Posts by: admin

Kolttasaamelaisen kulttuurin voimaa – ja voimattomuutta

Petsamon kolttasaamelaisten pysyvästä asuttamisesta Inarin alueelle toisen maailmansodan jälkeen tuli tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Tapahtumaa on juhlittu näyttävästi, ja kolttasaamelaiset ovat olleet monin tavoin esillä tiedotusvälineissä niin täällä pohjoisessa kuin koko valtakunnassakin.

Syyllistettynä eläminen

Aina suomalaisten kansatieteilijöitten Petsamon alueelle 1920- ja 1930 -luvuilla suuntautuneista tutkimusmatkoista lähtien on hoettu, arvailtu ja ennustettu kolttakulttuurin ennen pitkää kuolevan. On myös jaettu kolttaväestöä oikeisiin erämaa-alueiden kolttiin ja ns. tienvarren kolttiin tai ”maantiekolttiin”. Näillä tarkoitettiin Paatsjoen ja Petsamon kylien kolttasaamelaisia, jotka asuin-alueistaan johtuen aiemmin joutuivat tekemisiin Petsamon maantien eli silloisen valtatie 4:n mukanaan tuoman valtakulttuurin ja uudenlaisten työmahdollisuuksien kanssa. Suonikylän erämaa-alueilla asuneet säästyivät näiltä vaikutuksilta osittain aina talvisotaan asti.

Suonikylän kolttasaamelaisten sodanjälkeinen asuttaminen alkuun tiettömälle Sevettijärven alueelle oli omiaan säilyttämään siellä heimon omia kulttuuripiirteitä muita alueita kauemmin. Paatsjoen ja Petsamon kylien asukkaiden asuttaminen Inarijärven eteläpuolelle ripotteli heidät Pikku-Petsamon, Keväjärven, Mustolan, Tsarmijärven ja Nellimin alueille suomalaisen ja inarinsaamelaisen asutuksen joukkoon. Huolimatta olosuhteiden erilaisuudesta eri puolilla koltta-aluetta -sekä Sevettijärvellä että Keväjärven-Nellimin alueilla- syntyi kitkaa kolttasaamelaisen, inarinsaamelaisen ja suomalaisen asujaimiston välillä. Alueen alkuperäiset asukkaat kokivat elinmahdollisuuksiensa kaventuneen kolttasaamelaisen asutuksen ja heidän elinkeinoihinsa liittyneiden käyttöoikeuksien takia. Kolttasaamelaisia syyllistettiin tunkeutumisesta toisten alueille, ja halveksuntaa aiheuttivat myös heidän itäisiä piirteitä omaava pukeutumisensa, erilainen kielensä, erilainen uskontonsa ja monet erilaisuudet niin arkielämän tavoissa kuin juhlissakin.

Vanhempien asenteet siirtyivät lapsiin ja heijastuivat julmana vastakkainasetteluna lasten ja nuorten maailmassa kouluissa ja asuntoloissa. Tämä johti sodanjälkeisten suurten ikäluokkien oman syntyperän ja kulttuurin kieltämiseen ja hakeutumiseen muualle töihin. Juuri kukaan ei jatkanut koulunkäyntiä ylioppilaaksi asti puhumattakaan korkeakouluopinnoista. Vanhemmilla ei riittänyt voimia kannustaa lapsia opintielle. Tämä viivästytti kolttasaamelaisen kulttuurin kehittymistä ja kolttakansan itsetunnon nousua. Kun koltankieleen saatiin ortografia ja sitä alettiin opettaa peruskoulun ala- ja yläasteella Sevettijärvellä, eteläpuolen kylissä Nellimissä, Keväjärvellä ja Ivalossa oli huutava pula kielen opettajista. Eteläpuolinen koltta-alue jäi entisestään jälkeen itsetunnon muotoutumisessa.

Myöhemmin 1970-luvulla eripuraa aiheuttivat kolttasaamelaisille myönnetyt uudet asuntotontit ja -tilat. Puhuttiin ”ilmaisista taloista”, joita ei millään muotoa olisi sallittu annettavan uusille polville. Samalla näillä puheilla kasvatettiin lisää syyllisyyden taakkaa kolttasaamelaisten mieliin. Työyhteisössä esiintyvä jatkuva arvostelu sai jonkun jopa jättämään työpaikkansa. Uusien tilojen saanti ja uusien asuintalojen rakentaminen kasvatti lähellä Ivaloa sijaitsevan Keväjärven kylän kokoa moninkertaiseksi. Kylään asettui asumaan sekä Keväjärven että Nellimin ja Sevettijärven kylien kolttaperheiden jälkeläisiä. Yhteydet omaan sukuun ja perinteeseen väljenivät, koltansaame puhuttuna kotikielenä sai väistyä suomen kielen tieltä. Erityisesti näin tapahtui Keväjärvellä, jonka väestö myös suurelta osin harjoitti nykyaikaisia palveluammatteja. Nellimissä ja Keväjärvellä poronhoito ei säilynyt kolttasaamelaisten toimeentulon lähteenä, joten myöskään perinteinen elinkeino ei ollut kielen säilymistä tukemassa Inarijärven eteläpuolen kylissä.

Keväjärven kylän kasvaessa voimakkaita tukitoimia olisi pitänyt osata kohdistaa juuri sen koltta-väestölle. Kun kysymyksessä ei ollut perinteinen kylä kouluineen, palveluineen ja kokoontumis-tiloineen, toivottua yhteisöllisyyttä ei syntynyt inarinsaamelaisen alkuperäisväestön, eri kylistä koostuvan kolttaväestön ja suomalaisväestön välille.

Juhlan jälkeen

Kolttasaamelaisen asutuksen 60-vuotisjuhlallisuudet toivat esille nuoret kolttasaamelaiset ja korostivat samalla Sevettijärveä kolttasaamelaisuuden keskuspaikkana. Tämän päivän kysymykset koskettavat kuitenkin koko kolttayhteisöä niin koltta-alueella kuin kaikkialla Suomessa ja maan rajojen ulkopuolellakin. Petsamossa syntynyt ikäpolvi alkaa olla vähemmistönä kolttakansan sisällä ja paljasjalkaiset sevettiläiset, nellimiläiset, keväjärveläiset, inarilaiset, ivalolaiset, rovaniemeläiset, oululaiset, helsinkiläiset , turkulaiset, tukholmalaiset ja göteborgilaiset kolttasaamelaiset ovat suurta enemmistöä. Suuret ikäluokat, jotka aikanaan jättivät kotiseutunsa ja muuttivat työn perään etelään, ovat siirtymässä eläkkeelle ja aikaa myötä tiiviisti pohtimassa suhdetta omaan henkiseen perintöönsä. Omaperäinen kolttasaamelainen kulttuuri säilyi vanhan polven kaitsemana ja tiukan perimätiedon mukaisena menneen vuosituhannen lopulle. Tänä päivänä voimme nähdä monien asioiden muuttuneen: elinkeinojen, elämäntapojen, pukeutumisen…

Paljon myönteistä julkisuutta saaneen 60-vuotisjuhlan jälkimaininkeina voi herättää joukon kysymyksiä, joihin sodan jälkeen syntynyt kolttasaamelainen sukupolvi seuraavana perinteen- kantajana joutuu ottamaan kantaa: Halutaanko perinteistä pitää kiinni? Annetaanko yhtenäiskulttuurin entisestään levitä kolttasaamelaiseen maailmaan? Haetaanko vaikutteita muista saamelaisryhmistä? Annetaanko kaikkien kukkien kukkia? Nostetaanko yksilöllisyys etusijalle? Tarvitaanko sisäisen tiedon ja perimmäisten arvojen tilalle uusia määritteitä? Odotetaanko, että EU antaa tarkan direktiivin vähemmistökulttuurien ja niiden perinteisten arvojen suojelemiseksi vai toimitaanko itse?

Paljon myönteistä on tapahtunut kolttasaamelaisen kulttuurin ja koltankielen kehittämistyössä niin ennen juhlaa kuin juhlan aikana ja varmaan myös sen jälkeen: on saatu uutta oppimateriaalia, on synnytetty koltankielen virtuaaliopetus, on perustettu Saamelaismuseo Siidan toimesta historiaa ja kulttuuria esittelevä näyttely Sevettijärven perinnetalolle, on julkaistu kolttasaamelaista käsityötä esittelevä kuvasto ja sanasto sekä saatu kielen opiskeluun kauan odotettu kielioppikirja. Suullista ja hiljaista tietoa on vielä paljon olemassa. Lisäksi saatavilla on kirjallista tietoa – sitä haluaville – riittävässä määrin.

On hämmästyttävää, että vielä tänä päivänä julkisessa sanassa 60-vuotisjuhlallisuuksien aikaan erehdytään toteamaan kolttasaamelaisten muuttaneen toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitosta Suomeen…

Irja Jefremoff

HM Opettaa matkailu- ja kulttuuriaineita
Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa

Kettiönpöydän ääreltä

Ehtymätön mahdollisuuksien universumi on keittiönpöytä. Eikö vain? Kodin tärkein kapistus. Sen ääressä vaihtokaupitellaan ajatuksia ja suunnitellaan sunnuntainviettoa. Jänkä-lehti on viiden naisen talkootyömaa, tapahtumapaikkana keittiönpöytä. Tavoitteena ei ole maailmanvalloitus vaan lappilaiseen kulttuuriin kurkotus tässä lähellä, laajassa Lapinmaassa. Kokemukset yhteenkuuluvuudesta, yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä ovat Jängän teemana tällä kertaa.

Lähetimme seitsemän lappilaisen kunnan kulttuuritoimijoille postia, jossa toivoimme heiltä näkemyksiä oman kunnan kulttuuritapahtumista ja yhteisöllisyydestä. Kiitos Kittilä, Salla, Enontekiö, Muonio ja Posio houkuttelevista esimerkeistä. Lappi tarvitsee matkailijansa ja ymmärtää myös paikallisten ihmisten tarpeen kokoontua, eläytyä, eheytyä ja siten voida hyvin kaamoksen sylissä ja kesäyön valossa. Lapissa perinteet periytyvät ja uusia juttuja luodaan ja leivotaan rinnan.

Eräs nuori taiteentekijä kommentoi kipakasti, että Lapissa toteutuu säilyttävän kulttuurin resepti: samalla muotilla vuodesta vuoteen tilataan ja tehdään mämmiä ja kuravettä. Kuka päättää, mitä tehdään ja tilataan? Tukeeko kunta yksisilmäisesti vain tietyn taiteen alan, tiettyjen virkamiesten veljenpoikia? Eikä se taida olla rahakysymys alkuunkaan, mitä kunnassa on tarjolla. Se on ensisijaisesti asenne- ja arvokysymys. Vai onko monipuolisuuden, erilaisuuden ja vaihtoehtoisuuden kasvun esteenä sittenkin kaiken hajaannuttava kateus, joka pääsee muhimaan ilman ymmärrystä yhteisöjen voimasta? Oman ja muiden olemassaolon ja osaamisen arvostaminen on kaiken alku kulttuurin tekemisessäkin.

Jänkä-lehti on ilmestynyt nyt viisi vuotta. Toimituskunta kiittää kaikkia lehden sisällön tuottamiseen osallistuneita. Oishan se soma, jos Jänkä ilmestyisi joka kuukausi ja voisimme raportoida kaikkea kuun ja tunturin välissä. Pöydästä tehdas? On aivan nokko viiden naisen talkoiluksi, jos voimme olla pieni paja jängän reunalla.

