näyttivät tukevan.
Kysymys maapallon muodosta, jos mikä, on globaali ongelma. Sen ratkaiseminen edellytti maailmanlaajuista tutkimusta ja ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Asian selvittämiseksi Ranskan Kuninkaallinen Tiedeakatemia varusti kaksi retkikuntaa: Charles Marie de La Condaminen retkikunta purjehti Espanjan kruunun alaisiin maihin päiväntasaajalle Peruun, kun taas Maupertuis’n retkikunta saapui pohjoiselle napapiirille Tornionlaaksoon.
Molemmat retkikunnat saivat tehtäväkseen mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellisen pituuden maastossa. Tornionlaaksossa mitattava matka sattui sopivasti suurin piirtein Tornion ja Pellon väliseksi. Mittaus toteutettiin kolmiomittauksena, jonka kiintopisteinä etelästä pohjoiseen lueteltuina olivat: Tornion Suensaaren vuonna 1686 rakennetun Hedvig Eleonoran kirkon torni, Nivavaara, Kaakamavaara, Huitaperi, Aavasaksa, Horilankero, Niemivaara, Pullinki ja Kittisvaara. Noin neljäntoista kilometrin mittainen perusviiva mitattiin Tornionjoen jäälle Ylitornion korkeudelle.
Osoittautui, että pohjoisessa mitattu meridiaaninkaari on pitempi kuin päiväntasaajalla tai kotona Ranskassa mitattu, mikä todisti maapallon litistyneisyyden ja Newtonin teorian oikeellisuuden. Litistymissuhteeksi retkikunta sai 1 : 179. Tämä arvo on tosin liian suuri. Nykyisin tuntemamme oikea arvo on noin 1 : 298.
Pellon Niemivaara on erityisellä tavalla piirtynyt retkikunnan matkakertomuksiin ja jopa suureen maailmankirjallisuuteen yhdessä lähellä virtaavan Tengeliöjoen kanssa. Maupertuis kirjoittaa teoksessaan La Figure de la Terre, 8. elokuuta 1736:

Voimakas tuuli ja veneiden huonokuntoisuus hidastivat matkantekoa. Viimein veneet saapuivat, me astuimme niihin ja soudettuamme järven yli tulimme Niemivaaran juurelle kolmen aikaan iltapäivällä.
Tämä järvien ympäröimä vaara, jonka luo päästäkseen oli koettava niin monet vastukset, toi mieleen satujen lumotut seudut; se olisi hurmaavaa missä tahansa muualla kuin Lapissa. Sen toisella rinteellä kasvaa harvaa metsää, ja maa on siellä tasaista kuin puistokäytävillä. Puiden lomassa voi käyskennellä katsellen kaunista järveä, joka huuhtelee vuoren juuria. Toisella puolella on aivan kuin kallioon hakattuja saleja ja huoneita, joista vain katto puuttuu: nämä kallioseinämät ovat niin pystysuoria, niin korkeita ja sileitä, että niitä luulisi ennemminkin rakenteilla olevien palatsien seiniksi kuin luonnon aikaansaannoksiksi. Näimme useita kertoja järveltä kohoavan usvia, joita paikkakuntalaiset nimittävät haltioiksi ja jotka heidän mukaansa ovat vuorten suojeluhenkiä. Niemivaaralla oli pelottava maine, sillä siellä sanottiin olevan karhuja. Me emme kuitenkaan nähneet ainoatakaan; vaara vaikuttikin enemmän keijukaisten ja haltiatarten kuin karhujen asuinpaikalta.

Pappi Réginald Outhier täydentää teoksessaan Journal d’un voyage au Nord:

Juuri ylittämämme järvi oli nimeltään Ajanki. Se leviää vaaran pohjoispuolella ja yhtyy sen eteläpuolella oleviin toisiin järviin. Näiltä etelämpänä olevilta järviltä näimme kohoavan usvia, joita jotkut seudun asukkaat pitävät henkinä ja nimittävät haltioiksi. Sotilaat, jotka olivat meillä soutajina ja työmiehinä, eivät olleet yhtä taikauskoisia.

