Jänkä

Sodankylä vihdoin

Viisi vuorokautta elokuvan huumaa

Sodankylän elokuvajuhlia on vietetty vuodesta 1986 lähtien. Koronan vuoksi kaksi vuotta tauolla ollutta juhlaa kaivattiin.

Virtuaalifestarit olivat korvike, josta puuttui ihmisten kohtaaminen: leyhähdys suuresta maailmasta, jonka Suomen suuret elokuvan nimet ja kansainväliset tähdet tuovat. Puuttuivat myös festareille saapuvat vuosien takaiset tutut, Sodankylästä muuttaneet, jotka kysyvät: Muistatko minut?

Sodankylän keskusta täyttyi väenpaljoudella. Vuoden 2022 festareilla oli noin 30 000 kävijää ja loppuunmyytyjä näytöksiä oli useita kymmeniä. Sodankylän erikoisuudet, säestetyt mykkäelokuvat myytiin heti loppuun. Käärmemäiset jonot Kitisenrannan pihalla yltivät lähelle naapuritontin rajaa. Jonotusta ja tungosta vähensi kuitenkin, että lippuja saattoi varata nyt myös digitaalisesti. Se on erinomainen uudistus.

Festareilla näkee tärkeitä elokuvia, joita ei tulisi katsoneeksi televisiosta, vaikka niitä siellä joskus esitettäisiinkin, eikä niiden katsominen televisiosta ole ollenkaan sama asia kuin elokuvaan keskittyminen Lapinsuun punaisilla tuoleilla. Yksi näistä oli Utama, bolivialainen elokuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta johtuvista arkisen elämän katastrofeista. Harvemmin esitettäviä elokuvia ainakin tällä puolen napapiiriä oli Anna Magdalena Bachin kronikka, joka on Johann Sebastian Bachin vaimon kertoma fiktiivinen elämäkerta säveltäjän viime vuosista. Elokuvan läpileikkaavana johtolankana oli Bachin musiikki. Elokuvan esitteli säveltäjä Kaija Saariaho. Elokuvajuhlat saattelevat Sodankylään kädenmitan päähän ja kuultavaksi merkkihenkilöitä, joita emme muutoin kohtaisi.

Yksi asia jäi minua kuitenkin kaihertamaan. Menin Kitisenrannan pikkutelttaan katsomaan tieteen erikoisohjelmaa Elävä suo elämän kehto. Aihe oli mielenkiintoinen ja kaikille meille Lapin laajoja jänkiä tarponeille läheinen. Se oli myös ajankohtainen Viiankiaavan suoaluetta uhkaavan kaivoksen laajentumisen vuoksi. Pettymykseni oli suuri, kun kuulutettiin, että tulkkausta tarvitsevat voivat ilmoittautua. Siihen on jo totuttu, että tieteen kieleksi on jo pitkään vakiintunut englanti. Mutta olimme niin lähellä sitä, mistä puhuttiin: pienessä teltassa muutaman kilometrin päässä soista, jotka juuri olivat valkoisena hillankukista. Olisimme halunneet kuulla asiasta suomen kielellä, osallistua keskusteluun suomeksi. Ymmärsin, että lähes kaikkien panelistien äidinkieli oli suomi tai että he osasivat suomea. Mitä ilmeisimmin suuri osa yleisöstäkin oli suomenkielisiä. Tässä tilaisuudessa, jos missä olisi ollut omiaan käyttää tieteen kielenä suomea. Englanti oli paikkakuntalaisia etäännyttävä jopa poissulkeva. Tulkkausta olisi voinut tarjota englanniksi niille, jotka eivät osaisi suomea. Näemmehän festareilla myös elokuvia, joissa on tallella alkuperäiskansojen kieli, käännös on tehty muille kielille. Suomen kieli on niin mitättömän pieni vähemmistö maailman kielten joukossa, että meidän on suosittava sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Lapinsuun katsomossa olimme kaikki yhtä, kun valot sammuivat ja tölkit sihahtivat. Antauduimme elokuvalle, katsoimme elokuvia elämästä. Parhaimmillaan elokuva piirtää eteemme omaa elämäämme, oikein syvään piirtääkin, tikulla sydämen pehmeään saveen. Perimmältään tänne tullaan itseään etsimään ja parhaassa tapauksessa löytämään. Elokuvan päätyttyä astuimme takaisin Lapin kesäyön valoon päänsisällys aiempaa rikkaampana.