Uuden lehden suunnittelu alkaa ajatuksesta, mitä meillä jo on, mitä meille on lähetetty, mitä on nähty ja koettu.

Esimerkiksi viime kesänä Kurtakon kulttuuriviikolla monituinen ohjelmakimppu kukki maatalon pihalla ja ladon nurkissa. Oli hyväntuulista musiikkia, uniikkia yhden naisen teatteria, piiritanssia, runoilua ja tarinointia, johon oman hyytävän, mutta onnellisesti päättyneen eksymistarinan toi 4-vuotias tyttö. Kotikutoinen ilmapiiri innosti hänetkin esiintymään. Kurtakon tapahtuma on vissisti saanut alkunsa kurtakkolaisen tuvan pöydän ääressä.

—–

Yritän sulautua Inarin sydäntalvessa valtaväestöön alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla. En ymmärrä tavuakaan minua ympäröivästä saamenkielestä. Juontajat taitavat näppärästi saamen, englannin ja suomen. Istumme pakkasillassa tiivisti porontaljoilla odottaen seuraavaa esitystä. Hiljalleen laskeutuvat lumihiutaleet valaisevat muutamien valonlähteiden lisäksi. Lumiteatterin hämärässä yleisön eteen nousee tumma hahmo, joka ravistelee lumet hartioiltaan ja sylistään, ottaa reppunsa uumenista rummun soittaakseen terveiset omalta intiaaniheimoltaan ja esi-isiltään aikojen takaa. Tasainen rummutus ja lumihiutaleet sitovat meidät yhdeksi ihmisten heimoksi, tämän pallon kansalaisiksi. On lämmin yhteenkuuluvuuden tunne.

Johanna Suopanki

Tekijät kertovat: VIMMA VIE JA VERI VETÄÄ

– maailma kauppayhtiön katolta nähtynä

Aamukahvit läikähtelevät kupeissa, Jopparin aamuparlamentti Pellossa nauraa ja sanoo, että Virtasta kannattaa varoa, ”son poka naistenmies”. Ensimmäisen haastateltavan pöydälle jättämä savikimpale liikahtaa vaivihkaa vastapäätä istujan käsiin. Pian siianpyrstön muodosta tulee ilmiriita. ”Ei saatana kalalole tällälailla pyrstö, tonni vetoa!” ”Tämähän on aivanko päiväkotissa. Miten nämä saapi nämä kiukset… Ei, ei tämä taija…” Virtanen kertoo miehestä, joka tärisi innosta ensimmäisen lohen saadessaan. Tornionjoella lohipaikat näytetään ja kerrotaan, Tenolla ne pidetään visusti omassa tiedossa. ”Mutta kuulkaa tyäret, Allanti teän häätyy tavata, mie lähen saattamhaan.” Allanti ja Esteri ovat kotona ja kuuntelemme kunnioittavasti vanhan kalamiehen kokemuksia ja viisautta: ”Vene kaatu ja kävin kahesti joen pohjassa mokkatakki päällä. Se on veri ko sinne Väyläle vettää. Ei sitä voi sillon muuta tehä.” Ylpeys kalamiehestä loistaa naisen silmäkulmassa.

Allanti soittaa Huttusen Paulille ja saattaa meidät seuraavan tarina-aarteiston ääreen. Ensimmäiset kalatarinat Karesuvannon ja Tornion väliltä on verkotettu. Saviset kalat savustuvat keramiikaksi, yhteiseksi teokseksi kesää varten. Yhteinen taideteos etsii ja kertoo, mitä elää ihmisen ja kalan välissä.

Maailman paras ääni, no sehän on tietysti traktori Majuri vuosmallia 64, siinä on sitä jotain…

kuutamon ääni…se kun työntää nukenvaunuja hiekalla…no ehkä mun seeprapeippojen ääni, kun ne on ihan ku herätyskello…suden ääni…vaimon tuhina vierellä…se ku kelanräikkä pärähtää…” Kylänraitti raikaa kauppojen joulunalustapahtumassa eri-ikäisten kolarilaisten lempiäänistä. ”Viisauden vimmaa ylpeänä esittää: Kolarin kyläradio ja maailman parhaimmat äänet.” Veden, lintujen ja hiljaisuuden äänet ovat suosittuja. Kysymys lempiäänestä on jollekin uusi, ehkä oivalluttava, joku on tottunut kuuntelemaan ympäröiviä ääniä ja tunnistaa, miksi ne ovat tärkeitä.

Ylitornion kirjastolla seinä täyttyy sanoista, joita Väylä tuo kyläläisten mieleen. Muistin kuvia Väylästä koostuu korteista, joissa uittovene putputtaa, Väylä syö pikkupojan upouuden lippalakin, jäät lähtevät rytisten, hiekkasärkillä paistaa aurinko ja uidaan, lossi vie ”Ruottiin hakehmaan panaania ja Marapuuta”, virta meinaa viedä kokonaan. Virta on vapaa, joka hetki uusi väri ja maisema. Väylässä huilaa Euroopan pisin valjastamaton joki. Kohtaaminen on tärkeä sekä kysyjälle että vastaajalle, jaetaan henkilökohtainen arvokas tarina, tullaan näkyväksi yhdessä muiden kanssa. Edessämme on aarteisto, vuosikymmenten valtava rikkaus…kukahan näihin tarttuisi ja työstäisi kuunnelmaksi, teoksi, runoiksi?

Viisauden vimmaa -taidelautta rajalla-hanke on tämänhetkinen alustamme yhteisöllisen taiteen tekemiselle. Hankkeen parissa syntyvät teot, teokset ja tapahtumat muodostavat taiteellisten tapahtumien ketjun, Jokinaisen, kesäksi 2010. Jokinainen-taidevaellus sitoo neljänsadan kilometrin matkalla kylissä tapahtuvan yhteiseksi joen juhlaksi. Reijo Kelan ja Katariina Angerian johtama joukko tanssijoita laskee kierrätyspulloista kootuilla lautoilla Karesuvannosta Tornioon juhannusaatosta lähtien ja kohtaa ihmisiä rannoilla. Kohtaaminen tekee näkyväksi ja antaa tärkeille asioille niille kuuluvan arvon.

Tekijänä kulkee rinnalla monella eri tasolla: innostajana, kysyjänä, ravistelijana, oivallusten etsijänä, yhteyksien luojana, kuulevana korvana, näkevänä silmänä, aitiopaikalla näkemässä ja jakamassa ainutlaatuista, samalla niin henkilökohtaista mutta tunnistettavasti yhteistä kokemusta. Mielestämme olennaista on luovuuden ilmapiirin luominen: lupa tehdä hullunkuriseltakin tuntuvia asioita, ajatella toisin, katsoa maailmaa munankuoren läpi, oksanreiästä tai kauppayhtiön katolta, olla olemassa sellaisena kuin on ja juuri sellaisena muovailla savesta kaloja tai pyörittää lumiukko salaa naapurin pihalle.

Luovuus avaa ovia mahdollisesta mahdottomaan. Kylissä olemme törmänneet taistelutahtoon ja kyläenergiaan, mutta samalla huoleen tulevaisuudesta esimerkiksi vanhusväestöön painottuvan ikärakenteen, elinkeinomahdollisuuksien vähyyden tai emokuntaan koetun henkisen etäisyyden ja kylän kanssa ristiriitaisten tavoitteiden vuoksi.

Pauli Huttunen leikkosi aikoinaan isänsä kanssa uistimia huonosta vanhasta kuparipannusta. Ennen maailmassa oli pakko olla luova, pakko yrittää, pakko keksiä: tehdä elävää siitä mitä oli, hyvästä ja huonosta. Luovuus on asenne, tapa katsoa asioita totuttua pitemmälle, yllätyksellisestäkin näkövinkkelistä. Luovuus on iloa, pilkettä silmäkulmassa, heittäytymistä ilman onnistumisen pakkoa. Sen vuoksi luovuudessa on elämänvoimaa, kekseliäisyyttä, yrittämistä ja mahdollisuus muutokseen. Tänä kesänä luovuus vyöryy Väylää alas Jokinaisen hahmossa. Kylissä on ilmaistu tarve tämänkaltaisten tekojen pysyvyyteen. Palauttakaamme luova hulluus kunniaan! Antakaamme mielikuvituksen nauraa ja tanssia, rymistä arjessa yhtä vääjäämättömästi läpi ongelmien ja haasteiden kuin vuotuinen jäidenlähtö.

Katri Puranen ja Taina Mannila

viisaudenvimmaiset hankekoordinaattorit

Elämä selän takana

Peruskoulun viimeisillä metreillä piti päästä pois oman kylän junttipiiristä. Leveälahkeisten housujen ja pipoitta pakkasessa kärvistelyn lisäksi piti päteä käymällä mahdollisimman usein etelässä. Pohjoisessa oli nimittäin vain poroja ja pari hassua joikaavaa saamelaista. Rovaniemi oli silloin realistisin vierailupaikka, sillä se oli lähin kaupungiksi tunnistettava. Kun sinne oli vanhempiensa suostuttelun jälkeen onnistunut itsensä saamaan, aina oli pakko käydä merkkivaatekaupoissa ja kantaa heräteostettuja brändikuteita kuin voitonmerkkejä. Olen vieraillut sivistyksessä toverit! Olen tervehtinyt jumalaa etupuolelta! Oma kyläni oli tuomittu selän taakse.

Asun nykyään Rovaniemellä. Suomen kaupunkien joukossa Rovaniemi on kylmää susirajaa vartioiva erakko. Kotibileissä Roi on se, joka istuu hiljaa halpaa kaljaa juoden, eikä jaksa vetää takkia päälle, kun käy ulkona tupakalla paukkupakkasessa. Hän tuntee paikalta vain yhden ihmisen, eikä tee keskusteluissa aloitetta, joten muut olettavat hänen olevan ihan ufo. Toisin sanoen Rovaniemi ei ole enää varhaisteinivuosieni etelä, vaan minähän – hitto vie – asun edelleen pohjoisessa. Niin, ja täälläkin on niitä pirun poroja.

Kuuntelen radiota ja linjoille soittaja kertoo pakenevansa Roista junalla Ouluun. Katson huumedokumentin, jonka päähenkilöllä on myös tavoitteena päästä äkkiä pois Roin eristävästä ilmapiiristä. Arvatkaa onnistuiko. Itse mietin, missä on oma haluni karata maailmalle, kun nykyinen sijaintini on kerran rajattu maailman ulkopuolelle. Ilmeisesti leijun jossain tyhjiössä.

Päätimme syyskuun puolella pitää Jängän lehtikokouksen Ivalossa erään jäsenemme vieraanvaraisuudesta nauttien. Matka oli huimaava, sillä ruska läimehti keltaisenoranssina vielä uljaamman auringonlaskun seuralaisena. Saariselällä sankasta sumusta hiipi esiin kitukasvuisia koivuja, ja olo oli, kuin olisi astunut fantasiaelokuvan maailmoihin. Hätkähdyttävää oli se, ettei tuulilasin takana ollut mikään tietokoneen luoma illuusio, vaan ihan yhtä konkreettinen olemassaoleva asia kuin minäkin.

