En ole yksin

Lasken tikun lavuaarin reunalle ja kellotan puhelimestani viisi minuuttia. Katseeni kiertelee pitkin vessan seiniä ja niiden repsottavia kellastuneita tapetteja. Yksi lattialaatoista on haljennut, ja halkeamaan on kerääntynyt likaa vuosien ajalta. Käsipyyhkeetkin pitäisi vaihtaa puhtaisiin. Kun ajastin kilahtaa, nousen mekaanisesti vessan istuimelta ja otan tikun lavuaarin laidalta. Ilman laseja näen lähelle tarkemmin. Hypistelen tikkua sormissani, pyörittelen sitä valoa kohti ja sitä vasten. Hentoinen viiva hiipii tummemman viereen, leimautuu sisareensa värjötellen sen varjossa. Mutta hento viiva on kuitenkin ihan selvästi siinä, silmieni edessä.

Ensimmäinen viikko kuluu kuin hidastettuna. Selvitän kiellettyjen ruoka-aineiden listan: ei maksaa, ei pastöroimatonta juustoa, ei suomalaista järvikalaa. Ei alkoholia tai lääkityksiä. Täytyy muistaa urheilla nyt kun vielä voi, niin odotuskin sujuu sitten helpommin. Kehoni tuntuu toistaiseksi tutulta, omalta. Peilistäkin katsoo yhä sama minä, joka ei kuitenkaan koskaan enää ole samanlainen. Nostan paitaani ja käännyn sivuttain peiliä kohden. Sivelen turvotuksen pyöristämää vatsaani, joka näyttää vielä aivan normaalilta. Onko kohtu tässä? Ei, kyllä se on paljon alempana, ainakin alussa.

Pahoinvointi ei iske yllättäen, vaan se luikertelee hienovaraisesti sisäelimieni ympärille muistuttaen tulevasta muodonmuutoksesta. Huono olo alkaa jäytävänä ja pohjattomana nälkänä, jota en saa yhdeksään kuukauteen tyydytettyä. Ruoka alkaa maistua homeiselta ja myrkylliseltä, ja hajut saavat vähätkin ravinnonrippeet nousemaan ylös. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se helpottaa, he lohduttavat. Mielihaluja ei ole, mutta vastenmielisyyksiä sitäkin enemmän. Syön ainoastaan maitoon keitettyä mannapuuroa, Saarioisten porkkanalettuja sekä vadelmanmakuista Kefir-piimää. Piparminttutee rauhoittaa vatsaa.

Toisella kolmanneksella odotan sitä paljon puhuttua hehkua, joka lienee kuitenkin vain kuumuuden tuomaa poskien punoitusta. Se käy järkeen, toimiihan sisälläni kahden ihmisen verenkierto. Odotan myös pahoinvoinnin väistymistä, turhaan. Puen kotona päälleni enää vain resuisia t-paitoja, alushousutkin saavat jo jäädä. Vatsani on alkanut kasvaa, mutta sen saa vielä helposti piiloon korkeavyötäröisten vaatteiden alle. Lähipiirini saa kuulla ilouutiset, enkä oikein jaksa pysyä mukana heidän innostuksessaan – on vaikea keskittyä henkiseen muutokseen, kun kehoni taistelee itseään vastaan. Vaikeimpina aikoina, kun mikään asento ei helpota eikä mikään ruoka pysy alhaalla, ajattelen kaiken tämän kärsimyksen johtavan hyvään lopputulokseen.

Käynnit synnytyslääkärillä alkavat niskaturvotuksen seulontaultrasta. Makoilen kaltevalla sairaalasängyllä ja tuijotan kattoon, kun lääkäri levittää geeliä vatsalleni. Olen huoneessa yksin ilman miestäni ja pelkään ultrasta paljastuvan jotain kamalaa. Lääkäri laskee anturin vatsalleni ja etsii oikeaa kuvakulmaa. Katseeni hakeutuu sängyn päädyssä seinällä sijaitsevaan ruutuun, joka näyttää ultrakuvaa reaaliajassa. Siitä löytyy kädet, jalat ja reippaasti sykkivä sydän. Päästän pelon ja helpotuksen sekaisen huokauksen ja silmäni vettyvät nähdessäni tuon pienenpienen olennon siluetin. Hän ei ole vielä voipaketinkaan kokoinen, mutta näyttää jo ihmiseltä. Lääkäri kirjaa tietoja koneelle ja napsauttaa äänet päälle kuunnellakseen sykettä. Nieleskelen itkua, kun lepattava, rytmikäs tikitys valtaa huoneen.