Paula Alajärvi

Met asumma Lapissa

  • 28 huhtikuun, 2019
  • By:

Uutisista päätellen miljardöörit, siniveriset, huippumallit ja muut megajulkkikset ovat löytäneet Lapin. Meitä tavallisia ihmisiä asia ei kosketa, sillä luksusmatkailijat kuskataan pois ihmisten ilmoilta olemaan itsensä ja palveluskuntansa kanssa omassa rauhassaan heitä varten aidatuilla ja vartioiduilla alueella.

Matkailija etsii elämyksiä – jotakin toisenlaista, mihin on tottunut. Ihmispaljouden ja saasteiden keskellä eläneelle matka Lapin korpeen on elämys vailla vertaa. Kynttiläkuuset kurkottavat kohti taivaan tummaa tähtikattoa. Pakkanen nipistää poskia ja ympärillä on puhdas ja rakentamaton lumimaailma. Kiireettömyys ja hiljaisuus antavat lepoa sielulle ja ruumiille.

Monet lappilaiset ovat lähteneet vastentahtoisesti ja haluaisivat palata, jos olisi koulutus- ja työpaikkoja. Sitä mukaa kun väki vähenee maakunnasta, pienenevät myös tänne jäävien mahdollisuudet. Valtion toimet kannustavat muuttamaan kasvukeskuksiin, mieluiten kehäkolmosen sisälle. Syrjäseutulisien tai jonkin vastaavan korvauksen maksaminen Lapissa työskenteleville saattaisi tasoittaa muuttotappiota, joka olisi koko maan kannalta hyvä asia.

Met asumma Lapissa, matkailumainoksien ympäristössä, luksusmaisemassa, johon rahakkaat hamuavat lomailemaan. Niinpä, mutta kun meillä on täällä tavallisen ihmisen arki. Pitää maksaa verot ja vakuutukset, televisiomaksut – näkyi televisiokuva tai ei -, tietoliikennemaksut – toimivat puhelimet tai eivät. Asunnon lämmitys maksaa ja vettäkin tarvitsemme. Ruokakaupassa ja apteekissa on käytävä silloin tällöin.

On absurdia lukea luksusmatkailijan vuodatusta.
Turistit näkevät ja kokevat Lapin ihanuuden, mutta he kokevat sen puolikkaana, jos sitä vertaa maakunnan asukkaiden elämään. Todellisuuden toinen puolikas on sitä, kun neljänkymmenen asteen pakkanen paukauttaa rintamamiestalon hirret halki ja tuisku pyyhkii vähäisen tieuran sileäksi. Hevoset on syöty, eikä jalkapelillä enää kerkiä, kun yhteiskunnan palvelulaitokset ovat auki kaksi tuntia viikossa. Elämäntahti kaikkineen on kinoksessa askeltavan vauhtia, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Silloin haaskaamme vähemmän maapallon luonnonvaroja.

Ja virastothan ovat taas ensi viikolla auki.
Lapissa auto on välttämättömyys, koska julkinen liikenne on poistettu turhuutena. Matkat ovat pitkät, joten haluaisimme ajaa edullisesti ja mahdollisimman vähän saastuttavalla polttoaineella. Mutta jos polttoaineiden tuottajat avaavat ekologisempien polttoaineiden jakelupisteen Lappiin vasta kun alueella on Exelin mukaan tarpeeksi kysyntää, niin odottelu voi viedä aikaa. Markkinatalous hyvässä ja pahassa ulottuu myös Lappiin.

