Löytöpoikia

Menneinä vuosikymmeninä keskusteltiin maaseudun lahjakkaista nuorista, jotka eivät olleet saaneet mahdollisuutta terävöittää henkeään koulunkäynnillä. Kansakoulunopettajat pitivät erityistehtävänään poimia hyväpäiset oppilaat keskikouluun sivistettäväksi. Koulutus oli sodanjälkeisinä vuosina –ja tietysti myös sitä ennen – portti parempaan elämään. Ehkä velvoite oli jopa ilmaistu opettajille, sillä tarvitsihan nuori kansakunta koulutettua väkeä noustakseen metsästäjistä ja korvenraivaajista, ellei vielä ihan small talk –kansaksi, niin kuitenkin muutaman askeleen ylemmäksi kirjasivistyksen rappuja.

Kaikkia lahjakkuuksia ei saatu haravoitua sivistyksen riihtä puimaan. Raaka ruumiillinen työ oli arvossaan ja sitä tehtiin paljon. Kaikille käsipareille oli akuutti tarve, eikä koulun jalostavaan voimaan oikein edes uskottu. Sitä paitsi koulutuksesta koitui maksuja, eikä ylimääräistä rahaa ollut.

Vielä poikien koulutusta vähemmän tunnettiin tarvetta kouluttaa tyttöjä. Heillä oli silloisessa yhteiskunnassa selkeästi toissijainen asema ja nykyistä huomattavasti tuntuvammin esteitä sekä koulunkäyntiin että taiteelliseen työskentelyyn.

Lahjakkuusreservien uskottiin lymyävän erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Jos näihin korpien nuoriin oli onnistuttu iskemään lukuinnon kipinä, he vaihtoivat varttuessaan pokasahan tai navettatakin siihen opiskeluväylään, joka heille tarjoutui. Kansanopistot ja kansankorkeakoulut tarjosivat opiskelumahdollisuuden maaseudun nuorille, joiden opintie oli tyssännyt alkuunsa. Näiden opinahjojen kautta ilmaantuikin sitten Suomen kulttuurielämän kartalle kärkinimiä, jotka todensivat käsityksen metsien lahjakkuusreserveistä. He eivät olleet myöskään persoonatonta tusinatavaraa, vaan heidän useimmiten puutteenalainen elämänsä tarjosi ainesta taiteelliseenkin työskentelyyn. Heistä esimerkkinä mainittakoon Paasilinnan veljekset.

Jos ihmisellä on jokin luontainen kyky, se yleensä jossakin elämänvaiheessa tavalla tai toisella puhkeaa esiin ja kehittyy taidoksi. Koulunkäynnistä riippumatta näin syntyy muusikoita, kirjailijoita, kuvantekijöitä… Näiltä persoonilta ympäröivä yhteisö odottaa paljon, – ja antaa kenties anteeksikin jotakin.

Harvaan asutulla seudulla taiteesta leipänsä hankkivalta tai taiteilijana esiintyvältä henkilöltä puuttuu vertaistuki ja ne verkostot, jotka taajaväkisillä paikkakunnilla ovat itsestäänselvyyksiä. Kehen hän vertaa itseään, kuka sanoo, olenko oikea taiteilija, teenkö taidetta. Taiteilija tarvitsee työskentelynsä ruokkimiseksi ja ravitsemiseksi muita samoin suuntautuneita. Hänestä tulee helposti myös silmätikku, joka vastaa yksin ympäriltä kuuluvan kuoron huutoihin. Periferiaan eivät suuntaudu myöskään palkinnot ja apurahat.

Veitservasan riimipää Matti Raekallio on kirjoittanut toistakymmentä runokirjaa ja myynyt ne yhettömiin. Käyttääkö hän itsestään nimitystä runoilija? Epäilemättä kyläläiset silläkin nimellä häntä mainitsevat, mutta itse hän itsensä esittelee vanhainkodin talonmieheksi. Runoilija-nimitys on joillekin tullut vähemmälläkin. Laadun voi lukija tarkistaa tässä lehdessä olevista näytteistä.

Jänkä-lehden tavoitteena on tuoda esiin lappilaista kulttuuria. Myös sellaista, joka ei saa ansaitsemaansa huomiota edes alueen omissa tiedotusvälineissä.

Paula Alajärvi