Tekijämies

Ei ole sellaista nyppylää, jota Kärkkäinen ei olisi saanut siirrettyä, ei sellaista kuoppaa, jota hän ei olisi voinut täyttää. Insinööri suunnittelee ja piirtelee mutta Koira-Kärkkäinen on tekijämies, ei tyhjän piirtäjä. Hän saattaa siirtää maata, miten kukakin haluaa tai pomo määrää. Enimmäkseen Kärkkäinen istuu kuormurin ratissa mutta pääsee joskus kaivinkonetta ohjaamaan. Sellaisen päivän jälkeen Kärkkäinen on kovasti voimansa tunnossa: tuntuu että kaivinkoneen hytissä hän on kasvanut ja laajentunut. Hauis on suurempi ja kovempi. Kaivinkoneen hytti on miesten paikka. Siellä haisee tupakka, hiki, velka ja vitutus, ei sinne ole nainen koskaan astunut. Muualle ne ehtivät.

– Kärkkäinen, net saunan lauthet pitäs saaha vaihettua tänhän. Mie aattelin lämhäyttää saunan ko tukka häätyy kuitenki värjätä.

Hellevi kaataa kahvia kuppiin ja kynsii yöpaidan läpi rintojensa alustoja.

– Mie ehi! Net välttää nuinki. Pane hantuuki lautheile. Ei ole rahhaa eikä lautojakhan.

– Solet jo kuukauen puhunu. Tekis eikä puhus.

-Missä se meetvursti on? Met lähemä Tessun kans metälle. Tessu tarttee liikuntaa ko son taas narun nokassa ollu koko viikon.

– Taas mettäle? Kuka tässä narun nokassa on! Vittu sinun kans! Kahvimuki pamahtaa pöytään. Vedet kiiltelevät Hellevin silmissä kellukkeina eikä Kärkkäinen enää kestä katsella. Nyt on aika suoria töihin ja näpeästi. Sitten metsään.

Metsästä Kärkkäinen nuorena miehenä Hellevin löysi. Syksy haisi jo ilmassa mutta sinä päivänä aurinko jaksoi porottaa hillastajan niskaan. Tyttö istui pajunvitsana kannolla Bay City Rollers -housut jalassa. Lahkeet oli takaa työnnetty Hai-saappaisiin, joiden toinen kanta kaivoi monttua metsäautotiehen. Kärkkäinen pärisytti paikalle mopollaan, virveli antennina repussa. Juuri ohitettu auto ja tyttö kannolla, kuva selkeni. Kärkkäinen tiesi kyllä tytön, oli luokkaa alempana, oli hän sen merkille pannut, kiharapään. Hellevi nosti päänsä ja katsoi itsensä suoraan Kärkkäisen elämään. Silloin jäivät tammukat jokeen ja marjat mättäille. Hellevi nousi kyytiin ja puristi vyötäisiltä niin, että Kärkkäinen näki tulevaisuuteen. Metsä oli heidän monta vuotta. Kihloihin mentiin soputeltassa tammukkapuron rannalla. Yhdessä noukittiin hillat myyntiin ja rahoilla ostettiin ensimmäinen väritelevisio. Ei Hellevi enää metsään. Nyt se vaati tasaista tannerta jalkojensa alle, sähköä kahvinkeittoon ja keskuslämmityksen. Metsä jäi Kärkkäiselle, mustasukkaisuus Helleville.

Hellevi ei ole vielä tullut töistä, kun Kärkkäinen hipsii iltapäivällä sisään. Jumputtaa, poika on kotona. Leivät ovat pitkin pöytää, margariini pehmennyt vetkuksi ja meetvurstit kopertuneet lautaselle. Kärkkäinen ähkäisee mutta ei jaksa ajatella. Olokhon. Nopeasti Kärkkäinen tekee leivät, jättää ruuat niille sijoilleen, vaikka tietää, että Hellevi nostaa elämän. Se mäläkättää aina.

