Johanna Suopanki

Mitä helevettiä met tunturissa tekisimmä – häätyy tehä töitä

  • 1 marraskuun, 2018
  • By:

Kuuramäki 1. Tunturin tuolla puolen.
Kari Kaulanen. Väyläkirjat 2018.

Kari Kaulasen esikoisromaani ”Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen” on romaani erämaankylän ihmisistä ja samalla kertomus Lapin matkailun syntymisestä kirjailijan kotimaisemissa Äkäslompolossa. Kaulasen mukaan lähes fiktiivinen teos on puheosiltaan kirjoitettu Tornionlaakson eli meänkielen murteella. Murteeseen tottuu pian ja outojenkin sanojen merkityksen ymmärtää asiayhteydestä. Silti lyhyt murresanasto olisi kiinnostava lukijalle.

Kuuramäki on menneen maailman erämaakylä Lapissa 1920 – 30 luvulla. Sen ajan asukkaat ovat tavallisia Lapin ihmisiä: pirtteineen, kiertokouluineen, luulotauteineen, riehakkaine tanssi-iltoineen, pontikkapulloineen, jumalanpelkoineen, tunkioineen ja erityisesti himoineen, joiden seuraukset joka Lapin kylässä on aina tiedetty ja tunnettu ”häpiänä”. Luonto on kyllä vielä neitseellinen; tähtitaivaan alla hiljainen metsä.

Kirjan takakannen luoma, alkuperäinen lukemisen motiivi: miten Lapin matkailu sai alkunsa; jää vaarallisen kiveliön taakse heti alkusivuilla. Viattomat ihmiset luonnon armoilla, saavat lukijan kiirehtimään sivulta toiselle. Mikä heitä odottaa tunturin tuolla puolen?

Kuuramäen asukkaiden, varsinkin naisten ja lasten kuvauksissa Kaulanen onnistuu hienosti. Heidän arkiset toimensa ja tuntemuksensa vuodenaikojen kierrossa, kerrotaan luontevasti ja lämpimästi. Myös miesten töiden kuvaukset; muun muassa tukin uitto on oikeaa perinnetietoa. Romaanin päähenkilö Saimi on kovia kokenut, kansakoulun käynyt nuori äiti ja nainen, jonka elämänpunoksia kirjoittaja avaa viipyillen. Herkät kohtaukset kerrotaan silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä, päähenkilöitä kunnioittaen.

Kaulanen yllättää. Hän sulkee kirjan alkuosan (Osa 1. 1921 – 1922 Kotiin), juuri kun lukija on kotiutunut Kuuramäen kylään. Jälkimmäisen osan (Osa 2. 1933 – 1937 Vieraat) aluksi lukija haukkoo henkeään ajan rynnättyä vuosia eteenpäin. Kirjailija heilauttaa hetkessä lapset nuoriksi aikuisiksi, karvalakin takaraivolle ja heinät helman alle. Uusi elämä ja vieraat ihmiset tapoineen ja porsliinikuppoineen ovat tulossa. Kuuramäki ei ole pian entisensä, kun matkailijoita alkaa saapua vaivihkaa kylän liepeille.

Kaulasen Kuuramäessä, kuten tiedetään oikeastikin Lapin matkailun alkutaipaleen pitäjissä, vieraanvaraisuus oli itsestään selvää: mitä sitä kulkijalta rahhaa ottamaan. Vieraat, helsinkiläisiksi mainitut, vaikkeivat kaikki sieltä kotoisin olleetkaan, toivat itse tullessaan – ostetaan ja myydään- kulttuurin. Romaanin Mikko ennustaa 1930-luvulla: ”Ko panhaan joku vuosikymmen etheenpäin, niin meilä ei ole muuta virkaa ko hypätä kesuankannon takkaa peski päälä ja naamaa noessa, että net saavat vilmata.”

Matkailijat saapuvat pitelemättä, ja muu maailma mukana: auto ja vilmikone. Ensimmäiset appelsiinit kuoritaan kyläläisten maistettavaksi. Kirja päättyy ennen talvisotaa. Kaulasen romaanin juoni etenee kiinnostusta kasvattaen mukavasti, eikä taukopaikoille malta pysähtyä. Kuuramäkiläiset vievät mennessään.