Kaikesta huolimatta säälin miljardöörejä, siniverisiä, huippumalleja ja muita megajulkkiksia, koska heillä ilmeisesti ei ole varaa nauttia Lapista ympärivuotisesti.

Toissapäivänä aurinko kultasi kuusenlatvat ja maisema oli kuin matkailumainoksessa. Eilen satoi jalkarätin kokoisia lumiriekaleita ja pilvet olivat niin paksut, että metsä pimeni. Nyt luonto katuu: tuuli ravistaa lumikuormaa puista ja silittää niiden oksia.


Paula Alajärvi

Serkusten seikkailu Maltion takana

  • 1 toukokuun, 2018
  • By:

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta.

Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä.

Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä pojat Saijalle. Ei niillä ole mitään asiaa Sallaan.” Kuljettaja otti kuitenkin pojat kyytiin, koska he maksoivat matkansa. Sallassa pojat kiertelivät liikkeitä ja etsivät oikeaa pistoolia, mutta naurua he saivat osakseen ja niin oli tyytyminen leikkipistooliin. ”Eiköhän se karhu lähe karkuun, kun sillä uhkailee”, pojat tuumivat ja palasivat Saijalle. He päättivät lähteä seuraavana päivänä ”kohti korpea” ja sopivat, että ”siitä ei hiiskuta kenellekään”.

Tuli aamu ja sää suosi poikia. Serkku tuli meidän kummulle varusteineen. Hänellä oli mukana kirves, evästä ja ”pistooli”. Leo ja nuorempi kuusivuotias veli Olli olivat myös lähdössä. Ollille pantiin reppu selkään ja sinne vähäiset eväät. Leo otti selkäänsä venäläisen puoliautomaattikiväärin, joka oli sodan jälkeen kulkeutunut meille. Serkku vanhimpana johti komppanian matkaan. Ollilla ei ollut kenkiä jalassa, mutta siihen aikaan oli aivan yleistä kulkea kesällä avojaloin. Nykyään ei tietenkään kukaan lähtisi moiselle matkalle ilman kenkiä. Lähtiessä pojat huikkasivat nuoremmalle Irmalle sen verran, että hän tiesi, mihin suuntaan lähtivät.

Pojat marssivat iloisina kohti Maltiojokea ja Hihnamukkaa. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Maasto ei ollut mitenkään helppoa. Puolet matkasta oli pehmeää jänkää, mutta urheasti tämä komppania selvisi siitä kenenkään valittamatta. ”Johan se Maltiojokikin häämötti”, pojat huokasivat, mutta sitten tuli probleema: ”Miten mennään yli joesta?” he kyselivät toisiltaan. Kukaan ei osannut uida. Piti rakentaa lautta, mutta mistä? Pojat katselivat ympärilleen ja huomasivat niittyladon joen törmällä. ”Ei muuta, kun hommiin”, he päättivät. Ensin purettiin ladon katto ja pienimmistä hirsistä rakennettiin lautta. Lautta oli heikkoa tekoa, mutta joen yli päästiin. Pukattiin sitten lautta virran vietäväksi: ”Eihän sillä enää mitään tee! ”Matka jatkui kohti Aukeaselän ja Laukkuvaaran välistä maastoa. Pojat kulkivat vielä tovin, kunnes alkoi tulla nälkä. Eväät syötiin lähes kaikki siltä istumalta. Ollin reppu tyhjeni.

