Lappi

Kaaoksesta kaamokseen

  • 26 marraskuun, 2017
  • By:

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät.

Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet.

Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä vitsiksi, kunnes tajusin todeksi. Polaariyö on todellakin allergisia reaktioita, aivojumitusta, fobiaa ja apatiaa aiheuttava luonnonilmiö, jota on syytä tarkastella tarkemmin.

Valitettavasti oma tarkastelunäkökulmani on ehkä hieman poikkeava ja jopa puolueellinen. Itsehän koin kaamoksen pelkästään huumaavana ja hurmaavana. Hekumoin ja hehkutin pimeää kautta kaikille, jotka vain hehkussani tavoitin. Kaamos rauhoitti kaaokseni. Se antoi luvan hiljentymiseen, pysähtymiseen, nyhjöttämiseen ja kyhjöttämiseen, kynttilöiden vimmaiseen sytyttelyyn, rapinapeittoon kääriytymiseen, teen liialliseen lipitykseen ja runojen sarjatuotantomaiseen rustailuun. Olkoonkin kieroutunutta, mutta minua pimeys ja pakkanen ovat omiaan inspiroimaan ja antamaan lisävirtaa arkeen.

Ymmärrän myös masennusnäkökulman. Omalle mielenterveydelleni toukokuu on kuitenkin kuukausista julmin. Kalsea kevätaurinko työntää lonkerosormensa läpi säleiden, penetroi pimennysverhot ja pakottaa heräämään ennen kukonlaulun aikaa. Tuokiokuva toukokuisesta torstaista: Nousen keittämään kahvia kello neljä. Valvon väkisin ja yritän kirjoittaa, koska uni ei valon takia tule. Rättiväsymys yllättää puolen päivän aikaan. Otan torkut. Jatkan töitä. Seuraava uniaalto iskee minut kanveesiin iltapäivällä. Silloin ei enää – eikä vielä – voi nukkua. Niinpä kittaan kahvia, käyn lenkillä silmät ristissä ja nieleskelen väsymyksen kurkunpäähän nostattamia kiukunpuuskia henkitorveen. Se on väärä kurkku. Liika kirkkaus menee minulla juuri sinne.

Sisällä oleminen ei tunnu kesällä oikeutetulta ollenkaan. Hurmaavuudestaan huolimatta yöttömät yöt aiheuttavat minussa levottomuutta, aikaansaamattomuutta ja ulkonaolemispakkoa. Valoisina kesäpäivinä minua riepoo ristiriita: yhtäältä halu paneutua sisätiloissa suoritettaviin askareisiin ja projekteihin ja toisaalta pakottava tunne siitä, että parasta olisi luikkia ulos kesämekossa avojaloin piknik-kori olalla heiluen. Älkää siis käsittäkö väärin: rakastan Lapin kesää. Säikähdin vain vähän sen armotonta, kaiken paljastavaa kirkkautta. Kaamosaikaan olen elementissäni. Tästä ristiriidasta huolimatta – tai sen vuoksi – jään.

Maria Paldanius

Pekka Hermanni Kyrö maalaa kinoksessa

  • 26 marraskuun, 2017
  • By:

Pekka Hermanni Kyrö kertoo lapsuusajastaan Ivalossa:
Vanhempiemme lisäksi meitä oli viisi lasta, kaksi lehmää, koira ja toisinaan kissa. Isäukko oli tukkisavotoilla ja kirvesmiehen töissä. Hän osallistui myös aktiivisesti kunnallispolitiikkaan. Äitimuori hoiti kotia ja lehmiä. Myöhemmin hänkin oli palkkatöissä.

Elimme Ivalossa sotien jälkeistä aikaa. Leikit olivat ulkoleikkejä jäljelle jääneissä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Jo varhain saimme puukot. Tämä tarpeellinen työkalu roikkui joka pojan vyössä. Kun leluja ei ollut, niin vuolimme ne itse. Teimme jousia nuolineen, ritsoja, pieniä purjeveneitä ja katamaraaneja ja muuta sellaista. Olimme hyvin liikunnallisia.

Miten innostuit alkamaan taiteilijaksi? Oliko se pienestä pitäen selvää?

Talvi-iltoina piirtelimme jokseenkin paljon. Piirtäminen oli loiva synti. Ennen oppivelvollisuuden alkamista huomasin osaavani kuvata pystykorvan pään kolmasosa kulmasta siten, että molemmat silmät näkyivät. Sain kehuja piirustustaidostani.
Parikymppisenä vein magnetofonin sisarelleni. Siitä saamillani rahoilla ostin öljyvärit.
Myöhemmin erinäisten siirtotyömaiden ja raksatöitten jälkeen seurasi taas työttömyys vuonna 1973. Menin Limingan taidekouluun ja sieltä sitten Suomen Taideakatemian kouluun eli nykyiseen Kuvataideakatemiaan.

Murtomaarealismi – kerrotko Jänkä-lehden lukijoille, mitä se on ja miten sitä tehdään?

Lanseerasin kyseisen termin viime vuosituhannella Hammastunturin erämaassa maalatessani lumikuopassa näkymää lumisesta tunturimaisemasta tuulen vinhasti lennättäessä vitiä pääni ylitse. Lunta maalatessani minun on oltava lumen keskellä. Keskellä rakastamaani maisemaa.

Onko termi sinun keksintöäsi? Onko muita murtomaarealisteja?

Varmaan on muitakin samalla tavalla työskenteleviä taiteilijoita. En vain tunne heitä.

Miten varustaudut murtomaarealistiselle maalausretkellesi? Kuinka pitkiä reissuja teet ja missä yövyt?

Teen reissuja kevättalvella. Tarvitsen Lynxiin polttoainetta, varaosat ja työkaluja. Sitten laavun, ruokapuolta ja maalauskaluston. Kaiken varalta sukset ja sauvat. Vain kolme kertaa olen jättänyt kelkan erämaahan ja hiihtänyt kotia.
Aiemmin retket kestivät parikin viikkoa. Loppukesästä syksyyn matkat taittuvat apostolin- kyydillä. Yövyn autiomajoissa tai laavussa ja joskus nukun reessä. Nykyään reissut ovat lyhkäsempiä.

Porokuvissasi ei ole mitään esittävää, siis sitä, että kato, tässä poro. Niissä ei ole häivääkään sellaisesta turistien houkutuseläimestä, jollaiseksi poro on täällä kesytetty. Poro on maalauksissasi omana itsenään, niissä näkyy eläimen koko olemus: kroppa ja henki – kuin ne olisivat henkiolentoja. Ne ovat persoonallisuuksia, porojen muotokuvia. Mitä poro on sinulle? Onko sinulla omia poroja?

Ei ole minulla omia poroja. Se on vain. Lainaan kotisivuiltani: ”Maalaukseni poroista eivät ole vain kuvia eläimistä, vaan ne heijastavat kotoani, kaikkinensa sitä elämää ja olemisen kauneutta ja iloa – pitkänä aikana. Myös maisemamaalauksissani kuvaan tuntureitteni vapautta, valoa ja olemisen ikuista kauneutta.”

Onko sinulla erikseen ateljee ja koti vai ovatko ne yksi ja sama asia?

Yksi ja sama asia ne ovat, paitsi maisemia maalatessani.

Mitä haluat sanoa taiteellasi – vai haluatko tuottaa katsojalle elämyksen tai oivalluksen?

Tämä on aivan liian vaikia kysymys vastata itse.

Oletko yhteyksissä muihin Lapin taiteilijoihin? Ketä taiteilijaa arvostat, kuollutta tai elävää, paitsi tietysti itseäsi?

Arvostamiani taiteilijoita on suuri ja levoton joukko.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi sinulle valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 2013. Muoniolainen kuvataiteilija Hilkka Ukkola sanoi, että hänellä on vasta nyt taiteilijan vapaus: kun on saanut taiteilijaeläkkeen, niin voi tehdä, mitä haluaa. Oliko myönteinen eläkepäätös yllätys?

Toisella hakemisella tärppäsi. Tulin sinä vuonna eläkeikäiseksi. Kovasti se helpottaa elämistä. Nyt voin harrastaa – tehhä hartaasti – työn eli taiteen tekemistä.

Olet maalannut kunnanjohtajien, neuvosten ja vaikka minkä pamppujen kuvia, siinäkin mielessä olet menestynyt taiteilija. Mutta en muista nähneeni maalausten julkistamistilaisuuksista kuvia lehdissä. Olet saanut apurahoja ja tunnustuksia. Mitä niistä arvostat eniten?

