Saijan Kyläyhdistys ry

Serkusten seikkailu Maltion takana

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta.

Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä.

Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä pojat Saijalle. Ei niillä ole mitään asiaa Sallaan.” Kuljettaja otti kuitenkin pojat kyytiin, koska he maksoivat matkansa. Sallassa pojat kiertelivät liikkeitä ja etsivät oikeaa pistoolia, mutta naurua he saivat osakseen ja niin oli tyytyminen leikkipistooliin. ”Eiköhän se karhu lähe karkuun, kun sillä uhkailee”, pojat tuumivat ja palasivat Saijalle. He päättivät lähteä seuraavana päivänä ”kohti korpea” ja sopivat, että ”siitä ei hiiskuta kenellekään”.

Tuli aamu ja sää suosi poikia. Serkku tuli meidän kummulle varusteineen. Hänellä oli mukana kirves, evästä ja ”pistooli”. Leo ja nuorempi kuusivuotias veli Olli olivat myös lähdössä. Ollille pantiin reppu selkään ja sinne vähäiset eväät. Leo otti selkäänsä venäläisen puoliautomaattikiväärin, joka oli sodan jälkeen kulkeutunut meille. Serkku vanhimpana johti komppanian matkaan. Ollilla ei ollut kenkiä jalassa, mutta siihen aikaan oli aivan yleistä kulkea kesällä avojaloin. Nykyään ei tietenkään kukaan lähtisi moiselle matkalle ilman kenkiä. Lähtiessä pojat huikkasivat nuoremmalle Irmalle sen verran, että hän tiesi, mihin suuntaan lähtivät.

Pojat marssivat iloisina kohti Maltiojokea ja Hihnamukkaa. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Maasto ei ollut mitenkään helppoa. Puolet matkasta oli pehmeää jänkää, mutta urheasti tämä komppania selvisi siitä kenenkään valittamatta. ”Johan se Maltiojokikin häämötti”, pojat huokasivat, mutta sitten tuli probleema: ”Miten mennään yli joesta?” he kyselivät toisiltaan. Kukaan ei osannut uida. Piti rakentaa lautta, mutta mistä? Pojat katselivat ympärilleen ja huomasivat niittyladon joen törmällä. ”Ei muuta, kun hommiin”, he päättivät. Ensin purettiin ladon katto ja pienimmistä hirsistä rakennettiin lautta. Lautta oli heikkoa tekoa, mutta joen yli päästiin. Pukattiin sitten lautta virran vietäväksi: ”Eihän sillä enää mitään tee! ”Matka jatkui kohti Aukeaselän ja Laukkuvaaran välistä maastoa. Pojat kulkivat vielä tovin, kunnes alkoi tulla nälkä. Eväät syötiin lähes kaikki siltä istumalta. Ollin reppu tyhjeni.

Matkaa jatkettiin eteenpäin ja kohta pojat löysivät suuren läjän sota-aikaista romua, ammuksia ja sen sellaisia. Serkku kolisteli läjässä olevia, ehkä kranaatinheittimen ammuksia kirveellään. Ei tullut mieleen, kuinka liki kuolema liippasi! He eivät osanneet päättää, mitä sotaromulle tehdään. Hetken aprikoituaan, he päättivät panna Ollin reppuun pari ammusta. Joutaisi hänkin kantamaan muutakin kuin tyhjää reppua. Pojat kiertelivät ja tutkivat maastoa. Päivä alkoi kallistumaan mailleen, kun he päättivät lähteä kotiin. Olli alkoi väsyä. Kranaatit painoivat vietävästi ja reppu hankasi selkää, ja jossakin vaiheessa Olli jätti ammukset maahan. Pojat kävelivät kohti Maltiojokea. Nälkäkin kurni suolissa. Olli ei enää jaksanut, vaan kaatui maahan ja nukahti. Isommat pojat katselivat toisiaan ja päättivät, että jääköön nukkumaan. Joki oli onneksi lähellä, mutta taas probleema: millä joesta yli! Sattui silläkin kohdalla olemaan lato. Ei muuta kun taas lautan tekoon! Serkulla oli vielä yksi suuri naula mukana. Siitä tuli osa, jolla lautta koottiin.

Olli nukkui vielä ja isommat pojat arvelivat, että jääköön siihen nukkumaan. Mutta Olli sattui heräämään ja alkoi itkeä. Se oli hänen onnensa, sillä olisikohan hän selvinnyt pitkään yksin Maltiojoen takana? Puoliautomaattikivääri nakattiin myös joen rantaan. Uuno-setä sen myöhemmin löysi ja sen vaiheista ei ole tietoa. Lautta kesti nipin napin joen yli. Leo muistaa, että se oli osittain veden alla ja hajosi, kun pojat pääsivät toiselle rannalle.

Kotona oli alettu kaipaamaan poikia. Isä ja serkun isä päättivät alkaa etsinnät. Isä nappasi hirvikiväärin selkäänsä ja lähti kohti Maltiojokea Irmalta saatujen tietojen mukaan. Hän ei tavoittanut poikia, vaan pojat saapuivat sillä välin kotiin. Irma kertoi isän lähteneen pyssy selässä etsimään heitä. Irma uskoi, että hänellä oli aikomus ampua pojat! Siitä pojat säikähtivät ja miettivät, mitä tehdä. Serkun isä sattui juuri palaamaan etsintäreissultaan ja serkkupoika jäi tietysti kiinni. Selkäsauna siitä tuli ja kova. Serkku huusi ja itki, kun isä antoi keppiä ja kiroili. Leoon ja Olliin hän ei tietenkään koskenut. Pojille tuli pelko takapuoleen, koska pelkäsivät samaa kohtelua. Se hirvitti vielä enemmän, että isä ampuisi heidät!

He lähtivät karkuun ja menivät Tenniöjoen joelle, Lossin rantaan. Siellä oli naapurin Ilmarilla lammaskoppi. ”Sinne vaan lampaiden sekaan piiloon”, he ajattelivat. Ilta alkoi pimetä yöksi ja tuli kova nälkä. Kotiin oli palattava, vaikka rangaistuksen uhalla. Ei auttanut, kuin tulta päin vaan! En tiedä, millainen oli vastaanotto, mutta ei ammuttu. Leo kertoi, että ei tullut edes selkäsaunaa. Taisivat olla vanhemmat huojentuneita, kun pojat pääsivät ehjinä takaisin toivioretkeltään.

Ladon omistajat olivat tietysti korvauksia vailla. Vanhemmat päättivät kuitenkin korjata ladot. He kokosivat veneellä joesta ladon osat ja laittoivat ne takaisin paikoilleen. Mitähän miehet mahtoivat miettiä, kun korjasivat latojen vauriot. Sen voi arvailla. Varmaan tuli muutaman kerran: ”Saatanan pojat, minkä tekivät!” Mutta he olivat kuitenkin huojentuneita, kun pojat selvisivät hengissä seikkailustaan.

 

Ari Paldán, 2015
Kertomus on julkaistu Saijan Sanomissa numero 2.
Saijan kyläyhdistys ry 2015.