Posts by: Jänkä

Sirkusseikkailulla Afrikassa

Sosiaalinen sirkus tarjoaa eväitä elämään Etiopiassa

Tätä juttua kirjoittaessani köllöttelen Afrikan paahteisen auringon alla, Etiopian pääkaupunki Addis Abebassa. Kello on 13.25, ja iltapäiväaurinko paahtaa kuumimmillaan suoraan yläpuolelta. On helppoa unohtaa olevansa miljoonakaupungin keskusta-alueella: värikkään peltiaidan sisään rajautuu vehreä sirkusparatiisi, jonne kaupungin melu kantautuu etäisenä.

Vielä on rauhallista. Muutaman tunnin päästä tila kuhisee koulusta päässeitä lapsia, heidän vanhempiaan, sirkuskoulun työntekijöitä sekä niin paikallisia kuin vieraileviakin taidealan ammattilaisia. Työpajamainen työskentely jatkuu arki-iltaisin aina auringonlaskuun saakka. Afrobeat-musiikki pauhaa. Jongleerausvälineet kolisevat lattiaan. Nuori akrobaatti nousee tottuneesti käsinseisontaan ihmispyramidin huipulle.

Saavuin Etiopiaan reilu pari viikkoa sitten sekalaisin tunnelmin. Kahden kuukauden työharjoittelumahdollisuus sosiaalisen sirkuksen parissa Afrikassa tuntui unelmien täyttymykseltä. Samalla pelotti valtavasti. Ulkoministeriön matkustustiedote ohjeisti välttämään kaikkea matkustamista Etiopiaan, ja media maalasi kuvaa Itä-Afrikan sotaisista konflikteista, köyhyydestä ja nälänhädästä. Kaiken epävakauden keskelle matkustaminen ypöyksin, tuntematta maasta ketään tuntui sitä järjettömämmältä, mitä lähemmäs lähtöpäivä kävi. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mikä edessä odottaa, kun koneeni laskeutui Bolen kansainväliselle lentokentälle tammikuun lopulla.

Perillä jouduin kuitenkin päivittämään pölyiset mielikuvani Afrikasta, sillä kaikki pelonsekaiset kauhukuvani osoittautuivat täysin ylimitoitetuiksi. Heti saapumispäivän iltana oli enää vaikea muistaa, mikä ihme tässä kaikessa jännitti niin kovin. Kohteessa minua odotti vieraanvarainen ja elämää pulppuava taideyhteisö.

TAIDE TYÖLLISTÄÄ

Työharjoittelupaikkani Fekat Circus on ainoa sosiaalisen sirkuksen organisaatio Etiopiassa. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten muutaman sirkusharrastajan alullepaneman opetustoiminnan ympärille on vuosien mittaan kehittynyt monimuotoinen ja menestynyt paikallisen sirkustaiteen kehto. Nykyisin Fekat Circus työllistää yli 30 taiteilijaa, jotka työskentelevät niin Etiopiassa kuin kansainvälisestikin. Etiopialaiset sirkusammattilaiset ovat suurimmaksi osin Fekat Circuksen kasvatteja: nuoria, jotka ovat viettäneet lapsuutensa sirkusharrastuksen parissa ja koulun päätyttyä siirtyneet opettamaan ja esiintymään työkseen.

Etiopiassa väestönkasvu kiihtyy päätähuimaavaa vauhtia, eikä työtä yksinkertaisesti ole kaikille. Itsensä työllistäminen taidealalla ei ole itsestään selvää missään – ei varsinkaan Itä-Afrikassa. Fekat Circuksen mahdollistama työllistymispolku toimii kaikesta huolimatta hämmentävän hienosti. Se rekrytoi työntekijöitään esiintymiskeikoille erilaisiin tapahtumiin tai yksityistilaisuuksiin tai työpajaopettajiksi esimerkiksi kouluihin tai lasten syntymäpäiville.

Aamupäivisin Fekat Circuksen sirkussali toimiikin vapaana työskentelytilana kaikille paikallisille sirkustaiteilijoille. Avoin ja ilmainen harjoittelutila tarjoaa taideammattilaisille mahdollisuuden kohdata toisiaan ja verkostoitua, harjoitella uutta liikemateriaalia, luoda uusia esitysteoksia tai vaikkapa korjata rikkoontuneita esiintymisvälineitään.

MAAILMA MUUTTUU LEIKITEN

Koulupäivän päätyttyä sirkussalin valtaavat lähiseudun lapset. Ammattilaiset tarjoavat lapsille iltaisin ilmaiseksi harrastetunteja iltaisin taustasta ja taitotasosta riippumatta. Avoimella sirkusharrastuksella pyritään houkuttelemaan lähitienoon lapsia mielekkään tekemisen ja turvallisen yhteisön äärelle. Työ onkin erityisen aiheellista täällä Etiopian pääkaupungissa, jossa katulapsiin törmää päivittäin ja jossa useiden kadulla elävien nuorten elämää leimaa äärimmäinen köyhyys, rikollisuus ja päihteidenkäyttö. Sirkustunneilla lapset saavat leikkiä, temppuilla, hassutella, tanssia ja viettää huoletta aikaa kavereiden kanssa: tehdä asioita, joiden pitäisi kuulua jokaisen lapsen elämään.