Nuoren Voiman Liiton palkinto vuonna 1974 antoi minulle rohkeutta jatkaa taiteen ankaralla polulla. Toki kaikki saamani tunnustukset ja apurahat ovat tuiki arvokkaita. Ekonomisesti taiteilijaeläke poikkeaa muista edukseen. Suuret kiitokset tukijoilleni.

Haluaisitko sanoa jotakin näyttelyistä?

Yksityisnäyttelyitä on tähän asti ollut 50, joista kutsunäyttelyitä yhdeksän. Olen ollut mukana 122 yhteisnäyttelyssä. Euroopan ulkopuolelle en ole vaivautunut, vaikka on pyydetty New Yorkiin ja Japaniin. Olen katsonut, ettei se olisi ollut vaivan arvoista.

Sinulla on mielenkiintoisia harrastuksia: leijat ja moottoripyöräily. Olet pitänyt leijanrakennuskurssejakin.

Leijat ja lennokit kuuluivat lennokkaisiin varhaisnuoruuteni päiviin. Leijat tulivat takaisin Vesterisen Pekan myötävaikutuksella. Tutustuin myös mestari Mårten Bondestamiin, jolloin leijat veivät sieluni korkeuksiin. Lennättelimme niitä muun muassa Oikaraisen niityillä poikieni kanssa, myös Levitunturin huipulla, nykyisen Arktikumin paikalla ja Kemin meripuistossa. Ja vielä Suomenlinnassa suuren Pohjoismaisen leijanäyttelyn yhteydessä vuonna 2002.
Moottoripyörä on oivallinen hyvien ihmisten kulkuneuvo. Tutustuin nykyiseen puolisooni moottoripyörän satulassa. Toimiva vastapaino hengen töille. Varsinkin vanhojen kauniisti patinoitujen pyörien ruuvaaminen. Mopottimista voisi kirjoittaa vaikka kuink…

Tänä vuonna lumi talvehtii hyvin, taiteilija päättää haastattelun ja lähtee valmistautumaan hirvimetsälle.

Paula Alajärvi

Taidetta ja elämyksiä talvesta

  • 26 marraskuun, 2017
  • By:

Mitä lumi, jää ja pimeys merkitsevät meille? Onko nykypäivän ihmisen kokemusmaailmassa enää kiljuvan punaista pakkastaivasta ja hankien yli puhaltavaa tuiskutuulta? Lapin kaukaisten kylien arjessa ne vielä koetaan samoin kuin menneiden sukupolvien aikana. Siellä pakkanen paukauttaa puuta ja kuu paiskaa mustat varjot kalpealle hangelle.

Ihminen on pyrkinyt ja pyrkii edelleen asettamaan esteitä ja pehmusteita itsensä ja raa’aksi ja epämiellyttäväksi kokemiensa luonnonilmiöiden välille. Ihminen on perimältään varsin suojaton olento. Karvapeitettä ei juurikaan ole, syötävää ja juotavaa pitää saada monta kertaa vuorokaudessa. Lämpötilojen vaihteluväli, jossa ihminen selviytyy, on melkoisen pieni: liiallinen kylmyys tappaa nopeasti, eikä edes saunaan totuttautunut suomalainen kestä kovaa kuumuutta pitkää aikaa. Juotavaa pitää ainakin olla. Ihminen myös hukkuu ja tukehtuu helposti. Elämä on ihmiselle vaarallista.

Koska lumi, jää ja pimeys ovat lappilaisia luonnonvaroja, pyrimme niitä hyödyntämään eli tuotteistamaan, kuten nykypäivän kaupallinen termi asian ilmaisee. Houkuttelemme valosaasteen pilaamien miljoonakaupunkien ihmisiä katsomaan avaruuden syvyyttä, sen tähtivöitä ja taivaanvalkeiden loimotusta, koskettelemaan käsin pimeän paksuutta. Puhdas luonto on ruvennut kiinnostamaan sitä enemmän, mitä ahtaammaksi ja saastuneemmaksi maailma on käynyt.

Lumesta ja jäästä muotoillaan yhä upeampia taideteoksia ja kilpaillaan jään- ja lumenveistotaidossa. Materiaalia on Lapissa luonnostaan ja ainakin toistaiseksi runsain mitoin. Nautitaan hiihdosta ja laskettelusta, rakennetaan uusia talvitapahtumia. Niissä yhdistyvät ulkoilu, leikki, taide ja liikunta. Keksitään uusia lumileikkejä ja -pelejä. Lapsuudessani tallattiin puhtaaseen lumeen jäniksenrannio. Se oli lumeen tallattu ympyrä, josta polut menivät säteittäisesti ympyrän keskikohtaan. Kärrynpyörää muistuttavassa kuviossa juostiin hippaa.

Viime talvena Hetassa työskenteli tallaustaiteen työpaja, jossa Lapin yliopiston opiskelijat tutustuivat lumeen taiteen materiaalina. Tallaustaideteoksen aiheena oli tarina ketusta, joka kansanperinteen mukaan sytyttää revontulet hipaisemalla hankea hännällään. Tämä myyttinen kettu oli juossut hettalaisen pellon poikki, jolloin sen käpälän jäljet olivat painuneet lumeen abstrakteina kuvioina.

Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen professori Timo Jokela on talvitaiteen uranuurtaja yliopiston taidekasvatuksessa. Hänen taiteensa tavoitteena on ollut luoda yhteyksiä pohjoisten alueiden asukkaisiin ja heidän historiaansa. Jokelan lumi- ja jääveistokset saavat aiheensa muun muassa menneiden sukupolvien puumerkeistä, joilla omaisuus merkittiin.

Jää, lumi, kylmyys ja pimeys, talvinen luonto kaikkineen on pohjoinen aarteisto, jota ei kannata pehmustamalla pilata.

Paula Alajärvi

Tekijämies

  • 20 huhtikuun, 2017
  • By:

Ei ole sellaista nyppylää, jota Kärkkäinen ei olisi saanut siirrettyä, ei sellaista kuoppaa, jota hän ei olisi voinut täyttää. Insinööri suunnittelee ja piirtelee mutta Koira-Kärkkäinen on tekijämies, ei tyhjän piirtäjä. Hän saattaa siirtää maata, miten kukakin haluaa tai pomo määrää. Enimmäkseen Kärkkäinen istuu kuormurin ratissa mutta pääsee joskus kaivinkonetta ohjaamaan. Sellaisen päivän jälkeen Kärkkäinen on kovasti voimansa tunnossa: tuntuu että kaivinkoneen hytissä hän on kasvanut ja laajentunut. Hauis on suurempi ja kovempi. Kaivinkoneen hytti on miesten paikka. Siellä haisee tupakka, hiki, velka ja vitutus, ei sinne ole nainen koskaan astunut. Muualle ne ehtivät.

– Kärkkäinen, net saunan lauthet pitäs saaha vaihettua tänhän. Mie aattelin lämhäyttää saunan ko tukka häätyy kuitenki värjätä.

Hellevi kaataa kahvia kuppiin ja kynsii yöpaidan läpi rintojensa alustoja.

– Mie ehi! Net välttää nuinki. Pane hantuuki lautheile. Ei ole rahhaa eikä lautojakhan.

– Solet jo kuukauen puhunu. Tekis eikä puhus.

-Missä se meetvursti on? Met lähemä Tessun kans metälle. Tessu tarttee liikuntaa ko son taas narun nokassa ollu koko viikon.

– Taas mettäle? Kuka tässä narun nokassa on! Vittu sinun kans! Kahvimuki pamahtaa pöytään. Vedet kiiltelevät Hellevin silmissä kellukkeina eikä Kärkkäinen enää kestä katsella. Nyt on aika suoria töihin ja näpeästi. Sitten metsään.

Metsästä Kärkkäinen nuorena miehenä Hellevin löysi. Syksy haisi jo ilmassa mutta sinä päivänä aurinko jaksoi porottaa hillastajan niskaan. Tyttö istui pajunvitsana kannolla Bay City Rollers -housut jalassa. Lahkeet oli takaa työnnetty Hai-saappaisiin, joiden toinen kanta kaivoi monttua metsäautotiehen. Kärkkäinen pärisytti paikalle mopollaan, virveli antennina repussa. Juuri ohitettu auto ja tyttö kannolla, kuva selkeni. Kärkkäinen tiesi kyllä tytön, oli luokkaa alempana, oli hän sen merkille pannut, kiharapään. Hellevi nosti päänsä ja katsoi itsensä suoraan Kärkkäisen elämään. Silloin jäivät tammukat jokeen ja marjat mättäille. Hellevi nousi kyytiin ja puristi vyötäisiltä niin, että Kärkkäinen näki tulevaisuuteen. Metsä oli heidän monta vuotta. Kihloihin mentiin soputeltassa tammukkapuron rannalla. Yhdessä noukittiin hillat myyntiin ja rahoilla ostettiin ensimmäinen väritelevisio. Ei Hellevi enää metsään. Nyt se vaati tasaista tannerta jalkojensa alle, sähköä kahvinkeittoon ja keskuslämmityksen. Metsä jäi Kärkkäiselle, mustasukkaisuus Helleville.