Matkassa ilahdutti eniten aito ihastumiseni. Ajattelin, että paikallisena olisin jo turtunut Lappiin. En yksinkertaisesti osaisi hämmästyä enää mistään. Olen sitä paitsi lapsena ja nuorena sahannut samoja matkoja Lapissa loputtomiin, joten luulisi, että olisin jo nähnyt riittävästi. En ole nähnyt paljon mitään. Olen tuijottanut vain omia kangistuneita mielikuviani.

Löydän jatkuvasti kaikkea erilaista olentoa, tapahtumaa ja puuhastelua. Ei se vaadi juuri kummempaa, kuin heittää pois sellainen paradoksi, että elämä on jossain muualla. Jängän piirissä olen törmännyt moneen aktiiviseen kulttuuri-ihmiseen, jotka luovat sen sijaan, että juoksisivat tyrkytetyn valmistarjonnan äärelle. Säästää omanarvontuntoa, kun lakkaa kuuntelemasta stereotyyppisiä yleistyksiä omasta asuinseudusta. Suurin osa niistä – yllätys yllätys – tulee omista päänsisäisistä alemmuudentunteistamme. Elämä on sinussa ja siellä se pysyy vastaisuudessakin, minne sitten ikinä hiippailetkin, älä huoli.

Kuulemma harva pariisilainen on käynyt Eiffel-tornissa, koska he eivät yksinkertaisesti näe siinä mitään jännittävää. En minäkään käy nykyään merkkivaatekaupoissa kuin pienen pakon edessä. Se on vain niin tylsää.

Jenni Mutenia

Opettajan piiat

Asuntolan tyttöjä odotti lauantaisin apulaishuki. Opettajalla oli tapana ottaa piiakseen oppilaita, se katkaisi mukavasti asuntola rutiinit. Palkaksi hän keitti sumppuvettä.

Hän tiesi, että meille se on parasta, mitä saatoimme toivoa. Pari tyttöä hyöri keittiössä. He saivat myös leipoa pullaa ja pikkuleipiä. Opettaja valmisti itselleen kahvia aivan eri tavalla, kuin meidän kotona oli tapana. Hän keitti veden ja kaatoi pannuun kahvinmurujen päälle. Haudutti siinä hetken, jonka jälkeen hän siivilöi kahvin vesihauteessa kuumennettuun posliiniseen pannuun. Kahvinsakat pantiin hellankulmassa olevaan sumppupannuun.

Tuon sumppuveden valmistus tuli sen jälkeen, kun työt oli tehty. Keittiövuorolaiset valmistivat siitä piioille korviketta, jota me kutsuimme sumppuvedeksi. Ihanan korvikkeen kanssa sai tuoretta pullaa ja pikkuleipiä, joita keittiötytöt olivat leiponeet.

Minulle ja Ristiinalle oli annettu ullakon siivoushuki. Isossa tilassa oli paljon kaikenlaisia vaatteita, joita oli vietävä raikkaaseen ilmaan. Ensi alkuun kannoimme opettajan hienot vaatteet ulos ihan asiallisesti, sylillisen jos toisenkin.

Meille tuli mieli sovittaa ja arvioida, sopisivatko vaatteet meille. Ullakko oli kylmä tila, mutta se ei meitä haitannut. Puimme omiemme päälle opettajan hienot vaatteet ja keikuttelimme itseämme kuin hienot rouvat.

Hatut ja muut olemattomat päänsuojat olivat meidän mielestä kummallisia. Ne suojasivat vain päälakea ja tuulenpuuskat olivat ahneet lierihatuille. Entä ne tummat kapeat hameet, joilla ei umpisessa oteta askeltakaan. Ja ne korkeakorkoiset kengät! Tosin nykyisiin verrattuna ne eivät olleet korkeat, mutta omiimme nähden niillä seisoessa olo oli kuin varren päässä keikkumista.

Aika kului mukavasti siihen saakka, kunnes veimme erään mustan talvitakin ulos. Riepotimme takkia lumessa kuin rättiä, ainakin opettajan mielestä. Hän piti kovan läksytyksen, jota emme aluksi ymmärtäneet todeksi, vaan nauroimme koko asialle. Mutta kun sumppuvesi uhkasi jäädä väliin, meille valkeni, mistä oli kysymys.

Se oli opettajan paras ja kallein päällysvaate. Meistä se ei ollut minkään arvoinen jo sen mustan värin vuoksi. Musta ei meissä herättänyt minkäänlaista kunnioitusta.

Opettajan puhuttelu oli sen verran vakavaa laatua, että kauniit vaatteet ja kummalliset hienot hatut tuntuivat nyt raskailta rääsyiltä raahatessamme niitä takaisin ullakolle.

Sitä kokemusta en kyllä halua unohtaa, vaikka nolottihan se silloin. Vai jäikö se sittenkin mieleen vain sen takia, kun olimme vaarassa jäädä ilman sumppuvettä?

Se päivä opetti ottamaan todesta myös mustan värin ja suomalaisen tumman värimaailman. Silloin en sitä tiedostanut, mutta jälkeenpäin, aikuisena, varmistin opettajalta, oliko takki todella niin hieno, kuin hän antoi ymmärtää.

– Vieläkin minua harmittaa, sanoi opettaja. Se oli paras kappani, jota te riepotitte kuin rättiä.

Tämän hän sanoi jo hymyssä suin.

Samainen opettaja tuli eräänä kesänä käymään meidän kodalla, joka silloin oli Kivijoen suussa. Olin leipomassa lapinkakkoja. Siirapilla maustettua nisutaikinaa saattoi kesällä nostattaa hiivalla. Siitä leivottiin ohuita rieskoja, jotka paistettiin laattakiven päällä. Kivi kuumennettiin polttamalla tulta alla.

Opettaja innostui, että näitä me leivomme syksyllä myös koululla. Sitä ei toteutettu koskaan, sillä hiivataikina ei nouse kylmässä ilmanalassa.

Lea Magga

Ivalolainen kirjoittaja

Hillareissu

Kietaisen vielä oranssin huivin päähäni, ennen kuin hyppään skootterin takapenkille. Kännykkä on taskussa ja laukku olalla.

’’Onhan kaikki varmasti mukana? Joko lähdetään?’’ isä kysyy. ’’On kaikki mukana’’, nyökkään ja isä kaasuttaa skootterilla pois kesäpaikkamme pihasta. Juuri kun poistumme pihatieltä, huomaan, että päässäni ei ole kypärää.

’’Hei isä, minulla ei ole kypärää’’, minä huikkaan, mutta hän vain ajaa eikä sano mitään. ’’No ei kai mitään käy tällä reissulla’’, pohdin ja pidän tiukemmin kiinni skootterin sivuilla olevista teräspitimistä. Tiessä on paljon töyssyjä, eikä isä voi kaikkia edes väistää. Pompimme skootterin kyydissä kuin pomppukepillä konsanaan. Onneksi mopon jousitukset ovat hyvät.

Kun viimein olemme perillä, nousen pois mopon takapenkiltä. Isän tekemä laavu on mahtava! Isä on näyttänyt siitä kuviakin, mutta se on paremman näköinen kuin kuvissa. Otan heti makuualustani ja alan levittää sitä laavun alle. Laavu on tehty pressusta, narusta ja puusta. Kaksi pitkää mutta melko ohutta puuta on työnnetty maahan niin, että niiden toiset päät koskevat. Hieman v:n muotoinen asetelma siis. Pressu on levitetty niiden päälle. Pressua kannattelevat puut on sidottu mustalla narulla kahteen viereiseen mäntyyn. Pressun helmat on kääritty kahteen maassa makaavaan puuhun, jotta ne pysyisivät alhaalla.

Melkein heti, kun olemme leirin pystyttäneet, lähdemme kohti Kellolampea. Lammen ympärillä on runsaasti hilloja, paljon enemmän kuin viime vuonna. Suurin osa on vielä raakoja, mutta noin puoli kiloa saadaan kerättyä isän kanssa yhteensä. Poimin ihania, ilta-auringossa kauniisti hehkuvia oransseja marjoja oman kipponi puolilleen. Muutaman hillan syön sieltä täältä, mikä on vaikeaa, koska huivini päällä on sääskilakki. Kierrämme lammen puoliksi isän kanssa, ja palaamme ylös vaaraa leirillemme.

Kello lähentelee kymmentä illalla, ja haemme isän kanssa puita nuotiota varten. ’’Käyn hakemassa vähän tervaskantoa, että saadaan nuotio hyvin syttymään. Tiedätkös mistä tervasta saadaan?’’ Vastasin kieltävästi, ja isä alkoi selittää: ’’Tulehan, niin etsitään vähän tervasta. Sitä löytyy yleensä vanhoista kannoista ja juurakoista, niin kuin tämä tässä.’’ Isä ottaa kirveen esiin ja hakkaa juurakosta pari palaa. ’’ No niin, haistahan, eikö olekin voimakas pihkan tuoksu?’’ Hän ojentaa tervaksen minulle haisteltavaksi. ’’No on kyllä aika voimakas’’, naurahdan ja menemme takaisin leirille.

Kun isä on sytyttänyt nuotion, otan esille nuudelit, jotka aion syödä. Laitan nuudelit pahvilautaselle ja mausteet päälle ja odotan, että isä laittaa veden kiehumaan. Keitintelineenä toimii puunoksa, joka on kammettu kahden paksun puunrungon väliin. Isä laittaa isosta vesipullosta pienen teepannun täyteen vettä, ja asettaa sen oksan latvaan tulen yläpuolelle. Pian vesi kiehuukin, ja pannu alkaa porista. Isä ottaa pannun pois tulilta, kaataa siitä itselleen teeveden ja minulle nuudeliveden. Pannun pohjalle jää vielä tilkkanen vettä.

Kun olen syönyt nuudelit ja tullut kylläiseksi, menen makuulle laavuun. Makuupussi on vielä pakattuna pussukkaansa, mutta laavun alla on lämmin, enkä tarvitse sitä. Otan esille Aku Ankan, ja alan lukea sitä. Ilma on lämmin, ja taivas on lähes pilvetön. Linnut luikauttelevat sulosointujaan. Havahdun, kun kännykkäni alkaa soida. Nousen laavusta kännykkä mukanani ja vastaan puheluun.

Asetan makuupussin auki makuualustani päälle ja istun sen päälle niin, että jalat ovat pussin sisällä. Vedän vetoketjun kiinni ja kääriydyn makuupussin sisälle. Isä on vieressäni omassa makuupussissaan, varmaan nukkuukin jo. Otan kesken jääneen Aku Ankan käsiini, lasken pääni tyynynä toimivan laukun päälle ja rentoudun. Sääskiä ei ole, koska ilta on tuulinen. Minulla on lämmin, ja reissu on tähän mennessä ollut mahtava. Nyt kun taivaalle on alkanut kertyä pilviä, ne ovat lähes vaaleanpunaisia ilta-auringon heijastuessa niihin.

Laitan Aku Ankan sivuun ja kaivan esille kuulokkeeni. Kiinnitän ne kännykkääni, ja laitan musiikkia soimaan nukahtaakseni. Kun minua alkaa sopivasti väsyttää, otan kuulokkeet pois korviltani ja sammutan musiikin. Nostan makuupussin korvieni yli ja alan nukkua tyytyväisenä.

