Posts by: Jänkä

Lappilaisen laulunopettajan molemmat puolet

Olen lappilainen laulaja, laulunopettaja ja kuoronjohtaja sekä rovaniemeläisen Musiikkikoulu POP UPin yrittäjä. Musiikin ja laulamisen ammattilaisena on yleensä mahdottoman vaikeata nimetä yhtä suosikkiartistia, -bändiä tai tyylilajia. Mutta jos mietin lempilauluani, vastaus tulee luokse heti: ”Both sides now”.

Joni Mitchellin kappale kertoo asioiden ”molemmista puolista”: pilvien, rakkauden ja elämän. Siitä, kuinka pilvet ovat sekä kauniita jäätelölinnoja että ikävystyttäviä sateentekijöitä. Lopulta todetaan, että vaikka nyt on nähty molemmat puolet, ”en todella tunne elämää lainkaan”.

Minun elämässäni ei ole ollut aikaa ennen musiikkia. Kotona Kaltiolassa Sodankylässä on aina haitari ja laulu soinut. Isäni Olavi Kaltiokumpu keikkaili aktiivisesti poliisityönsä ohessa. Äiti Ulla lauleskeli myös ja keksi vaivattomasti loruja ja tarinoita. Yhden äidin kappaleen isä äänittikin, kuten myös minulle ja pikkusiskolleni Outille kirjoitetun valssin Pienen ihmisen onni. Kotoa saimme tukea niin musiikkiin kuin muuhunkin liittyvien unelmiemme toteuttamiseen.

Kehtolaulun molemmat puolet

Aloitin pianonsoiton 7-vuotiaana, mutta oppitunnit täytti yleensä syyllisyys siitä, etten ollut panostanut niihin enempää. Mutta joskus harjoituskappalekin kolahti.

Liisan kehtolaulu oli kiehtovan jännittävä ja rauhoittava samaan aikaan. Opittuani sävellyksen lähes etu- ja takaperin aloin tutkia, mitä uutta voisin sillä tehdä. Aloitin kappaleen eri korkeuksilta pianossa: pari oktaavia korkeammalta ”keijujen kehtolauluna” ja möreänä versiona matalalta ”peikkojen kehtolauluna”. Lopetuksen koristelin painellen g- ja d-säveliä alhaalta ylöspäin dramaattiseksi lopuksi. Olin versiostani valtavan ylpeä. Soitin sen oppilaskonsertissa ja sain yleisöltä mieltä hivelevät aplodit.

Opettajakin kiitti esitystä ja arveli, että voisin soittaa seuraavassakin konsertissa jonkin kappaleen – ”niin kuin se menee”.

Sanat iskivät rintaani jääpuikon. En olisi saanut muuttaa nuotteihin kirjoitettua ohjetta, olin rikkonut sääntöjä. Nykyään ymmärrän opettajaakin: hän opetti varmaankin niin kuin häntä oli aikanaan opetettu. Halusin olla kiltti ja toimia oikein, ja säveltäjien työhön puuttumisen lopetin toistaiseksi.

Seuraava kappale, josta muistan pianotunneilla nauttineeni, oli jazzahtava Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikki. Soitin sen pyrkiessäni musiikkiopistoon 14-vuotiaana. Minulta kysyttiin, edustiko kappale musiikkimakuani yleisemmin, ja vastasin pitäväni siitä kyllä. Hetken hiljaisuuden jälkeen raadin jäsen sanoi vieruskaverilleen: ”No, kyllähän musiikkimaku voi vielä muuttuakin”.

Ikävätkin hetket ovat kuitenkin vaikuttaneet siihen, että opettajana haluan välittää ennen kaikkea tekemisen iloa ja uteliaisuutta kaikenlaista musiikkia kohtaan. Ja ehkä muistan juuri nämä kappaleet siksi, että niihin liittyvät tunteiden molemmat puolet.

Meno-paluu Rovaniemi – Helsinki

Parin vuoden päästä aloin käsittää, että minä ja musiikkimakuni emme olleet vääränlaisia, vaan olin väärässä paikassa. Nykyään tiedän näkökulmien avartuneen musiikkioppilaitoksissa kautta linjan, mutta 16-vuotiaana siirryin kuitenkin takaisin kansalaisopiston puolelle, missä sain oppia niin kansanmusiikkia, iskelmää, jazzia kuin klassistakin musiikkia. Opettajani Merja ”Merru” Yli-Tepsa ja Raimo Holappa kannustivat minua, joten päädyin jatkamaan opintoja lukion jälkeenkin.

