Pohjoisuus on perimmäinen osa meitä

Sanakirjan mukaan ilmansuuntana nimitys pohjoinen tulee siitä, että asumuksen pohja eli perimmäinen osa pyrittiin sijoittamaan kylmimpään suuntaan. Lönnrotin mukaan pohjoinen olisi edustanut ilmansuuntaa, jossa aurinko vajoaa ikään kuin maan pohjaan. 

Minulle pohjoinen ei ole vain paikka tai ilmansuunta. Se ei ole Lappi tai tundra. Minulle pohjoinen on se mielenlaatu, jossa etäisyydet ovat suuria. Eivätkä vain fyysiset vaan myös pään sisäiset etäisyydet. Pohjoisessa on ollut tilaa kasvaa hieman kieroon ja itseensä käpertyen. Sellaiseksi suolla kasvavaksi käppyräksi, jonka ei oikein siellä pitäisi olla, mutta siihen se on vain kasvanut vinoon ja komeaksi. Pohjoisen mielenlaadun ihmiset eivät pystytä muureja tilan saamiseksi, vaan ovat vain hieman loitolla muista. Eivät ihan syrjässä, mutta ottavat omaa tilaa. Etäällä, mutta eivät suinkaan etäisiä. 

Muutettuani Perämeren rannanpohjalta sisämaan soraharjuille aloin ihmettelemään, mikä minut oikein erottaa muista. Piirteitä, jotka olin kokenut jotenkin yleissuomalaisiksi, en enää löytänytkään etelämpää. Ihmiset alkoivat määrittämään minua juuri pohjoisuuden perusteella, vaikka synnyinsijoillani en edes ollut tarpeeksi pohjoisesta. Oululaisena usein kokee kuuluvansa ei oikein mihinkään, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä pohjoisuuden kanssa. Pohjoisuus on paljon laajempaa. Kenties joka maalla on oma pohjoisensa. En vielä silloin tiennyt, mitä pohjoisuus muille merkitsi, ja vielä vähemmän, miten sen itse koin. Mutta tiesin, että minulla oli orpo olo ilman sitä ympärilläni. Englanniksihan asiat menevät etelään, go south, kun asiat menevät pieleen. Alun perin sanonta on kaiketi tarkoittanut Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille kuolemista. Etelään mentiin siis kuolemaan. Sekö minua etelässä odotti?

Sielunmaisemaani tulee aina kuulumaan kova pohjoistuuli, jossa kehoni rajat eivät jää huomaamatta. Vastatuulta, tietenkin. Tunnen siinä itseni juuri niin pieneksi kuin on tarpeellista. Eteenpäin siinä tuulessa on kuljettava, ja kuljettava tie ei lopu koskaan. Se on sekä raadollista että lohdullista. Pohjoisuudessa tarpominen ei lakkaa koskaan. Se on samalla sekä äärimmäisyyksissä sinnittelyä että elämän jatkuvuuden ymmärtämistä. Niinpä siis kuljin takki auki tuulessa ikävöidessäni sitä jotain. No, siinähän sairastuu.

Evakkojen lapsenlapsena olen jo verenperintönä saanut kaipuun. Sinne jonnekin. Ehkä se on asia, joka on lopulta värittänyt ymmärrystäni juurista ja kotipaikasta. On kuitenkin aina pois jostain. Vaarillani oli seinällä kivenpala, joka oli tuotu taaksejääneiltä mailta Tavajärveltä. Kivi oli pala uunia, jonka päälle vaari oli lapsena kiivennyt varpaitaan lämmittämään. Aikuisena ymmärsin, että kaikilla meillä on mukanamme tuo kivenpala, joka joskus meitä lapsena lämmitti. Pohjoisuus on se koti, joka kulkee mukanani. Piti mennä etelään, jotta kompassille oli käyttöä. Ja se kompassi osoittaa napaani.

Kun menetän kosketuksen kotiini, katoan. Katoan syvään mustaan aavaan, johon niin monet ovat eksyneet. Nyt osaan jo tarpoa itseni jonnekin noin melankolian leveydelle. Siellä ei pääse täysin katoamaan, mutta huutelemaan sentään pimeyteen. Ja pimeydessähän ei vastaa kuin oma kaiku. Siellä revitään itseä auki, jotta tuntee taas elävänsä. Kunnes aurinko nousee taas maan pohjasta. 

Pohjoisuudessa on raaka tarve repiä itsensä aina uudestaan ja uudestaan auki. Todistetaan, että täällä mekin olemme olemassa pimeyden keskellä. Ehkä tarve on osa pohjoisen luovuutta ja taidetta. Halua antaa jotain hyvin rehellisesti ja peittelemättä, mutta kuitenkin niin laveasti, että jätetään tilaa myös vastaanottajan päähän. Sama pätee myös pohjoisen puheeseen, murteesta riippumatta. Pohjoisen puheessa annetaan tilaa, eikä asioita aina sanota tarkasti. Pohjoisessa ihmiset ymmärtävät asiat aina kuitenkin omalla tavallaan, joten mitä sitä turhia asioita liikaa selittelemään. Pohjoisen taiteessa ja puheessa on ilmavuutta. Ehkä siinä on sitä kuuluisaa pohjoisen mystiikkaa, kun jätetään tilaa mielikuvituksellekin.

Pohjoisuus ei ole vain meidän suomalaisten tai edes Pohjoismaiden juttu. Japanissa on jo tuhat vuotta sitten kirjoitettu runoutta, jossa kuvataan hyvin samankaltaista mielenmaisemaa. Maailmaa kuvataan esimerkiksi vaihtuvien vuodenaikojen läpi, kun hetket luonnossa ovat katoavaisia. Yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä saatettiin kuvata syrjäisen vuoriston kirsikkana, joka oli saavuttamattomissa, eikä sen kukkaloistosta kukaan päässyt nauttimaan. Meillä kielikuva olisi hillasuo, josta kukaan ei tiennyt. Etenkin japanin kielen käsite wabi kuvastaa hyvin pohjoisuutta. Sillä tarkoitetaan muun muassa karua ja vaatimatonta, tuskaa ja melankolisuutta. Toisaalta wabi kuvaa myös mielentilaa, jossa karuus muuttuu ihmisen sydämessä hyväksynnäksi eikä häneltä puutu enää mitään. Pohjoisuus ei ole aina kovin kaunista, se on karua ja vaatimatonta, mutta meissä ihmisissä se muuttuu pehmeydeksi, jonka läpi katsomme elämää.

Pohjoisuus on minulle etäisyyksiä, kylmässä tarpomista, kaipuuta ehkä sinne jonnekin, itsensä auki repimistä, karuutta, ilmaa ja koti. Pohjoisuus on ennen kaikkea tapa, miten näen itseni suhteessa muihin ihmisiin. Minä olen se talon perimmäinen seinä. Sillä seinällä ei ole ikkunoita tai ovea, mutta siellä ollaan turvassa.

Essi Ryynänen
Tamperelainen pohdiskelija, jonka juuret ja sydän on pohjoisessa