Autotallin nurkalla hypähtelee jäntevä, siro ja kiiltäväkarvainen pystykorva. Jostakin se taas tietää, että mennään. Sen silmät ovat nauliutuneet Kärkkäiseen. Kukaan ei katso miestä noin, ei kukaan. Katseessa on kaikki maailman palvonta ja uskollisuus. Siihen ei mahdu tuomioita eikä moitetta, Tessun katse on puhdasta kultaa. Joskus Kärkkäinen on juovuspäissään erehtynyt sitä kuvaamaan kavereille ja saanut oitis lisänimensä. Solet ihan kiimassa siihen piskhin. Halavaisikko olla koira että pääsisit panemhan? Saatana! Koira-Kärkkäinen. Ja Pölijä-Pulukkisen antama lempinimi oli niitattu Kärkkäiseen röhönaurulla. Ei Kärkkäinen Tessua olisi halunnut astua. Vaimo oli sitä asiaa varten, vaikka sangen harvoin se enää Kärkkäistä niihin hommiin päästi. Tessu vain oli Kärkkäisen elämän kaikki. Sitä ei voinut kukaan muu ymmärtää.

Kärkkäisen iso koura peittää Tessun pään kokonaan. Mies tuntee, kuinka koira tärisee hiljaa miehen väkivahvan kouran alla. Kärkkäisen ja Tessun väliin eivät mahdu saunanlauteet tai vaimon kellukkeet. Hentona hipaisuna mielessä käy, että kyllä se oli Hellevi joskus hänen kätensä alla värissyt. Nyt siinä naisessa ei värise enää muu kuin ääni. Kärkkäinen nousee autoon ja Tessu livahtaa hänen viereensä, suuntaa nappisilmänsä tiehen. Tarkkaavainen mutta vaitelias kakkoskuski.

Ensimmäiset pakkaset ovat jo ehtineet puraista luonnon rapsahtelevaksi. Kylmä on kirkastanut kaiken ja levittänyt värejä varvikkoon runsaalla kädellä. Kärkkäinen laskee Tessun irti ja oitis se singahtaa metsään. Ei tarvitse komentaa tai suostutella. Turhaa puhetta ja jäkätystä on maailmassa muutenkin.

Kärkkäinen heittää repun selkään ja alkaa rauhallisesti kävellä metsään. Metsässä Kärkkäinen on kotonaan, nauttii rauhasta. Hän soveltuu suurten puiden viereen kuin olisi sammalmättäästä polkaistu. Hän on tymäkkä kuin kaatuneen kuusen juuripaakku, kädet kuin oksat sivuilla. Metsässä ei tarvinnut puhua tai sanojaan oikein asetella, sai olla vain, poskipäitään myöten rentona, joustavana, pehmeänä.

Kärkkäinen odottelee Tessun haukkua ja ajattelee saunan lauteita. Kyllä ne vanhat ovat. Kärkkäinen on niiden vaihtamisesta Helleville puhunut. Aikataulusta ei mies ollut maininnut halaistua sanaa. Sieppaa. Aina pitää kaikki tehdä heti tai kymmenen minuuttia sitten. Ja Hellevin suu tulee siihen mäkättämään ja ääntään pitämään. Kärkkäinen koettaa häätää mielikuvaa mielestään mutta ei onnistunut. Silloin kuuluu Tessun haukku.

Kärkkäinen säntää ääntä kohti. Haukku on kimeä, erilainen. Kärkkäinen kuulostelee kävellessään. Tessun haukusta tietää mitä se haukkuu mutta nyt ei. Perkeleen Hellevi lauteineen, Tessun haukkukaan kuulosta entiseltä. Haukku kuuluu nyt lähempää, tiheän kuusikon takaa. Kärkkäinen hamuaa haulikkoa selästä. Alentaa juoksun nopeaan kävelyyn, kaivaa takintaskusta panokset.

Tuolla!

Perkele, ukkometso! Ja iso!

Kouraisee, Tessu hänelle metson haukkui.

Samassa maa häviää Kärkkäisen oikean jalan alta, haulikko nytkähtää. Oikea käsi pusertaa ja piiput tyhjenevät. Tessun viimeinen ääni, sitten hiljaisuus. Kärkkäinen upottaa suuret kouransa Tessun vielä lämpöiseen turkkiin. Vesi putoaa vuoroin Tessun turkille, vuoroin Kärkkäisen kourille.

– Anna antheksi!

Kärkkäistä värisyttää.

– Ja saatana se saa Helleviki lähtiä.

Jaana Sarell

Lapista etelään muuttanut kirjoittaja

Novelli on aiemmin julkaistu Rakentaja-lehdessä