Matkaa jatkettiin eteenpäin ja kohta pojat löysivät suuren läjän sota-aikaista romua, ammuksia ja sen sellaisia. Serkku kolisteli läjässä olevia, ehkä kranaatinheittimen ammuksia kirveellään. Ei tullut mieleen, kuinka liki kuolema liippasi! He eivät osanneet päättää, mitä sotaromulle tehdään. Hetken aprikoituaan, he päättivät panna Ollin reppuun pari ammusta. Joutaisi hänkin kantamaan muutakin kuin tyhjää reppua. Pojat kiertelivät ja tutkivat maastoa. Päivä alkoi kallistumaan mailleen, kun he päättivät lähteä kotiin. Olli alkoi väsyä. Kranaatit painoivat vietävästi ja reppu hankasi selkää, ja jossakin vaiheessa Olli jätti ammukset maahan. Pojat kävelivät kohti Maltiojokea. Nälkäkin kurni suolissa. Olli ei enää jaksanut, vaan kaatui maahan ja nukahti. Isommat pojat katselivat toisiaan ja päättivät, että jääköön nukkumaan. Joki oli onneksi lähellä, mutta taas probleema: millä joesta yli! Sattui silläkin kohdalla olemaan lato. Ei muuta kun taas lautan tekoon! Serkulla oli vielä yksi suuri naula mukana. Siitä tuli osa, jolla lautta koottiin.

Olli nukkui vielä ja isommat pojat arvelivat, että jääköön siihen nukkumaan. Mutta Olli sattui heräämään ja alkoi itkeä. Se oli hänen onnensa, sillä olisikohan hän selvinnyt pitkään yksin Maltiojoen takana? Puoliautomaattikivääri nakattiin myös joen rantaan. Uuno-setä sen myöhemmin löysi ja sen vaiheista ei ole tietoa. Lautta kesti nipin napin joen yli. Leo muistaa, että se oli osittain veden alla ja hajosi, kun pojat pääsivät toiselle rannalle.

Kotona oli alettu kaipaamaan poikia. Isä ja serkun isä päättivät alkaa etsinnät. Isä nappasi hirvikiväärin selkäänsä ja lähti kohti Maltiojokea Irmalta saatujen tietojen mukaan. Hän ei tavoittanut poikia, vaan pojat saapuivat sillä välin kotiin. Irma kertoi isän lähteneen pyssy selässä etsimään heitä. Irma uskoi, että hänellä oli aikomus ampua pojat! Siitä pojat säikähtivät ja miettivät, mitä tehdä. Serkun isä sattui juuri palaamaan etsintäreissultaan ja serkkupoika jäi tietysti kiinni. Selkäsauna siitä tuli ja kova. Serkku huusi ja itki, kun isä antoi keppiä ja kiroili. Leoon ja Olliin hän ei tietenkään koskenut. Pojille tuli pelko takapuoleen, koska pelkäsivät samaa kohtelua. Se hirvitti vielä enemmän, että isä ampuisi heidät!

He lähtivät karkuun ja menivät Tenniöjoen joelle, Lossin rantaan. Siellä oli naapurin Ilmarilla lammaskoppi. ”Sinne vaan lampaiden sekaan piiloon”, he ajattelivat. Ilta alkoi pimetä yöksi ja tuli kova nälkä. Kotiin oli palattava, vaikka rangaistuksen uhalla. Ei auttanut, kuin tulta päin vaan! En tiedä, millainen oli vastaanotto, mutta ei ammuttu. Leo kertoi, että ei tullut edes selkäsaunaa. Taisivat olla vanhemmat huojentuneita, kun pojat pääsivät ehjinä takaisin toivioretkeltään.

Ladon omistajat olivat tietysti korvauksia vailla. Vanhemmat päättivät kuitenkin korjata ladot. He kokosivat veneellä joesta ladon osat ja laittoivat ne takaisin paikoilleen. Mitähän miehet mahtoivat miettiä, kun korjasivat latojen vauriot. Sen voi arvailla. Varmaan tuli muutaman kerran: ”Saatanan pojat, minkä tekivät!” Mutta he olivat kuitenkin huojentuneita, kun pojat selvisivät hengissä seikkailustaan.

 

Ari Paldán, 2015
Kertomus on julkaistu Saijan Sanomissa numero 2.
Saijan kyläyhdistys ry 2015.

Posti-Pekka

  • 1 toukokuun, 2018
  • By:

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa.

Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia löytöjä köyhempiä? Postitetaanko enää paperikirjeitä vai haihtuuko ihmisten välinen viestintä taivaan avaruuteen?

Postilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, satojen vuosien traditio ja kansan kunnioitus – tai ainakin oli. Ne ovat etuja, joita ei monella yrityksellä ole. Asenne asiakkaiden suuntaan on kuitenkin jäänyt etäiseksi, byrokraattiseksi ja ylimieliseksi. Omat virheet pyritään selittämään asiakkaiden syyksi.

Mikä liikeyritys pysyy pystyssä toiminnalla, jossa hinnat nousevat ja palvelut heikkenevät? Postin hinnat nousevat sellaista vauhtia, että joskus miettii, tuleeko halvemmaksi toimittaa tavara omalla autolla kuin vaivata postia. Keltaiset lähtevän postin laatikot on suljettu mustalla teipillä, vaikka ne ovat aivan saapuvan postin vieressä. Se vaikuttaa vihjeeltä: älä lähetä postia. Voisi kuvitella, että postinkuljettaja ottaa lähtevän postin mukaansa samalla, kun tuo postin.

Postin asiakkaista on tullut postin juoksupoikia. Postilähetyksen lähettäjä ja vastaanottaja tekevät yhä enemmän perinteisestä postin työstä, sama koskee tosin muitakin yrityksiä. Posti jakaa määräyksiä, miten on toimittava. Lähetys on haettava seitsemän päivän kuluessa, muutoin se lähtee takaisin lähettäjälle. Se on tiukka vaatimus, jos postitoimipaikkaan on yli sata kilometriä, kuten Lapissa tilanne paikoin on. Perustelua on kahdenlaista: suurin osa lähetyksistä haetaan joka tapauksessa viikon sisällä, toisaalta säilytystilat käyvät ahtaiksi. Myös postilähetysten katoamisista kuulee turhan usein. Jokohan siitä on tutkimus, kuinka monta prosenttia postilähetyksistä saapuu vastaanottajalle? Kyllä periaate pitää olla se, että kaikki lähetykset tulevat perille.

***

Arvoisa Jänkä-lehden lukija! Jos olet tilannut Jängän, mutta sitä ei kuulu, lehteä kannattaa tiedustella toimituksesta. Kevättalven Jänkä pitäisi olla tilaajilla viimeistään huhtikuun loppuun mennessä ja syystalven lehti joulukuuhun mennessä. On tullut ilmoituksia, että tilaaja ei ole saanut lehteä, vaikka nimi ja osoite ovat lehtipainoon lähetetyssä listassa. Lasku lähetetään sähköpostilla, jos sellainen on tiedossamme. Asioita sujuvoittaa, jos muistat osoitteen vaihtuessa ilmoittaa siitä meille.

 

Paula Alajärvi

Muualle muuttaneita

  • 20 huhtikuun, 2017
  • By:

Kevättalven Jänkään on kirjoittanut kolme Lapista muuttanutta: Erika Espanjasta, Marianna Norjasta ja Matti Joensuusta. Itä-Karjalaan muuttaneet lappilaiset ovat koti-ikävissään perustaneet oman yhdistyksen, jossa nautitaan tuttuja herkkuja ja käytetään h-kirjainta puheessa oikein.

Lapista on jouduttu lähtemään mihin milloinkin. 1960-luvulla alkoi vuosikymmeniä kestänyt muutto Ruotsiin työttömyyttä pakoon. Paljon sitä ennen suuntana oli Norja, Pohjoisen Jäämeren rikkaat kalavedet. Monet jatkoivat sitä kautta Amerikkaan asti.

Ruijanreittiä on kuljettu ainakin 1400 – 1500-luvuilta lähtien. Se on Suomen Lapin ja Norjan Ruijan yhdistänyt tie, joka kulki Perämereltä yli Saariselän tunturialueen Jäämerelle asti. Monella matkaajalla oli koko perhe mukana. Nykypäivän mukavuuksia ei ollut, yövyttiin ulkosalla. Katovuosien ja riistan loppumisen aiheuttamat nälkävuodet ja sodat voimistivat muuttoaaltoja kohti Jäämerta.