Hellevi ei ole vielä tullut töistä, kun Kärkkäinen hipsii iltapäivällä sisään. Jumputtaa, poika on kotona. Leivät ovat pitkin pöytää, margariini pehmennyt vetkuksi ja meetvurstit kopertuneet lautaselle. Kärkkäinen ähkäisee mutta ei jaksa ajatella. Olokhon. Nopeasti Kärkkäinen tekee leivät, jättää ruuat niille sijoilleen, vaikka tietää, että Hellevi nostaa elämän. Se mäläkättää aina.

Autotallin nurkalla hypähtelee jäntevä, siro ja kiiltäväkarvainen pystykorva. Jostakin se taas tietää, että mennään. Sen silmät ovat nauliutuneet Kärkkäiseen. Kukaan ei katso miestä noin, ei kukaan. Katseessa on kaikki maailman palvonta ja uskollisuus. Siihen ei mahdu tuomioita eikä moitetta, Tessun katse on puhdasta kultaa. Joskus Kärkkäinen on juovuspäissään erehtynyt sitä kuvaamaan kavereille ja saanut oitis lisänimensä. Solet ihan kiimassa siihen piskhin. Halavaisikko olla koira että pääsisit panemhan? Saatana! Koira-Kärkkäinen. Ja Pölijä-Pulukkisen antama lempinimi oli niitattu Kärkkäiseen röhönaurulla. Ei Kärkkäinen Tessua olisi halunnut astua. Vaimo oli sitä asiaa varten, vaikka sangen harvoin se enää Kärkkäistä niihin hommiin päästi. Tessu vain oli Kärkkäisen elämän kaikki. Sitä ei voinut kukaan muu ymmärtää.

Kärkkäisen iso koura peittää Tessun pään kokonaan. Mies tuntee, kuinka koira tärisee hiljaa miehen väkivahvan kouran alla. Kärkkäisen ja Tessun väliin eivät mahdu saunanlauteet tai vaimon kellukkeet. Hentona hipaisuna mielessä käy, että kyllä se oli Hellevi joskus hänen kätensä alla värissyt. Nyt siinä naisessa ei värise enää muu kuin ääni. Kärkkäinen nousee autoon ja Tessu livahtaa hänen viereensä, suuntaa nappisilmänsä tiehen. Tarkkaavainen mutta vaitelias kakkoskuski.

Ensimmäiset pakkaset ovat jo ehtineet puraista luonnon rapsahtelevaksi. Kylmä on kirkastanut kaiken ja levittänyt värejä varvikkoon runsaalla kädellä. Kärkkäinen laskee Tessun irti ja oitis se singahtaa metsään. Ei tarvitse komentaa tai suostutella. Turhaa puhetta ja jäkätystä on maailmassa muutenkin.

Kärkkäinen heittää repun selkään ja alkaa rauhallisesti kävellä metsään. Metsässä Kärkkäinen on kotonaan, nauttii rauhasta. Hän soveltuu suurten puiden viereen kuin olisi sammalmättäästä polkaistu. Hän on tymäkkä kuin kaatuneen kuusen juuripaakku, kädet kuin oksat sivuilla. Metsässä ei tarvinnut puhua tai sanojaan oikein asetella, sai olla vain, poskipäitään myöten rentona, joustavana, pehmeänä.

Kärkkäinen odottelee Tessun haukkua ja ajattelee saunan lauteita. Kyllä ne vanhat ovat. Kärkkäinen on niiden vaihtamisesta Helleville puhunut. Aikataulusta ei mies ollut maininnut halaistua sanaa. Sieppaa. Aina pitää kaikki tehdä heti tai kymmenen minuuttia sitten. Ja Hellevin suu tulee siihen mäkättämään ja ääntään pitämään. Kärkkäinen koettaa häätää mielikuvaa mielestään mutta ei onnistunut. Silloin kuuluu Tessun haukku.

Kärkkäinen säntää ääntä kohti. Haukku on kimeä, erilainen. Kärkkäinen kuulostelee kävellessään. Tessun haukusta tietää mitä se haukkuu mutta nyt ei. Perkeleen Hellevi lauteineen, Tessun haukkukaan kuulosta entiseltä. Haukku kuuluu nyt lähempää, tiheän kuusikon takaa. Kärkkäinen hamuaa haulikkoa selästä. Alentaa juoksun nopeaan kävelyyn, kaivaa takintaskusta panokset.

Tuolla!

Perkele, ukkometso! Ja iso!

Kouraisee, Tessu hänelle metson haukkui.

Samassa maa häviää Kärkkäisen oikean jalan alta, haulikko nytkähtää. Oikea käsi pusertaa ja piiput tyhjenevät. Tessun viimeinen ääni, sitten hiljaisuus. Kärkkäinen upottaa suuret kouransa Tessun vielä lämpöiseen turkkiin. Vesi putoaa vuoroin Tessun turkille, vuoroin Kärkkäisen kourille.

– Anna antheksi!

Kärkkäistä värisyttää.

– Ja saatana se saa Helleviki lähtiä.

Jaana Sarell

Lapista etelään muuttanut kirjoittaja

Novelli on aiemmin julkaistu Rakentaja-lehdessä

 

Muualle muuttaneita

  • 20 huhtikuun, 2017
  • By:

Kevättalven Jänkään on kirjoittanut kolme Lapista muuttanutta: Erika Espanjasta, Marianna Norjasta ja Matti Joensuusta. Itä-Karjalaan muuttaneet lappilaiset ovat koti-ikävissään perustaneet oman yhdistyksen, jossa nautitaan tuttuja herkkuja ja käytetään h-kirjainta puheessa oikein.

Lapista on jouduttu lähtemään mihin milloinkin. 1960-luvulla alkoi vuosikymmeniä kestänyt muutto Ruotsiin työttömyyttä pakoon. Paljon sitä ennen suuntana oli Norja, Pohjoisen Jäämeren rikkaat kalavedet. Monet jatkoivat sitä kautta Amerikkaan asti.

Ruijanreittiä on kuljettu ainakin 1400 – 1500-luvuilta lähtien. Se on Suomen Lapin ja Norjan Ruijan yhdistänyt tie, joka kulki Perämereltä yli Saariselän tunturialueen Jäämerelle asti. Monella matkaajalla oli koko perhe mukana. Nykypäivän mukavuuksia ei ollut, yövyttiin ulkosalla. Katovuosien ja riistan loppumisen aiheuttamat nälkävuodet ja sodat voimistivat muuttoaaltoja kohti Jäämerta.

Osa Ruijanreitistä on entisöity retkeilypoluksi. Polku on maastoon merkitty 35 kilometrin mittainen kesäreitti pitkospuineen ja tulipaikkoineen. Infrastruktuuri ei ollut yhtä kattavaa siihen aikaan, kun reitti oli ainoa tie pois nälkäkuolemasta. Mutta kulkijat olivat tämän päivän keskivertotaaplaajaa neuvokkaampia.

Kulku Ruijanreitillä loppui sata vuotta sitten, mutta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin moni lappilainen nuori ansaitsi ensimmäiset palkkarahansa Norjassa, kun kalatehtaat tarvitsivat näppäräsormisia turskanpakkaajia.

Vieras vie aina mukanaan jotakin omaa: oman kielensä ja kulttuurinsa. Riippuu monista asioista, kuinka kauan kieli säilyy. Suomalaisia muutti Savon ja Pohjois-Hämeen seudulta joukoittain Värmlannin metsiin 1500-luvun lopulta lähtien. Näitä alueita ruvettiin kutsumaan suomalaismetsiksi ja asukkaita metsäsuomalaisiksi. Suomalaiset asustivat omissa oloissaan metsien uumenissa, joten ruotsalaisuus ei päässyt heitä turmelemaan. Toisin kuin ruotsalaiset maanviljelijät, suomalaiset polttivat kaskea, joten heitä kutsuttiin myös svedjefinneiksi eli kaskisuomalaisiksi. Metsäsuomalaisista sukujuurista on tullut jopa ylpeilyn aihe. Viimeiset suomalaismetsien suomea puhuneet Johannes Oinonen ja Karl Persson kuolivat 1960-luvulla. Nykyään maastamuuttaja saattaa kadottaa äidinkielensä parissa sukupolvessa.