Herään siihen, kun oksa tipahtaa laavun katon päälle. Hieraisen silmiäni unisena ja katson kelloa. Se on jo melkein puoli yksitoista. Nousen ylös makuupussistani, kömmin isän yli ja poistun laavusta. Ilma on vielä viileä, mutta aurinko lämmittäisi päivää vielä hellelämpöiseksi. Kiskaisen kumpparit jalkaan ja takin päälle, ja lähden kävelemään alas kohti Kellolampea.

Kun palaan, isä on herännyt – ainakin melkein. Istahdan puunrungolle nuotiopaikkamme viereen odottaen, että isä nousisi ja laittaisi veden kiehumaan. ’’Isä, saanko minä sytyttää nuotion?’’ kysyn. ’’Oletkos varma, että saat sen heti syttymään? Tässä sytkärissä on nimittäin todella vähän kaasua. Toinenkin sytkäri olisi muuten, mutta se on tippunut matkalla,’’ isä huomauttaa. ’’Kyllä minä sen saan syttymään’’, lupaan ja alan pinota puita edellisiltaisten tuhkien päälle. ’’Heti väärin. Miksi laitat noita märkiä puita, jotka ei syty ikinä? Laita näitä hyvin syttyviä tervaksia…’’ isä selittää. Värkkään aikani nuotion kanssa muun muassa yrittäen etsiä hyviä sytykkeitä nuotioon. Pian isä jo ehdottaakin, että mitä jos hän nyt laittaisi nuotion, kun on niin vähän kaasua sytkärissä.

Kun tuli on syttynyt, isä laittaa vielä vettä kiehumaan. Odotellessani laitan pussipuuroa pahvilautaselle. Pian kuulenkin, kuinka pannu alkaa porista. Nappaan pannun oksasta, ja lasken sen hiekallle. Siirrän puurolautasen aivan pannun viereen, jotta vettä ei läikkyisi turhaan. Kaadan kiehuvaa vettä puurohiutaleiden päälle samalla hämmentäen lusikalla.

Kun olen puuroni syönyt, ja isä on juonut teen, menemme alas jängälle poimimaan hilloja. Kierrämme lammen kuten edellispäivänäkin, ja käymme vielä vähän kauempanakin. Lammen kierrettyäni sanon isälle: ’’Minulla on enemmän hilloja kun sinulla.’’Tiedän, että isä on kerännyt hilloja kauemmin kuin minä, mutta minäpä olenkin vikkelämpi ja kerään niitä nopeammin.

Tunnin poimimisen jälkeen isän ja minun kipot ovat jo melkein täynnä, ja lähdemme takaisin leiripaikalle. Isä laittaa kannet kippojen päälle ja pakkaa ne reppuunsa. Minä alan kääriä makuualustoja ja makuupusseja. Autan isää tyhjentämällä vielä vesipannun ja vesipullon. Kaikki pakataan valmiiksi, mutta makuupussit ja makuualustat jätetään laavulle odottamaan toista käyttökertaa. Isä kiinnittää reput mopon takaosaan, käynnistää mopon ja pyytä minua nousemaan kyytiin. Hyvästelen leiripaikan: ehkä näemme taas ensi kesänä!

Irja Korhonen

12-vuotias oululainen, juuret Sodankylässä.

22. Tromsø International Film Festival

Tromssaa sanotaan pohjolan Pariisiksi – eikä syyttä. Se on napapiirin pohjoispuolisista kaupungeista suurin ja varmastikin myös kansainvälisin. Olen käynyt Tromssassa monia kertoja, mutta vain kerran aiemmin Tromssan filmijuhlilla.

Tromssa on niin pohjoisessa ja niin hankalien matkojen päässä, että sinne asti elokuvia katsomaan tulleen ihmisen täytyy todella rakastaa elokuvia. Jos sattuisi omistamaan merikelpoisen paatin, voisi Tromssaan olla hyvinkin houkuttelevaa matkata meriteitse sen ympäri vuoden sulana pysyvän sataman ansiosta. Lentokenttäkin kaupungissa on, ja Oslon tai Arlandan kautta pääsee kaupunkiin muutamassa tunnissa. Kaikkein hankalinta on maaliikenne. Suomesta ei kulje säännöllisesti ainuttakaan linja-autoa Tromssaan – ainakaan talvisaikaan – eikä junaraiteita tiettävästi ole kustannustehokasta rakentaa vuoristoiseen ja vuonoiseen maankolkkaan. Taksin ottaminen Sodankylästä Tromssaan on varmaankin aika kallista ja liftaaminen vie aikaa, joten ainut vaihtoehto oli pummata kyyti joltain kaverilta tai sukulaiselta. Kyydin sain Kilpisjärvelle asti isäni matkailuautossa, ja loppumatka Tromssaan menisi siskonpojan Corollassa heavymetallin pauhatessa. Kapea ja pimeä Kittiläntie sakeassa lumisateessa on kuin vauhtihullujen turistien ja poromiesten temppurata, jolla kilpaillaan siitä, kuka pystyy ajamaan yhtä lujaa kuin Tapani Kansa. Kittilään mentäessä Bemaria ja Volvoa pyyhkii ohi molemmilta puolilta. Kittilän jälkeen samat autot ovat nokallaan lumipenkassa. Hurjastelijat istuvat jähmettyneinä autoissaan puristaen autonsa rattia, kasvoillaan järkyttynyt ilme, kuin shokissa. He tietävät, että sudet vaanivat Lapin erämaissa. Minä ajan ohi kuunnellen Kirkaa ”Daa daa daa-da daa-da, Kiitää alla autostrada, Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on.”

Edellisen kerran olin Tromssan elokuvajuhlilla vuonna 98 Rovaniemen elokuvakerho Cineman linja-autokyydillä. Senkertaisesta käynnistä päällimmäiseksi mieleen jäi elokuvalippujen heikko saatavuus, vuoristoisen maiseman jylhyys ja Pølse med Brø. Tämänvuotinen festari yllätti elokuvanäytöspaikkojen runsaudessa – viisi teatteria ja ulkoilmateatteri, eli niin sanottuja Snøkino -näytöksiä oli nyt enemmän, joten lippujakin sai paremmin. Maisema on edelleen yhtä jylhä kuin aiemmin, nyt lisäksi muutamana iltana saimme nauttia revontulten leimusta. Jo perinteeksi muodostunut nakkisämpylä oli saanut laajemman makukirjon erilaisine sämpylä- ja nakki -vaihtoehtoineen. Terveellisempi täysjyväsämpylä ja pekoninakki olivat minun suosikkini.

Ensimmäisenä festaripäivänä näin Marc Isaacsin dokumentin All white in barking, joka kuvasi rotujen välisiä ennakkoluuloja englantilaisella esikaupunkialueella. Pitkään alueella asuneet valkoihoiset olivat avoimen epäluuloisia naapurustoon muuttaneita albaaneja ja nigerialaisia kohtaan. Eri osapuolten välillä ei kuitenkaan esiintynyt väkivaltaisuutta tai muuta näkyvää vihamielisyyttä. Dokumentti esitteli kirjavan joukon persoonallisia ihmisiä, joilla oli omia – usein vääriä – ennakkokäsityksiä erirotuisista ja -maalaisista ihmisistä. Ihmissuhteista mielenkiintoisin oli keskitysleiriltä selvinneen vaatekauppiaan Montyn ja nigerialaisen Bettyn välillä. Monty asui Bettyn kanssa ja oli tästä riippuvainen jokapäiväisissä toimissaan, mutta silti esitteli naisen ystävilleen vain hoitajanaan. Toisaalta taas Bettyllä oli oma perhe Nigeriassa ja hänen miehensä tiesi Bettyn ja Montyn ”erikoisjärjestelystä”.

Oldrich Lipskyn Lemonade Joe oli todella hauska tšekkiläinen länkkäri vuodelta 64. Juoni ja henkilöhahmot olivat ihan omaa luokkaansa ja niiden kuvailu ei tekisi oikeutta elokuvan ainutlaatuiselle huumorille, joka oli edellä aikaansa. Lemonade Joe vain täytyy nähdä!

Tromssassa oli paljon saamelaisten ja suomalaisten ohjaajien lyhytelokuvia kilpailusarjoissa, kuten Jussi Hiltusen dramaattinen ja jännittävä Hiljainen viikko sekä Anne Merete Gaupin mystinen Eahpáraš.

Elokuvajuhlien ohjelmisto oli laaja ja sieltä löytyi kaikille jotakin dokumenteista ja lyhytelokuvista klassikoihin ja toimintaelokuviin. Kaikkea mielenkiintoista ei ehdi kuuden päivän aikana nähdä, mutta ilmapiiri, ihmiset ja ympäristö ovat jo sinänsä kokemus, jota en voi kuin suositella kaikille.

Tapani Mokko

Sodankylästä Helsinkiin muuttanut kuvataiteilija

Lapin taidepalkinto Jänkä-lehdelle 2011

Lapin taidetoimikunta antoi vuoden 2011 Lapin taidepalkinnon lappilaiselle kulttuurilehti Jängälle ja kirjailija Mirjam Kälkäjälle. Lehden toimituksen mielestä palkintoraati toimi oikein ja mallikkaasti. Nyt on kissan häntä korkealla, sojottaa suoraan ylöspäin.

Jängän toimitus ei tee lehteä omin päin. Kiitokset ihmisille, jotka ovat kanssamme tehneet Jänkää! Tämä joukko käsittää kirjoittajat, piirtäjät, valokuvaajat, taittajat sekä kaikenlaiset kulttuurin pohdiskelijat ja tekijät. Kiitos myös ilmoittajille, joiden tuella lehden painattaminen on ollut mahdollista. Lehti ilman lukijoita ei ole tekemisen väärti, joten kiitokset myös lehden tilaajille ja ostajille.

Jängän eräs perusperiaate on se, että lappilaiset itse kertovat kulttuuristaan omista lähtökohdistaan käsin. Niinpä olemme pyrkineet siihen, että kirjoittajilla ja kuvaajilla on jokin yhteys Lappiin: he asuvat Lapissa, ovat syntyneet Lapissa, reissaavat Lapissa… Määrittely on väljä, mutta pitävä.

Jänkä on lappilaisen kulttuurin ja elämäntavan lehti. Kulttuuria tekevät ja siitä ravintoa saavat kaikenikäiset ihmiset. Lappilaista elämää kuvaa yhtä hyvin 11-vuotiaan hillareissu kuin saamelaisen ikäihmisen asuntolakokemus. Lappilaista elämää tänä päivänä on opiskelu Lapin yliopistossa, lihakarjanhoito EU-Lapissa, Vuotson markkinat tai Sodankylän elokuvajuhlat.

Kulttuurilehti Jängän ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 2005. Jänkää perustaessamme kirjasimme näkemyksiä, miksi lappilaiselle kulttuurilehdelle on tarvetta. Tässä eräs niistä:

”Minusta ajatus syntyi aika spontaanisti kupposen ääressä, ihan kuin idea olisi kytenyt jo pitempään. Meitä harmitti, kun monet lappilaiset tekevät laadukasta kuvataidetta, kirjallisuutta, tanssia ja vaikka minkälaista taidepuolta eivätkä ikinä taidoistaan huolimatta pääse kyllin laajasti esille. Olemme liian kaukana höyryävien lihapatojen äärestä. Mutta onhan meillä oma ääni, miksi emme käyttäisi sitä?”

