Sanoilla maalausta

Sanoilla maalausta

Näen edessäni kauniin kultaisen jalokivin koristellun kruunun. Kuulen miesäänen upean soinnin korvissani, nuori mieleni kokee huikean oivalluksen: paavin päähine! Ja siihen se ilmestyy, kruunun viereen, luokkahuoneeseen opettajanpöydälle kirjapinojen päälle. Sanat ovat luoneet kuvan, tarina alkanut elää, ääni on johdattanut minut unohtumattomalle matkalle. Eläkkeelle jäämässä oleva äidinkielen opettaja Urho Vähäniitty lausuu V. A. Koskenniemen runoa Kruunuja. Olen juuri aloittanut yläasteen. Olen lumoutunut.
Tuo teininä koettu runouden lumous oli niin vahva, että olen halunnut välittää sitä eteenpäin. Minulle lausunta on nimenomaan tarinan kerrontaa, kuvien maalaamista sanoin. Tänä tekstitettyjen, liikkuvien kuvien aikakautena on erityisen koskettavaa, kun elävä ihminen kuvailee maailmaa sanoin. Se on erityisen koskettavaa juuri heille, jotka eivät tiedä sitä kaipaavansa. Siksi minä haluan viedä lausuntaesityksiä ihmisille, jotka eivät itse lähtisi lausuntaa kuuntelemaan. Paikkoihin, joissa on runoutta liian vähän: kouluille, kapakoihin ja kauppakeskuksiin.

Louhistiina, Lapista

Koen, että juureni ovat vahvasti Lapin metsissä. Näissä oranssinsävyisissä männyn rungoissa, karhunsammalmättäissä. Karussa ja vaatimattomassa ympäristössä, jonne on sinne tänne upotettu uskomatonta kauneutta: samettinen hiekkaranta, maariankämmekkä ja meheviä mustikoita. Mutta mitä on olla lappilainen, kun ei ole saamelainen?
Elias Lönnrotin toimittama ja SKS:n julkaisema Suomen kansan muinaisia loitsurunoja johdatti minut juurilleni. Sieltä löytyi se luontoyhteys, jota olin lapsesta toteuttanut. ”Anna Ahti ahvenia”, kun heitän vieheen veteen. Vaatimukset, ettei pahaa tapahtuisi ”sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana”. Siellä olivat ystäväni Hongatar, Pihlajatar, Kuutar ja monet muut, joiden kanssa olin käynyt hiljaista keskustelua koko elämäni. Oli helpottavaa löytää itsestään vuosisataisten perinteiden jatkumo. Jotain pysyvää ja ikiaikaista.
Louhistiinan loitsurunoesityksissä haluan tuoda esille muinaissuomalaista kulttuuriperinnettämme. Muistuttaa siitä, että sanoilla ja runoilla on ollut meille suomalaisille ihan erityinen merkitys. Joillekin loitsurunot voivat olla vain viihde-esitys, joillekin matka kalevalaiseen kulttuuriin, joillekin se voi olla puuttuva pala tiestä omille juurilleen.

Elämät kansanrunojen takana

Tätä kirjoittaessani Halurako-esitys on vielä harjoitteluvaiheessa. Silti koen, että taiteilijana olen jo saavuttanut olennaisimman: ihmiset pohdiskelevat, mitä mieltä he ovat siitä, että rivoja runoja esitetään julkisesti, ja haluavatko he itse kuulla niitä. Kiireinen uraohjus on pysäytetty pohtimaan omia arvojaan, omia kiinnostuksen kohteitaan, itseään ja suhdettaan ympäröivään maailmaan.
Matka yksittäisistä rivoista riimeistä ja rallatteluista kahdeksi puolentunnin elämäntarinaksi on ollut mielenkiintoinen prosessi. Jokaisen kansanrunon takana on monta ihmisiä: joku, jolle on käynyt niin kuin runossa kerrotaan, toinen, joka on tehnyt sen riimeiksi ja seuraava, joka kertoo sitä eteenpäin. Ja jokin siinä tarinassa on vedonnut ihmisiin niin, että se on jäänyt elämään. Kiinnostavan runon löydettyäni kysyin mielessäni ”mitä sitten tapahtui” ja jatkoin digitaalisen kansanrunoarkiston selaamista, kunnes joku toinen runo kertoi vastauksen. Runo kerrallaan syntyivät esityksen Maija ja Matti sekä heidän elämäntarinansa.

Runot muistan, laulun sanoja en

”Kuinka sinä muistat tuon kaiken?” kysytään lähes joka esityksen jälkeen. Ehkä ihmiset ovat vieraantuneet ulkoa opettelun kulttuurista. Lausuja opettelee tekstiä työkseen siinä missä näyttelijä tai laulajakin. Unohdan tavaroita, asioita ja omia ajatuksiani kesken lauseen. Mutta runot ja niiden tarinat juurtuvat mieleeni nopeasti ja pysyvästi. Kerran opittu teksti palautuu mieleen hyvin helposti.
Minä muistan runon ensin kuvana, tarinan etenemisen muuttuvina kuvina. Muistan runon rytmin, muistisäännöt – ensin k-rivi, sitten l-rivi. Vasta näiden jälkeen alan muistaa itse tekstin, oikeat sanat. Jostain syystä nuottiviivaston alle kirjoitetut laulun sanat eivät tartu muistiin samalla tavalla. Nuottiavain lukitsee aivoni eikä mitään mielikuvia synny. Minun on kirjoitettava laulun sanat erilliselle paperille ja opeteltava ne ilman nuotteja. Vasta silloin teksti alkaa elää minussa.

Jokin jatkaa matkaansa

Auditoriollinen yläastelaisia rynnii välitunnille. He ovat juuri kuunnelleet puolituntisen J.H. Erkon runoja ja pysyneet sen ajan erillään älypuhelimistaan (yhtä lukuun ottamatta). Vihreähiuksinen tyttö kulkee vastavirtaan, tulee luokseni. ”Mä en oo ikinä kuullu mitään tämmöstä, se oli mahtavaa, kiitos!” Hänen innosta loistaviin silmiinsä katsoessani muistan hetken yli kaksikymmentä vuotta sitten siinä samaisessa koulussa. Hymyilen. Sanat ovat luoneet kuvan, tarina on alkanut elää, matka on alkanut.

Tiinaliisa Multamäki

Kirjoittaja on sodankyläläinen kansanrunouteen hurahtanut lausuja ja tuottaja.

Hän oli 2012 J.H. Erkko -lausuntakilpailun yleisön suosikki.

Hänen uusin kansanrunotuotantonsa Halurako käsittelee seksiä ja sen puutetta.