On selvää, että Fekat Circus on yhteisölleen paljon muutakin kuin temppukerho. Fekat Circus on naapurustonsa olohuone, jonne kuka tahansa voi tulla iltaisin viettämään aikaa ja oppimaan uutta. Iltatuntien alkaessa tuntuu, kuin perhe kokoontuisi pitkän päivän jälkeen kotiin. Varsinaisilla sirkustunneilla teknisten taitojen ohella harjoitellaan muun muassa kehojen erilaisuuden ja yksilöllisyyden hyväksymistä, itseilmaisua, kykyä työskennellä ryhmässä, pelkojen voittamista sekä esiintymis- ja työelämätaitoja. Taideharrastamisesta on tehty helposti saavutettavaa matalan kynnyksen toimintaa, ja tuntityöskentely pohjaa harrastajien tarpeisiin ja toiveisiin. Fekat Circus tekee työtään yhteisöään varten.

Afrikkalainen vieraanvaraisuus on pitänyt huolen siitä, että olen solahtanut yhteisöön sisään vaivattomasti. Erityisesti pienet tytöt lähestyvät minua varauksettomasti ja rakkaudella, vaikkemme jaa montaakaan sanaa yhteistä kieltä. Ulkomaalainen nuori nainen herättää heissä selvästi uteliasta kiinnostusta. Vaaleat hiukseni ovat suosittu kohde kampaamoleikeille, ja minulle halutaan opettaa kilpaa erilaisia piiri- ja taputusleikkejä. Teemme temppuja mallista toistemme perässä, tanssimme yhdessä ja pidämme hauskaa.

Matkalla merkityksellisimmältä onkin tuntunut luoda yhteyttä juuri paikallisiin tyttöihin. Etiopiassa tytöt ja nuoret naiset kärsivät poikia ja nuoria miehiä useammin esimerkiksi aliravitsemuksesta, köyhyydestä, työttömyydestä, kouluttamattomuudesta, seksitaudeista ja väkivallan uhasta. Sukuelinten silpominen, lapsiavioliitot sekä teiniraskaudet ovat edelleen valitettavan yleisiä perinteitä. Lisäksi tyttöjen yhteiskunnallista osallisuutta rajoittaa niinkin yksinkertaisen oloinen asia kuin kuukautiset. Kuukausittain vuotopäivien aikaan moni tyttö joutuu pysyttelemään yhdestä neljään päivää pois koulusta, töistä ja harrastuksista. Kuukautissuojien hankkiminen on kallista, ja niiden ostamiseen liittyy häpeää.

Sirkusharjoittelun äärellä etiopialaiset tytöt pääsevät nauttimaan omista kehoistaan. Tuntityöskentelyn ohella tytöt saavat myös kokemuksia kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, itsenäisestä toimijuudesta ja oman kehon kykeneväisyydestä. Harjoittelu Fekat Circuksella on tasa-arvoista: sukupuolesta riippumatta tunneilla harjoitellaan samoja asioita, ja jokaisella harrastajalla on yhtäläiset mahdollisuudet siirtyä harrastuspohjalta sirkusammattilaisuuteen.

Kahden kuukauden työharjoitteluni Fekat Circuksella on vasta aluillaan, mutta jo nyt olen saanut täältä valtavasti. Omassa elämässäni taiteella on ollut valtava parantava voima. On silti ollut pysäyttävää nähdä lähietäisyydeltä, millaisella voimalla sirkus voi parantaa maailmaa. Fekat Circus ei tarjoa taideterapiaa, se tarjoaa vain mahdollisuuden asettua taiteen tekemisen äärelle. Se yksin voi muuttaa kaiken.

Maiju Tiuraniemi

Maiju Tiuraniemi on sodankyläläislähtöinen tanssitaiteilija ja sirkuspuuhailija. Taiteiden ohella hän innostuu kevätauringosta, huvipuistolaitteista sekä 70-luvun diskomusiikista.

MITÄ ON SOSIAALINEN SIRKUS?

Sosiaalinen sirkus on sirkustoimintaa, jossa sirkusta käytetään välineenä muiden taitojen tai tavoitteiden saavuttamiseen. Tavoitteita voivat olla esimerkiksi osallisuuden ja toimijuuden tukeminen, syrjäytymisen ehkäisy tai vuorovaikutustaitojen lisääminen. Sosiaalisen sirkuksen toiminnassa korostuvat osallistujaryhmän toiveet ja tavoitteet. Sosiaalinen sirkustyöskentely ei siis ole perinteistä sirkusharrastamista, kuten kuperkeikkaharjoittelua, vaan sen keskiössä on hyvinvoinnin lisääminen.

Punkrockia ja jeesusteippiä – elämää isin tyylillä

Isäni on saanut ensimmäisen lapsensa 20-vuotiaana, joten tuntemani isä pukeutui shortseiksi revittyihin farkkuihin ja Bulgaria-lippikseen. T-paidassa saattoi lukea Karhu tai Ryysyranta ja 20 euron pallogrilli oli erottamaton osa isän imagoa. Kun isän kaverit tulivat käymään, kukaan ei istunut jalat ristissä keittiönpöydässä juomassa kupillista kahvia ja päivittelemässä vanhempainiltoja tai Suomen taloutta. Meillä saunottiin yömyöhään ja naurettiin vedet silmissä.