Osa Ruijanreitistä on entisöity retkeilypoluksi. Polku on maastoon merkitty 35 kilometrin mittainen kesäreitti pitkospuineen ja tulipaikkoineen. Infrastruktuuri ei ollut yhtä kattavaa siihen aikaan, kun reitti oli ainoa tie pois nälkäkuolemasta. Mutta kulkijat olivat tämän päivän keskivertotaaplaajaa neuvokkaampia.

Kulku Ruijanreitillä loppui sata vuotta sitten, mutta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin moni lappilainen nuori ansaitsi ensimmäiset palkkarahansa Norjassa, kun kalatehtaat tarvitsivat näppäräsormisia turskanpakkaajia.

Vieras vie aina mukanaan jotakin omaa: oman kielensä ja kulttuurinsa. Riippuu monista asioista, kuinka kauan kieli säilyy. Suomalaisia muutti Savon ja Pohjois-Hämeen seudulta joukoittain Värmlannin metsiin 1500-luvun lopulta lähtien. Näitä alueita ruvettiin kutsumaan suomalaismetsiksi ja asukkaita metsäsuomalaisiksi. Suomalaiset asustivat omissa oloissaan metsien uumenissa, joten ruotsalaisuus ei päässyt heitä turmelemaan. Toisin kuin ruotsalaiset maanviljelijät, suomalaiset polttivat kaskea, joten heitä kutsuttiin myös svedjefinneiksi eli kaskisuomalaisiksi. Metsäsuomalaisista sukujuurista on tullut jopa ylpeilyn aihe. Viimeiset suomalaismetsien suomea puhuneet Johannes Oinonen ja Karl Persson kuolivat 1960-luvulla. Nykyään maastamuuttaja saattaa kadottaa äidinkielensä parissa sukupolvessa.

Työ ja sen puute kuljettaa. Suomesta ja Lapista on perinteisesti muutettu pois. Mutta sopivilla suhdanteilla muuttajia on myös tullut pohjoiseen. 1800-luvun loppukymmeniltä lähtien suuret savotat vetivät väkeä Lapin kyliin. Moni mies lakkasi olemasta kulkujätkä, kun hän asettui talosille paikallisen tyttären kanssa. Tuli tarpeellista vierasta verta suljettuihin kyliin. Aatteet ja lama kuljettivat 1920 – 30-luvuilla idän suuntaan. Pettyneet tulivat takaisin, jos pääsivät.

Maapallon ilma ja vedet saastuvat tiheään asutuilla seuduilla ja päästöjä estottomasti ympäristöön purkavan teollisuuden maissa. Meillä on vielä jäljellä kallis aarre: puhdas luonto. Halutaanko pohjoiseen vielä joskus muuttaa hengen ja terveyden säilyttämiseksi?

Paula Alajärvi

Tarinoiden Inari – ainutlaatuisen perinnearkiston synty

  • 26 huhtikuun, 2016
  • By:

Poliitikot allekirjoittivat kymmenen vuotta sitten aloitteen kotiseutumuseon perustamisesta Ivaloon. Asiaa palloteltiin vuosikausia eri työryhmissä, kunnes asia siirrettiin kontolleni. Syynä oli varmaankin se, että joku oli kuullut, että olin saanut päähäni ajatuksen digitaalisen äänite- ja kuvamuseon perustamisesta.

