pääkirjoitus

Uuden taiteenlajin alku

Voivatko videopelit olla taidetta? Monille, joille pelit ovat tuttuja lähinnä oman lapsuuden Super Mario -tasoloikista tai sukulaispojan Fortnite-addiktiosta, vastaus on useimmiten ei. Tämä ei ole täysin väärä mielikuva, koska videopelien historiaa on värittänyt pitkälti kaupallisuus. Suurimmat pelifirmat satsaavat valtavasti rahaa näyttäviin ja viihdyttäviin peleihin. Rinnalle on kuitenkin kasvanut kattaus indiepelejä, joiden päämotiivina ei ole taloudellinen voitto.

Juho Kuorikoski tarkastelee pelien identiteettiä eri taiteenlajien kautta kirjassaan Pelitaiteen manifesti (Gaudeamus 2018). Muista taiteista pelit eroavat selkeiten vuorovaikutteisuudellaan. Peli ei ole olemassa sellaisenaan ilman pelaajan toimintaa, vaan merkitys syntyy konkreettisesti vuorovaikutteisessa suhteessa, joka voi vaihdella paljonkin eri pelaajien välillä. Kuorikoski argumentoi, että vuorovaikutteisuutta ei vielä hyödynnetä tarpeeksi. Syy voi olla niinkin yksinkertainen, että pelitaide on todella nuori ala, joka vielä imitoi muita taiteenlajeja. Ensimmäiset elokuvatkin näyttävät nykyihmisen silmissä ennemmin teatterilta.

Marjaana Aurasen ja Sahin Cengizin perustama pelistudio Red Stage Entertainment julkaisi ensimmäisen saamelaispelin nimeltä Skábma – Snowfall. Pelin tarina on suoraviivainen, ja sen voisi kertoa kirjana tai elokuvana, mutta Auranen ja Cengiz ovat halunneet luoda interaktiivisella tarinalla immersiivisen kokemuksen. Immersio on yleinen pelitermi, jolla tarkoitetaan pelaajan uppoutumista täysin pelin maailmaan, sen sijaan, että kokemus olisi vain nappien painelua. Vaikuttavimman immersion Skábmaa pelatessa koin, kun kiipesin lumista huippua, taivas oli revontulten täyttämä ja taustalla kuului Hildá Länsmanin joikua. Asetelma on kaunis mutta jännittynyt, koska revontulet voivat hyökätä. Kokemusta on vaikea jäljittää muiden taiteenlajien kautta.

Skábma ei ole ensimmäinen vähemmistökansasta kertova peli. Never Alone ilmestyi vuonna 2014 Alaskan alkuperäiskansan iñupiatien aloitteesta. Pelissä kuulee kieltä, näkee taidetta ja oppii perinneviisauksia videoiden kautta. Tuukka Hämäläinen kertoo Never Alone -pelin voimauttavasta vaikutuksesta kirjassa Pelien äärettömät maailmat (Gaudeamus 2020, kirjoitettu yhdessä Aleksandr Manzosin kanssa). Näennäisesti museotavaraksi mielletty kulttuuri tulee eläväksi osaksi nykypäivää pelaamisen avulla.

Never Alone on yksi Skábman esikuvista, ja Cengiz ja Auranen toivovat osaltaan olevansa tienraivaajia uusille vähemmistöistä kertoville peleille. Minä taas toivon, että heidän haastattelunsa ei jää viimeiseksi pelijutuksi Jänkä-lehdessä.

Jenni Mutenia

Posti-Pekka

  • 1 toukokuun, 2018
  • By:

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa.

Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia löytöjä köyhempiä? Postitetaanko enää paperikirjeitä vai haihtuuko ihmisten välinen viestintä taivaan avaruuteen?

Postilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, satojen vuosien traditio ja kansan kunnioitus – tai ainakin oli. Ne ovat etuja, joita ei monella yrityksellä ole. Asenne asiakkaiden suuntaan on kuitenkin jäänyt etäiseksi, byrokraattiseksi ja ylimieliseksi. Omat virheet pyritään selittämään asiakkaiden syyksi.

Mikä liikeyritys pysyy pystyssä toiminnalla, jossa hinnat nousevat ja palvelut heikkenevät? Postin hinnat nousevat sellaista vauhtia, että joskus miettii, tuleeko halvemmaksi toimittaa tavara omalla autolla kuin vaivata postia. Keltaiset lähtevän postin laatikot on suljettu mustalla teipillä, vaikka ne ovat aivan saapuvan postin vieressä. Se vaikuttaa vihjeeltä: älä lähetä postia. Voisi kuvitella, että postinkuljettaja ottaa lähtevän postin mukaansa samalla, kun tuo postin.

Postin asiakkaista on tullut postin juoksupoikia. Postilähetyksen lähettäjä ja vastaanottaja tekevät yhä enemmän perinteisestä postin työstä, sama koskee tosin muitakin yrityksiä. Posti jakaa määräyksiä, miten on toimittava. Lähetys on haettava seitsemän päivän kuluessa, muutoin se lähtee takaisin lähettäjälle. Se on tiukka vaatimus, jos postitoimipaikkaan on yli sata kilometriä, kuten Lapissa tilanne paikoin on. Perustelua on kahdenlaista: suurin osa lähetyksistä haetaan joka tapauksessa viikon sisällä, toisaalta säilytystilat käyvät ahtaiksi. Myös postilähetysten katoamisista kuulee turhan usein. Jokohan siitä on tutkimus, kuinka monta prosenttia postilähetyksistä saapuu vastaanottajalle? Kyllä periaate pitää olla se, että kaikki lähetykset tulevat perille.