Tuolloin, kuten nykyäänkin, kiinnostuksenkohteeni olivat lukuisat: musiikki, kuvataide, tanssi, psykologia, kielet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Vuodet 2004 – 2006 Rovalan kansanopiston pop-jazz-linjalla löysin tarkempaa suuntaa ammatilliselle polulleni. Pianonsoitto jäi kakkoseksi ja minusta tuli ensisijaisesti laulaja. Vuonna 2010 valmistuin Oulun konservatoriosta pääinstrumenttinani pop-jazz-laulu.

Seuraavana vuonna rakastuin palavasti Nuoralan Mikkoon, simolaiseen kitaristiin. Valmistuimme musiikkipedagogeiksi 2015. Olimme tuolloin muutaman vuoden Helsingissä käymässä. Väliaikaisuus auttoi sietämään ympäristön huonoja puolia, kuten luonnonrauhan puutetta ja ihmispaljoutta. Lappiin muutto poltteli.

Monipuolinen Musiikkikoulu POP UP

Halusimme tuoda hankitun osaamisemme takaisin nimenomaan Pohjois-Suomeen.

Tunsimme, että voisimme tarjota lappilaisille jotain uutta ja vaihtoehdon muun muassa julkisesti tuettujen oppilaitosten varasijoille jääneille. Meille voisi tulla ilman pääsykokeita ja käydä tunneilla, kun itselle parhaiten sopii.

Musiikkikoulu POP UPin toimintaan kuuluu muun muassa popkuoroja, yksityisopetusta yli kymmenessä eri instrumentissa, bändikoulua, ukuleleorkesteria, muskareita ja esiintymispalveluita. Meille ovat tervetulleita kaikentasoiset ja -ikäiset oppilaat, ja suuri osa oppilaista onkin aikuisia aloittelijoita.

Olemme saaneet kokea myös kulttuurialan yrittäjyyden molemmat puolet: Toisaalta innostuksen ja vapauden tunteet, toisaalta epävarmuuden ja työpäivät, joissa ei ylitöitä lasketa. Korona-aika on kuristanut otteella, josta vieläkin toivutaan. Eristäytymisen aikakautena olen huomannut ympärilläni paljon väsymystä ja pahaa oloa. Toisaalta siitä nousee halu auttaa ja vahvistunut tunne siitä, että omalla työllä on väliä. Olemme saaneet nauttia ”poppilaidemme” arvostuksesta ja välittämisestä. Myös Kulttuuriteko 2021 -palkinto Rovaniemen kaupungilta rohkaisi.

Elämä on, nyt

Viime vuoden syyskuussa menetimme yllättäen Olavi-isäni äkillisen leukemian seurauksena. Olen saanut lohtua ajatuksesta, että suuren surun kääntöpuoli on suuri rakkaus. Onneksi välitimme niin paljon, että toisesta luopuminen aiheuttaa murhetta.

Jos saisin pitää vain yhden laulun, se olisi Both sides now. Minun on vaikea kuvitella tilannetta, johon se ei sopisi. Kappale on elämä ja sen molemmat puolet. Aina surumielinen, aina toiveikas. Elämä on, nyt.

I really don’t know life at all.

On viisautta tietää, ettei tiedä paljoakaan. On rauhoittavaa myöntää tietämättömyytensä. En todella tunne musiikkia, yrittäjyyttä, itseäni tai Lappia ollenkaan. Ikuisella matkalla hämmästelen elämän molempia puolia saapumatta koskaan perille.

Heli Kaltiokumpu

Rummuttaen ääntä ja näkyvyyttä

Skábma – Snowfall on ensimmäinen saamelainen videopeli

Katsomme maailmaa poron silmin, se pukkaa aidan auki ja katoaa. Setänsä perheeseen adoptoitu Áilu lähtee etsimään karannutta poroa, mutta sen sijaan hän löytääkin luolasta noitarummun. Áilusta tulee noaidi, saamelaisten mahtava parantaja. Pian hänen harteillaan on koko Saamenmaan pelastaminen mustalta liejulta, joka sairastuttaa kaiken ympärillään.