Rahaa hankkeen toteuttamiseen ei kunnasta löytynyt. Rahoituslähteiden viidakossa seikkaillessani hoksasin, että Euroopan maaseuturahastosta voisi hakea avustusta kylien elävöittämiseen tarkoitetusta hankerahasta. Rahoituksen ehtona oli, että saamme kokoon yksityistä rahaa ja talkootyönä syntyvää vastikkeetonta rahaa. Aikaa rahoituksen ja sisällön kokoamiseen oli pari viikkoa, joten kiirettä piti. Kaikki muu ideaa lukuun ottamatta oli saatava kokoon. Onneksi kirjastolla on hyvä maine kuntalaisten keskuudessa, joten rahat ja talkoohenki saatiin varmistettua. Hankkeen nimi ”Tarinat talteen: Digitaalinen informaatio- ja näyttelyhanke” syntyi pienen kypsyttelyn jälkeen. Muistitiedon keräämisen ohella hankkeen tarkoituksena oli elvyttää kylämatkailua ja aktivoida kylän asukkaita yhteistoimintaan. Tarinankerronta toimi erinomaisena keinona kaikkiin päämääriin.

Rahoituspäätöksiä ja talkootyötä

Hanke sai myönteisen rahoituspäätöksen, mutta toteuttaminen jäi kypsymään vuodeksi, kun jäin 2010 -2011 vuorotteluvapaalle. Tuumaustauko oli paikallaan, sillä maailmalla kulkiessani mukaan tarttui monta toteuttamiskelpoista ideaa. Hanketta rahoitettiin vuosina 2011 – 2013 Lapin ELY-keskuksen myöntämän Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston tuella. Keruutyötä ja aineiston työstämistä jatkettiin Lapin ELY-keskuksen ja Lapin aluehallintoviraston myöntämillä kirjastojen kehittämishankkeisiin tarkoitetuilla hankeavustuksilla vuosina 2013 – 2015.

Arkiston tuottamiseen on uhrattu tuhansia työtunteja. Ilman inarilaisten ihmisten mukaantuloa arkistoa ei olisi syntynyt. Ihmiset rohkaistuivat muistelemiseen kyläilloissa ja erilaisissa yleisötapahtumissa. Myös mediassa julkaistut kirjoitukset ja Lapin Radion perjantainen tarinatuokio Inarin tarinoita on poikinut yhteydenottoja ja palautetta ihmisiltä. Välillä on vuodatettu hikeä, kyyneleitä, naurua, onnistumisen tunnetta, epätoivoa, viivästyneitä aikatauluja, diplomatiaa, tekijän oikeuksia, kannustusta, ylpeyttä ja mielihyvää. Riihikuivaa rahaa on palanut 125 000 €, josta suurin osa on julkista, mutta jonkin verran myös yksityistä rahaa sekä talkootyötä. Hankkeen aikana järjestettiin kylä- ja tarinailtoja, luentotilaisuuksia, markkinointia ja huipentumana kesällä 2015 äänitearkisto www.tarinoideninari.fi oli vihdoin avattavissa yleisön kuunneltavaksi.

Haastatteluja, kyläiltoja ja digitointia

Kenttätyöntekijänä koko hankkeen ajan on toiminut matkailutuottaja Merja Vaattovaara. Hankkeen alussa keskityttiin 1970- ja 1980-luvuilla tehtyjen haastatteluäänitteiden digitoimiseen, leikkaamiseen ja tallentamiseen uuteen formaattiin. Uusia haastatteluja tehtiin Inarin paikallishistorian asiantuntijoiden Irja Jefremoffin ja Jaakko Peltomaan ohjelmarungon pohjalta. Äänitearkiston pääteemoja ovat inarilaisiin elinkeinoihin, tiestön rakentamiseen, savotoihin, kalastukseen sekä matkailun historiaan liittyvät aiheet. Myös sotahistoriaan, evakkoaikaan ja jälleenrakentamiseen liittyvä tietämys sekä muistiin jääneiden persoonien sattumukset haluttiin saada talteen. Kyläillat olivat mainioita yhteishengen kohottajia ja niissä saimme selville paitsi tarinankertojia myös kylästä löytyviä matkailu- ja retkeilykohteita.

