Missä hitossa hiukset pestään?

Elän elämääni muutamaa periaatetta löyhästi noudattaen. Osa periaatteista on yleviä ja tavoittelemisen arvoisia, mutta niissä pysyminen riippuu vahvasti saamastani unen ja ravinnon määrästä. Sen sijaan jokainen mielentilani pyrkii kohti yhtä tavoitetta: mitä ääliömäisempi idea on, sitä varmemmin se täytyy toteuttaa.

 

Tämän periaatteen kantamana olen saattanut itseni lukuisiin seikkailuihin, joista joku voisi käyttää myös nimitystä vaaratilanne. Niin myös tällä kertaa.
Kesäisin vietän paljon aikaa sukumme kesäpaikassa 1880-luvulla valmistuneessa talossa napapiirin hujakoilla. Olen kuullut, että vauvana minua on käytetty siellä talvellakin, mutta muistikuvani eivät tue väitettä. Tästä syystä minulla on jo vuosia ollut kova hinku päästä talviselle seikkailulle kesämökille. Talo on pääosin alkuperäisessä muodossaan, minkä vuoksi se ei ole talviasuttava. Olen asiasta täysin eri mieltä. Talviasuttavia ovat kaikki rakennukset, joissa on katto ja seinät. Talosta löytyy näiden lisäksi myös lämpöeristetty kamari ja sähköpatteri. Sijainti on idyllisesti metsän keskellä, järven rannassa, isojen teiden ulottumattomissa. Talvisin myös pienten teiden ulottumattomissa. Hekumallinen lomakohde perinteiselle suomalaiselle erakkosielulle!

Ajatus talviseikkailusta on herännyt tasaisin väliajoin. Tänä vuonna ajatus heräsi helmikuussa. Helmikuuhan on tuo kesämökkeilykuukausista optimaalisin. Tänä vuonna ajatus myös konkretisoitui bussilipuiksi ennen minkäänsorttista harkintaa, sillä riskien arvioiminen johtaa pelkuruuteen ja laiskuuteen.
Seikkailullinen aspekti talvimökkeilyssä syntyy kaikesta muusta kuin yöpymisestä. On mietittävä, kuinka päästä ison tien haarasta pihatielle, pihatieltä ovelle ja ovesta sisään. On mietittävä, mitä tehdä, jos sähköt, savupiiput tai lämpöeristeet eivät toimi. On mietittävä, mistä juomavedet, pesuvedet tai tiskivedet. Toisaalta taas ei tarvitse miettiä juuri mitään etukäteen, jos on käytännön ihminen ja mukana on ukilta peritty lettermän.

Ison tien haarasta pääsee pihatielle kävellen. Pihatieltä pääsee ovelle ryömimällä. Ovesta ei pääse. Sähköt toimivat. Piippuja ei tarvita. Täkki paikkaa sen, mihin lämpöeriste ei pysty. Juomavettä saa lumesta. Pesuvettä myös, jos tahto on tarpeeksi kova. Tiskit voi jättää kevääseen. Jokaiseen käytännön ongelmaan löytyy käytännön ratkaisu. On aika siirtyä teoriasta käytäntöön.
Ensimmäinen ongelma ilmeni jo isolta tieltä kävellessä. Vasemman jalan hiihtovamma ärtyy ja minä samalla. Jalkaholvin alle runtattu ylimääräinen sukka toimii ja pönkittää jalan kivuttomaksi. Seuraava ongelma hiipii tajuntaan hitaasti viiden kilometrin kävelyn aikana; lumipenkat ovat parhaimmillaan yli kaksimetriset ja myös pihatieltä voi odottaa nuoren naisen syvyistä lumikerrosta. Ja juuri sellainen minua odottaa. Onneksi tien ja talon väliin mahtuu kaistale metsää. Suuren puun luota toiselle on paljon rivakampi kömpiä. Puolen tunnin konttaamisen jälkeen saattaisi olla rattoisaa vain astua ovesta lämpimään tupaan, peseytyä ja pukea kuivaa ja lämmintä päälle. Ensin täytyy kuitenkin kaivautua ovesta sisään, ja jokainen voi kuvitella, kuinka helppoa se on helmikuisessa Lapissa talossa, joka saa elää villinä ja luonnonvaraisena. Jäisen muurin lisäksi oven edessä on vartiossa puolikas toteemi jäätyneenä kiinni portaaseen. Muutama syvä huokaus sukumme eriskummallisuuden kunniaksi, naama täyteen suklaata ja kohti seuraavaa taistoa! Pari tuntia lumen ja jään kanssa riideltyäni joudun luovuttamaan. On sietämätöntä nähdä päämäärä niin lähellä, mutta väliin jäävät sentit hirttä riistävät minulta onnistumisen tunteen.