Johanna Suopanki

Lapin vaeltajan rakkauet

  • 1 toukokuun, 2018
  • By:

Vaeltajan Lappi, Kapustarinnan kutsu 2.painos.
Osmo Oikari. Gresiona 2017.

”Pemmikaania taskuun ja huippua kohti”, kuulostaa olevan Oikarille mieluisa retkipäivän suunnitelma. Tunturin huipulle, koska ” vain tunturin huipulla sielu on vapaa, aistit avautuvat, mieli leijuu, ottaa siivet alleen, lennän”, kuvailee Oikari. Pemmikaani puolestaan on retkeilijän herkkupussi. Kullakin on oma mieluinen reseptinsä: se voi koostua esimerkiksi suklaasta, siemenistä ja kuivatuista hedelmistä ja muusta energiapitoisesta. Helppo sujauttaa anorakin taskuun.

Oikarin kirja saattaa olla lukijalle pemmikaania kansien välissä. Pakkaspäivän iltana on mukava lähteä reissuun, kun oma opas vie lukijan muun muassa UKK-puiston Muorravaarakkaan, Hammastunturiin ja Tenolle. Kirja näyttää itse piirretyt karttansa ja pitää huolen eväistä. Lukija saa kuunnella Oikarin nostalgista kerrontaa ja mietiskelyä nuotiotulilla ja poluilla. Kartat ja valokuvat retkiltä syventävät kokemusta ja tuovat mieleen omiakin reissuja kyseisillä alueilla.

”Mikään ei vastusta”, on Oikarin miete hetkestä, jolloin kaikki on kohillaan: saa olla metsän suojassa, joen varrella tai tunturin kupeella luonnossa. Silloin retkipäivä on onnistunut ja niitä päiviä on sattunut Oikarille monia, vaikka saa huonosti nukuttuja tupaöitä ja myrskykokemuksiakin tuta se, joka luonnon uumeniin haluaa ja saa vaeltaa. Vettä niskaan ja kolotusta siellä sun täällä kokee kokenut kulkija, mutta ei jää niitä murehtimaan. Hän pakkaa reppunsa ja jatkaa matkaa.

”Huonot kokemukset muuttuvat ajan myötä elämyksiksi”, sanoo Oikari. Niinhän se on, niistä riittää tarinoita. Oikarin päiväkirjamerkinnät ovat tarkkoja havaintoja luonnon monimuotoisuudesta, suoraa kerrontaa retkien vaiheista ja sisältävät myös luonnonsuojelullista ihmettelyä esimerkiksi asentopaikkojen laatimisesta. Haluaako jokainen metsänkävijä tehdä oman asentopaikkansa vai kelpaako löydetty sammalsopukka? ”Miten luonto kestää useita kulkijoita ja säilyykö luonnon rauha”, miettii Oikari ja tekee itse nuotionsa jo valmiille paikalle, asentonsa polulle ja pohtii menneitä savotta-ukkoja ja poromiehiä, sitä miten he elonsa ovat luonnossa viettäneet. Miten retkeilijän varusteet ovat muuttuneet? Esimerkiksi nykyään repussa voi kantaa kevyttä ja hyvin säilyvää evästä.

Puhutaan Lapin hulluudesta, mutta mitä on se Lapin rakkaus – rakkaus Lapin maisemiin, siitä kertoo Osmo Oikari. Hän on kulkenut näitä outamaita ja auvikoita jo noin 60 vuoden ajan hiihdellen, meloen ja patikoiden. Hän kertoo tehneensä puolet elämänurastaan Lapissa ”matkailun ohjelma- ja yrittäjäkoulutuksen palveluntuottajana” ja muun muassa Tunturikeskus Kiilopään johtajana.
Oikarin eräkirjaan mahtuu elämyksiä kaikille aisteille, unelmien tuntureita sekä ainakin yksi kummitustarina.

Johanna Suopanki