Sodankylä

Sodankylä vihdoin

Viisi vuorokautta elokuvan huumaa

Sodankylän elokuvajuhlia on vietetty vuodesta 1986 lähtien. Koronan vuoksi kaksi vuotta tauolla ollutta juhlaa kaivattiin.

Virtuaalifestarit olivat korvike, josta puuttui ihmisten kohtaaminen: leyhähdys suuresta maailmasta, jonka Suomen suuret elokuvan nimet ja kansainväliset tähdet tuovat. Puuttuivat myös festareille saapuvat vuosien takaiset tutut, Sodankylästä muuttaneet, jotka kysyvät: Muistatko minut?

Sodankylän keskusta täyttyi väenpaljoudella. Vuoden 2022 festareilla oli noin 30 000 kävijää ja loppuunmyytyjä näytöksiä oli useita kymmeniä. Sodankylän erikoisuudet, säestetyt mykkäelokuvat myytiin heti loppuun. Käärmemäiset jonot Kitisenrannan pihalla yltivät lähelle naapuritontin rajaa. Jonotusta ja tungosta vähensi kuitenkin, että lippuja saattoi varata nyt myös digitaalisesti. Se on erinomainen uudistus.

Festareilla näkee tärkeitä elokuvia, joita ei tulisi katsoneeksi televisiosta, vaikka niitä siellä joskus esitettäisiinkin, eikä niiden katsominen televisiosta ole ollenkaan sama asia kuin elokuvaan keskittyminen Lapinsuun punaisilla tuoleilla. Yksi näistä oli Utama, bolivialainen elokuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta johtuvista arkisen elämän katastrofeista. Harvemmin esitettäviä elokuvia ainakin tällä puolen napapiiriä oli Anna Magdalena Bachin kronikka, joka on Johann Sebastian Bachin vaimon kertoma fiktiivinen elämäkerta säveltäjän viime vuosista. Elokuvan läpileikkaavana johtolankana oli Bachin musiikki. Elokuvan esitteli säveltäjä Kaija Saariaho. Elokuvajuhlat saattelevat Sodankylään kädenmitan päähän ja kuultavaksi merkkihenkilöitä, joita emme muutoin kohtaisi.

Yksi asia jäi minua kuitenkin kaihertamaan. Menin Kitisenrannan pikkutelttaan katsomaan tieteen erikoisohjelmaa Elävä suo elämän kehto. Aihe oli mielenkiintoinen ja kaikille meille Lapin laajoja jänkiä tarponeille läheinen. Se oli myös ajankohtainen Viiankiaavan suoaluetta uhkaavan kaivoksen laajentumisen vuoksi. Pettymykseni oli suuri, kun kuulutettiin, että tulkkausta tarvitsevat voivat ilmoittautua. Siihen on jo totuttu, että tieteen kieleksi on jo pitkään vakiintunut englanti. Mutta olimme niin lähellä sitä, mistä puhuttiin: pienessä teltassa muutaman kilometrin päässä soista, jotka juuri olivat valkoisena hillankukista. Olisimme halunneet kuulla asiasta suomen kielellä, osallistua keskusteluun suomeksi. Ymmärsin, että lähes kaikkien panelistien äidinkieli oli suomi tai että he osasivat suomea. Mitä ilmeisimmin suuri osa yleisöstäkin oli suomenkielisiä. Tässä tilaisuudessa, jos missä olisi ollut omiaan käyttää tieteen kielenä suomea. Englanti oli paikkakuntalaisia etäännyttävä jopa poissulkeva. Tulkkausta olisi voinut tarjota englanniksi niille, jotka eivät osaisi suomea. Näemmehän festareilla myös elokuvia, joissa on tallella alkuperäiskansojen kieli, käännös on tehty muille kielille. Suomen kieli on niin mitättömän pieni vähemmistö maailman kielten joukossa, että meidän on suosittava sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Lapinsuun katsomossa olimme kaikki yhtä, kun valot sammuivat ja tölkit sihahtivat. Antauduimme elokuvalle, katsoimme elokuvia elämästä. Parhaimmillaan elokuva piirtää eteemme omaa elämäämme, oikein syvään piirtääkin, tikulla sydämen pehmeään saveen. Perimmältään tänne tullaan itseään etsimään ja parhaassa tapauksessa löytämään. Elokuvan päätyttyä astuimme takaisin Lapin kesäyön valoon päänsisällys aiempaa rikkaampana.

Paula Alajärvi

Terveydenhoitajana vastaanottokeskuksessa

Syyskuussa 2015 otin vastaan terveydenhoitajan toimen Kemijärven vastaanottokeskuksesta, kun vastaanottokeskusta juuri perustettiin.

Aiempaa kokemusta vastaanottokeskustyöstä minulla ei ollut, mutta avoimin mielin ja työhön tarttuen täytin paikkani yhteisessä rivissä toisten SPR:n toimijoiden kanssa. Aluksi tutustuimme turvapaikanhakijoille varattuihin kerrostaloasuntoihin ja samalla kartoitimme tarvikehankintalistaa: ”lamppuja, patjoja, vuodevaatteita, vilttejä, wc-harjoja ja tiskiharjoja”, eräs ohjaajista luetteli.

Pitkät päivät kuluivat nopeasti valmistellessamme ensimmäisten turvapaikanhakijoiden tuloa, ja vasta sen jälkeen aloin yhdessä kollegani kanssa perehtyä tulevaan työhömme turvapaikanhakijoiden terveydenhoitajana. Alkutarkastukset ja hoidontarpeenarvioinnit ovat avainsanat työssämme ja niihin kävimme hakemassa osaamista Rovaniemen vastaanottokeskuksessa. Olimme täynnä intoa ja jännitystäkin uusista, tulevista työn haasteista.