Isä ei käske kysymään äidiltä, vaan käyttämään omaa päätään. Asiat voi myös tehdä monella tapaa, eikä erilainen tyyli ole välttämättä väärä. Esimerkkinä mainittakoon yksi isän suosikeista: ilmastointiteippi, tutummalta nimeltään jeesusteippi, jolla saattoi korjata vaikkapa auton, polkupyörän, koulurepun tai vaatenaulakon. Meillä kukaan ei huomauttanut, että lakanat on taiteltu kaappiin väärässä järjestyksessä. Oli oikein positiivista, jos ne olivat ylipäätään päätyneet sinne asti. Meillä pelattiin jalkapalloa sisällä, ja isä pelasi tietenkin mukana. Vieraspeitot ripustettiin verhoiksi ikkunoihin ja nukuimme olohuoneessa patjoilla, vaikka kaikilla olisi ollut omatkin sängyt. Katsoimme VHS-kaseteille nauhoitettuja Uuno Turhapuroja ja Serranon perhettä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että jokainen muisti vähintään tärkeimpien kohtausten vuorosanat ulkoa. Voiko verkkahousut pestä 90 asteessa pesukoneessa? Kyllä voi, jos meidän isältämme kysytään. Vähintään kokeillaan.

Siihen aikaan, kun perheemme vielä mahtui saman katon alle, äiti haki meitä päiväkodista. Tarhantäti kysyi, minkä vuoksi lapsi pyytää toivelaulupäivänä Klamydian Pyörällä ilman penkkiä, ja laulaa kaikki sanat ulkoa aina siihen saakka, kunnes täti päättää sammuttaa mankan. Meillä kuunneltiin Klamydiaa, Sleepy Sleepersiä, E-typeä ja Popedaa. Vuosia myöhemmin isän nykyinen vaimo kysyi, ettemmekö voisi kuunnella välillä jotakin tavallista musiikkia. Kyllä voimme: esimerkiksi Jope Ruonansuuta tai Turo’s Hevi Geetä. Mutta mieluummin me nyt vain kuuntelemme Klamydiaa. Klamydiaa taidettiin kuunnella silloinkin, kun naapurin isäntä kysyi, voisimmeko kääntää musiikkia pienemmälle, että lehmät uskaltavat kävellä pihamme ohi. Isä laittoi musiikkia pienemmälle ja lehmät kulkivat tietä pitkin talon ohi. Sitten kuuntelimme taas musiikkia.

Aivan oma tarinansa on auto nimeltä Renault. Jo kaupanteon yhteydessä myyjä jätti ystävällisesti peräkonttiin muutaman kanisterin moottoriöljyä, sillä sitä kului paljon. Jostain syystä auto ostettiin joka tapauksessa ja vielä hämmästyttävämpää oli, että sillä ajettiin jopa kuusi vuotta. Oli aamuja, kun kuskinovi ei auennut, joten isä pakkasi lapset takapenkille ja kiipesi itse ikkunasta sisälle autoon. Oli aamuja, joina isä pakkasi lapset takapenkille, työnsi auton alamäkeen ja hyppäsi vauhdista kyytiin, että auto saatiin ylipäätään käyntiin. Auto pysäköitiin illalla kotiin tullessa mäen päälle, jotta aamuinen töihinlähtö helpottuisi.

Kerroin joskus sukulaistädilleni, miten kotona kaikki oli tyhmää ja ärsyttävää. Omaksi ja isäni puolustukseksi voin sanoa olleeni sen ikäinen, että oli aivan itsestään selvää, että vanhemmat ovat joskus tyhmiä ja ärsyttäviä. Täti oli tuntenut isän tietenkin pienestä saakka ja he olivat olleet kämppiksiäkin. Ja hän kertoi, miten hauska isä on aina ollut, eikä uskonut, että isästä olisi yhtäkkiä tullut kovin tyhmä tai kovin ärsyttävä. Sain kuulla koko joukon hauskoja tarinoita kaveriporukoiden yllyttäjästä ja naurattajasta ja täti sanoi, että isä on aina yrittänyt parhaansa. Minä lupasin ajatella asiaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Niin teinkin. Eikä meillä oikeastaan ole hullumpi isä – tai isi.

Jaana Martikainen 2.12.2022

Lappilaisen laulunopettajan molemmat puolet

Olen lappilainen laulaja, laulunopettaja ja kuoronjohtaja sekä rovaniemeläisen Musiikkikoulu POP UPin yrittäjä. Musiikin ja laulamisen ammattilaisena on yleensä mahdottoman vaikeata nimetä yhtä suosikkiartistia, -bändiä tai tyylilajia. Mutta jos mietin lempilauluani, vastaus tulee luokse heti: ”Both sides now”.

Joni Mitchellin kappale kertoo asioiden ”molemmista puolista”: pilvien, rakkauden ja elämän. Siitä, kuinka pilvet ovat sekä kauniita jäätelölinnoja että ikävystyttäviä sateentekijöitä. Lopulta todetaan, että vaikka nyt on nähty molemmat puolet, ”en todella tunne elämää lainkaan”.