Sahin Cengiz ja Marjaana Auranen, saamelaisnimeltään Eira-Teresá Joret Mariánná, saivat yhteisen kipinän videopelin tekoon jo viisi vuotta sitten. Valmistuttuaan he perustivat Red Stage Entertainment -pelistudion Tampereelle, jossa alkoivat työstämään studion ensimmäistä videopeliä nimeltä Skábma – Snowfall. Auranen vastasi käsikirjoituksesta ja pelin tuottamisesta. Cengizin vastuulla oli pelin toteuttaminen ja parhaimmillaan kymmenen hengen tekijätiimin ohjaaminen. Käsikirjoituksen taustatarina ei juurikaan muuttunut, mutta pelin sisäisiä tekstejä dialogista ohjeistuksiin viilailtiin loppumetreille asti. Itse pelimekaniikka koki monia demokokeiluja, kunnes löytyi oikea ja toteutettavissa oleva.
– Áilu ja Áilun rumpu ovat kuitenkin pysyneet keskiössä alusta asti, Auranen tähdentää.

Skábma on kolmiulotteinen seikkailu- ja toimintapeli. Pelaaja ohjaa Áilu-poikaa, joka pystyy noitarumpua soittamalla tekemään erilaisia pelillisiä toimintoja. Kun seitapaikkojen eläinhenget on pelastettu, ne antavat rummulle uusia kykyjä. Áilu pystyy esimerkiksi hyppäämään korkeammalle ja pidemmälle, jolloin pelaaja pääsee uusiin paikkoihin ja näin etenemään pelissä. Matkan varrella Áilua vaanivat taudin valtaamat henget, joita ei voi kuin vähän hidastaa rummun avulla.
– Mietimme, että pitäisikö Áilun rummulla pystyä tappamaan vihollisia, mutta se ei tuntunut oikealta, Cengiz toteaa ja jatkaa: – Se oli hyvä päätös, sillä nyt Skábma erottuu kaikista muista lukuisista peleistä, joissa perusominaisuutena on erilaisten otusten listiminen.


Koodattu Saamenmaa

Skábma-pelin vetoavin puoli on sen vilpitön ylistys saamelaiskulttuurille. Pelatessa tunne on outo, kun tuttu kuvasto on sille vieraassa kontekstissa. Pelien kulttuurivaikutteet ovat pääsääntöisesti tulleet Yhdysvalloista ja Japanista.
– Sekunnin ehdimme pohtia pelin sijoittamista nykymaailmaan, mutta päädyimme sitten historialliseen näkökulmaan. Viittauksia vallitsevaan saamelaistilanteeseen kuitenkin löytyy, lisää Auranen.
Skábma ei tyydy näyttämään täydelliseltä vain grafiikoiltaan, vaan se myös kuulostaa autenttiselta. Välinäytökset on ääninäytelty pohjoissaameksi ja joissakin pelin osissa kuulee joikua.
– Löysimme ääninäyttelijät somerummutuksen avulla ja saamelaisyhdistyksen kautta. Muusikko Hildá Länsmanin saimme mukaan hänen keikaltaan, Auranen kertoo.

Peli sijoittuu 1750-luvulle, jolloin saamelaisuskonnon viimeiset rippeet olivat katoamassa. Áilun löytämän noitarummun tunnistaa vain hänen isoäitinsä omasta lapsuudestaan.
– Emme kuitenkaan tee historiallisesti autenttista peliä, vaan vapauksia piti ottaa jo pelin toimivuuden kannalta. Esimerkiksi isoisän vakat ovat pelissä paljon suurempia kuin todellisuudessa, koska pelaajan täytyy pystyä löytämään ne, Cengiz perustelee.

Skábma ei pyri olemaan opetuspeli, vaan saamelaisuus rakentuu tarinan ja hahmojen ympärille ja tarina käsittelee hyvin yleismaailmallisia teemoja, kuten perhesuhteita ja kuolemaa.
– En itse tykkää, jos kerronta yrittää väkisin opettaa jotain, Auranen alleviivaa. Saamelaisviittaukset laajenevat erilaisissa sivutehtävissä, joita ei tarvitse suorittaa peliä läpäistäkseen. Pelaaja voi etsiä muun muassa Áilun serkun kadonneita lemmikkijäniksiä ja ranskalaistutkijan muistiinpanoja. Isoisän aarteista löytyy perinteisiä käyttöesineitä.
– Ne omalla tavallaan laajentavat Áilun maailmaa. Esimerkiksi ranskalaistutkija tuo sinne ulkopuolisen näkökulman Saamenmaasta, Cengiz kertoo.