***

Arvoisa Jänkä-lehden lukija! Jos olet tilannut Jängän, mutta sitä ei kuulu, lehteä kannattaa tiedustella toimituksesta. Kevättalven Jänkä pitäisi olla tilaajilla viimeistään huhtikuun loppuun mennessä ja syystalven lehti joulukuuhun mennessä. On tullut ilmoituksia, että tilaaja ei ole saanut lehteä, vaikka nimi ja osoite ovat lehtipainoon lähetetyssä listassa. Lasku lähetetään sähköpostilla, jos sellainen on tiedossamme. Asioita sujuvoittaa, jos muistat osoitteen vaihtuessa ilmoittaa siitä meille.

 

Paula Alajärvi

Lappilainen kulttuurilehti Jänkä kymmenen vuotta

  • 30 marraskuun, 2015
  • By:

Ensimmäinen Jänkä-lehti ilmestyi syksyllä 2005. Vaikutti siltä, että lehteä ruvettiin tekemään ikään kuin päähänpistosta, mutta lehden syntyyn vaikuttavia kipinöitä oli singahdellut keskusteluissa tuon tuostakin. Haluttiin lehti, joka tuo esiin lappilaista taidetta ja kulttuuria sen omista lähtökohdista. Lappi on iso alue, jossa väkeä asustaa harvakseltaan. Etelän kaupunkeihin verrattuna lappilainen elämäntyyli on omintakeista, luonnonläheisyys ja pienet asumisyhteisöt muovaavat yhä edelleen lappilaista mentaliteettia.

Mikä Lapissa on muuttunut kymmenessä vuodessa? Paljonkin on tapahtunut sekä paikallisella tasolla että laajemmin. Lappi ei ole enää syrjässä globaaleiltakaan mullistuksilta. Kansainvälistyminen henkilötasolla toteutuu päivittäin, kun pakolaisvirrat ovat löytäneet pohjoiset raja-asemat. Vierasmaalaisten muutto Lappiin aiempaa suuremmassa mittakaavassa ei voi olla enää pelkästään kirjoituspöydällä tehtyjä suunnitelmia.

Toimittaja ja kuvataiteilija Richard Kautto luo tässä numerossa katsauksen lappilaiseen kulttuuriin ja taiteeseen viime vuosikymmenien aikana. Lappilaista taiteilijaa koskettavat samat ongelmat kuin etelässä asuvia kollegoja: mikä on taiteilijan paikka yhteiskunnassa ja mistä hän saa elantonsa? Lapin matkailuinstituutin johtaja pohtii Lapille tärkeän elinkeinon, matkailun, tilaa ja tulevaisuutta. Sekin on muutoksessa, jota vauhdittavat koko maailmaa koskettavat asiat.

Jänkä on yrittänyt houkutella lukijoita vuorovaikutukseen pyytämällä kirjoituksia erilaisille teemapalstoille. Vastakaiku on ollut melko vähäistä, mutta siitä on iloittu. Toimituskuntaa ovat kovasti ilahduttaneet myös monin tavoin saapuneet kiitokset lehdestä ja sen sisällöstä. Eräs lukija kirjoittaa: ”Jänkä loi uskoa ihmisyyteeni.” Tarvitseeko millään julkaisulla olla sen suurempaa tavoitetta?

Jänkä on saanut kiitosta myös viralliselta taholta: vuonna 2011 lehti sai Lapin kulttuuripalkinnon ja seuraavana vuonna opetusministeriö antoi Jängälle kulttuurilehtien laatupalkinnon. Palkinnon perusteluissa kiitetään lehden ulkoasua ja sitä, että se ei katso ylhäältä kulttuurin kenttää, mutta ei myöskään kurnuta sammakkoperspektiivistä paikallista näkökulmaa. Jänkä ei halua erotella ammattimaisen taiteen ja harrastajien tekemistä, vaan ottaa huomioon nuoret ja vanhat, historian ja nykypäivän. Kohtaamme lehden sivuilla yhteisessä tilassa.

Lämpimät kiitokset teille kaikille, jotka olette ilman rahallista korvausta tehneet mahdolliseksi Jänkä-lehden ilmestymisen: kirjoittajille, valokuvaajille ja piirtäjille. Kiitokset myös lehden tilaajille ja ostajille, ilman lukijoita lehti on tarpeeton. Kiitokset ilmoittajille, joiden tuella olemme pystyneet maksamaan painatus- ja postikulut.

Haluamme edelleen tehdä lukijoillemme näkyväksi lappilaista elämänmenoa ja taiteen ilmentymiä. Haluamme osoittaa, että Lapissa voi elää ja asua sekä tehdä omintakeista taidetta ja kulttuuria.

Paula Alajärvi