Minun elämässäni ei ole ollut aikaa ennen musiikkia. Kotona Kaltiolassa Sodankylässä on aina haitari ja laulu soinut. Isäni Olavi Kaltiokumpu keikkaili aktiivisesti poliisityönsä ohessa. Äiti Ulla lauleskeli myös ja keksi vaivattomasti loruja ja tarinoita. Yhden äidin kappaleen isä äänittikin, kuten myös minulle ja pikkusiskolleni Outille kirjoitetun valssin Pienen ihmisen onni. Kotoa saimme tukea niin musiikkiin kuin muuhunkin liittyvien unelmiemme toteuttamiseen.

Kehtolaulun molemmat puolet

Aloitin pianonsoiton 7-vuotiaana, mutta oppitunnit täytti yleensä syyllisyys siitä, etten ollut panostanut niihin enempää. Mutta joskus harjoituskappalekin kolahti.

Liisan kehtolaulu oli kiehtovan jännittävä ja rauhoittava samaan aikaan. Opittuani sävellyksen lähes etu- ja takaperin aloin tutkia, mitä uutta voisin sillä tehdä. Aloitin kappaleen eri korkeuksilta pianossa: pari oktaavia korkeammalta ”keijujen kehtolauluna” ja möreänä versiona matalalta ”peikkojen kehtolauluna”. Lopetuksen koristelin painellen g- ja d-säveliä alhaalta ylöspäin dramaattiseksi lopuksi. Olin versiostani valtavan ylpeä. Soitin sen oppilaskonsertissa ja sain yleisöltä mieltä hivelevät aplodit.

Opettajakin kiitti esitystä ja arveli, että voisin soittaa seuraavassakin konsertissa jonkin kappaleen – ”niin kuin se menee”.

Sanat iskivät rintaani jääpuikon. En olisi saanut muuttaa nuotteihin kirjoitettua ohjetta, olin rikkonut sääntöjä. Nykyään ymmärrän opettajaakin: hän opetti varmaankin niin kuin häntä oli aikanaan opetettu. Halusin olla kiltti ja toimia oikein, ja säveltäjien työhön puuttumisen lopetin toistaiseksi.

Seuraava kappale, josta muistan pianotunneilla nauttineeni, oli jazzahtava Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikki. Soitin sen pyrkiessäni musiikkiopistoon 14-vuotiaana. Minulta kysyttiin, edustiko kappale musiikkimakuani yleisemmin, ja vastasin pitäväni siitä kyllä. Hetken hiljaisuuden jälkeen raadin jäsen sanoi vieruskaverilleen: ”No, kyllähän musiikkimaku voi vielä muuttuakin”.

Ikävätkin hetket ovat kuitenkin vaikuttaneet siihen, että opettajana haluan välittää ennen kaikkea tekemisen iloa ja uteliaisuutta kaikenlaista musiikkia kohtaan. Ja ehkä muistan juuri nämä kappaleet siksi, että niihin liittyvät tunteiden molemmat puolet.

Meno-paluu Rovaniemi – Helsinki

Parin vuoden päästä aloin käsittää, että minä ja musiikkimakuni emme olleet vääränlaisia, vaan olin väärässä paikassa. Nykyään tiedän näkökulmien avartuneen musiikkioppilaitoksissa kautta linjan, mutta 16-vuotiaana siirryin kuitenkin takaisin kansalaisopiston puolelle, missä sain oppia niin kansanmusiikkia, iskelmää, jazzia kuin klassistakin musiikkia. Opettajani Merja ”Merru” Yli-Tepsa ja Raimo Holappa kannustivat minua, joten päädyin jatkamaan opintoja lukion jälkeenkin.

Tuolloin, kuten nykyäänkin, kiinnostuksenkohteeni olivat lukuisat: musiikki, kuvataide, tanssi, psykologia, kielet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Vuodet 2004 – 2006 Rovalan kansanopiston pop-jazz-linjalla löysin tarkempaa suuntaa ammatilliselle polulleni. Pianonsoitto jäi kakkoseksi ja minusta tuli ensisijaisesti laulaja. Vuonna 2010 valmistuin Oulun konservatoriosta pääinstrumenttinani pop-jazz-laulu.

Seuraavana vuonna rakastuin palavasti Nuoralan Mikkoon, simolaiseen kitaristiin. Valmistuimme musiikkipedagogeiksi 2015. Olimme tuolloin muutaman vuoden Helsingissä käymässä. Väliaikaisuus auttoi sietämään ympäristön huonoja puolia, kuten luonnonrauhan puutetta ja ihmispaljoutta. Lappiin muutto poltteli.

Monipuolinen Musiikkikoulu POP UP

Halusimme tuoda hankitun osaamisemme takaisin nimenomaan Pohjois-Suomeen.

Tunsimme, että voisimme tarjota lappilaisille jotain uutta ja vaihtoehdon muun muassa julkisesti tuettujen oppilaitosten varasijoille jääneille. Meille voisi tulla ilman pääsykokeita ja käydä tunneilla, kun itselle parhaiten sopii.