Työ ja sen puute kuljettaa. Suomesta ja Lapista on perinteisesti muutettu pois. Mutta sopivilla suhdanteilla muuttajia on myös tullut pohjoiseen. 1800-luvun loppukymmeniltä lähtien suuret savotat vetivät väkeä Lapin kyliin. Moni mies lakkasi olemasta kulkujätkä, kun hän asettui talosille paikallisen tyttären kanssa. Tuli tarpeellista vierasta verta suljettuihin kyliin. Aatteet ja lama kuljettivat 1920 – 30-luvuilla idän suuntaan. Pettyneet tulivat takaisin, jos pääsivät.

Maapallon ilma ja vedet saastuvat tiheään asutuilla seuduilla ja päästöjä estottomasti ympäristöön purkavan teollisuuden maissa. Meillä on vielä jäljellä kallis aarre: puhdas luonto. Halutaanko pohjoiseen vielä joskus muuttaa hengen ja terveyden säilyttämiseksi?

Paula Alajärvi

Iiton kylä käsivarressa

  • 20 huhtikuun, 2017
  • By:

Kolme lapsuutta 1910-, 1960- ja 2000-luvulla

Iiton perustaminen

Yhden talon Iitto oli yli sadan vuoden ajan Suomen pienin kylä. Nyt se on kolmen savun kylä. Se sijaitsee Tornionjokilaakson pohjoisosassa, Suomen ja Ruotsin jylhien vaarojen välissä, Könkämäenon rannalla, palsasuon laidalla. Kylä on Perämerta ja Jäämerta yhdistävän ikivanhan kulkukeinon varrella, joen ja maantien välissä. Käsivarrentie valmistui toisen maailmansodan aikana ja se myötäilee rajajokea. Pohjoiseen Kilpisjärvelle on matkaa 50 kilometriä.
Iiton tila perustettiin vuonna 1883 keisari-suuriruhtinas Aleksanteri III:n hallituskaudella. Ajatuksena oli luoda alueelle järjestystä ja tarjota majoitusta. Perustamisasiakirjan mukaan uudistalon ja sen asukkaan tarkoitus on ollut: ”– saavuttaakseen parempaa järjestystä Ruotsin puolen lappalaisten suhteen tällä raja seuduilla ja osittain että uudistalo Naimakan asumattomalla tunturi ja valtatien varrella Jäämeren rannalle, tuottaisi matkustavaisille tarpeellisen leväys paikan ja suojan.”

Perimätiedon mukaan Iitossa asuikin poliisi joskus 1800-luvun lopussa. Elämisen edellytykset oli kartoitettu huolellisesti niittyineen, metsineen, laitumineen, kalavesineen, myllynpaikkoineen ja kaupankäyntialueineen. Sijainti: — ainoastaan 115 virstaa jäämeren rannalle Lyngen vuonon markkina paikkaan, josta elo ja muut tarveaineet poroilla saatetaan hankkia ja jonne maamiehen tavaralla on hyvä ja etuisa menekki, –tulee olemaan verrattain hyvät edut niittymaiden ja varsinkin kalavesien ja riekon pyynnin suhteen –.

Eelin lapsuus 1910-luvulla

Vuonna 1914 Eeli Mannela (1907 – 94) pakkasi Käsivarren Markkinassa pieneen vihreään reppuunsa vaatteita, riekon ansalangat ja puukkonsa. Sukulaiset olivat kysyneet häneltä, haluaako hän muuttaa heidän luokseen Iittoon, ja sehän sopi. Seitsemänvuotiaana hän käveli noin 50 kilometrin matkan uuteen kotiinsa Iittoon. Kasvattilapset olivat alueella tavallinen ilmiö.

Eelin kasvatusvanhemmat Agata (1892 – 1988) ja Valfrid Uusitalo (1886 – 1936) olivat lapseton pariskunta, joka sai elantonsa muutamasta lehmästä, kalastamalla, metsästämällä, ylläpitämällä Iiton majataloa ja tarjoamalla venekyyditystä. Ensimmäisen maailmansodan aikana heillä oli naapurina Boströmin kuljetusliikkeen usean kymmenen hevosen talli. Hevoset rahtasivat sotatarvikkeita Skibotnin ja Karungin välillä ja liikenne oli vilkasta.

Eeli aloitti työnteon varhain pikkuaskareista ja eteni sitten vaativampiin töihin. Hän sai perusopetuksen kiertokoulussa, kun katekeetta saapui vuosittain hiihtäen tai porolla erämaataloihin ja tunturiin porolappalaisten luo viikoksi-pariksi kerrallaan opettamaan lukemista, kirjoittamista, laskemista, raamatuntietoa ja katekismusta.

Kilpisjärven pamauksen vuonna 1916 perhe lähti soutamalla ja jalan kylästelemään Ruotsin Saarikoskelle, jossa oli saatu perheenlisäystä. Kyseessä oli lähin naapuri ja seuraava majatalo kaksitoista kilometriä pohjoiseen Väylän varressa. Vitsailtiin, mistä yhdeksänvuotiaalle Eelille saadaan puoliso. Hän keinutti Agata-vauvan kehtoa ja tokaisi: ”Lullaanpa tästä itselleni vaimon.” Ja niin siinä kävi, että kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, vuonna 1937, heidät vihittiin.

Agatan ja Eelin nuorimmat lapset 1960-luvulla

Metsä- ja kalastajalappalaiset Agata ja Eeli Mannela saivat viisitoista lasta, joista yksitoista kasvoi aikuiseksi. Kolme leikki-ikäistä kuoli tartuntatauteihin Lapin sodan evakkoaikana Ruotsissa. Jälleenrakennettu Iitto ei toiminut enää kievarina sodan jälkeen. Pirtissä riitti pienten jalkojen töminää, kunnes lapset tulivat kansakouluikään ja siirtyivät asumaan Kaaresuvantoon koulun asuntolaan. Kotona he pääsivät käymään vain koululomilla.

Kesällä lapset auttoivat pyykinhuuhtelussa, lypsämisessä, heinätöissä, uivat, urheilivat, kalastivat ja marjastivat. Talvella he kantoivat puita ja vettä, hiihtivät, pyysivät ansoilla riekkoja, laskivat mäkeä, rakensivat lumiukkoja ja olivat lumisotasilla. Talvi-iltaisin metsästys- ja kalastusretkien jälkeen Isä-Eeli veisteli puulusikoita, muita tarvekaluja ja lapsille leluja piisin loisteessa. Ahkera Agata-äiti keitti puuhellalla pottukalaa tultuaan navettatöistä. Pikkuiset leikkivät vanhempien levitettävässä puusohvassa.
-Toivo, etpäs ossaakaan matkia hiirtä! Jenny haastoi.
-Kyllä mie varmasti ossaan. Miten se tehhään? hän kysyi koko pienen miehen pontevuudella nyrkit lonkkiin tuettuina ja leuka päättäväisesti eteen työnnettynä.
– Katso näin, mie näytän: imet posket lommolle ja suipistat huulet nokaksi. Sitten nyrpistät nenääsi poskilihaksilla ja vikiset.

Lapset peilasivat ilmehtimistään kuuran kukittamasta ikkunalasista, jonka takana loimotti tumma revontulitaivas ja tähtien tuike. Tunturikoivut ja lumisten vaarojen ääriviivat piirtyivät taivasta vasten. Lisäksi piti tietenkin kokeilla, miten hiiri hyppää sängynkannelta lattialle ja hipsuttelee raidallisissa villasukissa varpaillaan. Katossa suhisi hiljaa kaasulamppu Tilley, johon isä pumppasi lisää ilmaa. Valaisin loisti taas jonkin aikaa kirkkaammin. Sähkön tuloa Käsivarressa saatiin odottaa vielä 1970-luvun lopulle.

Illallisen jälkeen äiti alkoi suunnitella ostoslistaa. Hän soittaisi seuraavana päivänä ruokatarviketilauksensa Skibotniin Johan Beckin kauppaan. Joku vuononrannasta saapuva toisi sitten ostokset ohikulkiessaan.