Oman kulttuurin haltuunottaminen

Saamelaiskulttuuri on hyvin näkymätöntä populaarikulttuurissa ja vielä harvemmin se on saamelaisten itse tekemää.
– Frozen-elokuviin otettiin vaikutteita saamelaiskulttuurista, ja vaikka jatko-osassa ne vaikutteet julkisesti tunnustettiin, niin silti jäi olo, että tämänkin olisi voinut tehdä itse, Auranen muistelee.
Áilun tarinan taustatyö vei syvälle Aurasen omiin saamelaisjuuriin, mikä oli lopulta terapeuttinen kokemus.
– Sitä alkoi ymmärtää niitä valintoja, mitä oma suku on tehnyt ja miksi esimerkiksi saamen kieltä ei enää opetettu isälleni.

Skábma on saanut jo tekemisen alusta asti kovasti kiitosta. Negatiivisen palautteen puuttuminen on ollut osin jopa yllättävää.
– Noaidit ovat osittain tabu saamelaisten uskonnollisissa piireissä ja odotin, että siitä olisi tullut sanomista, Auranen toteaa.
Jos jonkin kohderyhmän Auranen ja Cengiz erityisesti toivoisivat Skábmaa pelaavan, se olisi nuoret saamelaiset.
– Haluan heidän olevan ylpeitä omista juuristaan, Auranen kertoo.
Onneksi osa on jo löytänyt pelin ja antanut suoraa ja henkilökohtaista kiitosta.
– Olemme nähneet TikTokissa videoita, joissa ihmiset ovat hyvin liikuttuneita. Silloin tietää, että se kaikki oli vaivan arvoista, Cengiz hymyilee.

Peli julkaistiin viime keväänä suunnitellussa aikataulussa, mutta sen kehittely on jatkunut vielä ilmestymisen jälkeenkin.
– Pelinteko on nykyään sellaista, että valmista julkaisua korjataan vielä jälkikäteen. Pelaajilta saadaan arvokasta dataa, jota ei ole mahdollista pienen studion voimin etukäteen kerätä. Huono puoli on, että negatiiviset kommentit jäävät Steamin sivuille näkyviin, vaikka viat on jo korjattu, Cengiz harmittelee.
Vaikka Cengiz ja Auranen eivät aio leimautua saamelaispelistudioksi, he eivät ole päästäneet Áilun maailmasta vielä kokonaan irti, vaan molemmat ovat avoimia jatko-osalle.
– Jos tarvittava aika ja resurssit jostain laskeutuisivat, niin totta kai.

Skábma – Snowfall on ostettavissa digitaalisesti Steam- ja Epic Games -jakelualustoilta.

Jenni Mutenia
Kuvat Red Stage Entertainment

Uuden taiteenlajin alku

Voivatko videopelit olla taidetta? Monille, joille pelit ovat tuttuja lähinnä oman lapsuuden Super Mario -tasoloikista tai sukulaispojan Fortnite-addiktiosta, vastaus on useimmiten ei. Tämä ei ole täysin väärä mielikuva, koska videopelien historiaa on värittänyt pitkälti kaupallisuus. Suurimmat pelifirmat satsaavat valtavasti rahaa näyttäviin ja viihdyttäviin peleihin. Rinnalle on kuitenkin kasvanut kattaus indiepelejä, joiden päämotiivina ei ole taloudellinen voitto.

Juho Kuorikoski tarkastelee pelien identiteettiä eri taiteenlajien kautta kirjassaan Pelitaiteen manifesti (Gaudeamus 2018). Muista taiteista pelit eroavat selkeiten vuorovaikutteisuudellaan. Peli ei ole olemassa sellaisenaan ilman pelaajan toimintaa, vaan merkitys syntyy konkreettisesti vuorovaikutteisessa suhteessa, joka voi vaihdella paljonkin eri pelaajien välillä. Kuorikoski argumentoi, että vuorovaikutteisuutta ei vielä hyödynnetä tarpeeksi. Syy voi olla niinkin yksinkertainen, että pelitaide on todella nuori ala, joka vielä imitoi muita taiteenlajeja. Ensimmäiset elokuvatkin näyttävät nykyihmisen silmissä ennemmin teatterilta.

Marjaana Aurasen ja Sahin Cengizin perustama pelistudio Red Stage Entertainment julkaisi ensimmäisen saamelaispelin nimeltä Skábma – Snowfall. Pelin tarina on suoraviivainen, ja sen voisi kertoa kirjana tai elokuvana, mutta Auranen ja Cengiz ovat halunneet luoda interaktiivisella tarinalla immersiivisen kokemuksen. Immersio on yleinen pelitermi, jolla tarkoitetaan pelaajan uppoutumista täysin pelin maailmaan, sen sijaan, että kokemus olisi vain nappien painelua. Vaikuttavimman immersion Skábmaa pelatessa koin, kun kiipesin lumista huippua, taivas oli revontulten täyttämä ja taustalla kuului Hildá Länsmanin joikua. Asetelma on kaunis mutta jännittynyt, koska revontulet voivat hyökätä. Kokemusta on vaikea jäljittää muiden taiteenlajien kautta.