Musiikkikoulu POP UPin toimintaan kuuluu muun muassa popkuoroja, yksityisopetusta yli kymmenessä eri instrumentissa, bändikoulua, ukuleleorkesteria, muskareita ja esiintymispalveluita. Meille ovat tervetulleita kaikentasoiset ja -ikäiset oppilaat, ja suuri osa oppilaista onkin aikuisia aloittelijoita.

Olemme saaneet kokea myös kulttuurialan yrittäjyyden molemmat puolet: Toisaalta innostuksen ja vapauden tunteet, toisaalta epävarmuuden ja työpäivät, joissa ei ylitöitä lasketa. Korona-aika on kuristanut otteella, josta vieläkin toivutaan. Eristäytymisen aikakautena olen huomannut ympärilläni paljon väsymystä ja pahaa oloa. Toisaalta siitä nousee halu auttaa ja vahvistunut tunne siitä, että omalla työllä on väliä. Olemme saaneet nauttia ”poppilaidemme” arvostuksesta ja välittämisestä. Myös Kulttuuriteko 2021 -palkinto Rovaniemen kaupungilta rohkaisi.

Elämä on, nyt

Viime vuoden syyskuussa menetimme yllättäen Olavi-isäni äkillisen leukemian seurauksena. Olen saanut lohtua ajatuksesta, että suuren surun kääntöpuoli on suuri rakkaus. Onneksi välitimme niin paljon, että toisesta luopuminen aiheuttaa murhetta.

Jos saisin pitää vain yhden laulun, se olisi Both sides now. Minun on vaikea kuvitella tilannetta, johon se ei sopisi. Kappale on elämä ja sen molemmat puolet. Aina surumielinen, aina toiveikas. Elämä on, nyt.

I really don’t know life at all.

On viisautta tietää, ettei tiedä paljoakaan. On rauhoittavaa myöntää tietämättömyytensä. En todella tunne musiikkia, yrittäjyyttä, itseäni tai Lappia ollenkaan. Ikuisella matkalla hämmästelen elämän molempia puolia saapumatta koskaan perille.

Heli Kaltiokumpu

Rummuttaen ääntä ja näkyvyyttä

Skábma – Snowfall on ensimmäinen saamelainen videopeli

Katsomme maailmaa poron silmin, se pukkaa aidan auki ja katoaa. Setänsä perheeseen adoptoitu Áilu lähtee etsimään karannutta poroa, mutta sen sijaan hän löytääkin luolasta noitarummun. Áilusta tulee noaidi, saamelaisten mahtava parantaja. Pian hänen harteillaan on koko Saamenmaan pelastaminen mustalta liejulta, joka sairastuttaa kaiken ympärillään.

Sahin Cengiz ja Marjaana Auranen, saamelaisnimeltään Eira-Teresá Joret Mariánná, saivat yhteisen kipinän videopelin tekoon jo viisi vuotta sitten. Valmistuttuaan he perustivat Red Stage Entertainment -pelistudion Tampereelle, jossa alkoivat työstämään studion ensimmäistä videopeliä nimeltä Skábma – Snowfall. Auranen vastasi käsikirjoituksesta ja pelin tuottamisesta. Cengizin vastuulla oli pelin toteuttaminen ja parhaimmillaan kymmenen hengen tekijätiimin ohjaaminen. Käsikirjoituksen taustatarina ei juurikaan muuttunut, mutta pelin sisäisiä tekstejä dialogista ohjeistuksiin viilailtiin loppumetreille asti. Itse pelimekaniikka koki monia demokokeiluja, kunnes löytyi oikea ja toteutettavissa oleva.
– Áilu ja Áilun rumpu ovat kuitenkin pysyneet keskiössä alusta asti, Auranen tähdentää.

Skábma on kolmiulotteinen seikkailu- ja toimintapeli. Pelaaja ohjaa Áilu-poikaa, joka pystyy noitarumpua soittamalla tekemään erilaisia pelillisiä toimintoja. Kun seitapaikkojen eläinhenget on pelastettu, ne antavat rummulle uusia kykyjä. Áilu pystyy esimerkiksi hyppäämään korkeammalle ja pidemmälle, jolloin pelaaja pääsee uusiin paikkoihin ja näin etenemään pelissä. Matkan varrella Áilua vaanivat taudin valtaamat henget, joita ei voi kuin vähän hidastaa rummun avulla.
– Mietimme, että pitäisikö Áilun rummulla pystyä tappamaan vihollisia, mutta se ei tuntunut oikealta, Cengiz toteaa ja jatkaa: – Se oli hyvä päätös, sillä nyt Skábma erottuu kaikista muista lukuisista peleistä, joissa perusominaisuutena on erilaisten otusten listiminen.


Koodattu Saamenmaa

Skábma-pelin vetoavin puoli on sen vilpitön ylistys saamelaiskulttuurille. Pelatessa tunne on outo, kun tuttu kuvasto on sille vieraassa kontekstissa. Pelien kulttuurivaikutteet ovat pääsääntöisesti tulleet Yhdysvalloista ja Japanista.
– Sekunnin ehdimme pohtia pelin sijoittamista nykymaailmaan, mutta päädyimme sitten historialliseen näkökulmaan. Viittauksia vallitsevaan saamelaistilanteeseen kuitenkin löytyy, lisää Auranen.
Skábma ei tyydy näyttämään täydelliseltä vain grafiikoiltaan, vaan se myös kuulostaa autenttiselta. Välinäytökset on ääninäytelty pohjoissaameksi ja joissakin pelin osissa kuulee joikua.
– Löysimme ääninäyttelijät somerummutuksen avulla ja saamelaisyhdistyksen kautta. Muusikko Hildá Länsmanin saimme mukaan hänen keikaltaan, Auranen kertoo.

