Vuonna 1971 aloitti Roskilde, jonka huumaavat – ja huumeisetkin – soundit iskivät tiedostavimpien tuttavieni tajuntaan. Tanska kulki monenmoisten vapautumisaatteiden kärjessä. Roskildeen, Roskildeen! Roskilde olisi nostanut meidät pöheiköissä eläjät sille aallonharjalle, jolla kaupunki-Euroopan nuoriso ratsasti. Silloin ei tarvinnut saada kaikkea eikä heti, kunhan joskus jotakin. Emmekä me menneet Roskildeen. Mieleni syövereistä henkäilivät nuo 70-luvun kaveripiirini tunnot, kun valmistauduin ensikokemukseeni rokkifestareilla. Simerock Napapiirillä oli minun roskildeni. Kesäkuun alussa oli innoton olo, kadutti. Ajatus festareille lähdöstä laiskotti. Siellä olisi varmaan tylsää ja rasittavaa. Toista olisi ollut lähteä kuuntelemaan Olavi Virtaa tai Katri Helenaa. Keskustelin peleistä pikku-Erkin kanssa. Siinä huomasin, mistä haluttomuuteni johtui. Rokkifestarit…

Jo vain tuntee, ken Lappiin on kulkeutunut Mitä aiemmin ollut on vailla. Jetta Huttunen pohti edellisessä Jänkä-lehdessä onko Rovaniemestä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi ja tulee semmoiseen tulokseen, että reippaalla taloudellisella satsauksella vaikkapa uuden peräkkäisten genetiivien keskuksen (yliopiston taiteiden tiedekunnan junantuomien opiskelijoiden nykytaiteen ja mediakulttuurin keskus Magneetti) toimintaan se voisi olla mahdollista. Toisessa lehdessä Huttunen tuumi, onko Lapissa olemassakaan muuta kuin Rovaniemeläistä kulttuuria ja arveli että “Tuskin.” Portti kaupungin kunhan on sulkeutunut Maailmaa katselee toisella lailla. No. Muinaislöydösten perusteella Rovaniemen paikalla on asuttu ainakin 7000 vuotta. Tämä tiedetään. Samalla niemellä on ollut myös lappalaisten talvikylä keskiajalla. Näin arvellaan. Voipi olla. Sana ”kylä” tarkoittaa…

Menneinä vuosikymmeninä keskusteltiin maaseudun lahjakkaista nuorista, jotka eivät olleet saaneet mahdollisuutta terävöittää henkeään koulunkäynnillä. Kansakoulunopettajat pitivät erityistehtävänään poimia hyväpäiset oppilaat keskikouluun sivistettäväksi. Koulutus oli sodanjälkeisinä vuosina –ja tietysti myös sitä ennen – portti parempaan elämään. Ehkä velvoite oli jopa ilmaistu opettajille, sillä tarvitsihan nuori kansakunta koulutettua väkeä noustakseen metsästäjistä ja korvenraivaajista, ellei vielä ihan small talk –kansaksi, niin kuitenkin muutaman askeleen ylemmäksi kirjasivistyksen rappuja. Kaikkia lahjakkuuksia ei saatu haravoitua sivistyksen riihtä puimaan. Raaka ruumiillinen työ oli arvossaan ja sitä tehtiin paljon. Kaikille käsipareille oli akuutti tarve, eikä koulun jalostavaan voimaan oikein edes uskottu. Sitä paitsi koulutuksesta koitui maksuja, eikä ylimääräistä…

Kohtaaminen hakkuuaukiolla – Paula Alajärvi Kevon kanjoni – uhka ja mahdollisuus – Kerttu Korhonen Unelma kestävämmästä liikelahjasta – Miia Kärnä Näkkälän palkisen jako kietoutuu saamelaismääritelmään – Tuomas Keskitalo Marjojen metsästäjät – Hertta ja Paula Alajärvi Sanoilla maalausta – Tiinaliisa Multamäki Elämää Suomen komeimman kotikiven juurella – Sirpa Karjalainen Maan ja taivaan välillä – Matti Huotari Erään hevosen tarina – Katja Hirvasaho Paulaharjua Hetassa – Paula Alajärvi Lapin Kansaa katsomassa – Erämään armoilla IV – Tiakka Mustikan arvo – Hertta Alajärvi Tosipaavolainen – Aate Syksy saapuu – Didu Historiaa preesensissä – Paula Alajärvi Lapin naiset astuvat varjosta valoon! – Tiina Heinänen…

Kohtaaminen hakkuuaukiolla Latasin reppuun varmuuden vuoksi kumisaappaat ja villatakin. Sää oli lämmin, mutta ilma enteili sadetta. Hakkuuaukea oli jo vuosia ollut mieluinen mustikkapaikkani. Ajoin puomille, jatkoin jalkaisin mäkistä soratietä ylös ja mutkittelevaa polkua metsän halki aukiolle. Ripustin repun kuivaan oksantynkään ja aloin poimia. Olin saanut jo pikkuämpärin täyteen, kun alkoi tihuttaa. Sade yltyi kunnon kuuroksi ja raskaat pisarat kastelivat ohuen vaatetukseni läpimäräksi. Sadetakki oli unohtunut. Kun sade taukosi, ripustin märät vaatteeni kuivumaan puiden oksille. Puin pelkän villatakin yläkroppaan ja kumisaappaat jalkaan. Jatkoin poimimista, olo tuntui mukavalta seuraavaan sadekuuroon asti, joka ei ollut sen vähävetisempi kuin edellinenkään. Harmaanutuisen maiseman läpi näin…

Sanoilla maalausta Näen edessäni kauniin kultaisen jalokivin koristellun kruunun. Kuulen miesäänen upean soinnin korvissani, nuori mieleni kokee huikean oivalluksen: paavin päähine! Ja siihen se ilmestyy, kruunun viereen, luokkahuoneeseen opettajanpöydälle kirjapinojen päälle. Sanat ovat luoneet kuvan, tarina alkanut elää, ääni on johdattanut minut unohtumattomalle matkalle. Eläkkeelle jäämässä oleva äidinkielen opettaja Urho Vähäniitty lausuu V. A. Koskenniemen runoa Kruunuja. Olen juuri aloittanut yläasteen. Olen lumoutunut. Tuo teininä koettu runouden lumous oli niin vahva, että olen halunnut välittää sitä eteenpäin. Minulle lausunta on nimenomaan tarinan kerrontaa, kuvien maalaamista sanoin. Tänä tekstitettyjen, liikkuvien kuvien aikakautena on erityisen koskettavaa, kun elävä ihminen kuvailee maailmaa sanoin….