Tekijät kertovat: VIMMA VIE JA VERI VETÄÄ

– maailma kauppayhtiön katolta nähtynä

Aamukahvit läikähtelevät kupeissa, Jopparin aamuparlamentti Pellossa nauraa ja sanoo, että Virtasta kannattaa varoa, ”son poka naistenmies”. Ensimmäisen haastateltavan pöydälle jättämä savikimpale liikahtaa vaivihkaa vastapäätä istujan käsiin. Pian siianpyrstön muodosta tulee ilmiriita. ”Ei saatana kalalole tällälailla pyrstö, tonni vetoa!” ”Tämähän on aivanko päiväkotissa. Miten nämä saapi nämä kiukset… Ei, ei tämä taija…” Virtanen kertoo miehestä, joka tärisi innosta ensimmäisen lohen saadessaan. Tornionjoella lohipaikat näytetään ja kerrotaan, Tenolla ne pidetään visusti omassa tiedossa. ”Mutta kuulkaa tyäret, Allanti teän häätyy tavata, mie lähen saattamhaan.” Allanti ja Esteri ovat kotona ja kuuntelemme kunnioittavasti vanhan kalamiehen kokemuksia ja viisautta: ”Vene kaatu ja kävin kahesti joen pohjassa mokkatakki päällä. Se on veri ko sinne Väyläle vettää. Ei sitä voi sillon muuta tehä.” Ylpeys kalamiehestä loistaa naisen silmäkulmassa.

Allanti soittaa Huttusen Paulille ja saattaa meidät seuraavan tarina-aarteiston ääreen. Ensimmäiset kalatarinat Karesuvannon ja Tornion väliltä on verkotettu. Saviset kalat savustuvat keramiikaksi, yhteiseksi teokseksi kesää varten. Yhteinen taideteos etsii ja kertoo, mitä elää ihmisen ja kalan välissä.

Maailman paras ääni, no sehän on tietysti traktori Majuri vuosmallia 64, siinä on sitä jotain…

kuutamon ääni…se kun työntää nukenvaunuja hiekalla…no ehkä mun seeprapeippojen ääni, kun ne on ihan ku herätyskello…suden ääni…vaimon tuhina vierellä…se ku kelanräikkä pärähtää…” Kylänraitti raikaa kauppojen joulunalustapahtumassa eri-ikäisten kolarilaisten lempiäänistä. ”Viisauden vimmaa ylpeänä esittää: Kolarin kyläradio ja maailman parhaimmat äänet.” Veden, lintujen ja hiljaisuuden äänet ovat suosittuja. Kysymys lempiäänestä on jollekin uusi, ehkä oivalluttava, joku on tottunut kuuntelemaan ympäröiviä ääniä ja tunnistaa, miksi ne ovat tärkeitä.

Ylitornion kirjastolla seinä täyttyy sanoista, joita Väylä tuo kyläläisten mieleen. Muistin kuvia Väylästä koostuu korteista, joissa uittovene putputtaa, Väylä syö pikkupojan upouuden lippalakin, jäät lähtevät rytisten, hiekkasärkillä paistaa aurinko ja uidaan, lossi vie ”Ruottiin hakehmaan panaania ja Marapuuta”, virta meinaa viedä kokonaan. Virta on vapaa, joka hetki uusi väri ja maisema. Väylässä huilaa Euroopan pisin valjastamaton joki. Kohtaaminen on tärkeä sekä kysyjälle että vastaajalle, jaetaan henkilökohtainen arvokas tarina, tullaan näkyväksi yhdessä muiden kanssa. Edessämme on aarteisto, vuosikymmenten valtava rikkaus…kukahan näihin tarttuisi ja työstäisi kuunnelmaksi, teoksi, runoiksi?

Viisauden vimmaa -taidelautta rajalla-hanke on tämänhetkinen alustamme yhteisöllisen taiteen tekemiselle. Hankkeen parissa syntyvät teot, teokset ja tapahtumat muodostavat taiteellisten tapahtumien ketjun, Jokinaisen, kesäksi 2010. Jokinainen-taidevaellus sitoo neljänsadan kilometrin matkalla kylissä tapahtuvan yhteiseksi joen juhlaksi. Reijo Kelan ja Katariina Angerian johtama joukko tanssijoita laskee kierrätyspulloista kootuilla lautoilla Karesuvannosta Tornioon juhannusaatosta lähtien ja kohtaa ihmisiä rannoilla. Kohtaaminen tekee näkyväksi ja antaa tärkeille asioille niille kuuluvan arvon.

Tekijänä kulkee rinnalla monella eri tasolla: innostajana, kysyjänä, ravistelijana, oivallusten etsijänä, yhteyksien luojana, kuulevana korvana, näkevänä silmänä, aitiopaikalla näkemässä ja jakamassa ainutlaatuista, samalla niin henkilökohtaista mutta tunnistettavasti yhteistä kokemusta. Mielestämme olennaista on luovuuden ilmapiirin luominen: lupa tehdä hullunkuriseltakin tuntuvia asioita, ajatella toisin, katsoa maailmaa munankuoren läpi, oksanreiästä tai kauppayhtiön katolta, olla olemassa sellaisena kuin on ja juuri sellaisena muovailla savesta kaloja tai pyörittää lumiukko salaa naapurin pihalle.

Luovuus avaa ovia mahdollisesta mahdottomaan. Kylissä olemme törmänneet taistelutahtoon ja kyläenergiaan, mutta samalla huoleen tulevaisuudesta esimerkiksi vanhusväestöön painottuvan ikärakenteen, elinkeinomahdollisuuksien vähyyden tai emokuntaan koetun henkisen etäisyyden ja kylän kanssa ristiriitaisten tavoitteiden vuoksi.

Pauli Huttunen leikkosi aikoinaan isänsä kanssa uistimia huonosta vanhasta kuparipannusta. Ennen maailmassa oli pakko olla luova, pakko yrittää, pakko keksiä: tehdä elävää siitä mitä oli, hyvästä ja huonosta. Luovuus on asenne, tapa katsoa asioita totuttua pitemmälle, yllätyksellisestäkin näkövinkkelistä. Luovuus on iloa, pilkettä silmäkulmassa, heittäytymistä ilman onnistumisen pakkoa. Sen vuoksi luovuudessa on elämänvoimaa, kekseliäisyyttä, yrittämistä ja mahdollisuus muutokseen. Tänä kesänä luovuus vyöryy Väylää alas Jokinaisen hahmossa. Kylissä on ilmaistu tarve tämänkaltaisten tekojen pysyvyyteen. Palauttakaamme luova hulluus kunniaan! Antakaamme mielikuvituksen nauraa ja tanssia, rymistä arjessa yhtä vääjäämättömästi läpi ongelmien ja haasteiden kuin vuotuinen jäidenlähtö.

Katri Puranen ja Taina Mannila

viisaudenvimmaiset hankekoordinaattorit