Peli sijoittuu 1750-luvulle, jolloin saamelaisuskonnon viimeiset rippeet olivat katoamassa. Áilun löytämän noitarummun tunnistaa vain hänen isoäitinsä omasta lapsuudestaan.
– Emme kuitenkaan tee historiallisesti autenttista peliä, vaan vapauksia piti ottaa jo pelin toimivuuden kannalta. Esimerkiksi isoisän vakat ovat pelissä paljon suurempia kuin todellisuudessa, koska pelaajan täytyy pystyä löytämään ne, Cengiz perustelee.

Skábma ei pyri olemaan opetuspeli, vaan saamelaisuus rakentuu tarinan ja hahmojen ympärille ja tarina käsittelee hyvin yleismaailmallisia teemoja, kuten perhesuhteita ja kuolemaa.
– En itse tykkää, jos kerronta yrittää väkisin opettaa jotain, Auranen alleviivaa. Saamelaisviittaukset laajenevat erilaisissa sivutehtävissä, joita ei tarvitse suorittaa peliä läpäistäkseen. Pelaaja voi etsiä muun muassa Áilun serkun kadonneita lemmikkijäniksiä ja ranskalaistutkijan muistiinpanoja. Isoisän aarteista löytyy perinteisiä käyttöesineitä.
– Ne omalla tavallaan laajentavat Áilun maailmaa. Esimerkiksi ranskalaistutkija tuo sinne ulkopuolisen näkökulman Saamenmaasta, Cengiz kertoo.


Oman kulttuurin haltuunottaminen

Saamelaiskulttuuri on hyvin näkymätöntä populaarikulttuurissa ja vielä harvemmin se on saamelaisten itse tekemää.
– Frozen-elokuviin otettiin vaikutteita saamelaiskulttuurista, ja vaikka jatko-osassa ne vaikutteet julkisesti tunnustettiin, niin silti jäi olo, että tämänkin olisi voinut tehdä itse, Auranen muistelee.
Áilun tarinan taustatyö vei syvälle Aurasen omiin saamelaisjuuriin, mikä oli lopulta terapeuttinen kokemus.
– Sitä alkoi ymmärtää niitä valintoja, mitä oma suku on tehnyt ja miksi esimerkiksi saamen kieltä ei enää opetettu isälleni.

Skábma on saanut jo tekemisen alusta asti kovasti kiitosta. Negatiivisen palautteen puuttuminen on ollut osin jopa yllättävää.
– Noaidit ovat osittain tabu saamelaisten uskonnollisissa piireissä ja odotin, että siitä olisi tullut sanomista, Auranen toteaa.
Jos jonkin kohderyhmän Auranen ja Cengiz erityisesti toivoisivat Skábmaa pelaavan, se olisi nuoret saamelaiset.
– Haluan heidän olevan ylpeitä omista juuristaan, Auranen kertoo.
Onneksi osa on jo löytänyt pelin ja antanut suoraa ja henkilökohtaista kiitosta.
– Olemme nähneet TikTokissa videoita, joissa ihmiset ovat hyvin liikuttuneita. Silloin tietää, että se kaikki oli vaivan arvoista, Cengiz hymyilee.

Peli julkaistiin viime keväänä suunnitellussa aikataulussa, mutta sen kehittely on jatkunut vielä ilmestymisen jälkeenkin.
– Pelinteko on nykyään sellaista, että valmista julkaisua korjataan vielä jälkikäteen. Pelaajilta saadaan arvokasta dataa, jota ei ole mahdollista pienen studion voimin etukäteen kerätä. Huono puoli on, että negatiiviset kommentit jäävät Steamin sivuille näkyviin, vaikka viat on jo korjattu, Cengiz harmittelee.
Vaikka Cengiz ja Auranen eivät aio leimautua saamelaispelistudioksi, he eivät ole päästäneet Áilun maailmasta vielä kokonaan irti, vaan molemmat ovat avoimia jatko-osalle.
– Jos tarvittava aika ja resurssit jostain laskeutuisivat, niin totta kai.

Skábma – Snowfall on ostettavissa digitaalisesti Steam- ja Epic Games -jakelualustoilta.

Jenni Mutenia
Kuvat Red Stage Entertainment

Uuden taiteenlajin alku

Voivatko videopelit olla taidetta? Monille, joille pelit ovat tuttuja lähinnä oman lapsuuden Super Mario -tasoloikista tai sukulaispojan Fortnite-addiktiosta, vastaus on useimmiten ei. Tämä ei ole täysin väärä mielikuva, koska videopelien historiaa on värittänyt pitkälti kaupallisuus. Suurimmat pelifirmat satsaavat valtavasti rahaa näyttäviin ja viihdyttäviin peleihin. Rinnalle on kuitenkin kasvanut kattaus indiepelejä, joiden päämotiivina ei ole taloudellinen voitto.