Niemivaara lumosi de Maupertuis’n täysin; minun olisikin turha enää puhua siitä sen kuvauksen jälkeen, jonka hän on esittänyt teoksessaan La Figure de la Terre. Tällä vaaralla on todella niin vastakohtaisia ja vaihtelevia kallio-muodostumia, että näky on yhtä viehättävä kuin omalaatuinenkin. Luulisi, että tässä paikassa, joka on metsien ja järvien kätkössä parin peninkulman päässä asutuilta seuduilta, kohtaisi pelkkiä karhuja ja villipetoja; kuitenkaan emme nähneet siellä muuta kuin ”haltioita”, joista jo mainitsin.

Suomalaisen luonnonsuojelun uranuurtaja, pitkäaikainen valtion luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola kirjoitti Niemivaarasta 1975:

Niemivaaralla ei ole aivan Aavasaksan korkeutta eikä mahtavuutta, mutta jyrkkä ja jylhä jyppyrä sekin on, ja siinä on samalla jotakin suloista ja leikkisää. Se on kuin mikäkin jukuripäinen sonnimullikka suurten vaarojen ja tunturien rinnalla.

Niemivaaran erikoisuus ovat kalliopatjasta sivusuuntaan lohkeilleet merkilliset ”kivilatomukset”, joiden voisi luulla olevan osasia muinoin murentuneista jatulien hautakammioista. Jatulinpylväiksi niitä sanotaankin. Kalliola kuvailee:

Täällä on sileitä vaakasuoria kalliopintoja ja toisaalta jyrkkiä pystyjä seinämiä kerrallisine rakoilupatjoineen, on pitkiä muureja ja niissä porttimaisia aukkoja askelmineen, ja on loppumattomiin katottomia saleja ja kammioita. On siinä täysi linnoitus pesäkkeineen ja bunkkereineen. Oikein huvittaa moni ihmisen rakennelmia muistuttava piirre. Satumaisia linnanraunioita keskellä hiljaista erämaata, vartijoinaan vain jokin koukero-oksainen vuosisatoja vanha aihkipetäjä tai hopeanharmaa kelo. ”Linnakkeet” ovat hajallaan melko isolla alueella ja eri tasoilla vaaran rinteessä. Välillä luulee niiden jo loppuneen, kunnes taas tulee yllätyksenä vastaan uusi ”korsu” uusine piirteineen.

Sekä Maupertuis’n että Outhiern kertomuksissa mainitaan Ajangin salaperäisestä saivojärvestä kohoavat usvat, joissa paikalliset asukkaat olivat näkevinään haltioita. Elettiin 1700-lukua. Emme voi tietää, oliko tämä silkkaa kaunokirjallis-romanttista maalailua vai oliko paikallisessa kansanperinteessä säilynyt jotain perintöä lappalaisesta mytologiasta. Niemivaaran merkilliset kalliomuodostelmat ovat saattaneet aikoinaan olla seitoja. Kenties koko vuorikin on ollut pyhänä pidetty ailigas.
Luetaanpa vielä ote Maupertuis’n matkakuvauksesta 8. elokuuta 1736:

Tulimme neljällä veneellä Tengeliönjoelle, jonka kosket ovat pahempia veden vähyyden ja kivisyytensä kuin vuolautensa vuoksi. Hämmästyksekseni tapasin sen rannoilla, näin lähellä kylmää vyöhykettä, yhtä heleänpunaisia ruusuja kuin meidän puutarhoissamme kasvavat.

Kyseessä lienee tornionlaaksonruusu (Rosa majalis ’Tornedal’), joka on metsäruusun kerrannaiskukkainen muunnos. Maupertuis’n matkakertomus käännettiin kohta ilmestymisensä jälkeen englanniksi, ruotsiksi, saksaksi ja latinaksi. Kaukaisen Pellon paikannimet Niemi ja Tenglio (tässä muodossa) tulivat tunnetuiksi Euroopan suurissa sivistyskeskuksissa. Niemivaaran keijuista ja Tengeliöjoen ruusuista muodostui yhteen kuuluva kaunokirjallinen aihelma eli topos.
Maupertuis’n englantilaisessa käännöksessä esiintyvä keijukainen (fairy) sai aiheena kirjaimellisesti siivet selkäänsä. Englannin kirjallisuudessahan keijut ovat tärkeitä Shakespearen Kesäyön unelmasta alkaen. Keijukaisten koto voitiin nyt sijoittaa Niemivaaralle Lappiin. Skotlantilainen James Thomson – joka parhaiten tunnetaan patrioottisesta hymnistään Rule Britannia – kirjoittaa runoelmassaan Seasons (1740):

Where pure Niemi’s fairy mountains rise,
And fringed with roses, Tenglio rolls his stream.