Lassen ja Krissen lapsuus 2000-luvulla

Iitossa asuu nyt kahdeksan henkeä, kolme Mannelan veljestä perheineen. Yksi on ottanut haltuun vanhan kotitilan ja kaksi rakentanut talonsa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kylän nuorimmat, teini-ikäiset Lasse (s. 2000) ja Kristian (s. 2002), ovat opiskelleet äitinsä pitämässä kotikoulussa. Vanhempi Lasse käy etälukiota verkon kautta. Tämä järjestely mahdollistaa lyhyiden talvipäivien valoisien tuntien käyttämisen ulkoiluun. Pimeällä voi sitten opiskella.

Pojat on kasvatettu hallitsemaan perinteiset metsä- ja kalastajasaamelaiset taidot. He selviävät luonnossa, metsästävät ja kalastavat. He osaavat nylkeä hirven, tehdä omat puukkonsa ja takoa niihin terät. Riekonansat mennään hoitamaan hiihtäen ja pyöräillen. Nuoret sivakoivat tunturissa, kolaavat ja linkoavat Väylälle luistinradan, jolla koko perhe ottaa toisistaan mittaa jääpallossa luistinten kirskuessa nopeissa käännöksissä.

Pikkupoikina Lasse ja Krisse kutoivat langoilla talon täyteen hämähäkinverkkoja, joiden läpi perhe joutui pujottelemaan päästäkseen keittiöön, vessaan tai makuuhuoneeseen. Heidän äitinsä on saksalainen biologi ja hämähäkkitutkija. Veljeksillä on vilkas mielikuvitus ja he ovat itse keksineet omat leikkinsä. Kirjastoauto tuo pihaan luettavaa. Kun ei vielä voi hiihtää, pojat kolaavat Väylälle labyrintin, jossa pyöräilevät. Kesällä he sukeltavat joenpohjasta turistien hukkaamia vieheitä.

Kauppamatkat suuntautuvat kerran viikossa joko Kilpisjärvelle tai Ruotsin Karesuandoon, jossa voi samalla käydä uimahallissa. Ennen lasten aika meni työnteossa ja koulussa kaukana kotoa. Nyt kodinkoneet helpottavat vanhempien arkea, ja lapsille ja nuorille jää aikaa leikkiin ja urheiluun.

 

FM Tony Mannela
Iiton kylän asukas

Missä hitossa hiukset pestään?

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Elän elämääni muutamaa periaatetta löyhästi noudattaen. Osa periaatteista on yleviä ja tavoittelemisen arvoisia, mutta niissä pysyminen riippuu vahvasti saamastani unen ja ravinnon määrästä. Sen sijaan jokainen mielentilani pyrkii kohti yhtä tavoitetta: mitä ääliömäisempi idea on, sitä varmemmin se täytyy toteuttaa.

 

Tämän periaatteen kantamana olen saattanut itseni lukuisiin seikkailuihin, joista joku voisi käyttää myös nimitystä vaaratilanne. Niin myös tällä kertaa.
Kesäisin vietän paljon aikaa sukumme kesäpaikassa 1880-luvulla valmistuneessa talossa napapiirin hujakoilla. Olen kuullut, että vauvana minua on käytetty siellä talvellakin, mutta muistikuvani eivät tue väitettä. Tästä syystä minulla on jo vuosia ollut kova hinku päästä talviselle seikkailulle kesämökille. Talo on pääosin alkuperäisessä muodossaan, minkä vuoksi se ei ole talviasuttava. Olen asiasta täysin eri mieltä. Talviasuttavia ovat kaikki rakennukset, joissa on katto ja seinät. Talosta löytyy näiden lisäksi myös lämpöeristetty kamari ja sähköpatteri. Sijainti on idyllisesti metsän keskellä, järven rannassa, isojen teiden ulottumattomissa. Talvisin myös pienten teiden ulottumattomissa. Hekumallinen lomakohde perinteiselle suomalaiselle erakkosielulle!

Ajatus talviseikkailusta on herännyt tasaisin väliajoin. Tänä vuonna ajatus heräsi helmikuussa. Helmikuuhan on tuo kesämökkeilykuukausista optimaalisin. Tänä vuonna ajatus myös konkretisoitui bussilipuiksi ennen minkäänsorttista harkintaa, sillä riskien arvioiminen johtaa pelkuruuteen ja laiskuuteen.
Seikkailullinen aspekti talvimökkeilyssä syntyy kaikesta muusta kuin yöpymisestä. On mietittävä, kuinka päästä ison tien haarasta pihatielle, pihatieltä ovelle ja ovesta sisään. On mietittävä, mitä tehdä, jos sähköt, savupiiput tai lämpöeristeet eivät toimi. On mietittävä, mistä juomavedet, pesuvedet tai tiskivedet. Toisaalta taas ei tarvitse miettiä juuri mitään etukäteen, jos on käytännön ihminen ja mukana on ukilta peritty lettermän.

Ison tien haarasta pääsee pihatielle kävellen. Pihatieltä pääsee ovelle ryömimällä. Ovesta ei pääse. Sähköt toimivat. Piippuja ei tarvita. Täkki paikkaa sen, mihin lämpöeriste ei pysty. Juomavettä saa lumesta. Pesuvettä myös, jos tahto on tarpeeksi kova. Tiskit voi jättää kevääseen. Jokaiseen käytännön ongelmaan löytyy käytännön ratkaisu. On aika siirtyä teoriasta käytäntöön.
Ensimmäinen ongelma ilmeni jo isolta tieltä kävellessä. Vasemman jalan hiihtovamma ärtyy ja minä samalla. Jalkaholvin alle runtattu ylimääräinen sukka toimii ja pönkittää jalan kivuttomaksi. Seuraava ongelma hiipii tajuntaan hitaasti viiden kilometrin kävelyn aikana; lumipenkat ovat parhaimmillaan yli kaksimetriset ja myös pihatieltä voi odottaa nuoren naisen syvyistä lumikerrosta. Ja juuri sellainen minua odottaa. Onneksi tien ja talon väliin mahtuu kaistale metsää. Suuren puun luota toiselle on paljon rivakampi kömpiä. Puolen tunnin konttaamisen jälkeen saattaisi olla rattoisaa vain astua ovesta lämpimään tupaan, peseytyä ja pukea kuivaa ja lämmintä päälle. Ensin täytyy kuitenkin kaivautua ovesta sisään, ja jokainen voi kuvitella, kuinka helppoa se on helmikuisessa Lapissa talossa, joka saa elää villinä ja luonnonvaraisena. Jäisen muurin lisäksi oven edessä on vartiossa puolikas toteemi jäätyneenä kiinni portaaseen. Muutama syvä huokaus sukumme eriskummallisuuden kunniaksi, naama täyteen suklaata ja kohti seuraavaa taistoa! Pari tuntia lumen ja jään kanssa riideltyäni joudun luovuttamaan. On sietämätöntä nähdä päämäärä niin lähellä, mutta väliin jäävät sentit hirttä riistävät minulta onnistumisen tunteen.

Alitajuntani on parhaimmillaan paineen alla ja tässä kiperässä tilanteessa se nostikin pintaan raivostuttavasti helisevän keittiön ikkunaruudun. Sen, joka helähtää aina, kun joku kulkee ovesta, ottaa askeleen tai harkitsee puhumista. Sen, joka nykyään tunnetaan takaovena. Horkkaisen iltapäivän pelasti muinainen rakennustapa harvoine nauloineen ja ukin lettermän. Talon seinät tosin suojasivat vain tuulelta, kun pakkanen paukahteli sisätiloissakin kymmenen asteen tienoilla. Ensiavuksi ilmavoimien haalari niskaan ja suklaata suuhun, sitten lämmöt päälle. En muista ennen tunteneeni niin suurta iloa toimivasta sähköpatterista. Parissakaan tunnissa huone ei ollut lämmennyt miellyttävään kelteisilläänololämpötilaan, mutta pikainen ikkunoiden ja ovien tilkitseminen täkeillä sai aikaan suorastaan trooppisen ilmaston. Niin trooppisen, että saatoin sulattaa lunta kamarin pöydällä. Lattianrajassa lämpötila oli kuitenkin maltillinen, minkä vuoksi ruokia voi näppärästi säilyttää samassa huoneessa. Suljetussa ämpärissä tietysti, koska kissojen poissa ollessa hiiret ovat mökin pääasiallisia asukkaita.