Juho Kuorikoski tarkastelee pelien identiteettiä eri taiteenlajien kautta kirjassaan Pelitaiteen manifesti (Gaudeamus 2018). Muista taiteista pelit eroavat selkeiten vuorovaikutteisuudellaan. Peli ei ole olemassa sellaisenaan ilman pelaajan toimintaa, vaan merkitys syntyy konkreettisesti vuorovaikutteisessa suhteessa, joka voi vaihdella paljonkin eri pelaajien välillä. Kuorikoski argumentoi, että vuorovaikutteisuutta ei vielä hyödynnetä tarpeeksi. Syy voi olla niinkin yksinkertainen, että pelitaide on todella nuori ala, joka vielä imitoi muita taiteenlajeja. Ensimmäiset elokuvatkin näyttävät nykyihmisen silmissä ennemmin teatterilta.

Marjaana Aurasen ja Sahin Cengizin perustama pelistudio Red Stage Entertainment julkaisi ensimmäisen saamelaispelin nimeltä Skábma – Snowfall. Pelin tarina on suoraviivainen, ja sen voisi kertoa kirjana tai elokuvana, mutta Auranen ja Cengiz ovat halunneet luoda interaktiivisella tarinalla immersiivisen kokemuksen. Immersio on yleinen pelitermi, jolla tarkoitetaan pelaajan uppoutumista täysin pelin maailmaan, sen sijaan, että kokemus olisi vain nappien painelua. Vaikuttavimman immersion Skábmaa pelatessa koin, kun kiipesin lumista huippua, taivas oli revontulten täyttämä ja taustalla kuului Hildá Länsmanin joikua. Asetelma on kaunis mutta jännittynyt, koska revontulet voivat hyökätä. Kokemusta on vaikea jäljittää muiden taiteenlajien kautta.

Skábma ei ole ensimmäinen vähemmistökansasta kertova peli. Never Alone ilmestyi vuonna 2014 Alaskan alkuperäiskansan iñupiatien aloitteesta. Pelissä kuulee kieltä, näkee taidetta ja oppii perinneviisauksia videoiden kautta. Tuukka Hämäläinen kertoo Never Alone -pelin voimauttavasta vaikutuksesta kirjassa Pelien äärettömät maailmat (Gaudeamus 2020, kirjoitettu yhdessä Aleksandr Manzosin kanssa). Näennäisesti museotavaraksi mielletty kulttuuri tulee eläväksi osaksi nykypäivää pelaamisen avulla.

Never Alone on yksi Skábman esikuvista, ja Cengiz ja Auranen toivovat osaltaan olevansa tienraivaajia uusille vähemmistöistä kertoville peleille. Minä taas toivon, että heidän haastattelunsa ei jää viimeiseksi pelijutuksi Jänkä-lehdessä.

Jenni Mutenia

Sodankylä vihdoin

Viisi vuorokautta elokuvan huumaa

Sodankylän elokuvajuhlia on vietetty vuodesta 1986 lähtien. Koronan vuoksi kaksi vuotta tauolla ollutta juhlaa kaivattiin.

Virtuaalifestarit olivat korvike, josta puuttui ihmisten kohtaaminen: leyhähdys suuresta maailmasta, jonka Suomen suuret elokuvan nimet ja kansainväliset tähdet tuovat. Puuttuivat myös festareille saapuvat vuosien takaiset tutut, Sodankylästä muuttaneet, jotka kysyvät: Muistatko minut?

Sodankylän keskusta täyttyi väenpaljoudella. Vuoden 2022 festareilla oli noin 30 000 kävijää ja loppuunmyytyjä näytöksiä oli useita kymmeniä. Sodankylän erikoisuudet, säestetyt mykkäelokuvat myytiin heti loppuun. Käärmemäiset jonot Kitisenrannan pihalla yltivät lähelle naapuritontin rajaa. Jonotusta ja tungosta vähensi kuitenkin, että lippuja saattoi varata nyt myös digitaalisesti. Se on erinomainen uudistus.

Festareilla näkee tärkeitä elokuvia, joita ei tulisi katsoneeksi televisiosta, vaikka niitä siellä joskus esitettäisiinkin, eikä niiden katsominen televisiosta ole ollenkaan sama asia kuin elokuvaan keskittyminen Lapinsuun punaisilla tuoleilla. Yksi näistä oli Utama, bolivialainen elokuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta johtuvista arkisen elämän katastrofeista. Harvemmin esitettäviä elokuvia ainakin tällä puolen napapiiriä oli Anna Magdalena Bachin kronikka, joka on Johann Sebastian Bachin vaimon kertoma fiktiivinen elämäkerta säveltäjän viime vuosista. Elokuvan läpileikkaavana johtolankana oli Bachin musiikki. Elokuvan esitteli säveltäjä Kaija Saariaho. Elokuvajuhlat saattelevat Sodankylään kädenmitan päähän ja kuultavaksi merkkihenkilöitä, joita emme muutoin kohtaisi.

