METTÄHANHEN MAAGINEN ÄÄNI

Ei kait meillä, velipojalla ja minulla, muuta tavoitetta ollut kuin kuulla se. Viikon ajan se oli jo soinut luontoäänenä radiossa. Ei tarvinnut sillä viikolla Whitesnakea eikä Van Halenia päästäkseen työvireeseen. Vaimealla pulinalla alkava, kunnon ”ka-jank”:iin kiihtyvä hanhitokan mekastus radiossa nosti niskakarvatkin pystyyn. Hyvä, että auto pysyi tiellä. Sen kun pääsisi kuulemaan vielä livenä.

Oltiin hinattu autolla vene vehkeineen järven kaukaisimpaan päähän. Putputettu siitä pikkumoottorilla pari tuntia jokisuuhun. Sitten piti vielä sauvoa jokea ylös, mutta muovipurtilon sauvominen loppui heti alkuunsa, ensimmäiseen nivaan. Pyörittiin virrassa aikamme, kunnes velipoika sanoi: ”Tämä on aivan naurettavaa. Kävellään.” Tavoiteaavalle oli oli vielä matkaa viitisen kilometriä, mutta mikäs siinä. ”Ei kun tarpomaan.” Onneksi ryssänkaulamättäikköjen välissä oli kuivempiakin kangastaipaleita, vaihteluksi. Silmälaseja alussa huurustanut heeperihiki karisi niin, että jäljelle jäi enää hiki.

Aavan keskellä oli pieni, kuiva kumpu, johon väsyneinä pysähdyttiin keittelemään sumpit ja haukkaamaan herkkuja. Aavalta kuului kurjen huutoa, ja kohta raikui pikinokkaisen kippurahäntämme Jöllin haukku. Kaikenviljan koira. ”Oliskhan tuossa kurjessa hyvä liha?” velipoika arveli. ”Vois ollakki. Sammakoitahan se kait syö”, vastasin. Pappavainaa oli muistaakseni joskus maininnut, että on sitä ainakin sota-aikana syöty. Kesken kahvittelun koiranhaukun seasta kuului yksi ainoa ”kank”. SE ÄÄNI. Hetkeksi kaikki seisahtui, sekunniksi katseet kohtasivat. Elokuva muuttui mykkäelokuvaksi. Ei siinä mitään puhua tarvinnut. Ei saanut. Hanhia, perkele!

Sitten alkoi tapahtua. Oltiinkin yhtäkkiä äänettömässä toimintaelokuvassa. Kuksien sisällöt lensivät sammalikkoon, patruunat lensivät piippuihin. Molemmilla oli mukana kivääri ja haulikko. Veli oli nuoremmuuttaan eli nopeampana jo ryömimässä jängälle. ”Älä vielä mee”, kuiskasin kovaa. Se kuulosti omissa korvissa huudolta. ”Tehhään äkkiä haarakepit ja naamat mustiksi.” Vuoltiin pikapikana tukikepit kivääreille ja levitettiin pikiöljyä paniinkinomaisesti kasvoille. Velipojalla lorahti öljyä silmiin niin, että se huusi kirvelevää tuskaansa äänettömänä. Olin niin väsynyt, että minua alkoi hysteerisesti naurattaa koko tilanne. Hihitin vedet silmissä sisäänpäin, kun veli hamusi kenttäpullosta vettä silmillensä.

Lopulta naamat olivat mustat. Silmänaluset olivat jo ennestään. Velipojan valkoiset silmämunat pälyilivät kiimassa. Nyt meitä kalpeanaamoja ei tarkka vartijahanhikaan enää niin helposti huomaisi, jos ei haistaisi. Aloitimme ryöminnän peräkkäin. Näimme jo alussa, että näkösuojaa ei ole oikeastaan ollenkaan ennen rimpilampea. Siellä hanhet kiusasivat rannalla raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Sen tiesimme jo ennestään, että Jölli ei vapaaehtoisesti veteen mene. Sille ensimmäisenä kesänä vahingossa sattunut koskenlasku Suomujärvillä oli todennäköisesti aiheuttanut sille vesikauhun.