Luonnollisestikaan sisävessaa ei tuon ikäisessä majoituksessa ole. Huussissa ei kertakaikkisesti ole mitään vikaa, erityisesti jos on koskaan saanut todistaa sitä sekasortoa, joka yökerhon naisten vessa karmeimmillaan voi olla. Talvella huussiin pääseminen sen sijaan on oma seikkailunsa. Ensimmäisenä täytyy pukea haalarit, koska ei voi olla varma kauanko huussireissulla loppujen lopuksi menee. Menihän noin sadan metrin pihatien vaeltamiseenkin puoli tuntia. Pieni ikkunaruutu ulko-ovena menettelee, mutta kun niin sanotusti on tilanne päällä, siitä venkoileminen on heti piirun verran jännittävämpää. Henkisesti olin jo täysin valmis kunnioittamaan riukuperinteitä, mutta huussin ovesta selvisikin läpi parin minuutin raivokkaalla kaivamisella. Vahingoista hirvein vältetty.

Ruoanlaitto ei sentään vaatinut mittavia ponnistuksia. Keittiö toimii kuin kesälläkin, erotuksena vain se, että kaikki on tuskastuttavan hidasta keittiössä yhä vallitsevan pakkasen takia. On ihanan eriskummallista keittää makaronia suhteellisen suljetussa pakkasen hyytämässä tilassa, ikkuna ovena, kun vesihöyry saattaa ikkunat jäähän ja muovimaton liukkaaksi.

Kaikki vastoinkäymiset muuttuvat vaivan arvoisiksi, kun aamulla tirkistän ensin päälläni olevan peiton, sitten ikkunan tilkkeenä olevan peiton reunasta. Joka suuntaan näkyy pelkästään koskematonta hankea, vaaroja ja puita. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja koko yön untani valvonut Lapin radio ilmoittaa, että pakkasta on parikymmentä astetta. Pirtin pöydältä löytyy keko sarjakuvia ja muutama Alibi. Keittiön kaapissa on kaakaota kesän jäljiltä, eivätkä hiiret ole päässeet siihen käsiksi. Talossa on vain talvi, minä ja Lapin radio. Mikäpä siinä on erakolla ollessa.

Kaksi yötä mökkeilyä riittää hyvin. Siinä ajassa ehtii todistaa itselleen ja muille olevansa kivenkova lumikenttien sankari. Aika riittää myös siihen, ettei tee yhtään mitään. Hetken hengähdys yksinäisyydessä, niin ihmisvilinää jaksaa taas tovin. Kolmantena yönä on ihan okei mennä järven toiselle puolelle sukulaisiin yöksi. Siellä voi pestä ne hiukset.

Seikkailu ei olisi seikkailu ilman vastoinkäymisiä. Koskaan ei tule muistelleeksi niitä retkiä, kun kaikki sujui jouhevasti, eikä kertaakaan tarvinnut pelätä kuolevansa. Tämäkin mökkireissu meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. En satuttanut itseäni, perustarpeet tulivat tyydytetyiksi, enkä edes kuollut. Tänä syksynä käyn laittamassa keittiön ikkunaan saranat ja rivan. Ensi talvi saa tulla. Olen valmis.

Kerttu Korhonen
keihääseen luottava taistelijatar

 

Jängällä ja värkkäämössä

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Helteisenä heinäkuun päivänä makaan rähmälläni jängässä ja tähtään kamerallani kämmekän kukintoa. Sääsket inisevät ympärilläni ja tunkevat suuhun. On hiki ja allani olevasta suojapeitteestä huolimatta olen osittain vajonnut jänkään ja kastellut itseni. Mutta edessäni on suopunakämmekän kauneus, johon uppoudun ja unohdan epämukavuudet.

Viime vuodet taiteellinen työskentelyni on ollut suurelta osin tätä jänkää, Viiankiaapaa. Kotikunnassani Sodankylässä sijaitseva Viiankiaapa (65,95 km²) on Lapin laajimpia ja monipuolisimpia aapasoita. Se kuuluu sekä kansalliseen soidensuojeluohjelmaan että Euroopan Unionin Natura 2000 -verkostoon. Viiankiaavan luonnonsuojelualueella on tähän mennessä tehtyjen lajistoinventointien mukaan tavattu 17 kasvilajia ja 21 lintulajia, jotka luokitellaan Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) lajien uhanalaisuusluokituksen mukaan uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi. Alueelle on kuitenkin myönnetty malminetsintälupia ja jo löydettyä nikkeli- ja kupariesiintymää on luonnehdittu vuosisadan malmilöydöksi. Luonnonsuojelualueille haetut ja myönnetyt malminetsintäluvat kertovat sekä kaivosyhtiöiden ylimielisestä suhtautumisesta lailla suojeltuihin alueisiin että osaltaan myös lainsäädännön heikkouksista, jotka mahdollistavat kaivosyhtiöiden toiminnan suojelualueilla. Lapissa lupaavimmat kaivosesiintymät sijaitsevat Natura-verkostoon kuuluvilla alueilla tai niiden läheisyydessä ja malminetsintälupien hakemuksia kohdistuukin yhä enemmän suojelluille alueille.

Natura-alueen suojelusta voidaan poiketa valtioneuvoston päätöksellä, mikäli hankkeen toteuttamiselle on ”erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottava syy”. Asiasta on kuitenkin hankittava myös EU:n komission lausunto. Paikallistasolla vastakkain ovat toisaalta parin vuosikymmenen päähän ulottuvat usein ylioptimistiset taloudelliset laskelmat, toisaalta luonnon monimuotoisuuden ja paikallisen kulttuurin säilyminen.

Suojeltu aapa

Kun vuonna 2011 muutin mieheni kanssa Rovaniemeltä Sodankylän Askan kylään, aloimme retkeillä Viiankiaavalla. Ensimmäiset aavan tilannetta kommentoivat teokseni valmistuivat seuraavana vuonna. Aiemmin olen taiteessani käsitellyt ympäristöön liittyviä kysymyksiä yleisellä tasolla, mutta Viiankiaapa toi työskentelyyni henkilökohtaisen näkökulman.
Vähitellen yksittäisistä teoksista kasvoi Suojeltu aapa -projekti, jonka taiteellisen ilmaisun lähtökohdat ovat omien suokokemusteni lisäksi Viiankiaavan elinkeinohistoriassa, luonnontieteellisessä tutkimustiedossa sekä aluetta uhkaavissa kaivossuunnitelmissa. Projektiin liittyvät teokseni ovat installaatioita, valokuvia, ympäristötaidetta ja veistoksia. Ne kertovat aavasta monesta näkökulmasta ja ottavat kantaa suojellun Viiankiaavan puolesta.
Suojeltu aapa -projektiin kuuluu taiteellisen työskentelyni ja näyttelyiden lisäksi taidetta ja tiedettä yhdistävä Viiankiaapaa käsittelevä kirja, joka ilmestyy projektin loppuvaiheessa yhteistyössä mieheni Timo Helteen kanssa. Hän on taustaltaan eläinekologian dosentti ja tietokirjailija ja vastaa kirjan luonnontieteellisestä sisällöstä.

