Pääkirjoitus

Istun linja-autossa ja katson ruutujen takana verkkaan vaihtuvaa panoraamaa. Matalaa metsikköä, mäntyjä, kuusia, koivuvitelikkoa…Raskas lumi painaa kuusenoksat lähelle runkoa, oksilta putoilee sohjoa. Moottorikelkan jälki kulkee pitkin ojanpohjaa, jokunen poro kuopii kesannolle jätettyä niittyä. Kinostuneita pihoja, kiinni naulattuja ikkunoita. Niihin pihoihin hurauttavat muuttolinnut kesäisin uusilla autoilla. Kansanedustajaehdokkaiden kuvia, jotka ohi ajaneista aura-autoista singonneet lumipaakut ovat pommittaneet tuntemattomiksi.

Hilja Mörsäri kertoo artikkelissaan, kuinka kirjoittajan kulttuuriympäristö muovaa kirjoittajaa ja hänen tapaansa ilmaista sanottavansa. Eikä vain kulttuuriympäristö – ihmisen koskema ja rakentama – vaan myös luonto. Ympäristö ei muovaa vain kirjoittajaa, vaan vaikuttaa kaikkeen taiteen tekemiseen: tanssiin, teatteriin, musiikkiin, kuvataiteeseen…Se antaa aiheet ja vaikuttaa muotoon, sananvalintoihin, liikkeisiin, säveliin ja siveltimen vetoihin. Taide ei synny tyhjiössä, vaan taiteilija siivilöi oman kokemisensa sammiosta. Teemme toisenlaista taidetta ja kirjallisuutta kuin suurkaupunkien väki, toisenlaista kuin lämpimien maiden asukkaat. Lapissa kukkii vähyys, köyhyys ja avaruus, kirjoittaa Hilja Mörsäri. Siinä on erilaisuutemme voima.

Tässä numerossa on useita lappilaiseen luontosuhteeseen liittyviä novelleja ja kertomuksia. Lappilaisille on kulttuuria tulenteko, luonnossa oleilu, marjastus, metsästys ja kalastus. Täällä tehdään taidetta omasta ympäristöstä. Siitä mitä aistimme meille syntymästämme saakka kertovat. Meidän pitää se ymmärtää ja uskoa siihen samoin kuin uskoi Annikki Kariniemi, Reidar Särestöniemi, Timo K. Mukka…Tai vaikkapa torniolainen Eetu Isto, joka maalasi Gallen-Kallelan ja muiden Suomen kulta-ajan taiteilijoiden aikakauden ehkä merkittävimmän teoksen Hyökkäyksen.

Viranomaisten kieltämässä taulussa Venäjän Romanovien kotka syöksyy lakikirjan kimppuun, jota Suomi-neito puolustaa.

Lappilaisen taiteilijan ei tarvitse eikä saa seurata valtakulttuurin polkuja. Meidän ei tarvitse matkia New Yorkissa tai Pariisissa tehtyä taidetta. Aito ja koskettava taide syntyy ihmisen oman identiteetin ja syvimmän olemuksen kautta. Sen osoittaa klassinen maailmankirjallisuus yhtä hyvin kuin Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen, poika pienestä lappilaisesta kylästä. Teos kiinnittyy paikkaan, siinä kuvataan oikeasti olemassa olevaa, jotain jonka tunnistamme todeksi. Kun me tiedämme sen todeksi, silloin se on totta myös kaikille niille, jotka tarinaa lukevat.

Edellä kirjoitettu ei tarkoita sitä, että meidän pitää kääntää selkämme muulle maailmalle ja tuijottaa vain omaan nuotioomme. Matkailijat ja tänne muuttavat muovaavat meitä: näyttävät miten muualla eletään. Muun Suomen ja maailman taiteeseen pitää tutustua, sillä vasta se kertoo, mitä tai keitä olemme ja mikä meissä on erityistä. Kukin ottakoon siitä mieleisensä sielunravinnon. Sitä mukaa kuin oikealta ja tarpeelliselta tuntuu, voi muualta saatujen vaikutteiden antaa näkyä myös omassa tekemisessä.

Mutta keisarin pukemisessa kannattaa olla huolellinen.

Paula Alajärvi