Yksi asia jäi minua kuitenkin kaihertamaan. Menin Kitisenrannan pikkutelttaan katsomaan tieteen erikoisohjelmaa Elävä suo elämän kehto. Aihe oli mielenkiintoinen ja kaikille meille Lapin laajoja jänkiä tarponeille läheinen. Se oli myös ajankohtainen Viiankiaavan suoaluetta uhkaavan kaivoksen laajentumisen vuoksi. Pettymykseni oli suuri, kun kuulutettiin, että tulkkausta tarvitsevat voivat ilmoittautua. Siihen on jo totuttu, että tieteen kieleksi on jo pitkään vakiintunut englanti. Mutta olimme niin lähellä sitä, mistä puhuttiin: pienessä teltassa muutaman kilometrin päässä soista, jotka juuri olivat valkoisena hillankukista. Olisimme halunneet kuulla asiasta suomen kielellä, osallistua keskusteluun suomeksi. Ymmärsin, että lähes kaikkien panelistien äidinkieli oli suomi tai että he osasivat suomea. Mitä ilmeisimmin suuri osa yleisöstäkin oli suomenkielisiä. Tässä tilaisuudessa, jos missä olisi ollut omiaan käyttää tieteen kielenä suomea. Englanti oli paikkakuntalaisia etäännyttävä jopa poissulkeva. Tulkkausta olisi voinut tarjota englanniksi niille, jotka eivät osaisi suomea. Näemmehän festareilla myös elokuvia, joissa on tallella alkuperäiskansojen kieli, käännös on tehty muille kielille. Suomen kieli on niin mitättömän pieni vähemmistö maailman kielten joukossa, että meidän on suosittava sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Lapinsuun katsomossa olimme kaikki yhtä, kun valot sammuivat ja tölkit sihahtivat. Antauduimme elokuvalle, katsoimme elokuvia elämästä. Parhaimmillaan elokuva piirtää eteemme omaa elämäämme, oikein syvään piirtääkin, tikulla sydämen pehmeään saveen. Perimmältään tänne tullaan itseään etsimään ja parhaassa tapauksessa löytämään. Elokuvan päätyttyä astuimme takaisin Lapin kesäyön valoon päänsisällys aiempaa rikkaampana.

Paula Alajärvi

Ei kellään ois hevosta myydä?

Oli kesäkuun yhdeksäs, kun kylmäaseman valotolppa huusi tulenpunaisin kirjaimin: tästä lähin 98 E5-bensiini maksaa 2 euroa ja 70 senttiä litralta.

Pelkäsin polttoaineen loppuvan Ranuan kohdalle, joten tyhjensin kukkaroni automaattiin. Samalla päätin, että kotiin päästyäni voisin pyöräillä viidentoista kilometrin matkan kaupunkiin ainakin kahdesti viikossa silkaksi iloksi. Keskimäärin sen verran arvioin Pohjois-Suomeen sattuvan kauniita kelejä seitsemän päivän ajanjaksolle. Loput 3 – 5 päivää viikosta voisin pyöräillä siksi, ettei ole varaa polttoaineeseen.

Ensimmäinen päivä oli heti kaunis, ja tätä menoa ajattelin pyöräilykuntoni kasvavan kohisten. Seuraavana päivänä myrskypilvet pimensivät taivaan, muttei se oikeastaan haitannut, sillä voisin viettää vapaapäivää kotona. Mutta sitten täytyi lähteä kaupunkiin.

Myrskypilvet tuntuivat vain vähän uhittelevan ja epäilin, että jos pyöräilisin oikein lujaa, kerkeäisin ehkä perille ennen sateen yltymistä. En kerennyt ja taisin myös aliarvioida sateen kaatavuuden. Raahauduin siskoni eteiseen tennarit lotisten. Ripustin vettä valuvat vaatteeni narulle ja odottelin neljä tuntia sateen laantumista. Takaisinpäin pyöräilin siskon luota löytyneissä vaaleanpunaisissa rantasandaaleissa. Eksyin suoralla tiellä ja rämmin takaisin reitille märän metsän poikki. Nyt olisi keksittävä toisenlaisia ratkaisuja äkisti kasvaneista kustannuksista selviytymiseen.

Ensinnäkin voisin muuttaa kaupunkiin lähemmäs työpaikkaa, mutta en viihdy siellä. Lisäksi isotätini on ilmoittanut, että jos muutan vielä kerrankin, häneltä loppuvat osoitekirjasta sivut kesken. Se olisi sääli, koska juuri hän postittaa minulle Jängän uusimmat numerot. Toinen vaihtoehto olisi kulkea bussilla. Eikä minun tarvitsisi kulkea montaakaan päivää, sillä aamun ensimmäisillä busseilla kerkeäisin perille kaksi tuntia työajan alkamisen jälkeen. Muita vaihtoehtoja voisivat olla äkkirikastuminen esimerkiksi uhkapelaamalla tai rötöstelemällä. Jälkimmäisestä saisin isoäidiltä satikutia. Vaari on myös tehnyt vuosia kestävää sinnikästä tutkimusta, jonka mukaan Veikkauksen menestys perustuu laskelmointiin ja pelaajien onnettomalla tuurilla hävittyihin rahoihin.

Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Täytyy ehkä ostaa tädille uusi osoitekirja.

kesäkuuta 2022
Jaana Martikainen

P.S. Kolme päivää myöhemmin irtisanoin asunnon.