Kevon kanjoni – uhka ja mahdollisuus

Kaikkihan alkoi siis siitä, kun äiti soitti keväällä ja kertoi armaan sisareni saaneen päähänsä, että Kevon kanjoni on nähtävä. Koko kanjoni oli meille vielä tuolloin vieras, mutta äitini varsin innokkaasti toivoi, että kesällä vaellettaisiin tuon kiehtovan maaston läpi. Lupasin siltä seisomalta lähteä, vaikkakin valtaosa äitini selostuksesta kaikui kuuroille korville. Niin kuin äitien puheluilla on tapana. Taisinpa kesken puhelun vielä kysäistä poikaystävääni mukaan ja lupasihan se lähteä. Seuraavien viikkojen aikana useat tahot muistuttivat, että kanjoni on erittäin hankalakulkuinen ja että olisi hyvä tavalla tai toisella kohentaa kuntoa vaellusta varten. Totesin, että aina jaksaa kävellä. Kävi ilmi, että olin oikeassa.

Tapiola Goahti

Vaellukselle lähdettiin neljän hengen seurueella ja tarkoitus oli viipyä neljä yötä kanjonissa. Nuo neljä yötä ajoittuivat kesän kuumimmille päiville pahimpaan räkkäaikaan. Lämmin ei varsinaisesti ole ystävämme, lukuun ottamatta kuumaveristä poikaystävääni. Reissun ensimmäinen, muttei suinkaan viimeinen hiki nousi pintaan jo parkkipaikalla remeleitä kiristellessä. Myös mäkärät lehahtivat synkkänä parvena ympärille ennen ensimmäistäkään askelta. Reitti läpi kanjonin alkoi hilpeissä, mutta jokseenkin tuskaisissa merkeissä. Ensimmäinen leiripaikka saavutettiin kuitenkin yllättävän ripeästi, vaikka mäkärät olivat jo osansa ottaneet. Tyhjänpäiväisen tulistelun jätimme väliin, sillä mäkärien takia olo oli kaikilla tukala.

Yö Roajášjávrilla

Ei pidä ymmärtää väärin, metsä ei ole meille vieras. Olen viettänyt aikaa erisorttisten eräilytouhujen merkeissä koko ikäni ja niin kai sisarenikin. Äitini on myös aikansa metsässä ollut sekä tietysti myös poikaystäväni muun muassa armeija-aikanaan. Selviytyminen perustoimista metsässä oli meille siis helppoa. Vuosien eräily ei kuitenkaan ollut valmistanut meitä sellaiseen mäkärämäärään ja polttavaan kuumuuteen, jonka kanjoni meille tarjosi. Toinen vaelluspäivä piti sisällään satoja portaita miltei pystysuoraa nousua ja muutamia satoja portaita myös alamäkeen. Vastoin yleistä käsitystä alamäki ei ole juurikaan helpompi kuin ylämäki, kun rinkka painaa ja kuumuus rasittaa. Mäkärät söivät tauotta, minkä vuoksi myös vaeltajat joutuivat liikkumaan tauotta. Osaa meistä mäkärät söivät pahemmin kuin toisia. Äiti oli jo ensimmäisenä iltana pahasti syöty, eikä tilanne toisena päivänä muuttunut kohti parempaa. Vaelluksen toinen ilta vietettiin jälleen teltoissa. Äidin olo oli heikentynyt ja mäkäränpuremat olivat turvottaneet kasvot huolestuttavasti.

Seuraava aamu oli yhtä kuuma kuin muutkin. Kesken aamupuuron kyselin äidin oloa ja nähtyäni muodottomaksi turvonneet kasvot teltan raosta päättelin, että äidin matkanteko loppui tähän. Äiti epäili, että hän joutuu jättämään maallisen vaelluksensa kokonaan, mutta kaikeksi onneksi hän on kasvattanut omatoimisia ja erinomaisia tyttäriä.

Melko pikaisen palaverin jälkeen päätimme poikaystäväni kanssa vaeltaa matkan loppuun. Riisuimme varustuksen minimiin ja jätimme kaiken ylimääräisen äidin ja siskon luo. Apua ei tietenkään voinut kanjonin pohjalta hälyttää, minkä vuoksi siskonen kävikin kipittämässä korkeammissa maastoissa. Kenttää ei kuitenkaan löytynyt. Käytännössä ainoa vaihtoehto oli jatkaa matkaa ja toivoa, että jossain vaiheessa kenttää löytyy ja saadaan apu soitettua kanjonin pohjalla lymyävälle potilaalle.