Aarteita

Olen kasvanut sodankyläläisessä poromiesperheessä ja luonto oli niin arkista ja itsestään selvää, aina läsnä olevaa, ettei siitä erikseen puhuttu tai sen merkitystä arvioitu. Tärkeinä mielessä ovat lapsuudessa perheen kanssa tehdyt marjastus- ja kalastusreissut sekä partioajan vaellukset pohjoisen tuntureille. Kokemukset kiinnittivät minut pysyvästi Lapin luontoon.
Elämä kuljetti minut kuitenkin pois pohjoisesta ja vei mutkien kautta taiteen maailmaan. Taideopintojen lisäksi ympäristöopinnot ovat määrittäneet elämän suuntaa ja muovanneet ajatteluani. Kiinnostukseni ympäristön tilaan on opettanut minua näkemään laajemmin ja ymmärtämään paremmin ihmislajinkin säilymisen mahdollistavaa elonkehää.
Luonto alkoi hiipiä teoksiini ensin materiaalein ja myöhemmin myös merkityksin. Ensin tulivat pahkat ja käävät, sitten teosteni vielä pienet ja vaatimattomat luonnonsuojelulliset kommentit. Vuosien mittaan suuremmat ympäristöön liittyvät uhkakuvat ovat poikineet vahvempia kannanottoja. Lapsuudessa ja nuoruudessa luonnonsuojelu oli minulle vielä kaukainen käsite, se oli jotakin, mikä tapahtui jossakin muualla. Muistan kuitenkin isäni minua joskus kiusoitelleen puheitteni luonnonsuojelullisista näkökulmista. Myöhemminkään ei ole ollut epäselvää, mille puolelle asetun.
Olen onnellinen jängällä ja metsässä, tunturilla ja veden äärellä, kanoottiretkellä, nuotiolla pimenevässä illassa… Ne hetket ja retket ovat minun aarteitani. Jonkun toisen aarre on maan uumenissa oleva nikkeli- ja kupariesiintymä.
Luonnonvarojen käyttöön ja kulutukseen perustuva jatkuvan talouskasvun vaatimus vie maapalloa kestokykynsä äärirajoille. Tämänhetkisen arvion mukaan tarvitsisimme 3,4 maapalloa, jos kaikki ihmiset kuluttaisivat niin kuin me suomalaiset. Meillä ihmisillä on sekä valta että vastuu. Voimme harjoittaa tätä lyhytnäköistä luonnon hyväksikäyttöä tai voimme katsoa kauemmas tulevaisuuteen ja tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa tulevatkin sukupolvet voivat elää.
Kääpiä ja luppoa värkkäämössä
Silloin kun en tee töitä Viiankiaavalla, työskentelen värkkäämössä, työhuoneellani. Metsästäjä-keräilijöiden geenit näkyvät paitsi innostuksessani marjastukseen ja sienestykseen myös erilaisten materiaalien keräämisessä teoksiani varten. Jotakin voin kerätä vuosikausia tietämättä, mitä siitä aikanaan syntyy.
Käytän veistoksissa ja installaatioissa pääosin luonnosta tai kirpputoreilta löydettyä materiaalia. Teoksissani on ollut puiden runkoja, oksia, juuria, kaarnaa, tuohta, pahkoja, kääpiä, neulasia ja luppoa sekä kierrätettyjä tekstiilejä, kuten armeijan vanhoja huopia, käsin virkattuja pitsiliinoja, huonekaluista poistettuja verhoilukankaita ja vanhoja täkkejä. Kaikki teokseni eivät ole kantaaottavia, vaan ne voivat syntyä silkasta ihastuksesta johonkin materiaaliin, kuten vaikkapa kääpiin tai luppoon.

Kaija Kiuru
kuvataiteilija

Kaija Kiuru

  • Syntynyt Sodankylässä 1959
  • Asuu miehensä Timo Helteen kanssa Sodankylän Askassa
  • Kuvanveistäjä, Lahden Taideinstituutti
  • Kuvataiteilija (AMK), Lahden ammattikorkeakoulu / Taideinstituutti
  • Opintoja myös taidehistoriassa, ympäristönsuojelussa ja ympäristökasvatuksessa
  • Suomen Kuvanveistäjäliiton ja Lapin Taiteilijaseuran jäsen
  • Taiteelliseen tuotantoon kuuluu installaatioita, valokuvia, veistoksia ja ympäristötaidetta
  • Teoksia mm. Valtion taidekokoelmassa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa, Turun
  • kaupungin taidekokoelmassa sekä Aineen, Kemin ja Oulun taidemuseoiden kokoelmissa
  • Seuraava Suojeltu aapa -projektin näyttely: Pohjoinen valokuvakeskus, Oulu 2.12.2016 – 11.1.2017
  • www.kaijakiuru.net

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kulttuurien kohtaaminen

  • 7 marraskuun, 2016
  • By:

Inarilainen Kustannus-Puntsi julkaisi vuonna 2003 suomennoksen sveitsiläisen kirjailijan Robert Crottet’n teoksesta Mauno-poro ja taivaanpalot. Teos oli julkaistu ranskaksi jo 60 vuotta aiemmin. Kirjallisesti sivistyneen eurooppalaisen Crottet’n ja kolttasaamelaisen tietäjän ja sadunkertojan Kaisa Gauriloffin kohtaamisessa ja ystävystymisessä on käsittämätöntä johdatusta, jos haluaa uskoa Crottet’n selvitystä matkalle lähdöstään. Ja miksipä ei haluaisi?

 

Robert Crottet (1908 – 1987) eli Pietarissa ensimmäiset kymmenen vuottaan, mutta perhe muutti sieltä sotaa pakoon Sveitsiin. Sairastuttuaan keuhkotuberkuloosiin kirjailija alkoi uneksua pohjoisessa asuvista, pienistä kirkassilmäisistä olennoista, jotka puhuivat venäjää. Kirjailija tunsi vahvaa vetoa heidän luokseen ja parannuttuaan hän rupesi noudattamaan sisäistä ääntään ja lähti heitä etsimään. Hän päätyi kolttien pariin Petsamon Suonikylään, jossa hän asettui asumaan Kaisa Gauriloffin (1884 – 1980) perheeseen lähes vuodeksi. Sieltä hän löysi luonnon keskellä elävän pienen kansan, joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kolttakulttuuriin perehtymistä auttoi se, että molemmat osasivat venäjän kieltä.
Suonikylä jäi rauhanteon jälkeen Venäjän puolelle ja kolttien koko omaisuus jäi sinne. Crottet masinoi keräyksen, jolla hankittiin neljätuhatta poroa, verkkoja ja muita tarvikkeita Sevettijärvelle asutetuille koltille.

Aineiston metsästystä

Kaisa Gauriloff oli elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin isoäidin äiti. Katja tiesi, että jossakin on Crottet’n kuvaamaa materiaalia, jota hän tarvitsisi tehdäkseen dokumentin isomummostaan ja Crottet’ista. Etsiskelyn tuloksena löytyi Espanjasta kirjailijan elämänkumppani, 87-vuotias Enrique Méndez, jolta Katja sai pariskunnan jäämistön valokuvineen ja filmimateriaaleineen.
Viime kesän Sodankylän elokuvajuhlien ison teltan ensimmäinen näytös oli Kuun metsän Kaisa. Riensin osaksi pitkäksi venynyttä jonoa. Kutsuvieraspaikoilla istui kolttasaamen kansaa perinteisissä puvuissaan. Mietin, mitä elokuva heille merkitsee. Onhan heidän edessään menetetyn elämäntavan historiaa, omia sukulaisia ja pääosassa ikivanhojen legendojen kertoja Kaisa Gauriloff.

Lumoava Kuun metsän Kaisa

Visuaalisesti ja rytmisesti hieno elokuva koostuu monenlaisesta aineksesta: dokumenttimateriaalista, upeista animaatioista ja nykypäivänä kuvatusta aineistosta. Katja kertoo elokuvan tekemisestä:
Idea tuli heti edellisen elokuvan jälkeen vuonna 2012. Sain paljon dokumenttimateriaalia Crottet’n jäämistöstä: tekstejä, valokuvia, kirjeitä ja 16-millisiä filmejä, mutta elokuvaan on hankittu hurjasti materiaalia myös eri arkistoista, Suomesta ja ulkomailta.
Kun sain Crottet’n materiaalit käsiini, oli paljon merkityksiä ilmassa. Kun kaivelin Kaisan ja Crotett’n tavaroita tuolla yläkerrassa, mietin samalla, saanko tehdä niin. Minulla oli vahvoja tuntemuksia: olin kuulevinani askeleita, oli tuntua heidän läsnäolostaan. Oli kesä, kun aloitin työstämisen, syksyllä käsikirjoitus oli valmis ja äänet hävisivät. Olin hakenut heiltä oikeutusta elokuvan tekemiseen.
Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla Helsingissä minua tuli puhuttelemaan hollantilainen, joka oli tavannut Kaisan ja Robertin. Asiat alkoivat loksahdella paikoilleen.
Katja etsi pitkään sopivaa animaatioiden tekijää, ja lopulta päätyi pietarilaiseen Veronika Bessedinaan.
Halusin, että piirtäjä olisi lähialueelta, Katja sanoo.
Joissakin arkipäivien puuhien lähikuvissa on Katjan äiti kutomassa, kehräämässä tai laittamassa puita uuniin.

Osana Kaisan persoonaa oli kirpakka huumori. Hän saattoi kysäistä Crottet’lta: Mitä kuuluu kirjalle, jonka valehtelimme yhdessä? Onko huumori, leikittely, tyypillistä muutoinkin kolttasaamelaisille?
Isomummollani ja Crottet’lla oli hauskaa yhdessä, jutut ja nauru jatkuivat loputtomiin. Koko ikäni olen kuullut Kaisasta juttuja, joilla sitten huvitin koulukavereitani. Taiteellisuus on kolttasaamelaisille ominaista, he ovat kaikki taiteilijoita. Käyttöesineetkin tehdään niin, että ne ovat kuin taideteoksia. Suvussani on useita taiteellisia lahjakkuuksia, esimerkiksi muusikko Jaakko Gauriloff on enoni.