Muistelen, että ajatuksen sinetiksi nuoremmat perustajajäsenet heittivät tuplakuperkeikan takapihan ruohikolla.

Kun lehteä perustettiin, nimeksi päätettiin Jänkä – eipähän ole turhan korkealentoinen. Jänkä on monella tapaa osuva nimi. Jängällä on vaikea kulkea, mutta sitkeä lappilainen kahlaa sen yli. Lapin maittavimmat marjat hilla ja karpalo imevät arominsa jängän uumenista. Historian saatossa Lapin lehmien ravintoa ovat olleet jänkäheinät ja sammalesta on saatu kuivikkeita vauvoille. Jänkä säilyttää kerran sinne vajonneen tai poljetun, sen mystinen syvyys on kuin alitajunta. Matkailijoille jänkä on nähtävyys ja esteettinen elämys upeine väreineen, kasveineen ja eläimineen.

Lapin arjessa luonto ja historia ovat vahvasti läsnä, ja niiden merkitys näkyy myös lehden sisällössä. Jänkä tutkii Lapin ilmiöitä laajemmalla aikaperspektiivillä kuin tiuhaan ilmestyvät lehdet. Hitaiden ilmiöiden pohtiminen on lehdelle omiaan.

Jänkä on kaikkien lappilaisten, lappilaisesta kulttuurista ja Lapista kiinnostuneiden lehti.

Paula Alajärvi

Kvarttaalikaudesta hengen aikakauteen

Elämme kvarttaalin ajassa. Kaikki tapahtuu sykleissä. Mahdollisimman lyhyesti ja mahdollisimman nopeasti. Pitkäjänteisyys ei kuulu aikamme ihmisen ajatteluun eikä toimintaan. Kaiken pitää kannattaa taloudellisesti. Se ei ole tärkeää, miltä ihmisestä tuntuu tai kuinka hän voi ja jaksaa, vaan se, kuinka kannattavaa taloudellisesti kaikki on. Olemme näppärästi omineet oman elämämme ohjenuoraksi kvarttaalitalouden aatteet ja ismit ajattelematta sen paremmin, mitä ne todellisuudessa tarkoittavat. Yritysmaailmasta tuotu arvomaailma on tuhonnut teattereista yhteisöllisyyden ja nostanut pelkän taloudellisen tuloksen kaiken mittariksi. Tämä ajattelu on luonut myös hajota ja hallitse -kulttuurin. Talousajattelun onnistumiset näkyvätkin teattereiden ohjelmisto – ja henkilöstöpolitiikassa. Kritiikin Uutisissa, tuossa kaikkien taide- ja kulttuuriarvostelijoiden ”totuudentorvessa” väitin, että kymmenen vuoden kuluessa pohjoisen alueen ammattiteattereiden määrä supistuu neljästä kahteen. Olin väärässä. Viisi vuotta on maksimi.

Jäljelle jäävät Rovaniemen ja Oulun teatterit. Kemin ja Kajaanin teattereiden lähtölaskenta on meneillään. Niistä Kemin kaupunginteatteri poistunee ensiksi. Oulun läänin alueteatteria, joka toimii Kajaanista, on kaavailtu lopetettavaksi. Vielä kuitenkin teatteria ja taidetta puolustavat voimat ovat olleet niskan päällä. Kemin tilanteen on joko tietoisesti tai välinpitämättömyyttä annettu mennä pisteeseen, josta kulttuurinen yhteisömurha ei ole enää kaukana. Olisiko takaraja mestaukselle kolmen vuoden päässä.

Olen kallistunut Meri-Lapin alueen kuntaliitokselle, koska siinä olisi teatterin mahdollisuus säilyä jatkossakin alueen merkittävimpänä kulttuurin ja esittävän taiteen voimana. Tietenkin sillä ehdolla, että Tornio jätetään kuntaliitoksen ulkopuolelle. Rakentakoon ihan rauhassa rajansa täyteen ostoshelvettejä ja pilatkoon senkin vähän kaupunkiympäristöstä, mitä ei ole ehtinyt vielä pilata.

Rovaniemen teatteriin etsitään kohta taas uutta johtajaa. Pidän sitä vahinkona, sillä itse ainakin olen pitänyt nykyisen johtajakaksikon linjasta. Sille olisi pitänyt antaa aikaa ja suoda mahdollisuus muutoksille, joita useimmat teatterit, samoin kuin katsojatkin, tarvitsevat. Pohjoisen teattereita käsitelleessä jutussani kysyin mm. Atro Kahiluodolta teatterin tulevaisuudesta ja siitä, miten hän sen näkee. ”Haluamme lähteä siitä, että ei ole mitään valmista formaattia sille, mitä teatteri on tai mitä sillä tehdään.” Kysymyksessähän on teatteriajattelun uudistaminen. Seikat, jotka mielestäni puoltaisivat edelleen Rämän ja Kahiluodon jäämistä Rovaniemelle, ovat heidän ymmärtämyksensä paikallisen ohjelmiston ja uudistumisen suhteen. Sääli ja vahinko, että Rovaniemellä sitä ei ymmärretä. Yksi Euroopan unionin perustajista Jean Monnet on todennut, että ”jos unionin voisi rakentaa uudelleen, niin hän aloittaisi kulttuurista.” Miksi tuota ajatusta ei voisi lähteä kehittämään ja tuomaan tämän päivän keskusteluun ja päätöksentekoon, kun nyt kerran puhutaan valtion ja kuntatalouden kriisistä. Jospa lähdettäisiinkin kehittämisessä suuntaan, joka perustuisi osaamiseen ja elämäntapaan. Samalla lopetettaisiin eläminen kvarttaaliaikakaudessa ja siirryttäisiin hengen aikakauteen. Pienenä kuriositeettina tähän loppuun asia, joka minua ärsyttää suunnattomasti: sana kulttuuriyrittäjyys. Lopetetaan sen sanan käyttäminen, sillä se on valheellinen ja kaventaa käsitettä. Se luo illuusion siitä, että muu yritystalous ei olisikaan kulttuuria. Aivan kuin mikään täällä voisi olla irrallinen kulttuurista. Olkoon sitten vaikka roskakulttuuria.

Martti Kadenius

Oululainen teatteriohjaaja

Rovaniemen.teatterin johtajaksi on valittu Kemin kaupunginteatterin nykyinen johtaja Juha Vuorinen. Hän aloittaa Rovaniemen teatterissa syyskaudella.

Mitä Lappi on minulle merkinnyt

Kesä 1952, kuusi vuosikymmentä sitten, oli minulle monessa suhteessa avartava kesä. Lähes koko kesäkuun olin erään naapuriperheen kanssa Ahvenanmaalla, Lemlandissa, missä sain osallistua turskan ja kampelan pyyntiin paikallisen kalastajan kanssa, metsästää Flakan niemellä erittäin harvinaista pikkuperhosta nimeltä Coleophora inulae – se oli varsin mitättömän näköinen, mutta sen tiedettiin Suomen alueella elävän vain tuon niemen rantapensaikoissa – ja jopa työskennellä joidenkin muiden nuorten kanssa kokonaisen päivän laajaa sipulipeltoa kitkemässä, oikeassa palkkatyössä siis. Samassa kesäkuussa täytin viisitoista vuotta.

Ehkä vielä avartavampi matka alkoi heinäkuun lopulla. Helsingissä oli juuri avattu olympialaiset, joiden jotakin alkuottelua olin veljeni kanssa päässyt katsomaan; isämme oli kansanedustaja, ja hän oli jostakin saanut pari ylimääräistä lippua. Jalkapallosta en niinkään välittänyt, mutta oli toki hienoa istua oikeassa olympiakatsomossa. Pian lähdimme, isä, kuusitoistavuotias veljeni ja minä, jo pitkään puhutulle Lapinmatkalle. En tullut koskaan myöhemminkään kysyneeksi, oliko matkan yhtenä tarkoituksena tutustuttaa pojat laajaan Suomenmaahan, mutta paljon me joka tapauksessa näimme. Käytiin aikoinaan kuohuneella Imatralla, upealla Punkaharjulla ja historialllisessa Olavinlinnassa, edelleen Kerimäen jättiläiskirkolla, ja vihdoin päädyttiin Paltaniemen Hövelöön, Eino Leinon syntymäkodille, jota isännöi isän entinen piirustuksen opettaja taiteilija Toivo Tuhkanen; sain etuoikeuden päästä valokuvaan tämän silloin jo 75 vuotta täyttäneen kunniavanhuksen kanssa. Tarkastettiin Kajaanin linnan rauniot, nähtiin Suomussalmen uusi, pari vuotta aikaisemmin valmistunut kirkko, ja vihdoin ylitettiin napapiiri ja päädyttiin Ivaloon. Sieltä jatkettiin moottorikyydillä kohti Inarinjärven Munuaissaarta, missä isän vanhalla tuttavalla, Ristijärven kunnanlääkäri Vesa Ollilaisella oli huvilansa; sitttemmin olen todennut, että hän oli lääkärimatrikkeliin merkinnyt erikoisharrastuksekseen mm. Inarinjärven ja sen ympäristöt. Pitkään emme siellä viipyneet, eteenpäin elävän mieli, ja niinpä jatkoimme Ivaloon palattuamme yhä kauemmas pohjoiseen ja länteen, Inariin ja aina Karigasniemen rajakylään asti. Saimme päähämme kiivetä tien pohjoispuolella kohoavalle loivarinteiselle mutta komealle Ailigastunturille ja tunsimme palatessamme tehneemme suurenkin urotyön; isäkin oli vasta vähän yli viidenkymmenen, samanikäinen kuin poikani nyt! Siinä olisi ollut käännyttävä takaisin, mutta saimme isän houkuteltua vielä Norjan puolelle, minne jo pääsi ilman passeja ja viisumeita, ja niin ajettiin aina Karasjoelle asti. Siellä oli silta poikki, olisiko ollut sodan ajoilta asti, ja vaikka jokiveneiden väliin kyhätyillä lautoilla näkyi kuljetettavan autojakin, meillä ei tarkkaan ottaen ollut sinne mitään asiaa, ja lauttapuuha näytti pelottavan huteralta, ainakin isolle amerikkalaiselle Chrysler New Yorkerille. Jätimme auton vähäksi aikaa rannalle, pistäydyimme kuitenkin jokiveneen kyydissä toisella rannalla ja palasimme sitten takaisin. Muistan vieläkin vuoropuhelun venemiehen kanssa: ”Kelpaako tässä Suomen raha?” – ”Ei kelpaa.” ”Mutta kun meillä ei ole Norjan rahaa eikä muutenkaan muuta kuin Suomen rahaa.” – ”No kyllä se Suomen rahakin kelpaa.”

Niin lähdimme paluumatkalle, ei enää Itä-Suomen vaan Pohjanmaan kautta, missä isällä oli lääkäri- ja apteekkarituttavia siellä täällä. Nivalassa saimme kunnian pistäytyä tapaamassa 74-vuotiasta presidentinrouva Kaisa Kalliota, joka vietti siellä eläkepäiviään pojantyttärensä kanssa, poikansa kuvanveistäjä Kalervo Kallion rakennuttamassa talossa. Eikä Pohjanmaalta ollut enää kovin pitkälti Keuruulle, kesäsaareemme, minne vain viikon kestänyt mutta sitä enemmän mieltä avartanut matka päättyi.

