22. Tromsø International Film Festival

Tromssaa sanotaan pohjolan Pariisiksi – eikä syyttä. Se on napapiirin pohjoispuolisista kaupungeista suurin ja varmastikin myös kansainvälisin. Olen käynyt Tromssassa monia kertoja, mutta vain kerran aiemmin Tromssan filmijuhlilla.

Tromssa on niin pohjoisessa ja niin hankalien matkojen päässä, että sinne asti elokuvia katsomaan tulleen ihmisen täytyy todella rakastaa elokuvia. Jos sattuisi omistamaan merikelpoisen paatin, voisi Tromssaan olla hyvinkin houkuttelevaa matkata meriteitse sen ympäri vuoden sulana pysyvän sataman ansiosta. Lentokenttäkin kaupungissa on, ja Oslon tai Arlandan kautta pääsee kaupunkiin muutamassa tunnissa. Kaikkein hankalinta on maaliikenne. Suomesta ei kulje säännöllisesti ainuttakaan linja-autoa Tromssaan – ainakaan talvisaikaan – eikä junaraiteita tiettävästi ole kustannustehokasta rakentaa vuoristoiseen ja vuonoiseen maankolkkaan. Taksin ottaminen Sodankylästä Tromssaan on varmaankin aika kallista ja liftaaminen vie aikaa, joten ainut vaihtoehto oli pummata kyyti joltain kaverilta tai sukulaiselta. Kyydin sain Kilpisjärvelle asti isäni matkailuautossa, ja loppumatka Tromssaan menisi siskonpojan Corollassa heavymetallin pauhatessa. Kapea ja pimeä Kittiläntie sakeassa lumisateessa on kuin vauhtihullujen turistien ja poromiesten temppurata, jolla kilpaillaan siitä, kuka pystyy ajamaan yhtä lujaa kuin Tapani Kansa. Kittilään mentäessä Bemaria ja Volvoa pyyhkii ohi molemmilta puolilta. Kittilän jälkeen samat autot ovat nokallaan lumipenkassa. Hurjastelijat istuvat jähmettyneinä autoissaan puristaen autonsa rattia, kasvoillaan järkyttynyt ilme, kuin shokissa. He tietävät, että sudet vaanivat Lapin erämaissa. Minä ajan ohi kuunnellen Kirkaa ”Daa daa daa-da daa-da, Kiitää alla autostrada, Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on.”

Edellisen kerran olin Tromssan elokuvajuhlilla vuonna 98 Rovaniemen elokuvakerho Cineman linja-autokyydillä. Senkertaisesta käynnistä päällimmäiseksi mieleen jäi elokuvalippujen heikko saatavuus, vuoristoisen maiseman jylhyys ja Pølse med Brø. Tämänvuotinen festari yllätti elokuvanäytöspaikkojen runsaudessa – viisi teatteria ja ulkoilmateatteri, eli niin sanottuja Snøkino -näytöksiä oli nyt enemmän, joten lippujakin sai paremmin. Maisema on edelleen yhtä jylhä kuin aiemmin, nyt lisäksi muutamana iltana saimme nauttia revontulten leimusta. Jo perinteeksi muodostunut nakkisämpylä oli saanut laajemman makukirjon erilaisine sämpylä- ja nakki -vaihtoehtoineen. Terveellisempi täysjyväsämpylä ja pekoninakki olivat minun suosikkini.

Ensimmäisenä festaripäivänä näin Marc Isaacsin dokumentin All white in barking, joka kuvasi rotujen välisiä ennakkoluuloja englantilaisella esikaupunkialueella. Pitkään alueella asuneet valkoihoiset olivat avoimen epäluuloisia naapurustoon muuttaneita albaaneja ja nigerialaisia kohtaan. Eri osapuolten välillä ei kuitenkaan esiintynyt väkivaltaisuutta tai muuta näkyvää vihamielisyyttä. Dokumentti esitteli kirjavan joukon persoonallisia ihmisiä, joilla oli omia – usein vääriä – ennakkokäsityksiä erirotuisista ja -maalaisista ihmisistä. Ihmissuhteista mielenkiintoisin oli keskitysleiriltä selvinneen vaatekauppiaan Montyn ja nigerialaisen Bettyn välillä. Monty asui Bettyn kanssa ja oli tästä riippuvainen jokapäiväisissä toimissaan, mutta silti esitteli naisen ystävilleen vain hoitajanaan. Toisaalta taas Bettyllä oli oma perhe Nigeriassa ja hänen miehensä tiesi Bettyn ja Montyn ”erikoisjärjestelystä”.

Oldrich Lipskyn Lemonade Joe oli todella hauska tšekkiläinen länkkäri vuodelta 64. Juoni ja henkilöhahmot olivat ihan omaa luokkaansa ja niiden kuvailu ei tekisi oikeutta elokuvan ainutlaatuiselle huumorille, joka oli edellä aikaansa. Lemonade Joe vain täytyy nähdä!

Tromssassa oli paljon saamelaisten ja suomalaisten ohjaajien lyhytelokuvia kilpailusarjoissa, kuten Jussi Hiltusen dramaattinen ja jännittävä Hiljainen viikko sekä Anne Merete Gaupin mystinen Eahpáraš.

Elokuvajuhlien ohjelmisto oli laaja ja sieltä löytyi kaikille jotakin dokumenteista ja lyhytelokuvista klassikoihin ja toimintaelokuviin. Kaikkea mielenkiintoista ei ehdi kuuden päivän aikana nähdä, mutta ilmapiiri, ihmiset ja ympäristö ovat jo sinänsä kokemus, jota en voi kuin suositella kaikille.

Tapani Mokko

Sodankylästä Helsinkiin muuttanut kuvataiteilija