Hakeutumistani terveydenhoitajan työhön Suomen Punaiselle Ristille kyseenalaistettiin kerran seuraavasti: ”Olet noin nuori ja haasteita varmasti työssäsi tulee riittämään. Ja voi hyvänen aika, kaikki työn terveydelliset riskitkin! Etpä tiedä vielä tyttö, mihin olet pääsi laittanut.” Jäin miettimään pitkään ennakkoluuloisia pohdintoja työstäni. Mielestäni ikä ei ole peruste aliarvioida ihmisen selviytymistä työstään, eikä päivittely terveydellisistä riskeistä sairaanhoitajan tai terveydenhoitajan työssä ole tarpeellista. Lisäksi, kenellä on oikeus kyseenalaistaa lähimmäisen uusi työ, jos itsellä ei ole minkäänlaista aavistusta työn tulevista haasteista. Ei minullakaan ollut, mutta avoin mieli ja oppimisenhalu ovat valttia kohdatessa uusia ja täysin tuntemattomia elämän polkuja.

Jo opiskeluaikoina tunsin suurta mielenkiintoa ja halua päästä tekemään hoitotyötä kansainvälisten asiakkaiden kanssa. Silloisen elämäntilanteeni vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä vaihtoon ulkomaille, mutta palava halu saada tehdä hoitotyötä englanniksi jäi kytemään. Opiskeluni loppuaikoina ja valmistumiseni jälkeen sain huikean mahdollisuuden tehdä terveydenhoitajan työtä Kevitsan työterveyshuollossa kansainvälisten asiakkaiden kanssa. Opettavaisesta vuodesta ja kuukausista, kaikista hetkistä Kevitsan Työterveyshuollossa suurin kiitos kuuluu työterveyslääkäri Ali Arsalolle, jonka sisimmässä sykkii inhimillisyys ja opettamisen lahja.

Nykyisen työni perusta löytyy SPR:n arvoista, joiden merkitystä humaanissa auttamistyössäni ei voi väheksyä. Esimerkiksi Punaisen Ristin yksi tärkeimmistä tehtävistä ja päämääristä on inhimillisen kärsimyksen estäminen ja lievittäminen – se itsessään jo kuvaa hyvin pitkälle työni sisältöä. Yleisesti tiedämme ihmisarvon olevan sama kaikille koulutukseen, ikään, sukupuoleen, uskontoon ja kansallisuuteen katsomatta. Terveydenhoitajan työssäni asiakkaiden koulutustausta on paimenpojasta lääkäriin, ikä vastasyntyneestä ikäihmiseen ja kansallisuuksia löytyy useita. Jokaisen heidän kohdalla haluan kunnioittaa heidän terveyttään, ihmisarvoaan ja ennen kaikkea suojella elämää.

Asiakastyössäni kohtaan kirjoitus- ja lukutaidottomia ihmisiä, mikä on tehnyt mieleni nöyräksi ja kiitolliseksi siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa yhteiskunnassamme, jossa on peruskoulujärjestelmä ja hyvät jatko-opintomahdollisuudet. Sisimpäni hiljenee, kun ajattelen, kuinka epäreilu maailmamme on. Monet elämän mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, minne maapallolla synnymme ja missä kasvamme.

Tolkun ihminen?

Media on osaltaan ottanut kantaa turvapaikanhakijakysymyksiin, Suomen rajan ylityksiin, ihmismassojen liikkumiseen Suomea ja Eurooppaa kohti sekä kansalaisten turvallisuuteen muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Niinistö kuvaili puheessaan ”tolkun ihmisiä”, joihin usea suomalainen samastui. Mitä loppujen lopuksi tarkoittaa tolkun ihminen? Hiljaista myötäilijää, joka ei ole puolesta eikä vastaan puhuttaessa turvapaikanhakijoista? Tyytyväistä myhäilijää, kun joku ottaa kantaa edes jotenkin keskustelua herättäviin aiheisiin turvapaikanhakijoista? Vai onko tolkun ihminen hiljainen myötäilijä siksi, että tietämättömyydessä kasvava pelko vetää hiljaiseksi? Oli miten oli, tolkun ihminen ei ainakaan aiheuta toiminnallaan lisäharmia turvapaikanhakijoille, vaan antaa heille mahdollisuuden saada yhteiskunnastamme apua ja turvaa, kun on avuntarpeen aika. Toki kolikolla on aina toinenkin puoli: monenlaista vihamielisyyttä on ilmennyt yhteiskunnassamme vastaanottokeskuksia kohtaan, mikä osaltaan on saanut mieleni hyvin surulliseksi.

Työni on antanut usein aihetta iloon, kun lapset ovat elekielellään osoittaneet kiitoksensa meille hoitajille, miehet ovat tuoneet kupillisen teetä ohjaajille ja auttaneet monissa kantoapua vaativissa töissä tai äidit ovat antaneet hetkeksi syliimme vastasyntyneen. Se on ihmisyyttä yli maan rajojen, se on välittämistä sukupuoleen katsomatta, se on työssämme näkyvä turvapaikanhakijoiden kiitollisuus – joka liian harvoin ylittää uutiskynnyksen.

 

Anne Seppälä
Sodankyläläinen terveydenhoitaja
Kemijärven vastaanottokeskus
SPR Lapin piiri