Olin käynyt Lapissa, josta olin toki lukenut yhtä ja toista niin maantieteellisistä kuin seikkailukirjoistakin. Suomessahan monet seikkailut on sijoitettu juuri eksoottiseen Lappiin, joka tässä suhteessa vastaa hyvinkin Amerikan Villiä Länttä; vieläkin mielessäni ovat Kalle Raen eli Kaarlo Erhon Kuolan niemimaalle sijoitetut ”Kilpajuoksu kultajoelle” ja ”Taistelu kultajoesta” sekä sittemmin aivan muunlaista kirjallista kuuluisuutta saavuttaneen Martti Larnin esikoisteos, nimellä Aslak Nuorti julkaistu ”Seikkailuja Saamemaassa”. Luultavasti juuri viimeksi mainitusta opin ensimmäisen kerran nimityksen ”saame”, jota en muista muualla käytetyn vielä pitkään aikaan. Sittenhän tuo nimitys yleistyi suomen kielessäkin, niin että saamelaisten kutsumista lappalaisiksi pidetään moniaalla miltei yhtä halventavana kuin suomalaisten sanomista ”tšuhnoiksi”. Ajat muuttuvat, saamelaisista puhutaan normaalin luontevasti, eikä ystäväni Marjut Aikion 2003 julkaisema sympaattinnen kolumnikokoelma ”Kirjeitä Saamenmaasta” kuulosta lainkaan eksoottiselta. Merkillistä kyllä, eräät kielitieteilijät arvelevat sanan ”saame” johtuvan balttilaisesta sanasta zeme, maa, jonka toinen johdos olisi ”häme” ja kolmas ”suomi”, kun taas sanan ”Lappi” olen nähnyt alkuaan merkinneen isompaa tai pienempää maakaistaletta, ja siis olevan sukua sanoille ”lappu” ja ”lippu”.

Olin noihin aikoihin asti ollut kohtalaisen innokas partiopoika, vaikka johtotehtävät eivät minua houkutelleet, niin että en koskaan ylennyt vartion varajohtajaa korkeammalle. Olin kesäleireillä viitenä tai kuutena kesänä – yksi niistä oli Helsingin juhlavuotena 1950 vietetty kansainvälinen leiri Seurasaaressa – mutta en kasvanut erityisen erähenkiseksi. Lippukunnassamme Toimen Pojissa oli kuitenkin joukko vähän vanhempia ja erähenkisempiä poikia, sellaisia kuin vartionjohtajani ”Päkä” eli Pekka Malmi, sittemmin Helsingin poliisilaitoksen komisario, ja veljeni Matti, josta tuli metsänhoitaja ja vihdoin metsänhoitotieteen professori, ja he muodostivat keskenään epävirallisen Kirves-vartion, jolle oli leimallista Lapin ihailu ja tietyssä määrin lappalaisuuden jäljittely. Jokaisella oli enemmän tai vähemmän omatekoinen lapinpuku, vyöllä killui iso leuku ja selkään nostettiin tavallisen selkärepun sijasta katajankaarista taivutettu rinkka – tehdastekoisista rinkoista ei kukaan osannut uneksiakaan. Kahviakaan ei sopinut juoda tavallisesta emaljoidusta peltimukista, vaan sitä varten oli puusta koverrettu kuksa. Ernest Thomson Setonin kuuluisa kirja ”Kaksi partiopoikaa” kertoo kahdesta pojasta, ”jotka elivät kuin intiaanit”, ja jotain samaa – joskaan ei Setonilta omaksuttua, eiväthän hänen ”partiopoikansa” edes olleet mitään oikeita partiolaisia – olen ollut näkevinäni tuossa Lapin-innostuksessa. Vuosia myöhemmin veljeni harrasti metsäntutkimusta Lapissa useanakin kesänä, ja jollain tavoin sekin piti minua pohjoisen ilmansuunnan tuntumassa, vaikka en koskaan Kirves-vartion aatteille syttynytkään.

Uuden kirjallisen kosketuksen Lappiin sain kuitenkin jo tuona merkittävänä vuonna 1952, kun luin enoltani, WSOY:n silloiselta kirjalliselta johtajalta Eino E. Suolahdelta, joululahjaksi saamani Yrjö Kokon ”Laulujoutsenen”. Kirja oli ilmestynyt jo pari vuotta aikaisemmin, ja se oli tehnyt lukijoihinsa suuren vaikutuksen, kuten olen eräässä artikkelissani kuvannut. Luonnonsuojeluliikkeen historioissa on monesti esitetty, miten Kokko pelasti kirjallaan laulujoutsenen tuhoutumasta sukupuuttoon ainakaan Suomesta. Hänen lähtiessään paikallisen, joskaan ei saamelaisen, ystävänsä kanssa etsimään tuota myyttistä lintua Enontekiön autioilta kairoilta sitä sanottiin olevan jäljellä vain muutama pari, mutta paljolti hänen kirjansa vaikutuksesta sen vainoaminen loppui ja joutsen alkoi vallata takaisin entisiä eteläisempiä asuinsijojaan. Nyt yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin laulujoutsen on yleinen jokseenkin koko Suomessa, eikä kenellekään tulisi mieleen käyttää siitä Kokon tavoin runollista epiteettiä ”Ultima Thulen lintu”. Nimettiinhän se kolmisen vuosikymmentä sitten Suomen kansallislinnuksi.

Kirjailija Yrjö Kokkoon olin toki tutustunut jo 1940-luvulla hänen viehättävän luonnontieteellisen satunsa ”Pessi ja Illusia” kautta, ja seuraavana vuorossa oli ”Neljän tuulen tie”, joka tosin oli ilmestynyt jo 1947, siis hyvinkin ennen ”Laulujoutsenta”. Hyllyssäni on kuudes painos, vuodelta 1954. Luultavasti luin sen silloin, samana vuonna kuin tulin ylioppilaaksi ja aloin opiskella luonnontieteitä. Huomaan nyt jälkeenpäin, että se on monessa mielessä opettavainen, siinä oli jopa harvennettu monenlaiset saamenkieliset ja lapinmurteiset sanat, ja monella muullakin tavalla se pyrki antamaan monipuolista kuvaa Tunturi-Lapin oloista ja elämästä. Nykyään, kun lapinkylät eivät enää pitkiin aikoihin ole olleet jutamassa tunturiin, näemme ehkä paremmin, miten tärkeä erään aikakauden ja elämäntavan kuvauksena tuo kirja on, enkä ihmettele, että se teki minuun syvän vaikutuksen. Suuri luonnonsuojelumies Reino Kalliola kirjoitti siitä ilmeikkäästi: ”Se on kaunis, runollinen epitafi Kota-Lapin romantiikan katoavalle aikakaudelle”, mutta hän lisäksi: ”Yrjö Kokko ei tyydy esittelemään lappalaisia vain mielenkiintoisena kansanheimona; hän haluaa kuvata heitä myös ihmisinä, yksilöinä ja tyyppeinä, joilla on omat luonteenpiirteensä, hyveensä ja paheensa.” Tässä suhteessa Kokko toteutti sen, minkä James Fenimore Cooper oli tehnyt pitkälti toistasataa vuotta aikaisemmin: intiaanitkin saattoivat olla ihmisiä ja yksilöitä.

Kokko julkaisi myöhemmin useitakin kirjoja Lapista, linnuista, koirista ja muista eläimistä, jopa Kanarian saarista, mutta samanlaisia suurmenestyksiä ne eivät enää olleet. ”Sudenhampainen kaulanauha” oli suorastaan häiritsevän opettavainen Seton-pastissi, ja kuten Kokon laajan elämäkerran (2003) kirjoittaja Jukka Parkkinen on huomauttanut: ”Muu Kokon tuotanto on jäänyt entusiastien harrastukseksi. Luonnonvalokuvaajat pitävät häntä alan pioneerina, luonnonsuojelijat tuntevat hänen joutsenkirjansa, koiraharrastajat Mollin ja lintumiehet Allin.” Ja Parkkinen arvioi terävästi Kokon asemaa Suomen sodanjälkeisessä kirjallisuudessa: ”Sodanjälkeinen Suomi haki erämaiden rauhasta ja kauneudesta kompensaatiota kärsimyksilleen ja menetyksilleen, ja Kokko onnistui sitä tarjoamaan. Lapista tuli hänen kirjojensa välityksellä monen suomalaisen toivemaa ja myös konkreettinen matkan kohde.” (s. 532) Mutta niin vaikuttavia kuin Kokon kirjat olivatkin, ei Lapista tullut minulle toivemaata, ja kun aikanani, 1970-luvun taitteessa, WSOY:llä työskennellessäni, tapasin Kokon itsensä, hän oli jo vanha ja väsynyt mies, lähes seitsemänkymmenen ikäinen, eikä hän tehnyt vaikutusta sillä tavoin kuin monet muut samoihin aikoihin ja myöhemminkin tapaamani kirjalliset kuuluisuudet.

Lappi-entusiasteja ei varsinaisessa lähipiirissäni 1950-luvulla, veljeni lisäksi, juuri ollut. Sivuuttaa ei kuitenkaan voi Martti Linkolaa, jonka – samoin kuin hänen kuuluisamman veljensä Pentti Linkolan – tunsin sukulaispoikana jo lapsuudesta asti. Pentti ei koskaan suuntautunut Lappiin eikä edes Kuusamoon, hänen tutkimuskohteenaan ja asuinseutunaan on aina ollut eteläsuomalainen ja varsinkin hämäläinen luonto. Vajaa vuosi sitten edesmennyt Martti sen sijaan retkeili jo opiskeluaikoinaan Lapissa ja hänestä kehittyi sekä teoriassa että käytännössä pätevä ja monipuolinen Lapin ja saamelaisten tuntija. Hän oli loistava esseisti, jonka esikuvina olivat Samuli Paulaharju kansankuvaajana, I. K. Inha valokuvaajana sekä Reino Kalliola uupumattomana luonnon puolestapuhujana. Kun kustantamo Weilin + Göös 1960-luvulla kysyi minua toimittajaksi Suomen kansallis- ja luonnonpuistoja esittelevälle kirjalle, katsoin että aikani ja kykynikään ei siihen riittäisi, mutta ehdotin Martti Linkolaa tilalleni, ja hänen nimissään sitten 1966 ilmestyikin teos ”Viimeiset erämaat”. Samoihin aikoihin hän kokosi myös teoksen ”Entinen Kemijoki”. Linkolan keräämä laaja museoaineisto saamelaisten kulttuurimaisemasta on edelleen käytössä, ja tutkimuksellaan poropaimentolaisuuden synnystä hänen voi katsoa olleen tämän tutkimusaiheen pioneeri. Saamen kielen eri versioista hän hallitsi hyvin varsinkin pohjoissaamen, ja hän tuki lämpimästi Inarin saamelaismuseon ”Siidan” näyttely- ja julkaisutoimintaa. Päivätyönsä Linkola teki yli kahden vuosikymmenen aikana Museoviraston kansatieteen toimiston intendenttinä, mutta 1970-luvulla hän toimi myös Oulun yliopistossa saamelaiskulttuurin opettajana, ja 1990-luvun alussa hän hoiti jonkin aikaa kulttuuriantropologian professorin virkaa samassa yliopistossa. Väitöskirjan tekoon hän ei koskaan tullut paneutuneeksi, mutta ikään kuin kompensaationa Oulun yliopisto myönsi hänelle filosofian kunniatohtorin arvon. On vahinko, että hän ei koonnut esseistään yhtenäistä kokoelmaa, vaikka myöhäistä se ei toki olisi vieläkään.