Skábma ei ole ensimmäinen vähemmistökansasta kertova peli. Never Alone ilmestyi vuonna 2014 Alaskan alkuperäiskansan iñupiatien aloitteesta. Pelissä kuulee kieltä, näkee taidetta ja oppii perinneviisauksia videoiden kautta. Tuukka Hämäläinen kertoo Never Alone -pelin voimauttavasta vaikutuksesta kirjassa Pelien äärettömät maailmat (Gaudeamus 2020, kirjoitettu yhdessä Aleksandr Manzosin kanssa). Näennäisesti museotavaraksi mielletty kulttuuri tulee eläväksi osaksi nykypäivää pelaamisen avulla.

Never Alone on yksi Skábman esikuvista, ja Cengiz ja Auranen toivovat osaltaan olevansa tienraivaajia uusille vähemmistöistä kertoville peleille. Minä taas toivon, että heidän haastattelunsa ei jää viimeiseksi pelijutuksi Jänkä-lehdessä.

Jenni Mutenia

Sodankylä vihdoin

Viisi vuorokautta elokuvan huumaa

Sodankylän elokuvajuhlia on vietetty vuodesta 1986 lähtien. Koronan vuoksi kaksi vuotta tauolla ollutta juhlaa kaivattiin.

Virtuaalifestarit olivat korvike, josta puuttui ihmisten kohtaaminen: leyhähdys suuresta maailmasta, jonka Suomen suuret elokuvan nimet ja kansainväliset tähdet tuovat. Puuttuivat myös festareille saapuvat vuosien takaiset tutut, Sodankylästä muuttaneet, jotka kysyvät: Muistatko minut?

Sodankylän keskusta täyttyi väenpaljoudella. Vuoden 2022 festareilla oli noin 30 000 kävijää ja loppuunmyytyjä näytöksiä oli useita kymmeniä. Sodankylän erikoisuudet, säestetyt mykkäelokuvat myytiin heti loppuun. Käärmemäiset jonot Kitisenrannan pihalla yltivät lähelle naapuritontin rajaa. Jonotusta ja tungosta vähensi kuitenkin, että lippuja saattoi varata nyt myös digitaalisesti. Se on erinomainen uudistus.

Festareilla näkee tärkeitä elokuvia, joita ei tulisi katsoneeksi televisiosta, vaikka niitä siellä joskus esitettäisiinkin, eikä niiden katsominen televisiosta ole ollenkaan sama asia kuin elokuvaan keskittyminen Lapinsuun punaisilla tuoleilla. Yksi näistä oli Utama, bolivialainen elokuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta johtuvista arkisen elämän katastrofeista. Harvemmin esitettäviä elokuvia ainakin tällä puolen napapiiriä oli Anna Magdalena Bachin kronikka, joka on Johann Sebastian Bachin vaimon kertoma fiktiivinen elämäkerta säveltäjän viime vuosista. Elokuvan läpileikkaavana johtolankana oli Bachin musiikki. Elokuvan esitteli säveltäjä Kaija Saariaho. Elokuvajuhlat saattelevat Sodankylään kädenmitan päähän ja kuultavaksi merkkihenkilöitä, joita emme muutoin kohtaisi.