Monikäyttöinen perinnearkisto

Inarilaisten kiinnostus omaan kylään, sen historiaan ja tapahtumiin sekä oman tarinansa kertomiseen on herätetty. Perimätieto, sukujen historia, menneisyys ja tausta koetaan tärkeiksi. Tarinoiden Inari kannustaa tutkimaan omaa menneisyyttä ja Inarin historiaa laajemminkin. Omaleimaisen, paikallisiin tarinoihin perustuvan kotiseutukokoelman tuottaminen tietoverkkojen kautta käytettäväksi palvelee paitsi kotikunnassa asuvia myös sieltä muuttaneita asukkaita omien juurien etsinnässä.

Tarinaperinnettä voidaan tuotteistaa moneen käyttöön. Aineistoa voidaan käyttää matkailuopetuksessa opas- ja perinnekoulutuksessa, kuntaesittelyssä, kyläilloissa ja erilaisissa tapahtumissa. Matkailutoimijat, oppilaitokset ja teatteriryhmät voivat ammentaa niistä ideoita omaan toimintaansa. Hankkeen yhtenä tavoitteena oli edistää kylämatkailua. Alueen vuosisatojen historia antaa hyvät lähtökohdat kulttuurimat-kailun kehittämistä ajatellen. Yksi retkeilykohde on saatu jo rakennettua Jänkkävaaraan. Hopeakätkön löytöpaikka Nanguniemessä ja vanhat sudenkuopat Nellimissä ovat herättäneet kiinnostusta matkailukohteina. Kootusta aineistosta voidaan järjestää myös erilaisia näyttelyjä. Yksi kiinnostavimmista on ollut Erkki Liljan Ruijan polkuun liittyvistä vanhoista kulkureiteistä kertova näyttely.

Haastattelujen lisäksi olemme saaneet yksityisiltä henkilöiltä myös kuvatallenteita 1950- ja 1960-luvuilta. Joidenkin äänitteiden yhteyteen olemme liittäneet tietoa kirjallisuudesta, josta voi ammentaa lisätietoutta aiheesta. Äänitteiden kuvailu on vaativaa työtä. Kootusta aineistosta on julkaistu n. 10 % eli 300 ääninäytettä. Työtä riittää siis pitkälle tulevaisuuteen, ennen kuin kaikki 3000 äänitettä ovat valmiina julkaistavaksi. Koska kirjasto tuottaa äänitearkiston sen kehittäminen ja säilyminen on taattu myös jatkossa. Äänitearkisto löytyy osoitteesta www.tarinoideninari.fi ja Finna.fi -hakupalvelusta, joka tuo Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot kaikkien saataville.

Hankkeella on merkitystä paitsi paikallisesti myös valtakunnallisesti, sillä tarinaperinnettä sisältäviin äänit-teisiin keskittyvää sähköistä kotiseutukokoelmaa, joka on vapaasti kuunneltavissa missä tahansa päin maailmaa, ei ole aiemmin julkaistu. Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio ilmaisi perinnearkiston merkityksen seuraavasti:

”Elämme ajassa, jossa aineellisen ja aineettoman kulttuurin kiertokulku on yhä nopeavauhtisempaa ja pirstaloituneempaa. Maailman muuttuessa yhä kaoottisemmaksi viriää ihmisissä kaipaus johonkin pysyvään ja yhteisesti jaettuun, paikalliseen ja läheltä löytyvään.

Tarinoiden Inari – ainutlaatuinen perinnearkisto tarjoaa kiinnittymispintoja paikallishistorian sekä henkilökohtaisiin että kollektiivisiin tapahtumiin ja tarinoihin. Se opettaa meille asioita menneisyydestä, mutta välittää myös sellaisia tietoja ja tulkintoja, joiden varassa voimme ymmärtää uutta omastakin ajastamme. Todella syvälliseksi itseymmärrys kehittyy vasta, kun yksilöt ja yhteisöt tiedostavat, mitä on ollut ja tapahtunut heitä ennen. Tarinoiden Inari toimii sekä perinnearkistona että eräänlaisena identiteettien läpivalaisijana.”

Eija Leivo
kirjastotoimenjohtaja
Inarin kunnankirjasto