Toinen hiljakkoin edesmennyt Lapintuntija-ystäväni oli taidegraafikko Urpo Huhtanen, suunnilleen ikätoverini hänkin. Tutustuin häneen WSOY:llä, missä hän työskenteli studio-osastolla, ja sitten myöhempinä vuosina, kun hän oli muuttanut Etelä-Savoon Haukivuorelle, melkein naapuristoomme, tapasimme useaankin kertaan. Huhtanen julkaisi jo 1963 yhdessä kahden muun Lapintuntija-kirjailijan, Mikko Kilven ja Martti Montosen, kanssa Itäkairaa, ”läntisen Euroopan viimeistä metsäerämaata”, kuten he sanoivat, kuvaavan kirjan ”Lapinkorpi”, jossa upeat valokuvat liittyivät kiehtovaan tekstiin, 1970 ilmestyi Huhtasen oma ”Porovuosi”, jossa runollista tekstiä lomittivat piirrokset ja valokuvat, ja 1988 oli vuorossa ”Tuuli kääntyy pohjoiseen”, alaotsikkonaan ”Merkintöjä ja impressioita eräältä ajanjaksolta Lapissa”, josta kansilieve kertoi: ”Tuuli kääntyy pohjoiseen on sanan kaikessa merkityksessä Urpo Huhtasen oma kirja: hänen ovat sanat ja kuvat ja erämaassa eletyt päivät.” En tässä yhteydessä voi olla mainitsematta myös Huhtasen monia kuvitustöitä, joista etenkin Samuli Paulaharjun ”Tunturien yöpuolta” teki minuun yli kolme vuosikymmentä sitten syvän vaikutuksen, ja kun nyt selailen ja lueskelen sitä, en ihmettele: Paulaharju on ollut mestari alallaan niin kuin Huhtanen omallaan.

Vaikka siis ystäväpiiriini kuului Lapin-retkeilijöitä ja Lapin tuntijoita, olivat enimmät vaikutelmani tuosta etäisestä maankolkasta kuitenkin pääosin kirjallisia. Jo Keskikoulun lukukirjassa, jonka neljättätoista painosta opiskelimme ennen lukioluokille siirtymistä, oli Juhani Ahon vaikuttava kuvaus ”Korven kosto” siitä miten erämaan metsämies raa’asti surmaa nukkuvan nuoren lappalaisen, ja sitä seurasi Eino Leinon runo ”Orjan poika”: ”Puhui Pirkka puuhkalakki: / ”Hoi miehet, ylös urohot, / satanut on uutta lunta, / läkkäme Lapin kylihin, / Lapin lasta velkomahan…” Runossa pirkkalaiset tappavat kaikki Lapin miehet ja raiskaavat naiset, ja vihdoin vuosien kuluttua, uudelta ryöstöretkeltä palattaessa, erään orjaksi vangitun naisen kylässä kasvanut poika sidotaan puuhun ja lopuksi surmataan. Samaan antologiaan kuului myös runoilijapiispa Frans Mikael Franzénin tunnettu ”Lappalaispojan laulu”, jonka ensimmäisen säkeistön kaikki yhä tuntevat ainakin laulukirjoista Olli Vuorisen suomennoksena: ”Juokse, porosein, / poikki vuoret, maat! / Seistä, syödä saat / majall’ impyein; / siellä verraton / jäkäl-aarre on!.” Tiedetäään, että tuo runo ”Spring min snälla ren” sisältyi Franzénin runoelmaan ”Emili eller en afton i Lappland”, johon runoilija sai innoituksen Utsjoella vaikuttaneen papinrouvan Maria Garvolian elämästä. Kirjallisuusprofessori Rafael Koskimies antoi puolen vuosisadan takaisessa suurteoksessa ”Suomen kirjallisuus” tästä runoelmasta melko murskaavan tuomion: ”Kuolleena syntynyt yritys muistetaan nykyään oikeastaan vain sen vuoksi, että runoilija sen erääseen myöhäiseen versioon liitti yleisesti tunnetun viehättävän laulunsa ’Juokse porosein’.” Vaikka oululainen Franzén koetti saada runoelmaansa aitoa paikallisväriä, se ei aivan onnistunut, eikä ihmekään: hän ei itse ollut koskaan käynyt Torniota pohjoisempana. Mutta Franzén kuului romantiikan airuisiin, ja romantiikan ilmansuunta Suomessa oli monin osin pohjoinen, niin kuin Uudessa maailmassa länsi. Pohjoisen tunnusmerkkejä olivat porojen lisäksi revontulet ja tunturit, jotka muun muassa esiintyivät oululaissyntyisen Kallion, oikealta nimeltään Samuel Gustaf Berg, tunnetussa runossa ”Oma maa”: ”Ei mun mielestän’, ei mee Pohjolan tunturit, joilla / lasna ma kuuntelin, kun sampo ja kantelo soi; / siell’ eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot, / poiat ja karhut puun juurella painia löit. / Raittihit talviset säät, revontult’ oli taivahat täynnä, / kaunihit katsella kuin aamun alkava koi.” Kirjallisia, ei omakohtaisesti koettuja kuvia, vaikka revontulia toki joskus näkyy etelämpänäkin. Myös tämä runo, samoin kuin Severi Nuormaan ”Revontulet”, sisältyi ”Keskikoulun lukukirjaan”.

Mutta tietenkin jo 1800-luvun alussa tunnettiin monia tutkimusmatkailijoiden ja muiden tutkijoiden kuvauksia Lapista, ja ne olivat vaikuttaneet mm. Franzéniin, joka oli monipuolisesti sivistynyt yliopistomies. Edellisen vuosisadan merkittäviä Lapin-kuvaajia olivat ranskalainen Maupertuis vuosisadan alkupuolella sekä italialainen Acerbi ja englantilainen Clarke vuosisadan lopussa. Sekä Maupertuisiin että Acerbiin jouduin itse tutustumaan verraten perusteellisesti, edelliseen 1970-luvulla ja jälkimmäiseen 1990-luvulla.

Oulun yliopiston tuoretta aate- ja oppihistorian professuuria hoiti 1970-luvun puolivälissä dosentti Erkka Maula, ja kesäkuussa 1977 hän järjesti Ouluun kansainvälisen kokouksen, jonka yhtenä teemana oli Pierre Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen fyysikko, joka maansa tiedeakatemian lähettämänä suoritti geodeettisia mittauksia Tornionjoella vuosina 1736 ja 1737. En puutu tähän retkikuntaan sen enempää; siitä on julkaistu suomeksikin yhtä ja toista, sekä Maupertuisin omia kirjoituksia että hänen matkatoverinsa abbé Outhierin matkakirja, ja 1986 Suomen ja Ranskan postilaitokset juhlistivat retkikunnan 350-vuotismuistoa yhteisellä postimerkillä. Kuten tunnettua, Maupertuisin mittausten ansiosta maapallon muoto saatiin määritetyksi oikealla tavalla litteäksi, joten Newtonin teoria tuli samalla todistetuksi, ja kuten myöskin muistetaan, retkikunta otti mukaansa kaksi ”lappalaistyttöä”, todellisuudessa torniolaista kauppiaantytärtä, joilla sitten oli Ranskassa vaihtelevat kohtalot. Maupertuisin niin sanoaksemme virkaveli La Condamine lähetettiin päiväntasaajan tasolle Etelä-Amerikkaan, mistä hän onnistui palaamaan vasta 1744, melkein kymmenen vuotta lähtönsä jälkeen, eikä hän luultavasti ollut saanut mukaansa intiaanityttöjä tai edes nuoria kreolittaria; Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa hänelle on kuitenkin pystytetty komea muistomerkki. Yleensä tosin sanotaan La Condaminen retkikunnan lähteneen Peruun, kun Ecuadorin valtiota ei vielä ollut olemassa, mutta eipä ollut Suomenkaan valtiota, vaan koko Tornionlaakso kuului Länsipohjan lääniin ja Härnösandin hiippakuntaan, niin että se oli suomalainen vain etnisessä mielessä. Jos Ruotsilla ja Suomella oli jokin raja, se kulki Tornionjoen ja Kemijoen välisissä suurissa metsissä!

Itse olin Oulun kokouksessa lupautunut kertomaan Maupertuisista biologina, sillä tiesin hänen olleen sekä evoluutioajattelun että perinnöllisyysopin varhainen edeltäjä, ja esitelmääni varten tulin tutustuneeksi hänen vaiheisiinsa ja ajatuksiinsa melko perusteellisesti. Ikävä kyllä hanke Maupertuisin omien tekstien julkaisemisesta suomeksi yhtenä kirjana hautautui monien muiden hyvien hankkeiden alle, mutta mikään ei varmaan vieläkään estäisi toteuttamasta tätä projektia yhä.

Ranskassa Maupertuisin retki herätti aikanaan ansaittua huomiota, ja esimerkiksi Voltairen tarinassa ”Micromégas” sen nimihenkilö, Siriukselta tullut jättiläinen, poimii hyppysiinsä aluksen, joka on juuri Itämerellä kuljettamassa ranskalaista astemittausretkikuntaa Euroopan lauhkeampiin osiin. Seuraavalla vuosisadalla ranskalaisen Paul Gaimardin tutkimusretkikunnan jäsen Xavier Marmier totesi kulkevansa Maupertuisin jäljillä; hänen kuvauksensa ”Pohjoinen maa” ilmestyi suomeksi 1999 tohtori Marja Itkonen-Kailan, kuuluisan Lapin-tutkijan T. I. Itkosen veljentyttären, kääntämänä ja kommentoimana. Ja vielä 130 vuotta Maupertuisin retken jälkeen tunnettu ranskalainen runoilija Charles Baudelaire julkaisi proosarunon ”Any where out of the world” (otsikko oli nimenomaan englanniksi!), jossa hän huudahtaa: ”Sonnustautukaamme kohti Torniota, menkäämme vielä pitemmälle, Pohjanlahden perukoille asti; jos mahdollista, vielä kauemmas elämästä; pysähtykäämme pohjoisnavalle.” Runoilija ei ilmeisesti ollut tullut vilkaisseeksi karttaa todetakseen, että Tornio jo on Pohjanlahden perukassa. Joka tapauksessa tuo nimi jo sinänsä edusti jotakin äärimmäistä maailmankolkkaa, ja sen jälkeen olisi voinut huomauttaa samaan tapaan kuin roomalainen Tacitus kuvaillessaan ”fennejä”: Cetera iam fabulosa, muu on jo taruihin kuuluvaa. Lapista ei Tacitus kuitenkaan tiennyt mitään, joskin on arveltu, että hän olisi fennien uskomatonta köyhyyttä ja alkukantaisuutta kuvatessaan tarkoittanut saamelaisia.