Yksi asia jäi minua kuitenkin kaihertamaan. Menin Kitisenrannan pikkutelttaan katsomaan tieteen erikoisohjelmaa Elävä suo elämän kehto. Aihe oli mielenkiintoinen ja kaikille meille Lapin laajoja jänkiä tarponeille läheinen. Se oli myös ajankohtainen Viiankiaavan suoaluetta uhkaavan kaivoksen laajentumisen vuoksi. Pettymykseni oli suuri, kun kuulutettiin, että tulkkausta tarvitsevat voivat ilmoittautua. Siihen on jo totuttu, että tieteen kieleksi on jo pitkään vakiintunut englanti. Mutta olimme niin lähellä sitä, mistä puhuttiin: pienessä teltassa muutaman kilometrin päässä soista, jotka juuri olivat valkoisena hillankukista. Olisimme halunneet kuulla asiasta suomen kielellä, osallistua keskusteluun suomeksi. Ymmärsin, että lähes kaikkien panelistien äidinkieli oli suomi tai että he osasivat suomea. Mitä ilmeisimmin suuri osa yleisöstäkin oli suomenkielisiä. Tässä tilaisuudessa, jos missä olisi ollut omiaan käyttää tieteen kielenä suomea. Englanti oli paikkakuntalaisia etäännyttävä jopa poissulkeva. Tulkkausta olisi voinut tarjota englanniksi niille, jotka eivät osaisi suomea. Näemmehän festareilla myös elokuvia, joissa on tallella alkuperäiskansojen kieli, käännös on tehty muille kielille. Suomen kieli on niin mitättömän pieni vähemmistö maailman kielten joukossa, että meidän on suosittava sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Lapinsuun katsomossa olimme kaikki yhtä, kun valot sammuivat ja tölkit sihahtivat. Antauduimme elokuvalle, katsoimme elokuvia elämästä. Parhaimmillaan elokuva piirtää eteemme omaa elämäämme, oikein syvään piirtääkin, tikulla sydämen pehmeään saveen. Perimmältään tänne tullaan itseään etsimään ja parhaassa tapauksessa löytämään. Elokuvan päätyttyä astuimme takaisin Lapin kesäyön valoon päänsisällys aiempaa rikkaampana.

Paula Alajärvi

Ei kellään ois hevosta myydä?

Oli kesäkuun yhdeksäs, kun kylmäaseman valotolppa huusi tulenpunaisin kirjaimin: tästä lähin 98 E5-bensiini maksaa 2 euroa ja 70 senttiä litralta.

Pelkäsin polttoaineen loppuvan Ranuan kohdalle, joten tyhjensin kukkaroni automaattiin. Samalla päätin, että kotiin päästyäni voisin pyöräillä viidentoista kilometrin matkan kaupunkiin ainakin kahdesti viikossa silkaksi iloksi. Keskimäärin sen verran arvioin Pohjois-Suomeen sattuvan kauniita kelejä seitsemän päivän ajanjaksolle. Loput 3 – 5 päivää viikosta voisin pyöräillä siksi, ettei ole varaa polttoaineeseen.

Ensimmäinen päivä oli heti kaunis, ja tätä menoa ajattelin pyöräilykuntoni kasvavan kohisten. Seuraavana päivänä myrskypilvet pimensivät taivaan, muttei se oikeastaan haitannut, sillä voisin viettää vapaapäivää kotona. Mutta sitten täytyi lähteä kaupunkiin.

Myrskypilvet tuntuivat vain vähän uhittelevan ja epäilin, että jos pyöräilisin oikein lujaa, kerkeäisin ehkä perille ennen sateen yltymistä. En kerennyt ja taisin myös aliarvioida sateen kaatavuuden. Raahauduin siskoni eteiseen tennarit lotisten. Ripustin vettä valuvat vaatteeni narulle ja odottelin neljä tuntia sateen laantumista. Takaisinpäin pyöräilin siskon luota löytyneissä vaaleanpunaisissa rantasandaaleissa. Eksyin suoralla tiellä ja rämmin takaisin reitille märän metsän poikki. Nyt olisi keksittävä toisenlaisia ratkaisuja äkisti kasvaneista kustannuksista selviytymiseen.

Ensinnäkin voisin muuttaa kaupunkiin lähemmäs työpaikkaa, mutta en viihdy siellä. Lisäksi isotätini on ilmoittanut, että jos muutan vielä kerrankin, häneltä loppuvat osoitekirjasta sivut kesken. Se olisi sääli, koska juuri hän postittaa minulle Jängän uusimmat numerot. Toinen vaihtoehto olisi kulkea bussilla. Eikä minun tarvitsisi kulkea montaakaan päivää, sillä aamun ensimmäisillä busseilla kerkeäisin perille kaksi tuntia työajan alkamisen jälkeen. Muita vaihtoehtoja voisivat olla äkkirikastuminen esimerkiksi uhkapelaamalla tai rötöstelemällä. Jälkimmäisestä saisin isoäidiltä satikutia. Vaari on myös tehnyt vuosia kestävää sinnikästä tutkimusta, jonka mukaan Veikkauksen menestys perustuu laskelmointiin ja pelaajien onnettomalla tuurilla hävittyihin rahoihin.

Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Täytyy ehkä ostaa tädille uusi osoitekirja.

kesäkuuta 2022
Jaana Martikainen

P.S. Kolme päivää myöhemmin irtisanoin asunnon.