Vasta lammen reunassa, noin 300 metrin päässä kummusta, oli matala kaarto, joka suojaisi meitä, jos ihan maata myöten kiemurtelisimme. Kahden aseen kanssa ryömiminen oli liian hankalaa. Sovimme käsimerkein, että veli jatkaa vain haulikon kanssa ja minä kiväärin. Jänkä muuttui koko ajan märemmäksi. Ja vaatteet myös. Kun allamme oli enää oikeastaan vain mutarapaa, koiran haukku äkkiä loppui. Mitä nyt, kävi mielessä. Samalla edestä kuului kankatusta ja isojen siipien läiskettä. Siinä ne lensivät suoraan päältämme, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään ampuakseen. Olimme jähmettyneet suolapatsaiksi paikallemme. Ei sen näin pitänyt mennä. Puuskutimme mudassa, pettyneinä ja litimärkinä.

Jölli parkaisi ja aloitti haukunnan uudestaan. Jumalauta, sinne jäi vielä jotakin! Ei muuta kuin pää alas ja kyynärpäillä hivuttautuen eteenpäin. Ikinä en ole ryöminyt niin pitkää matkaa. Lopulta pääsimme kaarron taakse. Hämärsi jo niin, että pian olisi liian pimeää ampua. Lammen keskellä kauniisti lipuen pyöriskeli hanhi, joka seurasi koiran touhua lammen vastarannalla. Matka oli silti liian pitkä haulikolle, joten pistin haarakepin varovasti mättääseen ja asetin kiväärin siihen. Silmälasit olivat huurussa ja kiväärin kiikarin linssit olivat huurussa. Yritin rauhoittua samalla, kun kaivelin taskuja. Kuivaa paperia ei enää ollut. Yritin sormella pyyhkiä linsseihin edes pientä näkemäreikää. Tähtäilin, mutta ei siitä mitään tullut. Luovutin ja annoin veljelle kiväärin: ”Ammu sie jos jotaki näet.” Velipoika otti kiväärin ja tähtäili ja tähtäili. ”Ei saatana täälä näe mithän”, sihisi. Sitten keksi jotakin, näin ilmeestä. ”Hei, ota multa vasen kumisaapas pois jalasta ja kaiva sieltä villasukan alta se alusukka. Minusta tuntuu, että sen kantapäässä on kuiva läntti”, kuiskasi. Tein niin ja nopean kuivausoperaation jälkeen kajahti kiväärinlaukaus. Hanhi jäi rimpeen.

Veli lähti saman tien kumpuun tekemään tulia. Minä jäin maanittelemaan koiraa, jotta uisi hakemaan linnun lammesta. Se mitään uinut, vaikka yritin hyvällä ja pahalla. Hetkuttelemalla rantamätästä sain jonkinmoista maininkia synnytetyksi mutta en sitä vertaa, että lintu ajautuisi koiran suuhun. Vasta kun näin, että pimeässä loistivat tulet kummusta, myönsin itselleni, että minun pitää itse käydä se uimassa. Pelotti niin perkeleesti. Mietin, että olen aivan liian vanha tähän. Vettä lammessa ei ollut kuin kymmenkunta senttiä mutta sen alla tuntui majailevan pohjaton mutakerros. Riisuin munasilleni, otin puukon käteen, laskeuduin mahalleni mutakerroksen päälle ja paniikkikroolasin hanhen kaulaan kiinni.

Rannassa ei kylmä enää puistellut ollenkaan. Täysikuu oli sopivasti noussut taivaalle. Oli lievästi sanoen sankarillinen olo. Voi olla, että vähän ulvaisinkin kuuta kohti hanhi kourassa. Hyvittelin Jölliä. Kehuin sitä maailman parhaaksi koiraksi. Ne on noutajat erikseen. Tulilla olimme niin saamamiehiä että. Laskimme varmana, että joka kolmas vuosi on meidän perheessä hanhi joulupöydässä. ”Ei kovin monella ole, hä!”, uhottiin. Läiskimme toisiamme selkään ja teimme uusia toteja. ”Kuiten pittää silti pyytää tyhjää ne välivuojetki. Muuten emmä saa”, päättelimme viisaina ja valaistuneina. Tuo teoria on muuten nyttemmin vääräksi havaittu. Väkisin et hanhta ota!

Jokin pikkuseikka kuitenkin kiusasi mieltä. Miksi kaikki muut hanhet karkasivat ajoissa lentoon, mutta tuo yksi pöljä jäi? ”Olikhan se satohanhi?” arvelin ääneen, kun kaatoryypyt jos toisetkin oli otettu. ”Son kuule saatana aivan sama. Sato tai paisto”, velipoika kuittasi, ”hyvä se kuiten on.” Niin on.

nimim. Vielman veljekset vai Markku Vielma?