Laura Rämä

Hässäkästä hiljaisuuteen

Hiljaisuus-festivaali pidettiin kesäkuun alussa yhdeksättä kertaa kauniissa ja virkeän oloisessa Kaukosen kylässä Kittilässä. Hiljaisuus on monitaiteinen festivaali, joka on syntynyt eri taiteen-alojen edustajien tarpeesta tavata toisiaan ja tehdä luovaa työtä ja erilaisia kokeiluja yhdessä. Kohtaamisista on muotoutunut sympaattinen pieni festivaali, jonka yllättäviin esiintyjä-, esiintymispaikka- ja aiheyhdistelmiin moni on ihastunut.

Kuumat huhut festivaaliesitysten ainutlaatuisuudesta ja tapahtuman tunnelmasta ovat kiertäneet niin tenhoavina, että paikalle oli kerta kaikkiaan mentävä ihan itse.

Kukkaistutuksin koristeltu työväentalo oli oikein kutsuva ja festivaalin työntekijät olivat avuliaita, mutta jotakin oli pielessä. Ennakko-odotus rauhallisesta, kiireettömän tuntuisesta tapahtumasta säröytyi läsnäolijoita katsellessa. Sama älylaitteiden äärellä hössöttäminen oli päällimmäisenä kuin missä tahansa muuallakin. Selfieitä otettiin ja keskityttiin edustamaan – en oikein tiedä kenelle – muille läsnäolijoille varmaan? Takakireys ja stressin tuntu terävöityi festivaalin ruokapaikassa, missä herkullisen hernetahnan maku laimeni suussa stressaamista katsoessa. Missään ei ollut tulipaloa, mikä ihme oli tämä hässäkkä?

Käveletkö yksin?

Lähdin etsimään vakaata läsnäoloa kylän raitille Pekkalan kaupalle. Siellä Laura Rämä keskittyi kävelemään itsekseen. Rämän hahmo sai seuraajia, jotka kokeilivat kävellä samaan tapaan: hyvin hyvin hitaasti, jokaisen hetken ja painonsiirron tiedostaen, aistit äärimmäisen auki tai omaan sisäavaruuteen upoten. Näkymä oli vangitseva ja voimakkaasti ilahduttava. Kylätietä ristiin rastiin ylittävän seurueen kohtaamisia autoliikenteen ja lastenvaunujen kanssa kulkevien jalankulkijoiden kanssa oli hauska seurata. Kyläkulttuuri kohtasi tuontikulttuurin mellevästi kylän pikkujätkisten keuliessa pyörillään seurueen ohi.

Kuin itseltäni salaa aloin kävellä paikallani ja ties kuinka pitkän ajan kuluessa ottamani 14 askelta irrottivat minut kaikesta hässäkästä. Tässä ja tätä oli hiljaisuus, vaikka ulkomaisen filmiryhmän some-edustaminen kihisi vieressä. Teos Walking with (me) pohjautuu tekijän käymään keskusteluun chileläisen naisen kanssa: ”Käveletkö yksin?” Nainen: ”En suinkaan, en ole yksin. Olen kävelemässä itseni kanssa.” Teoksen yksinkertainen konsepti on hyvin vanha, mutta sen harjoittaminen ja sivusta seuraaminen saattaa tänä päivänä olla tärkeämpää kuin koskaan.

Kokeellisuuden ja testailun henki oli voimakkaasti läsnä esityksissä, osassa tosin katsojan kannalta vähemmän onnistuneesti. Valtaosa perjantain ja lauantain aikana näkemistäni esityksistä oli kuitenkin ansiokkaita ja ajatuksia herättäviä. Esittäjät olivat hereillä ja läsnä, rennon yhdessä leikkimisen fiilis – siis luovan työn perusolemus – rentoutti omaakin kehoa ja vapautti ajatuksia lentoon.

Rikkaruoho laulaa

Improvisaation äärillä -illassa skotlantilainen Iona Kewney esitti virtuoosimaisen energia-ahdetun teoksen Anatomical Marathon, joka poiki itselleni antoisan keskustelun 12 -vuotiaan katsojan ja hänen aikuisseuralaistensa kanssa. Yksi taiteen tehtävistähän on synnyttää keskustelua ja ihmisten välisiä kohtaamisia: tehtävä suoritettu! Illan toinen teos Reidar puhisutti yleisöä useammasta syystä. Koin ryhmän turhan vähäenergiseksi ja heikosti yhteen pelaavaksi ollakseen näyttämöllä yleisön edessä.

Vaan tästä noustiin! Illan konsertissa esiintyneet Hildá Länsman ja Tuomas Norvio kuuntelivat toisiaan ja keikan edetessä muusikoiden keskinäinen musiikillinen kopittelu sukeutui varsinaiseksi hyvän mielen improiluksi.

Aamuyöllä kahden aikaan päästiin kuulemaan ihmeellisiä ääniä. Konehallissa esiintyvän Band of Weedsin musiikin perustana olivat jo 1920 – 30-luvuilla nykyisessä Bangladeshissa ja 1960-luvulla Neuvostoliitossa kehitetyllä tekniikalla tallennetut rikkakasvien äänet, joista bändin muusikot jatkojalostavat musiikkia. Kasvi reagoi rutistamiseen erilaisella äänellä kuin silittämiseen. Band of Weeds antaa jalan alle menevän äänen mykiksi ja tunteettomiksi luulemillemme kasveille.

Valoa ja varjoja Reidarin pihapiirissä

Hiacen unettavasta syleilystä oli noustava Särestöniemeen, jossa pidettiin ensimmäinen konsertti Hiljaisuuden vuodenajat -konserttisarjasta. Alaotsikolla Valoa ja varjoja esitetty kokonaisuus alkoi suuresti ilahduttavalla tiedonannolla: esityksessä ollaan hiljaa ja luurit kiinni. Oppaat kuljettivat yleisöä pienryhmissä pitkin Särestön Antun kotitaloa, pihapiiriä ja Reidarin ateljeeta. Jokaisessa pysähdyspaikassa oli oma tunnelmansa, joka syntyi nimenomaan taulujen, Antun kellojen, ympäristön ja siellä esiintyvien taiteilijoiden yhteisvaikutuksena. Ateljeen altaassa sukelsi vesiolento pitkiä huikosia, kuulosteli hetken ja sukelsi takaisin veden omalakiseen hiljaisuuteen. En olisi raskinut lähteä siitä altaan ääreltä ikinä pois, vaikka toki järki sanoi, että vapaasukeltaja Salla Hakanpäähän se siinä, eikä oikeasti joku myyttinen sielunolentoni. Onneksi Juha Hurme tuli hakemaan meidät löylyhuoneeseen kuulemaan järjen sanoja Rosa Liksomin Reitari-kirjasta.

Särestöniemen jälkeen en kyennyt enää vastaanottamaan kahvia ja vohvelia syvempiä kulttuurielämyksiä. Kahvikupposten ääressä puheltiin esiintyvien taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksista pohjoisessa, festivaalin suhteesta ympäristöönsä, rajoista ja rajoituksista, joita eri ihmisryhmille huomaamattammekin asetamme. Muistiini piirtyivät luovalla alalla työskentelevän äidin sanat: ”Tuon lapseni tänne, koska tämä on viiden päivän performanssi siitä, mitä kokonaisvaltainen luova elämänasenne on. Täällä on myönteisyyden, hyväksynnän ja suvaitsevuuden yltäkylläinen ilmapiiri.”

Hertta Alajärvi
Seuraava Hiljaisuuden vuodenajat -sarjan konserttikokonaisuus ensiesitetään tammikuussa 2019.