Kotoisa kusihanki

Pirjo Maunu: Riivikonneva. Rajalla 2007.

Paikallisessa räkälässä ohramallaksen ja kahvipavun aromien tuoksussa (uusi lakimme antoi porttikiellon sätkän vastaavalle) on liuta tuttuja naamoja. Joukon skeptikko tai suuren luokan realisti ennustaa kotikuntansa saavan pian nukutuspiikin, sillä ”semmoista se on köyhällä”: työpaikat eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Klassinen sisukas suomalainen uskoo kuitenkin tunturibisneksen nimeen, vaikka kelpo jurottaja näkee sen vain väylänä brittien imperialismille. Joukossa olisi potentiaalista rakkaustarinaakin, mutta harmiksi suusta tulee vain oksennusta: kuka helvetin hullu tunteistansa puhuisi? Istujaiset saavat julman ironisen päätöksen, kun entinen tukkijätkä jää pöllin alle. Oi, te etelän vieraat, joille aurinko on lempeämpi ja säännöllisempi kuin pohjoisille veljillenne, tämä on sitä lappilaista eksotiikkaa aidoimillaan. Itse olen nähnyt kunnon leimuavat revontulet vain kerran elämässäni.

Pirjo Maunun Riivikonneva kätkee sisäänsä novelleja, joiden yhdistävä tekijä on kotikunta Salla ja erityisesti Riivikonnevan kylä. Osa novellin henkilöistä on ehtinyt karata maailmalle, mutta kotipaikan leima pysyy silti sitkeästi heidän identiteeteissään. Muuten novellit liikkuvat hyvin laajalla alueella: ajallisesti ne voivat kestää yhden junamatkan tai useita vuosia. Aihe voi käsittää perheväkivaltaa tai ukkojen kapakkatappelua kinoksessa samaan aikaan, kun akat hakkaavat häiriöttä pokeripeliä. Realismissakaan ei säilytä, sillä muutama novelli vääntyy absurdin huumorin kiemuroihin. Harva meistä lähtee pitsalle sellaisen ihmisen kanssa, joka pari sekuntia sitten ampui haulikolla kaveria kasvoihin. Minäkerrontaa ei novelleissa esiinny, mutta kertoja lukee tarkoin henkilöiden ajatustenkulkua tai vaihtoehtoisesti tyyntyy kuuntelemaan niukkaa dialogia sivusta.

Henkilökirjo on runsas ja värikäs. Kepeämmissä tarinoissa hahmot ovat tosin melko karrikoituja: löytyy vihaista ja hiljaista aviomiestä ja itsekseen puhuvaa ja moralisoivaa mummoa. Ongelmia henkilöt kohtaavat parisuhteessa ja työelämässä, mutta yhteisö ei ole kokoelman kirosana: esimerkiksi Kristiina-mummo saa talon kyläläisten ansiosta. Ihmiset eivät aina ole kaurismäkeläisiä masentuneita ja toivottomia reppanoita, vaan osaavat tarttua hetkeen: Marjo nousee kuolemanpelosta päättäväisenä sanoin ”En minä vielä jouda!” Läheisistä välitetään, vaikka välillä kyseiset iskevät hermoon pienen armeijan voimin. Junamatkalla Juissi kyllästyy kissojensa ahdistuneeseen mouruamiseen ja vie ne tavaravaunuun, mutta kantaa hetken päästä niistä huolta: ”Paleleeko niitä miukuparkoja siellä kylmässä vaunussa?”  Etelän ja pohjoisen hyvä-paha-akselin vastakkainasettelua ei ole, mutta muutamat etelään eksyneet hahmot ovat uponneet Maunua lainatakseni kuin ”kusi lumeen”. Jartsa, ”Pöheikköjen kuningas”, saa vasta klubin ylätasanteelle virtsaamisesta huomiota osakseen. Henkilöiden tietoisuus ja huoli ajankohtaisista asioista ilahduttavat: esiin tulevat sekä ilmastonmuutos että yöjunaliikenne.

Henkilöhahmojen kirjon vastapainona on melko staattisena pysyvä ympäristö. On metsää, kantakapakkaa, lunta ja tunturia laskettelukeskuksineen. Rahapelit ja metsästys ovat suosittuja harrastuksia. Sellaistahan Lapissa juuri on: sekalainen kirjo erilaista sukankuluttajaa merkillisessä ympäristössä. Kliseistä mielikuvaa ei yritetä luoda, vaan ympäristö on pirullisen kotoisa. Olisi mielenkiintoista luetuttaa Riivikonnevaa pääkaupunkiseudun asujille, sillä miljöönsä puolesta se voisi erottua edukseen: ”Ammutteko te todella toisianne haulikoilla?” – ”No ei ne poliisitkaan näin perämetälle tule.”

Jenni Mutenia