Jaana Martikainen

Oli kesäkuun yhdeksäs, kun kylmäaseman valotolppa huusi tulenpunaisin kirjaimin: tästä lähin 98 E5-bensiini maksaa 2 euroa ja 70 senttiä litralta.

Pelkäsin polttoaineen loppuvan Ranuan kohdalle, joten tyhjensin kukkaroni automaattiin. Samalla päätin, että kotiin päästyäni voisin pyöräillä viidentoista kilometrin matkan kaupunkiin ainakin kahdesti viikossa silkaksi iloksi. Keskimäärin sen verran arvioin Pohjois-Suomeen sattuvan kauniita kelejä seitsemän päivän ajanjaksolle. Loput 3 – 5 päivää viikosta voisin pyöräillä siksi, ettei ole varaa polttoaineeseen.

Ensimmäinen päivä oli heti kaunis, ja tätä menoa ajattelin pyöräilykuntoni kasvavan kohisten. Seuraavana päivänä myrskypilvet pimensivät taivaan, muttei se oikeastaan haitannut, sillä voisin viettää vapaapäivää kotona. Mutta sitten täytyi lähteä kaupunkiin.

Myrskypilvet tuntuivat vain vähän uhittelevan ja epäilin, että jos pyöräilisin oikein lujaa, kerkeäisin ehkä perille ennen sateen yltymistä. En kerennyt ja taisin myös aliarvioida sateen kaatavuuden. Raahauduin siskoni eteiseen tennarit lotisten. Ripustin vettä valuvat vaatteeni narulle ja odottelin neljä tuntia sateen laantumista. Takaisinpäin pyöräilin siskon luota löytyneissä vaaleanpunaisissa rantasandaaleissa. Eksyin suoralla tiellä ja rämmin takaisin reitille märän metsän poikki. Nyt olisi keksittävä toisenlaisia ratkaisuja äkisti kasvaneista kustannuksista selviytymiseen.

Ensinnäkin voisin muuttaa kaupunkiin lähemmäs työpaikkaa, mutta en viihdy siellä. Lisäksi isotätini on ilmoittanut, että jos muutan vielä kerrankin, häneltä loppuvat osoitekirjasta sivut kesken. Se olisi sääli, koska juuri hän postittaa minulle Jängän uusimmat numerot. Toinen vaihtoehto olisi kulkea bussilla. Eikä minun tarvitsisi kulkea montaakaan päivää, sillä aamun ensimmäisillä busseilla kerkeäisin perille kaksi tuntia työajan alkamisen jälkeen. Muita vaihtoehtoja voisivat olla äkkirikastuminen esimerkiksi uhkapelaamalla tai rötöstelemällä. Jälkimmäisestä saisin isoäidiltä satikutia. Vaari on myös tehnyt vuosia kestävää sinnikästä tutkimusta, jonka mukaan Veikkauksen menestys perustuu laskelmointiin ja pelaajien onnettomalla tuurilla hävittyihin rahoihin.

Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Täytyy ehkä ostaa tädille uusi osoitekirja.

kesäkuuta 2022
Jaana Martikainen

P.S. Kolme päivää myöhemmin irtisanoin asunnon.

”Onko meillä lampaita?” kysyin silmät loistaen, vaikka näinhän itsekin. ”Kesäpässejä”, äiti tokaisi järjen äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Sittemmin homma lähti käsistä.

Kissoja meillä oli ollut entuudestaan ja nyt tontilla asui viitisenkymmentä muutakin eläintä. Lampaita on siunaantunut ja liekö haikara tuonut väärän paketin, kun seassa oli yllättäen muutama vuohikin. Ankoille kaivettiin pieni lampi keskelle pihamaata ja kanalasta soi herätyskello joka aamu kello kolme. Yksi koirakin löysi meiltä eläkekotinsa ja vei sydämeni mennessään. Nykyisin hän nukkuu pienen, varta vasten hänelle istutetun vaahteran alla.

Kun äiti tarjosi ensimmäistä kertaa lampaanlihaa, teimme siskoni kanssa sen sijaan itsellemme voikukkasalaatit. Ei mennyt paria päivää, kun nälkä ajoi siskokset kokeilemaan äidin reseptiä. Horsma, vesiheinä ja apila olivat lopulta kovin lyhytnäköisiä ratkaisuja. Myöhemmin opin pitämään läheltä tulevasta lihasta ja nylkemäänkin, mutta edelleenkään en halua tietää, minkä nimistä lihaa on keitossa. Jauhettavaksi kelpaavat osat ovat helppoutensa vuoksi suosikkejani kokatessa. Aiemmin jauhoimme lihan vanhalla, käsin veivattavalla lihamyllyllä. Vinkuna oli korvia huumaava, ja toisen täytyi olla pitämässä keittiön pöytää paikoillaan. Jossain vaiheessa viereisessä huoneessa työpäivästä uupunut mies joko heltyi vaimolleen tai kyllästyi meteliin, ja nyt keittiöstämme löytyy sähkökäyttöinen mylly. Pöytääkään ei tarvitse enää erikseen pidellä paikoillaan.

Eläintenpito ei ole aina hohdokasta, kun uni jää vähäksi, eläimet sairastavat ja säästöpossusta kolistellaan viimeisetkin lantit heiniä varten. Tavallisen tehdastyöläisen ja harrastelampurin rahat riittävät muinaisiin eläintenhoitovälineisiin. Kerintää varten äiti löysi kaiketi maaseutumuseosta vanhat saksimalliset keritsimet. Laitumien pystytyksessä meillä sentään hyödynnetään perinteisen lihastyövoiman lisäksi hieman uudempaakin tekniikkaa. Rautakangella isketään maahan reikiä, joihin sitten viisikiloisella kumilekalla nuijitaan toisesta päästään tylpistetyt heinäseipäät. Nykyisin aidassa kulkee sähkölangat, muttei ole montakaan vuotta siitä, kun lampaat vielä juoksivat harva se päivä verkkoaidasta lävitse. Aitaverkkoja oikoessamme huomasimme pian, ettei halvin ole aina paras – eikä lopulta edes halvin.

Kaikkein eniten tällaisen eläintarhan pyörittäminen vaatii aikaa. Päivittäiseen ruokintaan menee noin 40 minuuttia. Lisäksi muut kausiluontoiset askareet, kuten kerintä ja talvikarsinoiden tyhjennys, ovat työssäkäyvälle mielipuolisia urakoita. Sitä täytyy todella haluta hiipumaton palo rinnassaan. Joskin voin vakuuttaa, ettei palo aina näy ulospäin, kun herättelen äitiäni navetalle kahvipannun tuoksulla.

Muutaman kerran meiltä on kysytty, mitä eläinten pitämisestä hyötyy. Rahallisesti se onkin hullujen hommaa. Kotoa ei voi lähteä päivää pidemmälle reissulle, ellei hanki lomittajaa. Lihat sekä kanan- ja ankanmunat ovat tällä hetkellä ainoa konkreettinen hyöty. Eläinten kanssa voi kuitenkin tuntea olevansa tarpeellinen ja rakastettu, vaikka päivä olisi muuten ollut mustaakin mustempi. Vastuu ja rutiinit antavat elämään erilaista sisältöä kuin leipätyö. Yhdessä touhuilu on myös silloin tällöin mukavaa. Meidän keskustelumme saattaa kuulostaa hiljaiselta, kun toinen kulkee edellä rautakangen kanssa ja toinen iskee tolppia maahan. Mutta se on äidille ja tyttärelle laadukasta aikaa, jota ei paarmojen lisäksi häiritse mikään.

Jaana Martikainen 16.2.2021