Halki elämän kävelty kirja

Kävelty? Eikös kirjailija paremminkin kirjoita?

Ystäväni Anna-Liisa Haakanan kirjoittamisprosessia olen saanut seurata noin 40 vuoden ajan. Tiedän hänen rakennelleen kulloistakin romaaniaan ensin Lapin luonnossa kävellen, mietiskellen, maisemia mieleensä upottaen, kirjahenkilöiden miljöitä ja asuinpaikkoja hakien. Siksi jo Anna-Liisan nuortenkirjojen luonto oli syvästi todellisena taustana: oli kävelty solisevat puronrannat, hillasuot, kotitiet Sattasesta kirkonkylään. Sinne sulautuivat luontevasti kirjojen henkilöt, faktat ja fiktiot.

Voin kuvitella, kuinka kirjailija-Veikkonsa kanssa metsiä taamoessaan jäljessä kulkeva ”leivänpaistaja” eli omaa Lapin maisemaansa, omia henkilöitään. Mies edellä eli omat kirjamaisemansa. Kadehdin niitä kahvistelunuotioita, jolloin sen edelläkulkijan että jäljessätarpovan kirjailijan tarinat kohtasivat…Ja vaelsivat illan tullen kirjaimiin.

Siksi tämä halki elämän kävelty kirja ”Huutomerkkejä taivaalle”.

Monissa aiemmissa romaaneissa elävät Huutomerkkien ihmiset, ikään kuin varpaillaan esille pyrkien. Nyt he ovat täyteläisinä samassa elämän loimessa. Tosi on totta ja fiktio fiktiota; kanssakävelijä, lukija, löytää loimena toden, itse eletyn – ja värillisenä kuteena kirjailijan mielen luoman fiktion.

Sota on kaiken taustana: mennyt sekä edelleenkin aviomiehen mielessä oleva. Sota hajautti kirjan minäkertojan perheen: osa lapsista kauas toisaalle, henkisesti palaamattomiin – osa lapsista sidottuina ikuisiksi muistelijoiksi, menneisyyden kyselijöiksi. Isä pakeni miehen maailmaan, äidin ankaraksi osaksi tuli koota perhe uudelleen ja uudelleen, torjua ikiomat toiveensa – ja kasvaa kovaksi. Mutta sillä keinoin niin moni Suomen nainen on aina turvannut joltisenkinlaisen tulevaisuuden lapsilleen.

Poika – kirjan itseasiallisesti toinen päähenkilö, äidin ohella, jää omaan sotaansa. Äitinsä rakkaus ja ikävä jää vastakaiutta: äitiä, sisaria syyttävä kovuus jatkuu kirjan ulkopuolelle. Silti kirjailijan usein toistama sana toivo jää kaikumaan. – Tosin äiti ei pojalle enää anteeksiantoaan ennätä osoittaa…Mitä miettiikään poika – sitten kun alkaa hänen muistojensa ja miettimisensä aika? Vieläkö hänen tarinansa luemme?

”Suru ei huuda. Suru on äänetön” – ei huuda sodan ei pelon vuoksi. Suru se kirjoittaa vuosikymmenet äänettömiä kirjeitä: huutomerkkejä taivaalle. Kirjeitä tuomitsevalle veljelle: ”Tahdoit tai et, meidät on piiskattu yhteen, samoja haavoja me kaikki kannamme.” Kirjeitä pelottavalle äidille, kirjeitä selkänsä kääntävälle Miehelle, Jumalalle…

Miehet sotivat, kansa on kertonut. Niinpä kirjan mies Mies luovuttaa vapaussodan perintönä saamansa pistimen tyttärenpojalleen. Minähenkilö kuitenkin toivoo sodan tarinan saavan uusia muotoja uuden sukupolven kasvaessa.. – Naisen ja lapsen sotaa on luettu vasta viime aikoina. Kirjan minäkertojan, Naisen tehtäväksi on annettu anteeksiannon, toivon perintö, pohtii kertoja. Toivo – sehän se me meillä maailmaa pystyssä (?) pitävillä naisilla on…Sanoiko Anna-Liisa Haakana näin? Vai tulkitsinko? Ja sisaruus – syntyykö sekin kirjojen henkilöihin samastuvissa lukijattarissa?

Sovinto syntyy vanhenneen äidin kanssa; tytär ymmärtää, että äidilläkin, kenties, on mielen lokeroissa kirjeiden suunnaton varasto. Salattu elämä. – Äiti on saanut anteeksiannon – jo ennen elämänsä karanneita loppuvaiheita. Nyt hän saa kiitoksen, ei enää äänetöntä kirjettä vaan nöyrän, ymmärtävän romaanikirjeen. Sinne Taivaalle!

Kirjan kaunein kohta yhdistää minäkertojan ja hänen äitinsä – yhdistäjänä tyttärentytär:

”Yöllä kuulin uneeni Tiinan itkun. – Äkkiä säpsähdin siihen että lapsen itku oli vaiennut, talo oli hiirenhiljaa kuin jotain kuunnellen.

Nousin vuoteesta, raotin varovasti olohuoneen ovea ja näin heidät talvikuutamon sinisessä valossa. Äiti istui keinutuolissa lapsi sylissään. Hän näytti katsovan nukkuvaa tyttöä, kosketti varoen lapsen poskea, nosti peittoa ylemmäksi. Menin lähemmäksi, äiti käänsi kasvonsa minuun.

’Tämä on maailman kaunein lapsi’ äiti sanoi.

Minä halasin häntä ja jätin hänet yksikseen vauvan kanssa. Tiesin että hän halusi istua äänettömyydessä ja antaa hyvien ajatusten soljua lapsen sieluun.

Se oli hyvin pyhä yö.”

Itseltään kertoja kuitenkaan lopulta jää kysymään: ”Onko minulla oikeastaan osuutta omaan elämääni. Mitä minä muuta olen kuin itsellenikin tuntematon tarina, monien kertojien sekavaksi sepittämä.” Mutta romaanin toivon loppu on – kuitenkin – suorastaan raamatullinen: ”Entä jos kerran kuitenkin koittaa aika, joka kokoaa yhteen meidät, jotka olemme toisiamme vastaan rikkoneet. Silloin meitä puhuttelee ääni, joka ei kysy, mitä meille tehtiin, vaan mitä me teimme elämällemme.”

Kävellään taas tätä Elämisen polkua, ystäväni. Ja Sinä teet siitä tarinan?

Näin minä Sinun huutomerkkisi luin.

Saija Näsi, sodankyläläinen äidinkielen opettaja