Alitajuntani on parhaimmillaan paineen alla ja tässä kiperässä tilanteessa se nostikin pintaan raivostuttavasti helisevän keittiön ikkunaruudun. Sen, joka helähtää aina, kun joku kulkee ovesta, ottaa askeleen tai harkitsee puhumista. Sen, joka nykyään tunnetaan takaovena. Horkkaisen iltapäivän pelasti muinainen rakennustapa harvoine nauloineen ja ukin lettermän. Talon seinät tosin suojasivat vain tuulelta, kun pakkanen paukahteli sisätiloissakin kymmenen asteen tienoilla. Ensiavuksi ilmavoimien haalari niskaan ja suklaata suuhun, sitten lämmöt päälle. En muista ennen tunteneeni niin suurta iloa toimivasta sähköpatterista. Parissakaan tunnissa huone ei ollut lämmennyt miellyttävään kelteisilläänololämpötilaan, mutta pikainen ikkunoiden ja ovien tilkitseminen täkeillä sai aikaan suorastaan trooppisen ilmaston. Niin trooppisen, että saatoin sulattaa lunta kamarin pöydällä. Lattianrajassa lämpötila oli kuitenkin maltillinen, minkä vuoksi ruokia voi näppärästi säilyttää samassa huoneessa. Suljetussa ämpärissä tietysti, koska kissojen poissa ollessa hiiret ovat mökin pääasiallisia asukkaita.

Luonnollisestikaan sisävessaa ei tuon ikäisessä majoituksessa ole. Huussissa ei kertakaikkisesti ole mitään vikaa, erityisesti jos on koskaan saanut todistaa sitä sekasortoa, joka yökerhon naisten vessa karmeimmillaan voi olla. Talvella huussiin pääseminen sen sijaan on oma seikkailunsa. Ensimmäisenä täytyy pukea haalarit, koska ei voi olla varma kauanko huussireissulla loppujen lopuksi menee. Menihän noin sadan metrin pihatien vaeltamiseenkin puoli tuntia. Pieni ikkunaruutu ulko-ovena menettelee, mutta kun niin sanotusti on tilanne päällä, siitä venkoileminen on heti piirun verran jännittävämpää. Henkisesti olin jo täysin valmis kunnioittamaan riukuperinteitä, mutta huussin ovesta selvisikin läpi parin minuutin raivokkaalla kaivamisella. Vahingoista hirvein vältetty.

Ruoanlaitto ei sentään vaatinut mittavia ponnistuksia. Keittiö toimii kuin kesälläkin, erotuksena vain se, että kaikki on tuskastuttavan hidasta keittiössä yhä vallitsevan pakkasen takia. On ihanan eriskummallista keittää makaronia suhteellisen suljetussa pakkasen hyytämässä tilassa, ikkuna ovena, kun vesihöyry saattaa ikkunat jäähän ja muovimaton liukkaaksi.

Kaikki vastoinkäymiset muuttuvat vaivan arvoisiksi, kun aamulla tirkistän ensin päälläni olevan peiton, sitten ikkunan tilkkeenä olevan peiton reunasta. Joka suuntaan näkyy pelkästään koskematonta hankea, vaaroja ja puita. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja koko yön untani valvonut Lapin radio ilmoittaa, että pakkasta on parikymmentä astetta. Pirtin pöydältä löytyy keko sarjakuvia ja muutama Alibi. Keittiön kaapissa on kaakaota kesän jäljiltä, eivätkä hiiret ole päässeet siihen käsiksi. Talossa on vain talvi, minä ja Lapin radio. Mikäpä siinä on erakolla ollessa.

Kaksi yötä mökkeilyä riittää hyvin. Siinä ajassa ehtii todistaa itselleen ja muille olevansa kivenkova lumikenttien sankari. Aika riittää myös siihen, ettei tee yhtään mitään. Hetken hengähdys yksinäisyydessä, niin ihmisvilinää jaksaa taas tovin. Kolmantena yönä on ihan okei mennä järven toiselle puolelle sukulaisiin yöksi. Siellä voi pestä ne hiukset.

Seikkailu ei olisi seikkailu ilman vastoinkäymisiä. Koskaan ei tule muistelleeksi niitä retkiä, kun kaikki sujui jouhevasti, eikä kertaakaan tarvinnut pelätä kuolevansa. Tämäkin mökkireissu meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. En satuttanut itseäni, perustarpeet tulivat tyydytetyiksi, enkä edes kuollut. Tänä syksynä käyn laittamassa keittiön ikkunaan saranat ja rivan. Ensi talvi saa tulla. Olen valmis.

Kerttu Korhonen
keihääseen luottava taistelijatar