Mantovalaisen Giuseppe Acerbin teos ”Matka halki Suomen v. 1799” oli suomennettu jo 1953, ja ”Matka Lapissa v. 1799” kymmenen vuotta myöhemmin. Voidaan kuitenkin syystä sanoa, että Acerbin koko persoona ja elämäntyö tuli suomalaisille tutuksi vasta maineikkaan radiopersoonan Eero Saarenheimon 1989 julkaisemasta kirjasta ”Retki Euroopan ääreen”, johon tekijä oli mm. suomentanut Acerbin alkuperäisen matkapäiväkirjan. Matkailijaa itseään Saarenheimo luonnehti seuraavasti: ”Hän ei ole kyntänyt syviä vakoja, luonnontutkijana, ajattelijana eikä journalistina, ei säveltäjänä, piirtäjänä eikä kirjallisena kulttuurivaikuttajana, ei hallintomiehenä eikä diplomaattina, ei egyptologina, eipä edes suomalaisen kansanperinteen kuvaajana. Mutta hän oli kuitenkin huomattava persoonallisuus, valistuksen polyhistoriallisen ihanteen todellinen ruumiillistuma, mailleen painuvan aikakauden viimeisiä huomionarvoisia edustajia.” Meille hän on tärkeä ehkä ennen kaikkea siksi, että hän ensimmäisenä italialaisena 1600-luvun Francesco Negrin jälkeen matkasi sananmukaisesti Lapin perukoille, aina Nordkapille asti.

Useita vuosia Saarenheimon kirjan jälkeen, 1996, Turun yliopiston italian kielen laitos, lähinnä professorit Luigi de Anna ja Lauri Lindgren, järjesti Seilin saarella, entisen leprasairaalan ja hullujenhuoneen tiloissa, kansainvälisen kongressin Acerbin kunniaksi, ja juuri ennen kongressia he olivat myös julkaisseet huolella kommentoidun alkukielisen laitoksen Acerbin päiväkirjasta, siis lähes kaksi vuosisataa hänen retkensä jälkeen. Jouduin kongressiin mukaan, lähinnä ehkä Italian kielen ja kulttuurin harrastajana, ja pidin siellä esitelmän Oulussa 1700-luvun lopulla vaikuttaneesta apteekkari Johan Julinista, johon olin tutustunut opettaessani 1980-luvun alussa aate- ja oppihistoriaa Oulun yliopistossa. Esitykseni olin otsikoinut provosoivasti: ”Johan Julin, yhteys Acerbin ja Mannerheimin välillä”. Acerbi oli tutustunut Juliniin pian Ouluun saavuttuaan, olihan apteekkari kaupungin merkkihenkilöitä, ja Acerbin jatkaessa kesäkuussa matkaansa kohti pohjoista Julin liittyi retkikuntaan, etenkin keräilläkseen kasveja ja hyönteisiä ja tehdäkseen meteorologisia muistiinpanoja. Köngäsestä hän palasi takaisin Tornioon, missä hänellä oli sivuapteekki, ja sitten Ouluun, missä kasvitieteellinen koepuutarha ”Julinia” nykyään muistuttaa tästä luonnontutkijana kunnostautuneesta apteekkarista. Entä Mannerheim? Yhteyttä lienee riittävästi siinä, että Julin oli Suomen Marsalkka Mannerheimin äidin isoisä!

Acerbista en kuitenkaan pääsyt niin pian eroon. Kun professori Saarenheimo, joka yli kuusi vuosikymmentä sitten oli toiminut yhden lukuvuoden historian opettajanani, vuonna 1999 täytti 80 vuotta, hänen kunniakseen koottiin juhlakirja, joka sai asianmukaisen nimen ”Kulttuurin aaltopituudella”. Osallistuin siihen kirjoittamalla esseen ”Euroopan äären vaeltaja” – kenestäpä muusta kuin Giuseppe Acerbista! Ja vaikka Saarenheimon mukaan historia on koulun tärkein aine, ovat toki historian lisäksi tulleet tutuikseni myös eräät nykyisemmät kuvaukset ja historiat, jos sana sallitaan. Kuvataiteelle ja runoudelle Lappi on aina ollut suosittua maata.

Urpo Huhtasen jo mainitsinkin; toinen vaikuttava kuvataiteilija oli edellispolven Anton Lindforss, marraskuun ryhmän jäsen, jonka tietosanakirjakin sanoo löytäneen ”läheisimmän aihepiirinsä Lapin maisemasta, jota hän kuvasi miehekkään karuin, selkein ja suurpiirteisin muodoin korostaen värien kirkkautta ja voimaa”: Kaksi Lindforssin maalausta riippui lapsuudenkotini seinällä, toinen kirkkaan värikäs, toinen valkeasävyinen talvikuva; en tullut koskaan isältäni kysyneeksi, miksi hän oli ne aikoinaan hankkinut. Lapista aiheitaan saaneista uudemmista runoilijoista muistan ainakin Mikko Kilven ja Aila Meriluodon, molemmat syntyään sisä- tai eteläsuomalaisia niin kuin Lindforss ja Huhtanenkin. Edes Samuli Paulaharju ei ollut kasvanut Kurikkaa pohjoisempana. Tuntuu siltä, että hyvinkin monet Lapista innoitusta hakeneet taiteilijat ovat olleet kotoisin etelämpää; mutta Paasilinnan veljekset ovat tietenkin erikseen, samoin nuoremmista vaikkapa alkuaan rovaniemeläinen kirjailija Paula Havaste. Veikko Huovinen miellettiin paljolti Kainuun mieheksi, mutta hän oli syntynyt Simossa, ei siis varsinaisessa Lapissa mutta ei Kainuussakaan. Häneen ”Lampaansyöjänsä”, joka ilmestyi 1970, kertoi kuitenkin varsin pohjoisista seuduista, joskaan ei poroista ja tuntureista. En malta tässä olla mainitsematta, että kun professorit Walter Hackman ja Seppo Lakovaara melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen retkeilivät Lapissa ja löysivät sieltä tieteelle uuden mahlakärpäslajin, he kunnioittivat kirjailijaa antamalla kärpäsen nimeksi Drosophila ovivororum eli ”Lampaansyöjien mahlakärpänen”, olihan itikoita löytämässä ollut sekä Sepe että Valtteri aivan niin kuin kirjassakin. Tietämäni mukaan Huovinen antoi teolle suuren arvon – näin saatiin tieto ”Lampaansyöjistä” leviämään kansainvälisiin hyönteistutkijapiireihin!

Huomaan miltei yllätyksekseni, että olen lukenut kohtalaisen paljon Lappiin liittyvää kirjallisuutta, ja niinpä, jos kysytään, mitä Lappi on minulle merkinnyt, vastaus on melko lailla kirjallinen. Aivan tuohon aluksi kuvaamaani kuudenkymmenen vuoden takaiseen retkeen ei henkilökohtainen kokemukseni Lapista sentään jäänyt. Heinäkuussa 1970 olin veljeni ja vaimoni kanssa muutaman päivän Rovaniemen liepeillä Kivalon metsäntutkimusasemalla, missä asustimme ”Siperian kämpällä” ja lueskelin venäläisen Andrei Amalrikin saksaksi ilmestynyttä kirjaa ”Pakkomatka Siperiaan”; suomeksi sitä ei koskaan julkaistu, ei luullakseni myöskään venäjäksi, vaikka arvelinkin, että Neuvostoliiton johtomiehet, itseään Brežneviä myöten, olisivat voineet olla kiitollisia, kun joku olisi näyttänyt heille, millaisia typeryyksiin heidän komentonsa johtaa. Toinen metsätieteellinen retki suuntautui kymmenkunta vuotta myöhemmin huomattavasti kauemmas, Värriötunturien pohjoispuolella lähellä itärajaamme sijaitsevalle biologiselle tutkimusasemalle. Asema, jonka tunnettu Lapin faunan tutkija Erkki Pulliainen, ns. ”Susi-Pulliainen”, oli perustanut, kuului Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle. Kun Pulliaisesta oli tullut Oulun yliopiston professori, hän pysyi edelleen asemanhoitajana, mutta veljeni joutui tiedekunnan professorina aseman esimieheksi. Nyt ei kysymyksessä ollut tutkimusmatka vaan pikemminkin tarkastusmatka, jonka yhteydessä pidettiin aseman hoitokunnan kokous – hoitokuntaan kuului tiedekunnan edustajan lisäksi rajavartioston edustaja, ja kummallakin oli apumiehensä, rajavartioston everstiluutnantilla muistaakseni majuri ja tiedekunan professorilla dosentti (dosentuurini oli tosin toisessa tiedekunnassa, mutta pikku muodollisuuksista ei syvällä erämaassa ollut niin väliä). Retki oli mielenkiintoinen, kilometrien vaellus kinttupolkua halki metsien ja pitkospuita yli soiden, sillä Pulliainen ei ollut halunnut asemalle autotietä, vaikka kuulemma Sallan kunta oli sitä hänelle miltei hopeatarjottimella ojentanut. Mutta olinhan toki ennenkin metsissä vaellellut ja soita tarponut, niin että erityistä uutta retkellä ei kuitenkaan ollut tarjottavana, ei edes paljon puhuttua Lapin lumoa, eikä Korvatunturin läheisyyskään antanut elokuiseen maisemaan jouluista tuntua.

Sitä paitsi, pohjoisinkaan Lappi ei ollut minulle enää tuntematonta maata. Kesäkuussa 1980 päätimme vaimoni kanssa vihdoinkin tehdä retken Kilpisjärvelle; minulla oli jokin kokous Oulussa, missä tuolloin hoidin professuuria, ja sieltä oli hyvä vuokrata auto ja lähteä matkaan. Itse asiassa koko retki ei kestänyt kolmea päivää pitempää, mutta paljon ehdimme nähdä, kiivetä Saanatunturin laelle, yöpyä teltassa Kilpisjärven biologisen aseman pihalla, kastella varpaamme Skibotnissa Jäämereen, taistella hyttysiä vastaan Kaaresuvannossa, eli tehdä kaiken sen mitä turistien oletetaankin ylisessä Lapissa tekevän. Edellisestä Tunturi-Lapin retkestäni oli kulunut kolmisen vuosikymmentä, nyt on Kilpisjärven käynnistä saman verran – olisiko siis kohta edessä uusi yritys perehtyä Lappiin, varsinkin kun ystäväni runoilija Pekka Suhosen kanssa 1980-luvulla suunnittelemamme melonta pitkin Ounasjokea ei koskaan toteutunut, ja Suhonenkin on jo poistunut tästä maailmasta.

Ja kuitenkin, Lappi on tavallaan ollut lähelläni jo vuosikymmenet – sisareni sukunimi on näet ollut 1960-luvulta lähtien Lappi. Kun kuulen runonsäkeen ”laulavat Lapinkin lapset”, ajattelen ehkä ensimmäiseksi sisareni ja lankoni lapsenlapsia. Jos taas kysytään, olenko käynyt Lapinperällä, vastaus kuuluu, aika usein, sillä he ovat nimenneet kesämökkipalstansa Keuruulla Lapinperäksi. Ja varmemmaksi vakuudeksi, jotta myyttinen Saamenmaa ei pääsisi mielestäni unohtumaan, jotkut korkeammat voimat ovat pari vuotta sitten, hajasijoituksen pyhän periaatteen mukaisesti, siirtäneet verotukseni tapahtumaan Ivalon verotoimistossa.

 

 Anto Leikola
Kemi 29.1.12

9 of 14
5678910111213