Kaaoksesta kaamokseen
Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät.
Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet.
Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä vitsiksi, kunnes tajusin todeksi. Polaariyö on todellakin allergisia reaktioita, aivojumitusta, fobiaa ja apatiaa aiheuttava luonnonilmiö, jota on syytä tarkastella tarkemmin.
Valitettavasti oma tarkastelunäkökulmani on ehkä hieman poikkeava ja jopa puolueellinen. Itsehän koin kaamoksen pelkästään huumaavana ja hurmaavana. Hekumoin ja hehkutin pimeää kautta kaikille, jotka vain hehkussani tavoitin. Kaamos rauhoitti kaaokseni. Se antoi luvan hiljentymiseen, pysähtymiseen, nyhjöttämiseen ja kyhjöttämiseen, kynttilöiden vimmaiseen sytyttelyyn, rapinapeittoon kääriytymiseen, teen liialliseen lipitykseen ja runojen sarjatuotantomaiseen rustailuun. Olkoonkin kieroutunutta, mutta minua pimeys ja pakkanen ovat omiaan inspiroimaan ja antamaan lisävirtaa arkeen.
Ymmärrän myös masennusnäkökulman. Omalle mielenterveydelleni toukokuu on kuitenkin kuukausista julmin. Kalsea kevätaurinko työntää lonkerosormensa läpi säleiden, penetroi pimennysverhot ja pakottaa heräämään ennen kukonlaulun aikaa. Tuokiokuva toukokuisesta torstaista: Nousen keittämään kahvia kello neljä. Valvon väkisin ja yritän kirjoittaa, koska uni ei valon takia tule. Rättiväsymys yllättää puolen päivän aikaan. Otan torkut. Jatkan töitä. Seuraava uniaalto iskee minut kanveesiin iltapäivällä. Silloin ei enää – eikä vielä – voi nukkua. Niinpä kittaan kahvia, käyn lenkillä silmät ristissä ja nieleskelen väsymyksen kurkunpäähän nostattamia kiukunpuuskia henkitorveen. Se on väärä kurkku. Liika kirkkaus menee minulla juuri sinne.
Sisällä oleminen ei tunnu kesällä oikeutetulta ollenkaan. Hurmaavuudestaan huolimatta yöttömät yöt aiheuttavat minussa levottomuutta, aikaansaamattomuutta ja ulkonaolemispakkoa. Valoisina kesäpäivinä minua riepoo ristiriita: yhtäältä halu paneutua sisätiloissa suoritettaviin askareisiin ja projekteihin ja toisaalta pakottava tunne siitä, että parasta olisi luikkia ulos kesämekossa avojaloin piknik-kori olalla heiluen. Älkää siis käsittäkö väärin: rakastan Lapin kesää. Säikähdin vain vähän sen armotonta, kaiken paljastavaa kirkkautta. Kaamosaikaan olen elementissäni. Tästä ristiriidasta huolimatta – tai sen vuoksi – jään.
Maria Paldanius