Taivas kuralätäkössä, Jumala jossain muualla

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne (Minerva Kustannus, 2008)

Jumala ei ole absoluuttinen hyvä, anteeksiantava, eikä kämmenenkään koko ole rajaton. Jumalan lempeys on fysiikan lakien armoilla aivan kuin auringonsäteet: maapallon napa-alueet saavat vähiten lämpöä ja valoa. Missä on se kaikkivoipaisuus, joka korjaa vääryyden? Missä on sitä ehdotonta rakkautta, jota meille luvattiin? Jumalakaan ei jaksa kuunnella kännisiä horinoitasi, eivät hänen hermonsa loputtomiin veny, eikä hänellä ole mielenkiintoa vahdata luuria mahdollisen soittosi vuoksi. Valta, voima ja kunnia ovat edelleen hänen majesteettinsa valtteja, mutta inhimillisessä itsekkyydessä hän on laskeutunut meidän tasollemme, sillä jumala osaa suuttua ja vaatia uskollisuutta kuin kumppani parisuhteessa. Raamatunlausetta siteerataan osuvasti, muistuttamaan kansan alttiudesta pahaan. Meidät, sairaiden geenien kantajat, on heitetty sopeutumisvaikeuksien keskelle tehtävänä kulkea pisteestä A pisteeseen B. Ehkä matkalla saattaisi joskus olla kivaakin.

Heli Slungan esikoisrunoteoksen Jumala ei soita enää tänne runot jaetaan viiteen jaksoon löyhästi aiheittain. Ensimmäisessä pohjoisen ympäristön karuus ja kylmyys heijastuvat suoraan sen asukkaisiin, sillä elämä Jumalan selän takana on kovaa. Pitää keskittyä omaan selviytymiseensä, jolloin kaikki muu on toissijaista. Tosielämästä vieraantuneet saarnapuheet tavoittavat enää vain vanhukset, nuoret dokaavat siltojen alla. Toinen jakso luo kitkaa lasten ja vanhempien, erityisesti äitien ja tyttärien välille. Lapset ennustavat vanhemmille menetettyjä unelmia, rumia ja huonotapaisia pikkutyttöjä, jotka kasvavat ilman rakkautta, jota on sitten etsittävä teini-iässä vanhemmista herroista. Kolmas jakso jatkaa siitä, mihin edellinen jäi: ongelmat seuraavat parinmuodostukseen asti. Tapoja on monenlaisia, kuten himoa rakkauden kera tai ilman, ja pettäjälle kostetaan tai sitten ikävöidään jätettynä osapuolena. Neljännessä jaksossa vakiinnutaan, mutta kanssaeläminen ei ole sen helpompaa. Vieraissa käydään usein. Viimeinen jakso on jopa yllättävän lohdullinen. Lapsenmieltä ihaillaan ja varjellaan, ja vaikka pojasta varttuu aikuinen mies, äidille jää kuitenkin muistot pikkuisen kasvoista leikkimökin ikkunassa.

Runojen rakenne on hyvin tyypillinen nykyrunoudelle: irrallisia sanoja tai sanapareja vailla loppusointuja heitellään yksinään riveille, mutta muutama runo lähenee jo novellia pitkien kappaleiden ja lauseiden osalta. Runon keinoja käytetään muutenkin hyväksi, esimerkiksi pitkät kappalevälit painottavat ja antavat tehoa muutamille sanoille. Tuttuja arkipäivän sanontoja, esimerkiksi lastenloruja, siteerataan paljon henkilöiden puheena. Kellojen tikitykset ja hiekkasangon hakkaukset kuuluvat konkreettisesti riveillä ja tuovat runon lähelle, juuri elettävään hetkeen. Yhdessä runossa lause katkeaa kesken, mutta jäisen ja pimeän moottoritien tapahtumat eivät kuitenkaan jää lukijalle epäselväksi.

Slungan ehdottomin vahvuus on kieli. On ihan kuin rumimmat ja kauneimmat sanamme olisi punottu yhdeksi, vahvaksi ja erottamattomaksi kudokseksi, jota lukija tahtoo hivellä ja tutkia tarkemmin. Vaatii kovaa sanataituruutta, että pillun ja nussimisen viljelystä huolimatta jää runoista rehellisen kaunis maku. Spermat reisillä vastaa kauneudeltaan morsiamen onnenkyyneleitä poskilla. Osa teemoista tuntui jo hiukan kuluneilta, mutta niitä on käsitelty monipuolisesti erilaisten puhujien kautta: milloin sinutellaan, puhutaan itsestä, miehen, naisen tai lapsen näkökulmasta tai seurataan sivusta. Runot olivat yllättävän helposti lähestyttäviä, mutta tarjosivat toisellakin lukukerralla uusia, hiukan positiivisempia kuvia. Suosikkirunoni lopussa kehotetaan olemaan uskomatta väitettä, ettei taivas ole heijastuvassa kuralätäkössä. Kyynikko sisälläni naurahtaa ja kysyy, pitäisikö ämpärillistä paskavettä pitää jotenkin hienona. Lapsenmieleni kuunteli ensin nöyränä, mutta henkäisi, että kyllä lätäkön on pakko olla hieno asia, jos siihen kerran mahtuu kokonainen taivas. Moneen asiaan ei sovi edes pilveä.

Jenni Mutenia