Frans Mikael Franzén (1794) käänsi tämän:

Till Niemis berg, där sköna elvor sväva
Och över Tenglios bädd en krans av rosor väva.

Pastori John Bell kirjoittaa teoksessaan The Tears of the British Muse (1771):

Ev’n on the Tenglio-bank my roses blow

John H. Wynne laati Englannin kuninkaallisen prinsessan huvitukseksi kokoelman kukkaissatuja, Fables of Flowers (1773). Kokoelmassa kerrotaan erään keijukaisen lentomatkasta maapallon ympäri:

Who twice the Arctic circle pass’d
And view’d bright Hecla’s flame;
At length, through many a waste of snow,
To fair Niemi came.

And thence where Tenglio rolls his stream
Survey’d the prospect round ;
Beheld its banks with verdure deck’d
And blushing roses crown’d.

 

Charlotte Smith puolestaan kirjoittaa elegisessä sonetissaan LIII vuonna 1784:

The shivering native, who by Tenglio’s side
Beholds with fond regret the parting light
Sink far away, beneath the dark’ning tide,
And leave him to long months of dreary night

Janetta Philipps kirjoittaa lentävästä keijukaisesta teoksessa Song of Ariel (1811):

Oft have I plucked near Tenglio’s stream
The blushing roses there that grow,
Or watched pale Cynthia’s silver beam
Trembling on Lapland’s hills of snow.

Vain neljätoistavuotias runoilija Felicia Dorothea Browne kirjoittaa teoksessaan The Laplander to his Reindeer (1812):

How oft has the summer, in mantle of green,
Array’d the wild Tenglio’s side;
Since thou, oh, my reindeer! my servant hast been,
My faithful companion and guide!

Näistä esimerkeistä ilmenee että muutamia Tornionlaakson paikkakuntia kuten Ajankijärveä, Niemivaaraa ja Tengeliöjokea ympäröi Euroopan kirjallisuudessa harvinaislaatuinen runollinen hohde. Saattaa olla, ettei mistään muusta Suomen paikkakunnasta – Imatrankoskea ehkä lukuun ottamatta – ole kirjoitettu yhtä paljon eurooppalaisia runoja. Ranskassa on muutama vuosi sitten julkaistu Maupertuis’n matkasta kertova kuvitettu lastenkirja, johon Pellon Niemivaarakin on kuvattu.
Reino Kalliola toteaa Niemivaaran vaipuneen varsinaiseen prinsessa Ruususen uneen ja jatkaa

”Ehkä näin onkin parasta. Niemivaara on säilynyt turistiliikenteen hälyltä ja muulta turhalta julkisuudelta. Todelliset luonnon ja runouden ystävät ja retkeilijät löytävät kyllä Niemen satulinnaan ja osaavat antaa arvon juuri sen yksinäisyydelle ja luonnonkuvan eheydelle ja erämaan rauhalle.”

Osmo Pekonen
Kirjoittajan ranskankielinen matkailututkimuksen
väitöskirja tarkastettiin
Lapin yliopistossa 16. kesäkuuta.

 


 

Kirjallisuutta:
Badinter, Elisabeth (2003). Voyage de Laponie de Monsieur de Maupertuis. Pariisi: Seuil. (Lastenkirja.)
Kalliola, Reino (1975). ”Pellon Niemivaara”. Tornionlaakson vuosikirja, ss. 83–92.
Niinisalo, Suvi (2004). Keijukaisten lähteillä. Jyväskylä: Atena.
Outhier, Réginald (1975). Matka Pohjan perille. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
Pekonen, Osmo (2009). La rencontre des religions autour du voyage de l’abbé Réginald Outhier en Suède en 1736–1737. Väitöskirja, Lapin yliopisto.

8 of 14
456789101112