Kolttien henkinen perintö elää

Monet pienet kansat elävät ahdingossa nykyään. Suonikylän saamelaiset joutuivat revityksi irti omalta maaperältään ja omilta juuriltaan. Kolttia on Suomen puolella noin 700 henkeä. Heitä asuu Helsingissä paljon, mutta kulttuurisesti tärkein kolttien keskittymä on Sevettijärvellä, jossa kieli on vielä voimissaan.
Miten on kolttien tilanne nykyään? Pystytäänkö tuollaista pientä kulttuuria pelastamaan ja mitä se tarkoittaisi? Onko koltilla itsellään kylliksi voimaa ja tahtoa saada kulttuuriaan elävöitetyksi?

Kielen säilyminen on yksi iso asia – että se pysyisi elävänä. 1970-luvulla kehitettiin kielen kirjoitusasu. Äitini osaa koltankieltä. Pienenä surin sitä, etten osannut kieltä. Lapsihan oppii helposti useammankin kielen.
Saamelaiskulttuurin pitää saada muuttua, kuten muutkin kulttuurit ja kielet. Se tappaa, jos on pakko jäädä vanhaan. Saamelaiskulttuurin jatkuvuus on pienen joukon harteilla, ja he tuntevat suurta vastuuta.

Elämä ja kuolema virtaavat maan sisässä rinnatusten, Kaisa sanoo Crottet’n kirjassa. Olet syntynyt ja kasvanut Rovaniemellä, Lapin pääkaupungissa. Onko ihmisen luonnonyhteys kadonnut sellaisena kuin se oli vielä Kaisan aikana?

Silloin elettiin luonnosta, hengitettiin samaan tahtiin ympäristön kanssa. Mutta Kaisan henkinen perintö jatkuu meissä hänen jälkeläisissään.
Kaisa oli oman aikansa ihminen, hän ei ymmärtänyt elokuvaa. Hän ihmetteli, miksi ihmisiä laitetaan kankaalle kävelemään.

Olet tehnyt jo aiemmin kolttasaamelaiseen kulttuurin liittyvän elokuvan Huuto tuuleen. Miten elokuvien tekeminen on vaikuttanut suhteeseesi omiin kolttasaamelaisiin juuriisi?
Se on ollut tosi merkittävää alusta asti. Kun aloin tehdä ensimmäistä dokumenttiani kolttasaamelaisista, menin Sevettijärvelle ulkopuolisena. Mutta minut tunnistettiin, ja sain vahvaa kannustusta: olet meidän tyttöjä! Se vahvisti, ja annoin itsellenikin anteeksi sen, että olin asunut koltta-alueen ulkopuolella enkä osannut kieltä, Katja kertoo.
Kuun metsän Kaisan ensi-ilta oli tämän vuoden Hot Docs -festivaaleilla Torontossa. Sodankylän elokuvafestivaaleilla oli Suomen ennakkoensi-ilta. Millaista palautetta olet saanut katsojilta?
Kovin moni ei ole vielä elokuvaa nähnyt. Sodankylän elokuvafestivaaleilla oli Suomen ennakkoensi-ilta ja virallinen Suomen ensi-ilta on Helsingissä 28.10. Sen jälkeen levitys ilmeisesti etenee elokuvateattereihin kautta maan. Ilmeisen liikuttuneita palautteita tuli Sodankylässä. Kolttien luottamusmies Tanja Sanila kuvasi elokuvaa sanoilla: hiljentävä, voimakas ja rakkauden täyttämä.

Haluaisitko raottaa tulevia työsuunnitelmiasi?

Seuraava elokuvahanke on jo pitkällä, käsikirjoitus on valmiina ja kuvaukset alkavat mahdollisesti ensi vuonna. Se on fiktio ja siinä on läheinen, henkilökohtainen aihe. Haluan lisätä omia panoksiani, jokaisen elokuvani pitää olla erilainen. Tuotantoyhtiöni Oktober on toiminut kymmenen vuotta, minun lisäkseni siinä työskentelevät kemiläinen tuottaja Joonas Berghäll ja kemijärveläinen Satu Majava.

Haastattelu Paula Alajärvi

Itärajan tuntumassa

  • 28 huhtikuun, 2016
  • By:

Kävin viikonlopun reissulla Suomen harvimpaan asutussa kunnassa Savukoskella, Korvatunturin ja Joulupukin maassa. Suomen pisimmän joen Kemijoen rannalle rakentuneessa kirkonkylässä on pari kauppaa, apteekki, lääkärin- ja eläinlääkärin vastaanotto, kouluja ja kirjasto. Mutta siinä ei ole kaikki. Laajat erämaat tarjoavat erinomaiset kalastus-, metsästys- ja retkeilymahdollisuudet. Suomen suurin poropaliskunta Kemin-Sompio sijaitsee Savukoskella. Kuivalihamarkkinat ja teatteriryhmä Rösölänperän Ruppanat ovat savukoskelaista kulttuuria makeimmillaan.

Savukoski on rajaseutua, jota sota ei ole säästellyt. On elossa ihmisiä, jotka olivat lapsia silloin, kun oli juostava vainoojan luoteja pakoon avojaloin jääkohmeisessa maassa. ”Kuoskun kylä poltettiin kolme kertaa”, kertoo kirjailija ja kymmeniä vuosia Savukosken kunnan kulttuurisihteerin virkaa hoitanut Marjatta Pulska. Itää kohti ajaessani pysähdyn Kuoskun partisaaniuhrien riipaisevalla muistomerkillä: liekkien keskeltä nousevat hätää kärsivien isot ja pienet kädet apua anoen.

Ajan Kuoskusta eteenpäin kohti Sallaa. Raskaassa lumikuormassa lepäävien metsien katveessa havaitsen pieniä kyläryppäitä. Sallan kunnassa sijaitsee Kelloselän rajanylityspaikka, jonka dramatiikka on viime aikoina ollut toistuvasti uutisissa. Välkkyvalot pysäyttävät hyvissä ajoin. Käännyn parkkipaikalle. Autoja liikkuu harvakseltaan, on sunnuntai-iltapäivä. Venäjän puolelta tuleva autokunta pysähtyy syömään parkkipaikalle. Sallassa poikkean kahvilaan. Työntekijä on ilmeisesti lähtöisin jostakin Lähi-idän maasta, venäläisiä asiakkaita tulee sisään. Kansallisuuksien kirjo Sallassa on tällä hetkellä vielä paljon suurempi.

Lumista tietä ajaessa mieli askartelee. Ymmärsivätkö päättäjät aikanaan, mitä Lapin asukkaille merkitsi Lapin tuho: rakennusten polttaminen ja koko silloisen infrastruktuurin tuhoaminen ja ihmishenkien menetys miina- ja ampumatarvikevahingoissa vielä sodan jälkeen? Miltä kuoskulaisista tuntui ruveta rakentamaan kyläänsä kolmannen tuhon jälkeen? Ymmärtävätkö päättäjät, että vaikka sodan loppumisesta on kulunut 70 vuotta, sen mainingit tuntuvat vielä? Mitä merkitsi tuhon aiheuttama isku itsetuntoon, vaikka parkkiintunutta porukkaa olemmekin?

Saatat arvella, hyvä lukija, että kannattaako noita vanhoja tapahtumia kaivella esiin. Turvapaikanhakijoiden kertomukset muistuttavat omasta historiastamme. Se mikä tapahtui kauan sitten meille, tapahtuu nyt muille: pommi tuhoaa kodin, joku kantaa kuolevaa lasta, epätoivoiset pakenevat henkensä uhalla. Ehkä on niin, että tulijoita on voimillemme liikaa, mutta polttopulloillako me otamme heidät vastaan?

Muutama yö Savukoskella saa minut huomaamaan, miten eri lailla paikkakuntaan tutustuu silloin, kun siellä viettää muutaman päivän, keskustelee ihmisten kanssa ja tunnustelee paikan henkeä. Pelkkä ohiajaminen ei riitä. Savukoski on minulle nyt ihan eri paikka kuin ennen.

Jänkä tarjoaa tässä numerossa lukijoilleen väläyksen työstä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, maastamuuttajan kertomuksen ja Tarinoiden Inari -projektin esittelyn. Nämä ja muut lehden tekstit kertovat Lapin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Paula Alajärvi

 

2 of 3
123