Tunnustelen sanoja suussani. Äiti. Äitiys. Ne tuntuvat vierailta, jotenkin etäisiltä, vaikka mikään ei koskaan ole ollut minua näin lähellä. Myös kehoni tuntuu lainatulta. Kun ensimmäiset potkut väräjävät sisälläni perhosen siiveniskuina, palaan hetkeksi kehooni ja lämmin tunne tulvahtaa ylitseni. Istumme sohvalla mieheni kanssa ja vedän hänen kätensä alavatsalleni. Hän ei tunne mitään, mutta jään vielä yksin kuplaani odottamaan viestejä olennolta, jonka olemassaoloa edusti vielä äsken vain pahoinvointi sekä hormonimyrsky. Kuluu vielä viikko ennen kuin tunnen seuraavat liikkeet, ja silloin tulen aidosti vakuuttuneeksi sisälläni versovasta taimesta, joka tarvitsee kasvaakseen kehoni hellää maaperää.
Synnytyslääkärille tulen jo tutuksi. Mielessäni pyörivät ajatukset pysähtyneestä synnytyksestä, sikiön hapenpuutteesta, pysyvästä vammautumisesta tai lantion murtumisesta. Tietoihini kirjataan O99.80 Synnytyspelko ja saan sektioluvan. Annan myös itselleni luvan kiintyä tuohon pieneen olentoon, jonka siron nenän sekä hentoiset hiukset tunnistan ultrassa minulta perityiksi. Lääkäri tulostaa minulle pitkän liuskan paperisia ultrakuvia kotiin viemisiksi ja lupaa suorittaa leikkauksen sektiopäivänä.

Kevät kääntyy kesäksi ja kesä syksyksi, kun sovittelen itseäni äidin rooliin päivä päivältä suurenevan vatsan myötä. Kävelen kauppakeskuksessa käsi vatsan alla tukena ja pienokaisen potkaistessa kylkiluihini tönäisen häntä mahanpeitteiden läpi kevyesti takaisin. Hän kertoo minulle, että täällä ollaan, äiti. Istun penkille lepäämään keskelle vilkasta katua eikä kukaan kiireisistä ohikulkijoista tiedä, että elämäni on pian kääntymässä päälaelleen.

Leikkauspäivän aamuna sataa. Herään aikaisin, käyn suihkussa ja rasvaan kehoni perusvoiteella. Huuruisesta peilistä katsoo taas se sama suttuinen minä, joka ei kuitenkaan ole sama kuin kahdeksan kuukautta aikaisemmin, kun tikkuun ilmestyi yhden viivan sijaan kaksi. Meitäkin on kohta kahden sijaan kolme. Sairaalan papereihin on kirjattu saapumisajaksi puoli yhdeksän aamulla, mutta saamme soiton jo tuntia aikaisemmin. Leikkaussali on valmiina. Kyyti saapuu onneksi pihaan nopeasti, ja juoksemme sateessa taksiin ehtimättä oikeastaan miettiä, mitä tämä kaikki merkitsee. Katselen taksin ikkunasta sadepisaroiden läpi siroavia punaisia ja keltaisia valoja, kun mieheni laskee kätensä kädelleni ja puristaa hellästi.

Epiduraalin pistäminen ei mene ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä kohdilleen, mutta lasken leikkaussalin turkooseja seinälaattoja viedäkseni ajatukset pois epämukavasta toimenpiteestä. Yksi laatta on haljennut ja halkeama on tilkitty saumamassalla. Kun puudute alkaa vihdoin toimia, minut asetellaan sairaalasänkyyn mukavaan asentoon. Sänky on ihanan pehmeä, mutta tunnelma on painostava, odottava. Mieheni tärisee tuolissa vierelläni ja meinaa vaipua omiin maailmoihinsa, vaikka minä olen aivan rento. Hoitohenkilökunnan ja meidän välillemme vedetään seinälaattojen värinen verho ja tuttu lääkäri käy tervehtimässä minua pikaisesti ennen kuin käy toimeen. Äiti. Äitiys. Sana maistuu suussani vihdoin turvalliselta. Kun ensimmäinen rääkäisy kajahtaa salissa, taustalla soi Beatlesin Blackbird. Tyttäreni nostetaan rinnalleni, enkä näe tai kuule mitään muuta. En ole enää yksin.

Irja Korhonen