Puolen tunnin kuluttua saimme yhteyden hätäkeskukseen. Apu oli jo kuitenkin menossa, muut retkeilijät olivat ehtineet saada yhteyden. Rajavartiolaitoksen helikopteri kävi noutamassa äidin ja pikkusiskon pulasta. Meidän tehokaksikkomme matka jatkui verrattain kepeästi varustuksen vähentämisen myötä. Kannoimme vain ruokaa, kesämakuupussit ja ensiaputarvikkeet. Yöunien nukkuminen ei olisi voinut tulla kyseeseen, sillä kanjonin yöt olivat kylmiä, eikä lisävaatetusta ollut mukana. Vaellusta oli jäljellä noin 40 kilometriä ja vaatimattomasti päätimme kävellä sen vuorokaudessa, jotta pääsemme hakemaan äidin sairaalasta mahdollisimman pian.

Fiellu

Ensimmäinen välietappi saavutettiin nopeasti ja näkymät kanjonin pohjalle olivat uskomattomat. Yksi Suomen suurimmista vesiputouksista, Fiellu, laski valtavalla rytinällä pieneen laaksoon, jonka pohjalla väsyneen vaeltajan unelmatupa nökötti. Tupa oli viileä ja vapaa mäkäristä. Lepäilimme joitakin tunteja ja tutustuimme monenmoisiin vaeltajiin tuvan hämärässä. Matkanteko jatkui vähintään yhtä jylhissä maisemissa seuraavaan tukikohtaan, jossa taas otettiin lepoa. Kylmä hiipi luihin muutamassa tunnissa niin syvälle, että matkaa oli jatkettava. Kävely maistui aamu-usvassa viiden aikaan aamulla mainiolta. Matkalta löysimme lunta ja kristallinkirkkaita lähteitä. Taivallusta oli jäljellä ”enää” alle 20 kilometriä ja viileässä aamussa tapasimme naukuvan piekanan, jolle tietysti väsyneen hysteerisenä nau’uimme kikattaen takaisin. Vielä oli saavutettava viimeinen lepoetappi, jossa tiesimme olevan autiotuvan. Tuvalle päästiinkin melko kivuttomasti, sillä maasto oli loppumatkasta helppokulkuisempi kuin alussa. Tuolta tuvalta vaellusta oli jäljellä vaivaiset 12 kilometriä, mutta ravintoa ja aamu-unet oli saatava.

Suttesája

Huilaamisen jälkeen edessä oli enää loppurutistus, mutta nuo 12 kilometriä tuntuivat loputtomilta. Jalkojen räjähtelevät vesikellot ja iholle muodostunut hien, lian ja epätoivon kalvo syyhysi. Lämpötila nousi taas kohti kolmeakymmentä plusastetta. Maisematkin alkoivat olla yksitoikkoisia ja moneen otteeseen epäilimme kävelevämme ympyrää. Viihdytimme toisiamme laulamalla vanhoja mainosten tunnuslauluja ja haaveilemalla hampurilaisista. Tuntui, kuin olisimme olleet metsässä kuukausia. Kun eteemme ilmestyi kyltti ”Suttesája 2 km”, tahtimme kiristyi miltei juoksuksi. Olimme saaneet tarpeeksemme Kevon kanjonista. Suttesája, suomeksi siis Sulaoja, kirkastui pian eteemme, kuin Shangri-La. Me todella selvisimme siitä. Minäkin, huonokuntoinen itkutinkaaja, olin kävellyt vuorokaudessa 40 kilometriä. Äiti ja sisko oli toimitettu Ivaloon ja heidät oli aamulla päästetty vapaalle jalalle. Täytyi enää uittaa jalkoja jäisessä vedessä, jotta kykenisin polkemaan kaasua Ivaloon asti. Onneksi autossa oli irtokarkkeja.

Vaellus oli uskomaton kokemus ja näin suihkunraikkaana lämpimissä sisätiloissa tätä kirjoittaessani voin muistella retkeä lämmöllä. Tästä kaikesta oppineena lähdinkin vielä syksymmällä Pallastunturille vaeltamaan flunssaisena, mutta se on jo ihan oma tarinansa.

Kerttu Korhonen, keihääseen luottava taistelijatar

Kuvat Kimmo Kanste